Raksa, Tuomas Vimma

Räyhäkäs komedia kaikille veijaritarinoiden ystäville

Tuomas Vimman Raksa (julk. 2011), joka tunnetaan myös Schicklgruber-trilogian aloitusosana, on teos, jota voi suositella niin naisille kuin miehillekin. Kyseessä on nimittäin Veikko Huovisen ja Juha Vuorisen railakas ristisiitos, josta löytyy myös poikkeuksellisen vahva, keskeisessä roolissa operoiva naishahmo.

Kieroutuneeseen ja raadolliseen rakennusmaailmaan sijoittuva, ajoittain myös varsin kantaaottava tarina eteni rivakasti, ja kieli oli juuri sopivan persoonallista ja värikästä. Esimerkiksi konkurssikypsän rakennusfirman huoneessaan piileskelevää toimitusjohtajaa verrattiin "iltapäiväkävelystä haaveilevaan Salman Rushdieen", ja käyntiä verovirastossa Frodon Tuomiovuorikeikkaan. Kaikki kirjabloggarit eivät ole Vimman mielikuvituksekkaalle kielenkäytölle lämmenneet, mutta itse huomasin naurahtelevani tuon tuostakin. Tuntui, kuin aivojeni kielikeskus olisi saanut tehoruiskeen C-vitamiinia.

Raksan tapahtumat eivät olleet aina ihan kevyimmästä tai loogisimmasta päästä (muun muassa sosiaalisesti hankalista tilanteista saatettiin paeta hyppäämällä ikkunasta), ja monet henkilöhahmotkin muistuttivat lähinnä sosiopaatteja, mutta se ei tällaisessa värikkäässä huumoripätkässä haitannut tippaakaan. Päinvastoin, iloinen liioittelu teki tarinasta mukavan karnevalistisen ja raikkaan.

Ainoa selkeä miinus Raksassa oli se, että tarina ei saanut kunnon closurea; tietyt asiat, kuten Samin ja Danikan suhde, jäivät vaille tyydyttävää päätäntöä. Syy tähän löytyy onneksi siitä, että positiiviseksi yllätyksekseni kyseessä olikin todella vasta trilogian aloitusosa. En malta odottaa, että pääsen lehteilemään myös Ruutukymppiä (2013) ja Firman miestä (2014)!

Dear Fatty, Dawn French

"May my suffocatingly enormous love for you smother you to certain death -Your devoted hag"

Löysin brittikomedienne Dawn Frenchin hersyvän Dear Fatty -elämänkerran (julk. 2009) alun perin Jennifer Saundersin ansiosta. Luin taannoin Absolutely Fabulous -sarjasta tutun Saundersin elämänkerran, ja sen kautta minulle valkeni, että pitkään ihailemani Jenniferin tärkein komediapari ei olekaan ollut Patsyna tunnettu Joanna Lumley, vaan silloin tällöin AbFabissakin sivurooleissa näytellyt Dawn French. Yhdessä Dawnin kanssa Jennifer on muun muassa tehnyt huippusuosion saavuttanutta French & Saunders -sketsisarjaa kunnioitettavat kaksikymmentä vuotta.

Lopullinen päätös Dear Fattyn lukemisesta syntyi, kun luin verkosta arvostelun, jossa Frenchin Dear Fattya kehuttiin Saundersin Bonkers-elämänkertaa selvästi paremmaksi. Se oli siis koettava! Varsinkin, kun heti Frenchin muistelmateoksen kannessa luki:

Heavens, she's a funny lady. I can't remember the last time a book made me laugh so much.
- Sunday Telegraph

Tilasin Dear Fattyn (nimi viittaa Frenchin Saundersille antamaan lempinimeen) Amazonesta käytettynä. Alku kirjan parissa oli hieman tahmea. En nimittäin teosta aloittaessani ollut nähnyt juuri lainkaan Dawnin televisiosarjoja, ja tuntui oudolta lukea käytännössä täysin vieraan julkkiksen lapsuudenmuistelmia. Hämmennystä lisäsi kerronnan sirpaleisuus; kirja oli koottu läheisille ja tuttaville kirjoitettujen kirjeiden muotoon, ja kirjeiden välillä saatettiin toisinaan tehdä odotettavissa olevien äkkinäisten aiheenvaihdosten ohella myös aikahyppyjä. Koherenssin kanssa oli siis hiukan niin ja näin, vaikka pääsääntöisesti punaista lankaa olikin helppo seurata.

Dawnin sydämellisen ja sosiaalisen luonteen huomioonottaen kirjemuotoinen muistelmateos oli kuitenkin hyvin looginen ratkaisu, ja se antoi myös mahdollisuuden leikkiä monilla erilaisilla kirjoitustyyleillä, ja vaihtaa tekstin sävy tarpeen mukaan komediasta draamaksi ja päinvastoin:

Esimerkiksi Dawnin kertomus hänen lapsena omistamastaan, hieman nukkavierusta Shula-ponista sai minut kyyneliin:

So, you see, Shula was essentially pretty much pants at all the classic pony stuff, but I tell you what she was great for - hugging. I used to spend ages in that barb with my brush and currycomp and hoof pick, just grooming and primping her. I would have liked to plait her mane and tail but sadly the baldness prevented it. So I would put my arms about her neck and hug her. We would stand in this quiet loving embrace for hours, just hugging and breathing. 

Tämä Madonnalle ja Guy Ritchielle omistettu parisuhdeneuvo taas nauratti:

If you do manage to do rescuin', might I put forward one other tiny good advice? This might be lies all scurrilous lies, all is false, but if it is true - please don't be takin' the raspberry and blackcurrant machine to bed with you both any more. It is a phone cum day-to-day personal organiser and interweb surfer and has no right place in the bedroom where the incomin' beeps would be disturbin' all the good good lovin'. Just thinking ahead, that's all.

Ihastuin Dawn Frenchiin totaalisesti tämän hauskan ja koskettavan elämänkerran myötä, ja myös hänen näyttelijänuransa on sittemmin tullut minulle tutuksi; sain juuri päätökseen kaikki kuusi tuotantokautta käsittävän French & Saunders -DVD -boksini. Tuo sarja ei minun silmissäni voi tietenkään päihittää legendaarista ikisuosikkiani AbFabia, mutta varsinkin French & Saundersin loppupään tuotantokaudet ovat todella viihdyttäviä.

French & Saunders -sarjan vakioteemoihin kuuluivat
erilaiset musiikki- ja elokuvaparodiat.

Elämänkerran pohjalla voi väreillä niin katkeruus kun rakkauskin

Se, mikä tässä Dawn Frenchin elämänkerrassa kiinnitti huomioni muihin viimevuosina lukemiini julkkisten muistelmateoksiin verrattuna, oli poikkeuksellisen humoristinen, rakastava ja kanssaihmisiä kunnioittava pohjavire.

Vaikka Dawn on kokenut elämässään monia takaiskuja, kuten isänsä itsemurhan ja aviomiehen kanssa läpikäydyt, tuloksettomat lapsettomuushoidot, ei hän tämän teoksen perusteella ole kuitenkaan katkeroitunut, vaan tuntee sen sijaan kiitollisuutta maailmaa ja läheisiään kohtaan.

Dawn ei näytä tuntevan minkäänlaista tarvetta mustamaalata esimerkiksi entisiä seurustelukumppaneitaan, vaan kirjoittaa heistä hienotunteisesti ja rakastavasti, mutta samalla kuitenkin niin hauskasti ja kiinnostavasti, että lukijan mielenkiinto pysyy yllä. Kaikesta sanotusta säteilee läpi positiivinen energia.

Suurimmassa osassa lukemissani julkkiselämänkerroista tekstin sävy on ollut synkempi ja katkerampi. Esimerkiksi Katie Price (aka. Jordan) kritisoi elämänkertakirjoissaan entisiä miehiään ajoittain hyvinkin julmasti ja nöyryyttävästi, ja ottaa kerta toisensa jälkeen marttyyrin viitan omille harteilleen.

Eikä tuo vielä mitään. Amerikkalaisen ex-pornotähti Jenna Jamesonin Katien muistelmia vielä paljon rajumpi elämänkertateos How to.. Make Love Like a Pornstar muistutti lähinnä loputtoman synkkää terapiaistuntoa, jonka aikana manattiin esiin demoni toisensa jälkeen.

..Ja entäpä sitten Mötley Crüen yhteiselämänkerta The Dirt, Törkytehdas? Huh. Tuo sinällään koukuttava ja äärimmäisen tapahtumarikas rock-eepos on täydellinen osoitus siitä, mitä tapahtuu, kun kaikki kunnioitus ja rakkaus itseä ja kanssaihmisiä kohtaan katoaa maineen ja rahan noustessa päähän.

Älkää ymmärtäkö väärin. Minusta on mielenkiintoista tutustua myös ihmismielen pimeisiin puoliin hyvin kirjoitettujen elämänkertojen muodossa. Tästä huolimatta Dear Fattyn poikkeuksellisen iloinen ja lempeä tunnelma lämmitti mieltäni suuresti, koska se sai minut paitsi nauramaan, myös vahvisti uskoani ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen.

Eragon, Christopher Paolini

Tolkienin innoittamaa fan fictionia

Luin Christopher Paolinin Eragon-fantasiaromaanin (julk. 2003) tavallisuudesta poikkeavista syistä. Olen nimittäin kirjoittamassa parhaillaan väitöskirjaa, joka käsittelee fantasiakirjallisuuden kentässä käytyjen intertekstuaalisuuskeskustelujen kulttuurisia ulottuvuuksia, ja tutkimukseni keskittyy J.R.R. Tolkienin, J.K. Rowlingin ja Christopher Paolinin tuotannosta käytyihin verkkokeskusteluihin. Paolini valikoitui mukaan siksi, että alustavien tutkimuksieni perusteella häntä on arvosteltu liiallisesta vaikutteiden ottamisesta ja suoranaisesta plagioinnista tavallista enemmän.

Tutkimuksessani tarkastelen Tolkienin, Rowlingin ja Paolinin tuotannosta käytyjä verkkokeskusteluja osana vuosisataista kiistaa siitä, miten kirjailijan vaikutteiden ottoon toisilta kirjailijoilta ja toisista teoksista tulisi suhtautua. Vastakkain ovat romantiikan ainutkertaisuutta ja yksilöllisyyttä suosiva neromyytti, sekä klassisen ja postmodernin aikakauden intertekstuaalisuuteen nojaava ajattelutapa, jonka mukaan vaikutteiden ottamisessa muilta kirjailijoilta ei ole mitään pahaa.

On todettu, että 1970-luvulta eteenpäin alkuperäisyyden ja toistuvuuden suhteesta on tullut pakkomielle kaikissa humanistisissa tieteissä, puhuttiinpa sitten filosofiasta, kielitieteestä, tai vaikkapa sosiologiasta. Vastakkain asetetaan luova originaalisuus ja plagioiva huijaus.

Paolinin tuotannosta käydyt, usein hyvinkin raivokkaat verkkokeskustelut ovat tästä erinomainen esimerkki. Paolinia on syytetty muun muassa Star Warsin juonen kopioimisesta, David Eddingsin kirjoittamien kohtauksien varastamisesta ja Tolkienin nimistön ja haltioiden plagioinnista. Lisäksi Paolinin yhteydet ainakin Anne McCaffreyyn, Frank Herbertiin ja Ursula Le Guiniin ovat olleet puheenaiheena.

Tässä esimerkkinä lista AyDee-nimellä esiintyvän bloggaajan tekemästä nimivertailusta Tolkienin ja Paolinin välillä:

Tolkien - Paolini
Aragorn - Eragorn
Arwen - Arya
Isengard - Isenstar
Angrenost - Angrenost
Morgoth - Morgothal
Elessar - Elessari
Fornost - Furnost
Melian - Melian
Valinor - Vanilor
Eriador - Eridor
Imladris - Imiladris
Caranthir - Ceranthor
Isildur - Isidar

- Eragon - Plagiarism Made Popular

Oma tutkimukseni on vasta alussa, enkä keskity siinä selvittämään, ovatko ylläkuvatun kaltaiset plagiarismisyytökset perusteltuja vai eivät, vaan sen sijaan tutkin, millaisia merkityksiä mahdolliseen plagiarismiin liitetään, ja mikä on lähi-ilmiöiden, kuten jäljittelyn ja versioinnin rooli fantasiakirjallisuuden kentässä.

Off the record

Näin fantasiakirjallisuuden lukijana minun on kuitenkin sanottava, että Eragonia lukiessani en voinut olla ajattelematta lukijoiden verkossa esittämiä syytöksiä, ja kieltämättä nyt teoksen läpi kahlattuani ymmärrän, miksi osa ihmisistä on jopa sitä mieltä, että Paolinin nuorena teinipoikana kirjoittamassa lohikäärmetarinassa ei ole yhtäkään omaperäistä ideaa tai ajatusta.

Kun Paolini esimerkiksi kuvaili läpipahoja, rumia ja groteskeja urgaleitaan, minä näin sieluni silmillä vain Tolkienin Uruk-hait. Ja mitä haltioihin ja kääpiöihin tulee, en havainnut Paolinin kuvaamissa olennoissa juuri mitään eroa Tolkienin kymmeniä vuosia aikaisemmin luomiin haltioihin ja kääpiöihin verrattuna. Minusta onkin perusteltua todeta, että Eragon on lähinnä Tolkieniin pohjautuvaa fan fictionia. Varsinkin, kun Paolini on kaiken kukkuraksi luonut oman, varsin tutulta kuulostavan haltiakielensä. Ja kyllä, Paolini on myös myöntänyt avoimesti, että Tolkien on toiminut yhtenä hänen innoittajistaan.

Paolini on sympaattisen oloinen ja yritteliäs kirjailija, jolla on erinomainen kirjamaku, mutta esikuviensa tasolle hän ei yllä. Omalla kohdallani tarinasta liian selkeästi läpi loistaneet kirjalliset lainat ja vaikutteet söivät lukunautintoani turhan paljon. Olisin kaivannut enemmän omaäänisyyttä.

Mitä tarinan rytmitykseen tulee, oli Eragon epätasainen. Ensimmäinen kolmannes kirjasta meni suloista Saphira-lohikäärmettä ihastellessa, ja mukavan vetävästä juonesta nauttiessa. Sitten tarina kuitenkin levähti, ja kerronta alkoi kompastella. Tiivistää olisikin voinut reilusti.

Lisäksi tyyli lipsui ajoittain pateettisuuden ja mauttomuuden tuolle puolen, jonkinlaiseksi tahattomaksi parodiaksi. Joskus pitäisi vain osata lopettaa ajoissa:

Heidän edessään kohosi valtavan [sic] vuori kangistuneita, irvistäviä ruumiita. Vainajien vaatteet olivat yltä päältä veressä, joka tahrasi myös poltettua maata. Teurastettujen miesten alla lojui naisia, joita he olivat yrittäneet suojella. Äideillä oli yhä lapsia sylissään, ja rakastavaiset, jotka eivät olleet onnistuneet pelastamaan toisiaan, lepäsivät nyt kuoleman kylmässä syleilyssä. Kaikissa sojotti mustia nuolia. Tappajat eivät olleet säästäneet sen enempää nuoria kuin vanhojakaan. Mutta kaikkein pahinta oli ruumiskasan huipulla sojottava, väkäsillä varustettu keihäs, joka lävisti vauvan valkoisen ruumiin.

CAN U NOT.

Grumpy Cat - Yrmeä kirja - Aktivoiva opas sinulle, joka haluat näyttää närkästyneeltä

"Todellinen yrmeys syntyy siitä, että huomaa kamaluuden kaikessa, mitä tapahtuu joka ainoa päivä."

Sosiaalisella medialla voi olla uskomattoman paljon voimaa. Yhtenä erinomaisena esimerkkinä tästä toimii kääpiökasvuinen Tardar Sauce -kissa, joka tunnetaan ympäri maailman paremmin nimellä Grumpy Cat. Syksyllä 2012 kissan omistaja julkaisi lemmikistään lyhyen videopätkän, ja jo muutamaa päivää myöhemmin rahaa alkoi virrata ovista ja ikkunoista. Päivätyö tarjoilijana sai jäädä:

- I was able to quit my job as a waitress within days of her first appearance on social media and the phone simply hasn't stopped ringing since. (Daily Mail.)

Viime vuoden loppuun mennessä Grumpy Cat oli ehtinyt tienaamaan omistajalleen jo 56 miljoonan euron omaisuuden. Summa on varsinkin noin lyhyessä ajassa koottuna mieletön; tämä yrmeä pikkukissa on Daily Mailin mukaan tahkonnut enemmän rahaa, kuin esimerkiksi Cameron Diaz koko pitkän ja menestyksekkään uransa aikana.

Itse ihastuin Grumpy Cattiin ikihyviksi pari vuotta sitten, kun satuin törmäämään sen Facebook-sivuihin. Muistan nauraneeni ääneen kerran jos toisenkin juuri sopivan pisteliäitä kuvameemejä silmäillessäni. Sittemmin olen tosin pudonnut kelkasta, ja ainoastaan silloin tällöin törmännyt uutisiin Tadar Saucen viimeisimmistä hankkeista, joihin on kuulunut muun muassa erilaisten fanituotteiden myyntiä, yhteistyö Friskiesin kanssa, ja elokuva. Kirjoja on julkaistu tähän mennessä kaksi, joista nyt lukemani Grumpy Cat - Yrmeä kirja - Aktivoiva opas sinulle, joka haluat näyttää närkästyneeltä (Grumpy Cat - A Grumpy Book by Grumpy Cat, julk. 2013) on ensimmäinen. 

Sisällöltään Yrmeä kirja oli kevyt ja nopealukuinen sekoitus meemejä, tehtäviä ja kuvakollaaseja: 

Aww, miten huomaavaista.

Tuo sfinksi on aika kiva.

Tällaista meditaatioharjoitusta en
olekaan vielä kokeillut.

"VASTAUS: Se oli koe. Suljin kaikki tiet sokkeloon
ja kieltäydyin yhteistyöstä. Hävisit."

Kaiken kaikkiaan Yrmeä kirja vaikutti hieman hätäisesti kootulta, eikä sen sisällöllä tuntunut olevan sen kummempaa koherenssia, mutta kyllähän tämä toki hymyilytti. Omaksi tällaista puolessa tunnissa läpiselattavaa kirjasta en silti vaivautuisi ostamaan. Minusta Grumpy Cat on edelleen parhaimmillaan alkuperäisessä ympäristössään: internetissä.

Syy, miksi minä ja niin monet muut pitävät Grumpy Catista lienee monisyinen. Kissan poikkeuksellinen ulkonäkö on ilman muuta yksi ratkaisevista tekijöistä. Pohjimmiltaan menestyksen salaisuus piilee minusta kuitenkin siinä vapauttavassa viestissä, jota Grumpy Cat meemeissään välittää: on ok olla myös huonolla tuulella.

Ärtymystä - kuten mitään muutakaan negatiivista tunnetta - ei ole hyvä tukahduttaa loputtomiin, vaan päinvastoin: se kannattaa kohdata rennosti. Kuuluuhan esimerkiksi tiibetinbuddhalaisuudenkin oppeihin kehotus: "Smile at fear". Myös Grumpy Cat auttaa omalta osaltaan ihmisiä kohtaamaan vastaavanlaisia negatiivisia tunteita hymyillen - tai jopa nauraen. Oma huono päivä kun muuttuu helposti astetta paremmaksi ja rennommaksi yrmeän pikkukissan muistuttaessa, ettei se sisällä kytevä viha tai suuttumus olekaan niin haudanvakava juttu. Päinvastoin: siitähän saa jopa revittyä hersyvää huumoria!

P.S.

Lisäksi on muistettava, että jo Aristoteleen klassisessa Runousopissa (330-320 eaa.) todettiin, että iskevimmät tarinat ovat tragedioita, ja parasta on, jos kaikille henkilöhahmoille käy lopussa huonosti. Grumpy Cat tassuttelee siis mestarin viitoittamaa tietä:

Lokikirja, Pirkko Saisio

Peppi Pitkätossu seitsemällä merellä ..eiku

Pirkko Saision Lokikirja (julk. 2010) on hyvin omaleimainen teos, jonka kerrontatyyli vaati totuttelua, mutta palkitsi vaivannäön moninkertaisesti. Aidoista, 80- ja 90 -luvun paikkeilta peräisin olevista mahonkisen Diana-moottoriveneen lokikirjoista koottu ja Saision tyttären, näyttelijä Elsa Saision äänikirjaksi lukema Lokikirja on kuin aikuisille suunnattu Peppi Pitkätossu -kertomus: Hassusti nimetty (Saikki, Honksu, Elsa, Kengu..) sekalainen seurakunta seilaa rähjäisellä jollallaan niin merellä, kuin Itä-Suomen makeissa vesissäkin, ja joutuu toinen toistaan haastavampiin kommelluksiin samalla erinomaisista ruuista ja juomista nauttien.

Aluksi ilman mitään taustatietoja kuunneltu tarina Saision ja hänen perheensä venematkoista hämmensi minua: Kuka ihme on Kengu? Entä ovatko Saikki ja Honksu miehiä vai naisia? Miksei heidän ulkonäköään kuvailla, kuten romaaneissa yleensä on tapana? Miksi kaikki on niin outoa, ja toisaalta jatkuvien kellonaikojen ja sijaintien luettelun takia tavallaan myös monotonista? Onko tässä mitään järkeä? Lokikirjassa ei nimittäin pohjustettu tarinaa tai esitelty henkilöitä oikein mitenkään, lukija vain heitettiin keskelle toimintaa.

Pian kuitenkin pääsin samaan rytmiin meren ja siinä matkaavan, löysin rantein elävän seurueen kanssa: Seurasin tarkkaavaisena Saikin ja Honksun tavoin sitä, kaatavatko liian läheltä purjehtivat ruotsinlaivat poloisen Dianan vai eivät, kummastelin veneen jatkuvia, usein koomisia piirteitä saavia hajoamisia, ja tunsin veden herahtavan kielelleni, kun Lokikirjassa kuvailtiin kerta toisensa jälkeen mitä herkullisimpia ruokakattauksia. Näinä fitness-buumin huippuaikoina oli todella vapauttavaa kuunnella kertomuksia siitä, miten iloiset lomalaiset syövät ison kasan räiskäleitä, ja juovat kunnon tujaukset viskiä päälle vailla mitään omatunnontuskia. Toden totta: ruuasta voi ja saa myös nauttia!

Lokikirjassa vilahteli myös monia julkisuudesta tuttuja ihmisiä. Mehevimmän käsittelyn sai radikaalina ympäristöfilosofina tunnettu Pentti Linkola:

Kane kertoi myös yhdestä kesästä, jolloin niemen takaa ilmestyi soutuvene ja airoista löytyivät nääntynyt äiti ja nääntyneet lapset ja reipas isä. Perhe oli kuulemma viikkoja elänyt pelkällä raa'alla kalalla, mustikoilla ja puunjuurilla. Hyvät ihmiset olivat yrittäneet ruokkia heitä, mutta isä oli tullut väliin ja sanonut, että perhe oli omavaraisella huviretkellä jota ei saanut häiritä. 

Isä opasti perhettään: Hyttysissä on proteiinia, eikä ihminen tarvitse kuin yhdet villasukat elämässään ja parsinlankaa. Ja merivettä juodessa säästetään maailman suolavaroja ja soutaessa jalat lepäävät, joten soutaja voi saaressa yöpyessään nukkua seisaaltaan, ja täten säästää uhanalaista saaristoamme. Isän nimi oli Pentti Linkola.

Osa tämän kirjan lukeneista on sitä mieltä, että Saision Lokikirja viihdyttää vain, jos on itse kokenut veneilijä, ja voi näin nyökytellä tietävästi Saision moninaisille purjehdusanekdooteille. Itse olen kuitenkin eri mieltä. Maakrapuna minulla ei ollut hajuakaan, mikä on esimerkiksi tarinoissa toistamiseen mainittu pooki, mutta se ei haitannut, koska osaan arvostaa leikkisää elämänasennetta ja reipasta seikkailuhenkeä, jotka muodostavat Lokikirjan kirkkaimman ytimen.