Suomen kuuluisimman työttömän esikoisromaani
Näin itseni ikkunan heijastuksesta. Istuin siinä kuin pikkulapsi juliste kädessä. Yritin ajatella, että melkein puolet kaikista suomalaisista kävi töissä, ja se raha jonka jokainen heistä minulle kuukaudessa antoi, oli niin pieni, ettei niin pientä numeroa ollut olemassa, eivätkä he sellaisella rahalla voisi ostaa mitään itselleen.
Ossi Nymanin Röyhkeys (julk. 2017) on yksi viime vuoden kohutuimpia teoksia. Suomen kuuluisimmaksi työttömäksi nimetty Nyman tuntuu löytäneen vihdoin ja viimein unelmatyönsä: kirjailijan uran. Iltalehti kirjoittaa: "Tulevaisuudessa hän uskoo voivansa elättää itsensä kirjailijana, sillä niukkaan elintasoon tottuneella vaatimukset eivät ole kovat."
Itse olen kuitenkin skeptinen tämän suunnitelman suhteen, sen verran harva suomalainen kirjailija pystyy elättämään itsensä täyspäiväisenä kirjailijana. Sofi Oksaset ja Jari Tervot ovat asia erikseen. Mutta on kuitenkin hienoa, että Nyman on vihdoin löytänyt uran, joka kiinnostaa. Ihmisen arvo ei määrity työn perusteella, mutta itse ainakin koen elämäni mielekkäämmäksi, kun saan tehdä jotain tuottavaa tai merkityksellistä ajallani, ja olla aktiivinen osa yhteiskuntaa.
Toisin kuin kirjan raflaava nimi antaa ymmärtää, on tarinan päähenkilö hyvin sympaattinen ja nöyrä, monesti jopa anteeksipyytelevä hahmo, joka toi mieleeni lempikirjailijani Erlend Loen luomukset. Myös kirjoitustyyli oli loppua lukuun ottamatta loemaisen naivistinen. Niinpä viihdyinkin Nymanin esikoisteoksen parissa erinomaisesti. Sisältö oli ajatuksia herättävä, ja kirjoitustapa miellyttävä. Parasta kirjassa oli, että se sai minut pohtimaan omaa suhdettani työntekoon. Olkoonkin, että se on varsin erilainen Nymaniin verrattuna.
