Ruling Your World - Ancient Strategies for Modern Life, Sakyong Mipham

"If we accept impermanence, we can dare to live beyond hope and fear of what will happen next"

Luin jokin aika sitten Sakyong Miphamin isän, Chöguam Trungpan kirjan Smile at Fear, joten mikäs sen luontevampaa, kuin tutustua seuraavaksi hänen poikansa tuotantoon. Ruling Your World (julk. 2005) oli lukukokemuksena hieman helpompi, kuin moniin vertauskuviin verhottu Smile at Fear, ja monissa kohdissa se resonoi täysin saumattomasti länsimaisen psykologian ja puhtaan maalaisjärjen kanssa. Aivan kuten Goodreadsiin arvostelunsa kirjoittanut Clark Chamberlainkin totesi, ei tarvitse olla buddhalainen saadakseen tästä kirjasta paljon irti:

You don't need to be a Buddhist in order to read this book and gain your own insights that can be put into your own life. My life, especially in the military, has always been in a constant state of change; probably just like yours. Those changes can bring a lot of stress and pain, this book has helped me accept change and find more peace in my day to day life.

Yllä olevassa arviossaan Chamberlain tiivistää hienosti Ruling Your Worldin parhaimman annin, kyseessä on nimittäin ennen kaikkea mielenhallintaa käsittelevä teos, joka pyrkii auttamaan sisäisen rauhan saavuttamisessa. Tärkeimmäksi apukeinoksi Mipham tarjoaa länsimaissakin paljon tunnustusta saanutta meditaatiota:

The Autobiography of a Brown Buffalo, Oscar Zeta Acosta

Meksikolaiskirjallisuuden kulmakivi avarsi maailmankuvaani

My father is an Indian from the Mountains of Durango. Although I cannot speak his language.. You see, Spanish is the language of our conguerors... No one ever asked me or my brother if we wanted to be American citizens. We are all citizens by default. They stole our land and made us half-slaves. They destroyed our gods and made us bow down to a dead man who's been strung up for 2000 years.

Kiinnostuin Oscar Zeta Acostan The Autobiography of a Brown Buffalo -elämänkerrasta (julk. 1972) alun perin Hunter S. Thompsonin ansiosta. Acosta on nimittäin tuttu Gonzo-journalismin isänä tunnetun Thompsonin kuuluisasta Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa -teoksesta, jossa hän esiintyy samoalaisena asianajajana. Lisäksi Oscar nähdään Thompsonista kertovassa Where the Buffalo Roam -elokuvassa (1980). 

Olen lukenut niin paljon Hunter S. Thompsonin teoksia, että oli lähes väistämätöntä, että ennemmin tai myöhemmin domino-efekti lähtee kolisten liikkeelle, ja siirryn lukemaan myös hänen hyvän ystävänsä kirjoja. Acostan tuotanto on tosin huomattavasti suppeampi, koska hän katosi jo vuonna 1974, vain kaksi vuotta tämän teoksen ilmestymisen jälkeen. Syyksi Oscarin katoamiselle epäillään hänen robinhoodmaista osallisuuttaan meksikolaisliikkeessä (Chicano Movement), joka pyrki parantamaan meksikolaisten asemaa ja vähentämään meksikolaisiin liitettyjä negatiivisia stereotypioita. 

Lukukokemuksena The Autobiography of a Brown Buffalo oli ajoittain melko samanlainen, kuin Hunter S. Thompsonin teokset; sekoitus villejä käänteitä, poliittista kantaaottavuutta ja gonzomaista kerrontaa. Lisäksi Hunter S. Thompson esiintyi kirjan sivuilla paitsi esipuheen kirjoittajana, myös nimellä "the King", tietenkin vain hankkiutuakseen vaikeuksiin yhdessä Oscarin kanssa. Tämä oli hauska yllätys kaltaiselleni Thompson-fanille. 

Hunter S. Thompson & Oscar Zeta Acosta (justin-maurer.com).

Suurin ero Oscarin ja Thompsonin tekstien välillä on niiden sävyssä. Oscar on selvästi katkerampi, koska Yhdysvalloissa asuvana meksikolaisena hän kärsii juurettomuuden tunteesta, ja lisäksi hän suree tapaa, jolla meksikolaisia kohdellaan.

Parasta The Autobiography of a Brown Buffalo -kirjassa oli tapahtumarikas ja elävästi kuvailtu vierailu Oscarin syntykaupunkiin, El Pasoon:

My head was in a guagmire, twisted with the delights of the most beautiful women I'd ever seen in my life. Millions of brown women with black hair, Graceful asses for strong children; full breasts for sucking life; eyes of black almonds encased in furry nests.

Luonnollisesti Oscar joutuu ongelmiin, ja päätyy lopulta maapohjaiseen, torakoita kuhisevaan vankilaan, ja siitä oikeuden eteen, jossa hän puolustaa itse itseään, asianajaja kun on. Tämän rujon välikohtauksen jälkeen vanhan kotikaupungin loisto tuntuu hiipuvan hänen silmissään:

I walk slowly in the late morning hours trough the city of sin and colored lights. Gone are the shaped women with mascara and ruby lips. The bars are silent. I see no pimps. The city is grey. Dust covers all the walls of cheap paint.

Oscarin juurettomuuden tunne konkretisoituu Amerikan rajalla, kun hän on poistumassa Meksikosta, ja henkilöpaperit ovat hukkuneet. Tämä johtaa henkiseen romahdukseen:

I stand naked before the mirror. I cry in sobs. My massive chest quivers and my broad shoulders sag. I am a brown buffalo lonely and afraid in a world I never made. I enter the womb of night and am dead to this world of confusion for thirty-three hours..

Kirjan loppu on kuitenkin riehakkaan kapinallinen; Oscar aikoo tehdä kaikkensa kansansa ja vallankumouksen eteen. Tästä voi halutessaan lukea lisää hänen toisesta kirjastaan, vuonna 1973 ilmestyneestä teoksesta nimeltä The Revolt of the Cockroach People.

The Autobiography of a Brown Buffalo sai minut tajuamaan, miten Eurooppa-keskeistä suomalaisen koululaitoksen historianopetus lopulta onkaan. Minulla kun ei ollut juuri minkäänlaista muistikuvaa meksikolaisten vaiheista, ja huomasin, että minulta puuttuu meksikolaiskirjallisuuden kulttuuritaustan tuntemus pitkälti kokonaan, ja pieni yleistiedon paikkailu on aiheellista. Niinpä tämän teoksen lukeminen oli paitsi viihdyttävää, myös avartavaa.

Humiseva harju, Emily Brontë

"Talvella ei mitään ankeampaa, kesällä ei mitään ihanampaa, kuin nuo kukkuloitten piirittämät laaksot ja nuo uljaina kaartuvat kanervaiset rinteet"

Humisevan harjun (Wuthering Heights) vuonna 1847 julkaissut Emily Brontë kuoli saman ikäisenä kuin minä olen nyt, saatuaan keuhkotaudin. Tämä tapahtui vain vuosi maailmanklassikoksi myöhemmin nousseen ainokaisteoksen ilmestymisen jälkeen. Sympatisoin Emilyä vahvasti, olen nimittäin itsekin juuri kuumeessa, mutta kiitos nykyaikaisen lääketieteen, ei tämä sairastuminen mitä todennäköisimmin koidu kohtalokseni. Toista se oli 1800-luvun Englannissa, ja niinpä Emily ei koskaan päässyt todistamaan kirjansa valtaisaa menestystä.

Kaunista luontokuvausta ja rosoisen eläviä henkilöhahmoja pursuava Humiseva harju on ollut minulla kesken viisitoista vuotta. Aloitin sen lukemisen jo yläasteella, mutta jostain syystä en saanut tuolloin kahlattua tarinaa loppuun. Kaikki nämä vuodet Catherinen ja Heathcliffin tarina on kuitenkin ollut mielessäni, ja nyt päätin tarttua tähän kuuluisaan rakkausromaaniin uudemman kerran, muutaman elokuvasovituksen (paras oli vuoden 1992 versio) tässä välissä katsottuani. 

Pian uusimman lukukierroken aloitettuani totesin, että olisi ollut hyvä lukea kirja ennen elokuvien katsomista, koska nyt vertailin eri elokuvasovituksia alkuperäistekstiin tuon tuostakin, ja kiirehdin päässäni juonen edelle yrittäen muistella, mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Sen verran vangitsevasti Humiseva harju oli kuitenkin kirjoitettu, että kaikesta huolimatta kirja nousi lopulta elokuvaversioiden yli. Ajoittain saatoin suorastaan haistaa Yorkshiren kanervanummien raikkaan tuulen nenässäni, ja henkilöhahmot pureutuivat suoraan sisimpääni.

Erityisesti pidin teoksen alkupuoliskosta, jossa Catherine oli vielä elossa ja pohdiskeli valintaansa Heathcliffin ja Edgar Lintonin välillä, sekä tarinan päätöksestä, jossa Heathcliff ennen karmivaa kuolemaansa vaipuu jonkinlaiseen psykoosiin, ja häntä verrataan jopa ihmissusiin ja vampyyreihin. 

Alku on täynnä vahvoja tunteita:

Elämäni suurimmat kärsimykset ovat olleet Heathcliffin kärsimykset - jokaisen niistä olen myötäelänyt; hän on elämäni tärkein sisällys. Jos kaikki muu tuhoutuisi, mutta hän jäisi, jatkuisi elämäni; mutta jos kaikki muu jäisi ja hän tuhoutuisi, muuttuisi koko maailma minulle aivan vieraaksi.

Nelly, minä olen Heathcliff - hän on aina, aina mielessäni - ei ilona, sen enempää kuin itsekään olen aina itselleni iloksi - vaan osana ominta itseäni - älä siis enää puhu meidän erostamme, sellainen on mahdoton..

Loppu taas on silkkaa goottilaista synkeyttä ja kauhua: 

Puhuessani osui kynttilän valo hänen kasvoilleen. Voi, herra Lockwood, en voi kuvailla, miten kauheasti tuo aavemainen näky säikähdytti minut! Nuo syvänmustat silmät! Tuo hymy ja aavemainen kalpeus! Hän ei näyttänyt herra Heathcliffiltä vaan peikolta, ja pelästyksissäni päästin kynttilän vaipumaan vasten seinää, jolloin se sammui ja jäin pimeään. ..Kiiruhdin pois huoneesta mielettömän pelon vallassa..

Suljin ikkunan, kampasin hänen pitkät mustat hiuksensa pois otsalta ja yritin sulkea hänen silmäluomensa peittääkseni, jos suinkin mahdollista, tuon kauhistuttavan, niin elävältä näyttävän hurmioituneen katseen ennen kuin kukaan muu näkisi sen. Mutta silmät eivät sulkeutuneet, vaan näyttivät nauraen ilkkuvan yritystäni, ja myöskin hänen raollaan olevat huulensa ja valkeat hampaansa nauroivat ilkkuvasti. Minut valtasi jälleen pelko ja huusin Josephia.

Fantasian ja kauhun ystävänä arvostan suuresti Humisevan harjun juoneen kietoutuvaa synkkyyttä, pelkoa ja yliluonnollisia elementtejä. Ne toivat tarinaan aivan omanlaistaan, useammista rakkausromaaneista puuttuvaa lisäsyvyyttä. Kauhuelementit oli nimittäin valjastettu korostamaan päähenkilöiden tunteita: Heathcliff muun muassa kaivaa Catherinen ruumiin esiin vain, jotta voisi nähdä kaivattunsa, ja tarinan lopussa Heathcliffin ja Catherinen haamujen kerrotaan kuljeskelevan vanhoilla asuinsijoillaan yhdessä. He siis toden totta olivat yhdessä ikuisesti..

On myös kerrottu, että Emily Brontën haamu olisi ilmestynyt kuolemansa jälkeen Charlotte-sisarelle, ja että Emilyn henki vaeltelisi vielä tänäkin päivänä Englannin karuilla nummilla vailla rauhaa. Samoin kirjailijasiskosten veljen, Branwell Brontën uskotaan edelleen kummittelevan.

Avioliittosimulaattori, Veera Nieminen

Tämä ei vaan iskenyt

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (julk. 2013) on kirja, josta mitä ilmeisimmin pitkälti kaikki ovat pitäneet: Helsingin Sanomien kirja-arviossa Avioliittosimulaattoria luonnehdittiin "hotkaistavaksi, vatsanpohjaa pompottelevaksi tripiksi", joka antaa lukijalle aitiopaikan "kärpäsenä katossa, hihittelemässä". Mitä taas kirjabloggareihin tulee, kutsui esimerkiksi Krista  tätä Niemisen esikoisteosta hyvän mielen kirjaksi, ja Marile löysi omassa, sangen positiivisessa arviossaan yhtymäkohtia Hilja Valtoseen, ja kuvaili Avioliittosimulaattoria muun muassa viihdyttäväksi ja hupaisaksi. 

Itse en valitettavasti voi yhtyä tähän ylistäjien kuoroon, koska pitkästyin tämän tarinan parissa niin totaalisesti, että sain hädin tuskin kuunneltua kirjastosta lainaamani, alle seitsemäntuntisen MP3-äänikirjan loppuun. Periaatteessa romantiikkaa, maalaiselämää ja kulttuurieroja reippaasti yhdistelleen Avioliittosimulaattorin olisi kyllä pitänyt miellyttää minua, olenhan itsekin maatilan kasvatti, joka on viettänyt koko pienen ikänsä navetoissa ja talleissa, hoitaen vuoronperään hevosia, lampaita ja lehmiä. Lisäksi kirjassa esiintyneet murteet ja ihmistyypit olivat minulle ennalta tuttuja, koska olen länsi-suomalainen, jolla on sukua myös lähellä Venäjän rajaa (voi sitä puheen tulvaa!). Mutta silti, kaikista näistä kotikenttäeduista huolimatta, Avioliittosimulaattori ei onnistunut vangitsemaan mielenkiintoani missään vaiheessa. 

Toisaalta: ehkä ongelma oli juurikin Niemisen luoman miljöön tuttuudessa. Avioliittosimulaattori ei vienyt minua vieraaseen, kiehtovaan maailmaan, vaan tuntui sen sijaan lähinnä arkiselta ja tutulta, liiankin tavanomaiselta. Esimerkiksi harvasanaiset, murahtelevat ukot eivät ole minun mielestäni millään lailla koomisia ja eksoottisia, koska tapaan heitä tosielämässä harva se päivä. He vain ovat sellaisia kuin ovat. End of the story.

Enpä tiedä. Ehkä minun pitäisi olla suurkaupungin kasvatti, jotta osaisin todella arvostaa tällaista "agraarisesti rajoittunut emäntäkokelas näkee ensimmäisen kerran nykyaikaisen suomalaisnavetan" -asetelmaa.

Lisäksi tarinassa esiintyneet hahmot tuntuivat minun makuuni liian ohuilta ja kliseisiltä. Esimerkiksi umpirehti sulhaspoika-Jussi on mahdollisesti tylsin keskushahmo Suomen kirjallisuushistoriassa kautta aikojen, eikä muitakaan valonpilkahduksia ollut juuri havaittavissa. Mitä nyt ajoittain säälin yli-innokasta miniäkokelas-Ainoa, joka yritti miellyttää tulevan aviomiehensä perhettä totaalisessa paniikissa.

Ainoat jossakin määrin kiinnostavat henkilöhahmot olivat Ainon villit sinkkuystävät, mutta valitettavasti heidän osuutensa tarinassa oli aivan liian pieni mielenkiintoni ylläpitämiseksi. Kaiken kaikkiaan olisin kaivannut huomattavasti persoonallisempia ja kompleksisempia henkilöhahmoja, jotta olisin todella voinut viihtyä Avioliittosimulaattorin parissa.

Ainoa, mikä vielä kaiken tämän yllä todetun jälkeen olisi minun silmissäni voinut pelastaa Avioliittosimulaattorin, olisi ollut yllätyksellinen ja stimuloiva juoni. Valitettavasti sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla, ja höttömäisen rakkaustarinan ympärille rakennetun kertomuksen loppu sai minut lähinnä kysymään: "Tässäkö tämä nyt oli? Missä vaiheessa tämän olisi pitänyt muuttua kiinnostavaksi?". Jopa inhokkini Danielle Steel osaa punoa räyhäkkäämpiä juonikuvioita, ja hänenkin kirjansa tuntuvat minusta lähinnä hitaalta ja tuskastuttavalta lobotomialta.

- Anteeksi, Veera Nieminen.