Nelinkontin, Miranda July

 

Pelkoa ja inhoa Monroviassa

Miten voisin kuvata Miranda Julyn Nelinkontin-uutuusteosta (All Fours, 2024)? Ensimmäisenä mieleeni tulee: Henriikka Rönkkönen yhdistettynä Hiljaisiin siltoihin ja (päälle liimattuun) wokeen. Jos joku tai kaikki näistä kiinnostavat, tämä kirja on mahdollisesti sinua varten. Itselleni Nelinkontin oli lukukokemuksena kuitenkin kuin jyrkkä rotko. Alku oli tasaista peruspullaa, sitten pudottiin ihmismielen alimpaan kuiluun ja lopuksi kavuttiin hölmistyneenä takaisin maan pinnalle, kysellen: "Mitä ihmettä juuri tapahtui..?". 

En ole pöllämystyneen reaktioni kanssa yksin. Goodreadsissa moni lukija kertoi vihanneensa tätä kirjaa, ja eräs tietty tamponi-kohtaus oli ollut minun lisäkseni myös toiselle lukijalle se piste, jossa kirja meni kiinni, ja loppuun lukeminen tuntui mahdottomalta. Rajansa cringellä ja ruumiineritteilläkin. Jos July halusi shokeerata, siinä hän todella onnistui. 

En oikein tiedä, mitä aiemmin huonosti tuntemaltani Julylta odotin. Takakansitekstin perusteella kai lähinnä jotain hauskaa ja kevyttä, mukaansatempaavaa. Tai korkeintaan jotain Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen -kirjan kaltaista, astetta synkempää, mutta silti arkijärjellä tajuttavaa ja jonkinlaisen sopivaisuuden rajoissa pysyvää. 

Mutta ei. Päähenkilö valehteli järjestelmällisesti läheisilleen, masturboi suurimman osan ajasta, ja käytti 20 000 dollaria random-hotellihuoneen sisustamiseen, jota hän ei omistanut (tosi samaistuttavaa näinä talousaikoina, kun ostovoima on ihmisillä nollassa.. not). Kaikki tämä selittyi ilmeisesti itseään etsivän naisen keski-iän kriisillä ja pre-menopaussilla. 

Tarina oli lähinnä turhauttava, vastenmielinen ja outo. Juoni junnasi paikoillaan, nimettömäksi jäävä päähenkilö teki outoja valintoja jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa ja hakkasi päätään seinään. Syy, miksi luin kirjan loppuun, oli kertomuksen hienoinen parantuminen loppua kohti, yleinen jääräpäisyyteni, sekä halu päästä avautumaan tästä lukukokemuksesta täällä blogissa. Jos hyvän kirjan mittarina käytetään herätettyjen tunteiden määrää ja voimakkuutta, Nelinkontin on mestariteos. 

Return to the Willows, Kelly Young

 

Räiskyvä kunnianosoitus Kenneth Grahamille

Wind in the Willows -adaptaatiot ovat viime aikoina olleet vahvasti läsnä kirjallisessa elämässäni. Uusin lisäys kokoelmaani on yhdysvaltalaisen Kelly Youngin Return to the Willows (2012).

Youngin kirja oli varsin mukiinmenevä, eikä edes kovin pieni tai vaatimaton jatko-osa brittiläiselle kulttiklassikolle. Teos on nimittäin kookas ja täynnä varsin herkullisia kuvia, jotka olivat videopelialallakin työskennelleen Clint Youngin käsialaa. Youngin pelitausta näkyi vauhdikkaissa kuvissa selvästi ja loi kontrastin niihin klassisiin mustavalkoisiin piirroksiin, joita yleensä löytyy Willows-romaanien sivuilta, puhuttiinpa sitten alkuperäisteoksesta tai adaptaatioista.

On helppo uskoa, että tällaisten kuvien tekijällä on videopelitaustaa.

Verrattuna muiden kirjailijoiden Willows-adaptaatioihin oli Youngin teos varsin suoraviivainen. William Horwoodille ja Kij Johnsonille tunnusomainen hidas tunnelmointi oli sivuosassa ja juoni eteni yleensä reipasta tahtia. Ainoa kerronnan rytmiä puurouttanut aspekti oli toisinaan liiallisen polveileva dialogi. 

Ja mitä puheeseen tulee, en voinut olla harmistumatta, kun yhdysvaltalaisen kirjailijan brittienglanti rakoili ja hahmot puhuivat ajoittain kuin 2010-luvun jenkkiläiset realitytähdet (tyyliin: "you have to keep yourself together, man!"). Young kun selvästi yritti kirjoittaa brittiläisittäin. Tästä kertoivat muun muassa alaviitteisiin laitetut selitykset brittiläisille ilmaisuille, joita amerikkalainen lukija ei välttämättä tajuaisi. Toki olisi epäreilua odottaa, että 2000-luvulla elävä teksasilainen kirjoittaisi samalla tavalla, kuin sata vuotta sitten elänyt britti. Minun silmissäni tämä on joka tapauksessa miinusta, sillä rakastan Wind in the Willowsia muun muassa juuri sen brittiläisyyden takia.

Lempiosuuteni Youngin kirjasta oli Rupikonnan päähän saama isku, jonka seurauksena hänestä kuoriutui akateeminen nero. Pian Rupikonna sitten löysikin itsensä Cambridgesta, professorin virkaa toimittamasta. Hänen tutkimusintressinsä käsittelivät muun muassa ikiaikaista kysymystä siitä, miksi voileipä tippuu lattialle aina voipuoli alaspäin ("the jam-side-down concurdum"). Sivumennen mainiten: tätä ilmiötä on todella tutkittu yliopistossa. 

Lisäksi Vesirotan ja Myyrän soutelu joella oli herätetty hienosti henkiin ja myös lopun taistelukohtaus näätiä vastaan oli jokseenkin hykerryttävä. Siinä tavoitettiin mielestäni näätien kiero olemus mitä osuvimmin. Näädät ovatkin aiemmin olleet ikävän aliedustettuina useissa lukemissani Willows-adaptaatioissa. Ne kun kuitenkin tuovat mukavaa jännitettä ja kontrastia hahmokavalgadiin.

Kaiken kaikkiaan Young kunnioitti alkuperäistä tarinaa ja vei juonta eteenpäin juuri sopivan uskollisesti ja hienotunteisesti. Kaikesta näki, että Young rakastaa Grahamen alkuperäisteosta. Return to the Willowsin lopussa Myyrä jopa lukee Wind in the Willows -kirjaa ja mainitsee sen myös suosikkiteoksekseen. Tätä voi toki pitää kerrontateknisesti hieman hämmentävänä ratkaisuna (onko kyseessä päiväkirja, vai..?). Oli miten oli, tämä Myyrän lukuhetki päättää Return to the Willowsin kauniisti:

"Look here," he said to the baby. "Here's my favorite*. It's about a couple of dear old friends and their sunny days together spent messing about in boats. -- "

*Tämän sanan kirjoitusasu ilman u-kirjainta on yksi esimerkki amerikanenglannista.