Coraline varjojen talossa, Neil Gaiman

Liisa Ihmemaassa kauhutwistillä

Jokin, jota Coraline oli luullut osaksi eteisen sohvan alla olevaa varjoa, tuli esiin sohvan alta ja syöksähti hurjaa vauhtia kohti etuovea pitkillä, valkeilla jaloillaan. Coralinen suu loksahti auki kauhusta ja hän astui kiireesti pois tieltä, kun olento kipitti hänen ohitseen juosten rapumaisesti liian monilla napsuvilla ja vilistävillä jaloillaan.

Hän tiesi mikä se oli ja hän tiesi, mitä se oli tullut hakemaan. Hän oli nähnyt sen liiankin usein viime päivien aikana hamuamassa ja tarttumassa ja sieppaamassa ja työntämässä tottelevaisesti mustia koppakuoriaisia toisen äidin suuhun. Se oli viisijalkainen, punakyntinen ja luunvalkoinen. 

Se oli toisen äidin käsi.

Neil Gaimanin etupäässä lapsille ja nuorille suunnattua Coraline varjojen talossa -kirjaa (Coraline, 2002) pidetään hänen läpimurtoromaaninaan, ja se on voittanut myös useita kirjallisuuspalkintoja. Niinpä tämä teos oli sangen looginen valinta kaltaiselleni lukijalle, jolle Gaiman on toistaiseksi ollut sangen vieras tuttavuus, vaikka toki taannoin luinkin yhden Sandman -sarjakuvateoksen. Nyt jatkoin tutustumistani Gaimanin tuotantoon hieman Sandmania kevyemmissä tunnelmissa. Luin Coralinen itse asiassa myös ihan jo työnikin puolesta, koska toimin nykyisin kirjastovirkailijana, ja tarkoitukseni on vinkata tätä kirjaa lapsille. Yleensä en ole ehtinyt jakamaan tänne blogini puolelle näitä kirjavinkkauskirjojani, mutta nyt tein kaikesta huolimatta poikkeuksen, koska mielestäni tämä teos oli sen verran mainio tapaus.

Tässä teoksessa on melko klassinen porttifantasian kaava, saahan tarina alkunsa siitä, että päähenkilö löytää kodistaan umpeen muuratun oven, jonka takaa paljastuu toinen, aavemainen koti, ja toiset, aavemaiset vanhemmat. Itse sain tätä kirjaa lukiessani todella vahvat Tim Burton -vibat, varsinkin Coralinen toisten vanhempien mustista nappisilmistä, valkeasta ihosta ja pitkistä sormista. Samoin pyöreät naapurinrouvat olivat synkässä rinnakkaistodellisuudessa hoikkia ja mustasilmäisiä. Nightmare Before Christmas, anyone..? Parasta Coralinen tarinassa olivatkin makaaberit yksityiskohdat, goottilainen tunnelma ja kauhuelementit, jotka lisääntyivät mukavasti loppua kohden.

Koska en aikuislukijana kuulu täysin tämän teoksen kohderyhmään, kesti minulla hetken aikaa lämmitä tarinalle. Loppua kohti kertomus sai kuitenkin mukavasti twistiä, ja se vain parani paranemistaan. Niinpä uskallan suositella tätä teosta myös aikuisille lukijoille.

P.S. 

Coralinen tarinasta on tehty myös animaatioelokuva:

Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan, Pekka Vahvanen

"Ihmislaji teknologian kanssa on aivan kuin alkoholisti viinitynnyrin äärellä"

Nykyisin en kovinkaan usein osta kirjoja omaksi. Jotta minä ostaisin jonkun teoksen pysyvästi hyllyyni, sen pitää olla joko poikkeuksellisen informatiivinen tai tavallista paremmin kirjoitettu. Tämä kirja oli molempia, ja niinpä lainakirjan eräpäivän umpeuduttua (ja teoksen lähdettyä seuraavalle sitä jonottaneelle) päädyin ostamaan itselleni oman kappaleen.

Erityisesti toimittajana ja televisiojuontajana tunnetun Pekka Vahvasen teknologiakriittinen Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (julk. 2018) on teos, jonka soisin kaikkien lukevan. Myös niiden, jotka uskovat olevansa Vahvasen kanssa eri mieltä. Itselleni tämä kirja tarjosi ennen kaikkea hyvän tiivistelmän ja monia tarkennuksia jo tiedossani olleista digitalisaation ja loputtoman teknologin palvomisen uhista.

Kone kaikkivaltiaan ydinsanoma on, että jatkuva teknologinen kehitys ei välttämättä ole hyväksi, vaan voi johtaa globaaliin katastrofiin, joka on verrattavissa ilmastonmuutokseen. Ainoa ero on vain siinä, että toisin kuin ilmastonmuutoksen kohdalla, ei loputonta teknologista innovointia koeta ongelmana, tai pyritä hillitsemään juuri mitenkään riskeistä huolimatta. Syy on yksinkertainen:

Teknologiaa palvotaan intensiivisemmin kuin mitään muuta jumalaa. Ajassamme tuskin on suurempaa totuutta kuin digitalisaation välttämättömyys. Siihen uskovat miljardit ihmiset, jotka ovat lumoutuneina älypuhelimistaan ja takertuneet internetiin. Siihen uskovat poliitikot niin oikealla kuin vasemmalla: he näkevät teknologian kehittämisen ainoaksi keinoksi pitää kansakuntansa elossa.

Vahvanen haluaa kyseenalaistaa tämän paradigman, eikä usko olevansa yksin:

Mutta usko teknologian autuaaksi tekevään voimaan on alkamassa horjua. Vaikuttaa siltä, että teknologinen kehitys ei enää muovaakaan yhteiskuntia paremmiksi. Tässä kirjassa kerron, kuinka kehitys on kääntymässä tarkoituksiaan vastaan. Meillä on jo liikaa edistystä, se ei enää palvele inhimillistä hyvinvointia. Samat asiat, jotka johtivat meitä kohti parempaa huomista, ovat nyt heikentämässä elämän mielekkyyttä. Hiljainen vastarinta teknologian kyllästämää elämää vastaan on herännyt. Tietotekniikkayhtiö Intelin tutkimusosasto Intel Labsin laajan kyselyn mukaan 61 prosenttia nuorista aikuisista kokee, että teknologia tekee maailmasta epäinhimillisemmän. Kahdeksan maata kattavassa kyselyssä selvisi, että juuri nämä niin kutsutut milleniaalit korostavat muita sukupolvia useammin teknologian huonoja puolia.

Vahvanen nostaa teoksessaan esiin muun muassa älylaitteiden ihmisten kognitiivisia kykyjä heikentävän vaikutuksen, kansalaisten yksityisyyden vaarantumisen, ja ihmisen oman aivokapasiteetin peittoavan tekoälyn, joka saattaa "jäädä ihmiskunnan viimeiseksi keksinnöksi". Tätä kirjaa voisi luulla synkäksi dystopiaksi, jos se ei sijoittuisi tietokirjagenreen. Massatyöttömyyttä ja robottisotilaiden hyökkäystä odotellessa..

Lukukokemuksena Kone kaikkivaltias muistuttaa kaikkine tutkimustuloksineen ja lähdeviitteineen akateemista julkaisua, joskin se on astetta populaarimmin kirjoitettu. Eikä ihme, se nimittäin syntyi Vahvasen keväällä 2014 aloittamasta väitöskirjaprojektista, joka sai toimittajantyön myötä uuden suunnan yleistajuisena teoksena. Kuten Vahvanen toteaa: "..jos kirjoitan ei-akateemisen kirjan aihepiiristä, joku saattaisi sen lukeakin". Heh heh..

Pakko nyt näin tohtorikoulutettavana huomauttaa, että kyllä väitöskirjatkin saavat mediassa huomiota, varsinkin, jos tutkija osaa brändätä itsensä ja tutkimuksensa hyvin. Kyllä meitä tutkijoitakin haastatellaan lehtiin tuon tuostakin. Mutta leikki sikseen, kyllä Vahvanen tämän varmasti tietää, hän nyt vain halusi viedä tekstinsä yleistajuisempaan suuntaan, ja lopputulos on mitä onnistunein.

Tästä kirjasta olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta nyt taidan sulkea läppärini, ja lähteä metsään kävelylle. Jokin sisälläni nimittäin kertoo, että tämä koneella istuskelu ei ole minulle hyväksi. Hassu juttu..