Katsokaa miten onnellinen olen, Holly Bourne

Se synkempi, some-ajan Bridget Jones

Tunnen kateuden kiehuvan suonissani. Minusta se ei ole reilua. Minusta he tuskin tuntevat toisiaan. Kuulostaa kauhealta myöntää tätä, mutta minä ajattelin aina, että minä menisin naimisiin ennen Deetä. Olin Tomin kanssa, ja me olimme vakaita ja sitoutuneita, kun taas Dee oli se, jolla oli paskoja suhteita. Ja nyt.. nyt. Helvetti! Kolmekymppisyys on kuin Käärmeet ja tikapuut -peli. Voi kuvitella voittavansa kaikki, mutta onkin vain yhden nopanheiton päässä putoamasta käärmeen päälle ja jäämästä yhtäkkiä viimeiseksi. Ja se joka on jumissa nelosruudussa saattaa sattumalta pudota tikapuille ja yhtäkkiä päihittää kaikki muut tässä pelissä, jossa kaikki täytyy saada kuntoon ennen kuin munasarjat ovat kaput.


Nykyisin en lue läheskään kaikkia aloittamiani teoksia loppuun (tälläkin hetkellä minulla on kesken kaksinumeroinen luku kirjoja), mutta tämä Holly Bournen chick lit -uutuus Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018) jaksoi pitää mielenkiintoni yllä loppuun saakka, ja peittosi hetkellisesti kaiken muun juuri nyt kesken olevan. Niinpä voisin sanoa tästä kirjasta pari sanaa täällä bloginkin puolella.

Monille muille Bourne on tuttu ennen kaikkea nuortenromaaneistaan. Itselleni hän oli kuitenkin ennen tätä teosta täysin vieras nimi, ja kirja tarttui käteeni pääasiassa siksi, että teosta on kommentoitu lauseella "Tämän sukupolven Bridget Jones". Olen aina pitänyt Bridget Jonesista, joten lainauspäätös oli erittäin helppo.

Nyt kirjan luettuani voin todeta, että Bridget Jones -vertaus ei ollut mitenkään erityisen kaukaa haettu. Tässä uudessa versiossa sähköpostit on korvattu Facebookilla, ja maailmaa jäsennetään päiväkirjan sijaan Instagram-päivitysten avulla, mutta huumoria ja räväkkyyttä löytyy edelleen. Uutena mausteena mukaan tuotu some-näkökulma oli erinomainen lisä, joka puhuttelee vahvasti suurinta osaa nykyajan lukijoista.

Rakkausrintamalla sankarittaren panokset ovat koventuneet, eivätkä vodka ja pikalaihdutuskuuri olekaan enää ratkaisu kaikkeen. Päähenkilö, kolmekymppinen kirjailija Tori Bailey, ei etsiskele poikaystävää, vaan elää naimisiin menevien ja lapsia saavien ystäviensä ympäröimänä pahasti ahdistuneena, eroa pohtien. Hänen oma avoliittonsa on nimittäin täydellisen jumissa. Välillä tämä huonossa parisuhteessa roikkuminen alkoi jo ärsyttämäänkin. Tähän liittyen voisinkin lopuksi todeta, että kaikille lukijoille tällainen syvissä vesissä vellominen ei sovi, mutta itselleni Bournen ajoittain synkkäkin kerronta toimi, sen verran realistinen ja psykologisesti osuva tämä tarina oli.

Sandman - Kirja yksi - Yösävelmiä ja alkusoittoja, Neil Gaiman

Yksi aukko sarjakuvasivistyksessä paikattu

Totean heti kärkeen, että tästä Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvateoksesta (Sandman 1-8; Absolute Sandman vol. I, julk. 1989) bloggaaminen on minulle haastavaa, koska tunnen useita sarjakuvatutkijoita, joista yksi on vieläpä juuri väittelemässä muun muassa juuri Gaimanin sarjakuvatuotannosta, mikäli muistan oikein. Niinpä en edes yritä kirjoittaa tästä teoksesta mitään kovin analyyttistä, vaan jätän sen suosiolla asiaan erikoistuneille kollegoilleni. 

Sinällään kyllä mainitsen Gaimanin myös omassa väitöskirjakäsikirjoituksessani, mutta vain lyhyesti käsitellessäni väitteitä siitä, onko J. K. Rowling mahdollisesti ottanut vaikutteita Gaimanin The Books of Magic -teoksista. Muuten Gaiman on minulle jopa nolostuttavan outo hahmo, ja juuri tästä syystä johtuen tartuin tähän kulttiklassikkoon.

Mutta asiaan. Pidin Sandmanista omalla kierolla tavallaan. Tämä modernisoitu, uutta ja synkkää twistiä saanut tarina Nukkumatista oli koukuttavaa luettavaa, joka piti otteessaan tehokkaasti, ja teos tulikin kahlattua läpi hyvin nopeasti. Mielenkiintoni heräsi heti ensisivuilta alkaen, kun magiaa harjoittava salaseura yrittää vangita itse Kuoleman, mutta rituaali menee pieleen, ja saaliiksi saadaankin tämän veli, Nikki Sixx.. köh köh ..Sandman piti sanomani.

Sandmanin visuaalinen puoli oli näyttävästi toteutettu, ja Sandmanista itsestään sain todellakin erittäin vahvat Nikki Sixx -vibat. Samoin Kuolemalla oli näyttävä goottityyli suurine hiuspehkoineen.  Lyhyesti voisi siis todeta, että tekoajankohta (80- ja 90 -lukujen taite) näkyy hahmojen ulkonäössä.

Inhokkihahmokseni Sandmanissa nousi sadistinen kavala Tohtori Kohtalo (Doctor Destiny) jonka olemus ja edesottamukset saivat minut voimaan pahoin. Tähän liittyen voisinkin todeta, että Sandmanin negatiivisin puoli oli ajoittain melko yltiöpäinen raakuus ja synkkyys. Sinällään minulla ei periaatteessa ole mitään dark fantasya vastaan, mutta liika on liikaa. Lisäksi, aivan kuten tutkijakollegani minua etukäteen varoittikin, suomennos tökkii ajoittain pahasti.

Kaiken kaikkiaan Sandman oli kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus, jossa vanhoja myyttejä oli uudistettu mielenkiintoisella ja luovalla tavalla. Tätä voisi lukea lisääkin!