Perillinen, Christopher Paolini

Ohi on

Minulla ei ole mitään tähdellistä tehtävää tällä hetkellä. Mieheni ovat valmiita taisteluun, mutta mitään taistelua ei ole, eikä olisi hyväksi jos touhottaisin heidän ympärillään kuin kanaemo. Enkä liioin tahdo istua yksin teltassani seuraamassa partani kasvua...

-Orik 

Vihdoin ja viimein Christopher Paolinin Perillinen-kirjasarja (The Inheritance Cycle, 2002-2011) on kahlattu läpi! Eikä aikaa mennyt kuin vaivaiset puoli vuosikymmentä. Kuten olen aiemmissa tätä sarjaa käsittelevissä bloggauksissani kertonut, olen lukenut näitä kirjoja lähinnä työn alla olevan väitöskirjani takia, jossa käsittelen muun muassa juuri Paolinista käytyjä verkkokeskusteluja. Samaan hengenvetoon on myös todettava, että näissä kirjablogini teksteissä esiinnyn kuitenkin normaalina lukijana, en tutkijana. Tässä(kin) bloggauksessa esittämäni mielipiteet ovat siis täysin epävirallisia.

Olen suominut Paolinin aiempia kirjoja ajoittain (lue: aina) melko kovalla kädellä. Minusta ne ovat nimittäin lähinnä puuduttavaa ja yllätyksetöntä Tolkien-fan fictionia, jotka saavat minut kerta toisensa jälkeen kyseenalaistamaan lukuharrastukseni mielekkyyden, sekä elämän mielekkyyden ylipäätään. Tämän The Inheritance Cyclen viimeisen osan, Perillisen (Inheritance, julk. 2011) kohdalla minun on kuitenkin otettava sanojani hieman takaisin. Tämä kirja oli ajoittain jo melko siedettävä! 

En tiedä, johtuuko tämä mielipiteeni vain siitä, että olen lukenut kolme Paolinin kirjaa melko tiiviissä tahdissa, ja näin hitaasti mutta varmasti tottunut Paolinin kirjoitustyyliin, mutta ajoittain (silloin kun teksti ei koostunut pelkästä loputtomasta filleristä ja jaarittelusta) huomasin jopa nauttivani Perillisen lukemisesta. En siis missään nimessä koko aikaa, mutta tällä kirjalla oli hetkensä. 

Aivan kuten työkaverinikin Perillisestä totesi; tässä oli selvästi enemmän juonenkäänteitä ja toimintaa, kuin edellisissä osissa, Brisingrissä ja Esikoisessa, jotka olivat täysin toivottomia tapauksia. Tämä nyt nähty parannus on kuitenkin koko kirjasarjaa ajatellen liian vähäinen, ja tulee liian myöhään. Mutta noh, ainakin Perillisen lukeminen oli edellisiin osiin verrattuna kivuttomampaa. Sanoisinkin, että Perillinen-sarjan parhaat (tai vähiten huonot) osat ovat ensimmäinen ja viimeinen kirja. Kaksi keskimmäistä voi unohtaa saman tien.

Oma lempikohtani Perillisestä oli ehdottomasti Eragonin ja Saphiran vierailu Alagaësian omalla luonnonkatastrofialueella, hylätyssä Vroengardissa:

Eragon värisi ja tarkisti, että Brisingr oli käden ulottuvilla. Hän ei ollut koskaan ollut niin uhkaavan tuntuisessa metsässä. Tuntui kuin puut olisivat siellä vihaisia ja - samoin kuin omenapuulehdossa aiemmin - kuin ne odottaisivat vain tilaisuutta ojentaa oksansa ja kiskoa hänen lihansa irti luista.

Tässä Paolini kykeni hetkellisesti luomaan uhkaavan, mukavasti hiuskarvoja nostattavan tunnelman. Toki tämä ilmapiiri särkyi pian, ja alkoi muistuttamaan lähinnä jonkinlaista humoristista hallusinaatiota, kun jättietana (!) hyökkäsi Eragonin kimppuun. Tästä seurasi myös kirjan huvittavin hetki, kun Eragon snalglin kukistettuaan tuumi:

"Ehkä minun pitäisikin kutsua itseäni Etanoiden kukistajaksi", hän mutisi vierittäessään pilarin kappaletta pihan poikki. "Eragon Varjontappaja, Etanoiden kukistaja... Sepä vasta herättäisi pelkoa kaikkialla minne menen."

Tämänkaltaiset, enemmän ja vähemmän omituiset valonpilkahdukset eivät toki sulkeneet pois sitä tosiasiaa, että Paolini harrasti edelleen liiallista jaarittelua, ja venytti juonta äärirajoille asti. Kohtaukset pysäytettiin yhä liian usein, milloin minkäkin toinen toistaan tuskastuttavamman tekosyyn varjolla. Esimerkiksi kun Galbatorix on kaapannut Nasuadan vangikseen, ja on aikeissa alkaa painostaa ja kiduttaa tätä, ei Paolini voi vastustaa kiusausta:

Sitten Galbatorix heilautti hanskojaan kaaressa osoittaen huonetta: "Ennen kuin jatkamme, sinun on hyvä tietää jotain tämän paikan historiasta. Kun haltiat tulivat ensi kerran tähän maailmankolkkaan.."

- Ihan oikeasti!! Ei ole edes todellista.. Tätä voisi verrata siihen, jos Paolinin esikuva Tolkien olisi Kahdessa tornissa laittanut Sauronin kertomaan Pippinille Mustan tornin rakennushistoriasta kuuluisassa Näkykivikohtauksessa:

Yritin päästä pois, sillä luulin että se lentäisi ulos; mutta kun se oli peittänyt koko pallon, se katosi. Sitten hän tuli. Hän ei puhunut kuultavia sanoja. Hän vain katsoi, ja minä ymmärsin. "Olet siis siinä taas. Haluat selvästi kuulla lisää siitä, miten rakensin Mustan tornin.. Mihin jäimmekään?"

- Sori, oli ihan pakko. Sitä paitsi, kuten olen viime aikoina oppinut, myös pitkästymistä voi käyttää kidutusmetodina.

Eihän tässä voi kuin ihailla Paolinin ilmiömäistä kykyä lässäyttää tilanne kuin tilanne todelliseksi anti-kliimaksiksi. Tämä koski valitettavasti myös Perillisen loppua, jossa (spoiler alert) Galbatorixin kukistuttua jatketaan vielä politikointia ja yleistä harhailua ja jutustelua yli sadan sivun verran. Paolini on toden totta kirjailija, joka ei päästä lukijaansa helpolla. 

Perillinen-sarja on nyt, luojan kiitos, luettu. Palasin kuitenkin Alagaësiaan vielä kerran, luen nimittäin tällä hetkellä Paolinin uusinta Kulkuri, noita ja lohikäärme -teosta (The Fork, the Witch and the Worm, julk. 2018), joka sisältää kolme uutta minitarinaa. Tutkijan täytyy tehdä, mitä tutkijan täytyy tehdä.. 

Lisäksi Paolinilta on tulossa tänä vuonna scifi-romaani nimeltä To Sleep in a Sea of Stars, joka on ollut työn alla pitkälti Perillisen ilmestymisestä alkaen (eli lähes kymmenen vuotta). Tuota teosta minun ei missään nimessä olisi pakko väitöskirjani takia lukea, mutta pahoin pelkään, että sekin tulee vielä kahlattua läpi. Ihan vaan periaatteesta.