Myyrä, Jari Tervo

Kirjaston äänikirja-cd:t ovat lähes aina naarmuilla.
Tämä ei valitettavasti ollut poikkeus. Eniten harmitti eräs
 dramaattinen kohtaus, jonka missasin, kun
cd löi totaalisesti jumiin. Kumpa levyjen hiomalaitteet
yleistyisivät kirjastoissa pian! Porin kaupunginkirjastossa
sellainen jo on, ja sen todella huomaa.

Pidin tästä!

"Vuonna 1978 Suojelupoliisin nuori ja lahjakas etsivä Jura Karhu saa tehtäväkseen paljastaa tasavallan korkeimmalta huipulta vakoojan, myyrän. Jura on suuren kommunistisuvun musta lammas, jonka kunnianhimo kuljettaa syvälle monipohjaisten petosten ja äkkimutkien luolastoon."

Jari Tervo sai Suomen ja Venäjän suhteita käsittelevästä Myyrä-kirjastaan Finlandia-ehdokkuuden vuonna 2004. Palkinto meni kuitenkin Helena Sinervon teokselle Runoilijan talossa. Mielestäni palkinto meni väärälle kirjalle. Olen nimittäin kuunnellut äänikirjana myös Runoilijan talossa -teoksen, enkä muista pitäneeni siitä yhtä paljon kuin tästä. Tervo olisi Finlandiansa ansainnut, vaikka pitkän ajanjakson käsittävä ja monikerroksinen tarina olikin erityisesti äänikirjana ajoittain haastavaa seurattavaa.

Nautin Tervon sujuvasta kirjoitustavasta, jota ryyditti osuva, joskin ajoittain groteskinpuoleinen huumori. Monesti naurahdin ääneen, ja mietin, että "Toi oli niin hyvä heitto, että se pitäisi kirjoittaa jonnekin ylös!". Toisiinsa kietoutuvat tarinat olivat taiten rakennettuja ja mukaansatempaavia. Ei haitannut, vaikka aina en hahmottanutkaan suurta kuvaa, koska jokainen yksittäinen kohtaus oli jo irtonaisenakin niin kiinnostava ja elämänmakuinen.

Lukijana toiminut Veikko Honkanen teki erinomaista työtä. Honkasen selkeä ja vakaa ääni sopi ajoittain hyvinkin raadolliseen tarinaan täydellisesti. Kuuntelusta ei tullut liian epämiellyttävää edes silloin, kun päähenkilöt oksensivat verta Siperialaisella pakkotyöleirillä, kiitos Honkasen sopivan neutraalin lukusuorituksen.

-En muista hetkeen kuunnelleeni näin koukuttavaa äänikirjaa. Suosittelen!

Start where you are - How to accept yourself and others, Pema Chödrön

Pidän tämän kirjan eleettömän kauniista kansista.

No escape - No problem

"When the resistance is gone, so are the demons"

Tämä on jo toinen Pema Chödrönin kirja, jonka luen. Tilasin molemmat samaan aikaan Amazonesta, ja luin ne melko tiiviissä tahdissa, kuitenkin pienen välihengähdyksen kanssa. Näissä kun on sen verran paljon mietittävää, että putkeen niitä ei olisi jaksanut kahlata läpi. Pidin kuitenkin lukukokemuksestani jälleen kerran. Tiibetin buddhalainen Chödrön kirjoittaa lämpimästi ja elävästi siitä, miten elämään voi suhtautua rauhallisemmin, avoimemmin ja rohkeammin, ja miten kanssaihmiset voi kohdata lempeämmin.

Start where you are -kirjan (julk. 1994) lukeminen teki hyvää kahdella tasolla: Ensinnäkin viihdyin sen parissa, ja toiseksi uskon, että todella sain tästä jotain irti. Verrattuna viimeksi lukemaani The places that scare you -kirjaan Start where you are oli maanläheisempi. Jälkeenpäin ajatellen tämä olisikin kannattanut lukea ensin. Mutta no, joka tapauksessa molemmat kirjat olivat ehdottomasti perehtymisen arvoisia.

"..fresh way of looking when we're not caught in our hope and fear"

Edellisessä Chödrönin kirjaa käsittelevässä tekstissäni lainasin kohtia, jotka liikkuivat yleisellä tasolla. Tämän kirjan kohdalla haluan sen sijaan siteerata tarinaa, joka kertoo poikkeuksellisen rohkeasta miehestä. Kertomus on mukana kirjassa, koska Chödrön haluaa osoittaa, mitä tarkoittaa olla avaramielinen ja elää vailla ennakkoluuloja ja pelkoa:

There was a Native American man called Ishi, which in his language meant "person" or "human being".. Ishi lived in northern California at the beginning of the century. Everyone in his whole tribe had been methodically killed, hunted down like coyotes and wolves. Ishi was the only one left. He had lived alone for a long time. No one knew exactly why, but one day he just appeared in Oroville, California, at dawn. There stood this naked man. They quickly put some clothes on him and put him in jail, until the Bureau of Indian Affairs told them what to do with him. It was front-page news in the San Francisco newspapers, where an anthropologist named Alfred Kroeber read the story.

Here was an anthropologist's dream come true. This native person had been living in the wilds all his life and could reveal his tribe's way of life. Ishi was brought on the train down to San Francisco into a totally unknown world, where he lived - pretty happily, it appears - for the rest of his life. Ishi seemed to be fully awake. He was completely at home with himself and the world, even when it changed so dramatically almost overnight.

For instance, when they took him to San Francisco, he happily wore a suit and tie they gave to him, but he carried the shoes in his hand, because he still wanted to feel the earth with his feet. He had been living as a caveman might, always having to remain hidden for fear of being killed. But very soon after they arrived in the city they took him to a dinner party. He sat there unperturbed by this unfamiliar ritual, just observing, and then ate the way everybody else did. He was full of wonder, completely curious about everything, and seemingly not afraid or resentful, just totally open.

When Ishi was first taken to San Francisco, he went to the Orville train station and stood on the platform. When the train came in, without anyone really noticing, he simply walked away very quietly and stood behind a pillar. Then the others noticed and beckoned to him, and they all got to the train to San Francisco. Later, Ishi told Kroeber that for his whole life when he and the other members of his tribe had seen a train they had tought it was a demon that ate people, because of how it snaked along and bellowed smoke and fire. When Kroeber heard that, he was awestruck. He asked, "How did you have the courage to just get on the train if you tought it was a demon?" Then Ishi said, quite simply, "Well, my life has taught me to be more curious than afraid."

Amerikkalainen koomikko Jenna Marbles 

ilmaisee tietämättään tällä "Why Girls Hate 

Each Other" -videollaan erään buddhalaisen viisauden: me kaikki
olemme pohjimmiltaan samanlaisia: tunnemme kipua, kateellisuutta ja
yksinäisyyttä. Niinpä voisimme yhtä hyvin ottaa rennommin, ja

unohtaa turhan kyräilyn. Suhtautua lämpimämmin

ja ymmärtäväisemmin toisiimme.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Linda Olsson

"Vanha Astrid asuu pienessä kylässä lähes erakoituneena..
Eräänä talvisena päivänä kylään muuttaa Veronika, kolme-
kymppinen kirjailija, joka kirjoittaa mökissään ja yrittää
toipua suuresta menetyksestä. Lettujen ja mansikkahillon
ääressä käytyjen keskustelujen myötä naiset löytävät toisistaan
lohdun ja sielunkumppanin."

Naisten välisestä ystävyydestä

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja -äänikirja toi minulle mieleen kaksi vuotta aiemmin kirjoitetun, ranskalaisen Viiniä keittiössä -teoksen (Anna Gavalda, 2003), jonka kuuntelin äänikirjana jokin aika sitten. Siinä on hyvin samankaltainen asetelma, kuin Olssonin vuonna 2005 ilmestyneessä kirjassa: Eri ikäpolvia edustavat ihmiset puhuvat menneestä elämästään ja erityisesti kariutuneista ihmissuhteistaan keittiössä, ruuan ääressä.

Gavaldan Viiniä keittiössä -kirjassa avautuivat nuori nainen ja vanhempi mies, Olssonin teoksessa taas nuori nainen ja vanhempi nainen. Molemmat kirjat olivat ihan kuunneltavia, mutta muistaisin pitäneeni Gavaldan teoksesta enemmän, koska se oli hengeltään positiivisempi ja räiskyvämpi. Olssonin kirja oli loppua lukuun ottamatta turhan synkkä, ja käynnistyi alussa melko laiskasti.

Toisin kuin esimerkiksi Karoliina ja Kirsi, minä en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Kerronta oli toki elävää, ja monia ihania ruokia kuvailtiin niin että tuli suorastaan nälkä. Minun on kuitenkin todettava, että menneisyyden kurjissa tapahtumissa piehtarointi, joka muodosti tarinan ytimen, ei antanut minulle mitään.

Kun kenelläkään ei ole kivaa

Päähenkilöistä vanha Astrid on selkeästi uhri. Hänen "vihaan maailmaa ja koko elämäni on mennyt hukkaan" -asenteensa oli minulle liian negatiivinen, enkä pystynyt samaistumaan häneen. En, vaikka hän tarinan lopussa muuttikin asennettaan. Astrid oli yksinkertaisesti liian masentava ja lohduton hahmo. Hänen tarinansa oli itseasiassa jopa epäuskottavan surullinen ja ikävä. Liian pateettinen.

Veronikaa ymmärsin jo hieman paremmin. Hän on itsenäisempi ja pyrki tavoittelemaan onnea, mutta kohtalo puuttui peliin.

Se, mitä olisin kaivannut tähän kirjaan, on vahva ja määrätietoinen henkilöhahmo. Peruskallio. En pitänyt siitä, että kaikki tarinan ihmiset olivat hukassa itsensä kanssa, eikä mukana ollut edes huumoria pehmentämässä asetelmaa. Loppua kohti tarinan tunnelma toki parani, mutta liian myöhään minun makuuni.

 Jos vaikkapa Astrid olisi voinut olla niin sanottu "viisas vanhus", se olisi antanut tarinaan lisää jämäkkyyttä ja tasoja. Olisin saanut jonkun hahmon, johon tukeutua kuuntelijana.
-Missä on Gandalf, kun häntä eniten tarvittaisiin?

Yksiulotteista

Tämä kirja on kirjoitettu selkeästi naisnäkökulmasta, ja se pyörii tiiviisti päähenkilöidensä, Astridin ja Veronikan muistojen ympärillä. Kaikki Astridin ja Veronikan elämän miehet ovat pelkkiä yksiulotteisia statisteja, niin sanottuja litteitä henkilöhahmoja: paha isä, hyvä isä, enkelimäisen täydellinen ja aina yhtä iloinen surffari, Astridin mitätön ja vastenmielinen aviomies ja sitten se tyyppi, joka ei kelvannut Veronikalle. Jokaisen mieshahmon olemuksen voi redusoida yhteen adjektiiviin: paha, hyvä, ei-haluttava, pyhimys, vastenmielinen..

Anteeksi, Seela Sella!

Lukijana toimi Seela Sella. Vuonna 1936 syntynyt Sella luki tarinan ammattitaitoisesti, selkeällä ja miellyttävällä äänellä. Jokin harasi kuitenkin vastaan. Mielestäni Sella sopisi paremmin vaikkapa satujen tai humoristisempien tarinoiden lukijaksi. Nyt tämä ei oikein toiminut minulle: Sellan ääni etäännytti minua tarinasta entisestään.

Ehkä koin tahtomattanikin tunnetasolla, että en kuulu kohderyhmään, kun lukija on yli 70-vuotias. Ikäväkseni joudun siis toteamaan, että ajauduin sukupolvien välisen kuilun toiselle puolelle. Lisäksi nuoremman hahmon, noin 30-vuotiaan Veronikan, minä-muodossa luetut osuudet eivät tuntuneet Sellan suusta kuultuina luontevilta. Kuuntelukokemus olisi ollut parempi, jos Sella olisi lukenut vain ikätoverinsa Astridin osuudet, ja joku 30-vuotiaalta kuulostava taas Veronikan osuudet.
-Kiitokset kuitenkin Sellalle erinomaisesta ääntämyksestä. Hän selvästi osaa asiansa.

Käsilaukkuongelma

Kävin sitten kirjastossa kotimatkalla..

Miksi käsilaukkuni on aina hiukan liian ahdas?

Katselin tänään uutta käsilaukkua Zalandolta. Löysin joitakin melko kivan näköisiä, (joskin hintavia) käsilaukkuja, kuten tämän, tämän  ja tämän. Niin ja tämän. Mutta kaikki olivat liian pieniä minun tarpeisiini. Sellainen normaalikokoinen, noin 30 x 30 cm:n käsilaukku käy ahtaaksi hyvin helposti.

Ei tarvi kuin yrittää kuljettaa aina mukana olevan pikkusälän ohella kännykkää, kalenteria, kukkaroa, vesipulloa ja paria kirjaa, niin se on siinä: vetoketju ei mene kiinni. Ja sitten ärsyttää. Noh, tietysti voisin vain jättää kirjan/kirjat kotiin. Mutta minä en vain pysty siihen. Koska entä jos päivän mittaan tarjoutuisikin tilaisuus lukea, eikä olisi kirjaa mukana? Sehän olisi hirveää! Kyllä aina pitää olla jotain luettavaa mukana, sanon minä.

Ylläolevassa valokuvassa 25 x 33 cm:n kokoinen Frankie's Garage -laukkuni on melko normaalissa olotilassaan: liian täynnä. Enkä minä nyt siihen mitään Kalle Päätalon koko tuotantoa yrittänyt ahtaa, ihan vaan viattomasti kolmea yliopiston kurssikirjaa, ja Thomas Mannin Tohtori Faustusta. Mikä siinä on, että käsilaukkujen valmistajat eivät ole ymmärtäneet, että käsilaukkujen pitää olla ISOMPIA? Tuntuu, että aina kun löydän hienon käsilaukun, se on liian pieni. Samaa mallia saa harvoin eri kokoisina versioina.

Voi Thomas, miksi kirjoitit näin isoja ja paksuja kirjoja..
Aiheutat lukijoillesi logistisia ongelmia! Niin, ja eipä tuo
Antero Kyöstiökään ihan viaton ole.

Tai no, ehkä vika on minussa? En ole tajunnut, että minun pitää siirtyä pysyvästi niin sanotulle Shopping Bang -osastolle. Tästä voidaan pitää todisteena sitä, että Piecesin Shopping bang -jättilaukku (32 x 55 cm) on niitä harvoja käsilaukkujani, jotka mahtuvat päivittäisessä käytössä huomattavan usein kiinni asti. Siihen mahtuu eväät ja meikitkin. 

-Kätevää!

Olen Jennifer Anistonin kanssa samaa mieltä siitä, että
käsilaukku ei voi koskaan olla liian iso. 

Jane Eyre - Kotiopettajattaren romaani, Charlotte Bronte

Voi kyllä.

Tämä on pakko lukea kirjana!

Sain juuri katsottua tämän vuonna 2011 tehdyn elokuvan. Täytyy sanoa, että liikutuin aidosti! Kyllä ne Bronten sisarukset vaan osaa. Jane Eyre - Kotiopettajattaren romaani on juuri lisätty lukulistaani. Ei mulla muuta.

The places that scare you - A guide to fearlessness, Pema Chödrön

Kirjan kirjoittanut Pema Chödrön syntyi New Yorkissa vuonna
1936. Viimeiset 20 vuotta hän on ollut tiibetin buddhalainen nunna.

Whatever arises in our mind is workable

Löysin tämän kirjan Yoganonymous sivustolla olleen 13 Spiritual Books That Changed My Life. What Are Yours? -artikkelin kautta. Chris Grosso kirjoittaa artikkelissa vuonna 2001 julkaistusta The places that scare you -teoksesta seuraavasti:

In The Places That Scare You, Chödrön teaches that we already have the wisdom inherently in us to face life's difficulties but that we usually block it with patterns rooted in fear, and from my own life experience, man is she right. This book has helped me immensely in accepting life as it is, both the good and the bad times while doing my best to find beauty in it all.

Olen Grosson kanssa samaa mieltä kirjan ydinsanomasta liittyen siihen, miten ihmisellä on tapana reagoida epämiellyttäviin tilanteisiin: suututaan, syytellään muita, pystytetään muurit oman minuuden suojaksi, paetaan. Pakeneminen tarkoittaa tuskan ja ahdistuksen kanavoimista enemmän ja vähemmän kehittävästi: yksi shoppailee, toinen juo, kolmas katsoo tuntikausia televisiota, neljäs polttaa ketjussa, viides väsyttää itsensä liikunnalla. Chödrönin mukaan näitä vaistomaisia ja usein haitallisia toimintamalleja parempi vaihtoehto on kohdata negatiiviset tunteensa suoraan ja tarkastella niitä rauhallisesti. Ilman välttelyä ja itsesyytöksiä:

For instance, even in the rock-hardness of rage, if we look below the surface of the aggression, we'll generally find fear.

..meditation isn't about getting it right or attaining some ideal state. It's about being able to stay present with ourselves. It becomes increasingly clear that we won't be free of self-destructive patterns unless we develop a compassionate understanding of what they are.

We can learn to act and think in ways that sow seeds of our future well-being, gradually becoming more aware of what causes happiness as well as what causes distress.

We see what comes up, acknowledge that with kindness, and let go. Thoughts and emotions rise and fall. Some are more convincing than others.

Ymmärtääkseni tässä on kyse Vipassana-meditaatiosta, jota on harrastettu jo tuhansia vuosia. Taannoin näkemäni dokumentin pohjalta tiedän, että tällä meditaatiotekniikalla ollaan saatu erinomaisia tuloksia muun muassa amerikkalaisissa vankiloissa. Sitä voi harrastaa kuka tahansa uskonnosta riippumatta. 

Kannatti lukea!

Tämä kirja herätti ajatuksia, ja sai minut näkemään oman käytökseni tietyissä tilanteissa uudella tavalla. Pohtimaan, voisinko muuttaa omaa asennettani joiltakin osin. Ei tarvitse olla buddhalainen, jotta Chödrönin teksti puhuttelisi. Ihmisyys riittää. 

Jotkut osat tekstistä toki menivät niin vahvasti korkealentoisen buddhalaisuuden puolelle, että ne saivat minut lähinnä pohtimaan asioita puhtaan filosofisesti, ilman varsinaista kosketuspintaa omaan elämääni, kohottelemaan kulmiani, tai jopa hieman huvittumaan. 

Esimerkiksi tämä buddhalainen paradoksi, joka myös avattiin hyvin, ei koskettanut minua erityisemmin, mutta oli toki mielenkiintoinen:

Form is emptiness, emptiness also is form. Emptiness is no other than form, form is no other than emptiness.

Loppukevennys

Tämä sitaatti, jonka on kirjoittanut alun perin Pikku Prinssi -teoksesta tunnettu Antoine de Saint-Exupery, sai minut puolestaan huvittumaan:

It is only with the heart that one can see rightly; 

what is essential is invisible to the eye.

Lausahdus on minulle ensisijaisesti tuttu Scooterin kappaleesta Weekend!. Singlelle tehdyssä musiikkivideossa sekoitetaan iloisesti joukko maailman valtauskontoja yläosattomiin naistanssijoihin ja kyseenalaisiin erikoistehosteisiin. Tämän video on jopa Scooterin mittapuulla mitattuna keskimääräistä mauttomampi. Ylläoleva sitaatti lausutaan kohdassa 2.50:

En tiedä, mitä Chödrön ajattelisi siitä, että hänen kirjaansa käsittelevään tekstiin liitetään tällaista "saksalaista kulttuuria". Toisaalta, Chödrön korostaa opeissaan sitä, että itseään ei saa ottaa liian vakavasti.

Kuolleet sielut, Nikolai Gogol

Kuolleet sielut on täydellisen kokoinen yöpöytäkirja. Noin!

Voi sinua, Venäjän kansa! Sinä et mielelläsi kuole luonnollisella tavalla

Mutta matkaan, matkaan! Pois otsalle ilmestynyt ryppy ja synkkä ilme kasvoilta! Sukeltakaamme äkkiä, arvelematta elämään, keskelle kaikkea sen rauhatonta hälinää ja tiukujen kilinää, ja katsokaamme mitä Tsitsikov tekee.

Keskustelin taannoin ystäväni kanssa siitä, miten jotkut suomalaiset maanviljelijät eivät ilmoita lehmiensä kuolemia Maatalouden laskentakeskukseen lähellä tukikauden vaihtumista, koska elossa olevien eläinten määrä korreloi tukien runsauden kanssa. Tämä näkyy takautuvasti ilmoituspiikkinä tukikauden vaihduttua.

Ystäväni totesi välittömästi, että tämä tuo hänelle mieleen Nikolai Gogolin Kuolleet sielut -kirjan. Siinä kun päähenkilö, keinotteleva Pavel Ivanovits Tsitsikov ostaa maanomistajilta "kuolleita sieluja", eli jo kuolleita maaorjia rahantekomielessä. Kummassakin tapauksessa valtiolta pyritään siis saamaan rahaa jostain, joka on jo kuollut. Ajattelin mielessäni: "Tämähän kuulostaa poikkeukselliselta! Kirjastoon!" Lainasin kirjan vielä saman päivän aikana.

Raikas ja mehevä kuin iso nauris

Olin lukenut jo aiemmin Gogolin (1809-1852) Nenä- ja Päällystakki -novellit, joista erityisesti fantasiaelementtejä sisältänyt Nenä oli tehnyt minuun vaikutuksen. Gogolia pidetään venäläisen kirjallisuuden suurena humoristina, eikä syyttä. Gogol taitaa persoonalliset kielikuvat, kuten:

 ..hänen alaisistaan tuli pelottavia vääryyden vainoojia; kaikkialla ja kaikissa asioissa he ahdistelivat vääryyttä kuin kalamies atraimella lihavaa sampea..

Kerrottiin muuten, että he olivat jo aikaisemmin riitaantuneet jonkun naikkosen takia, joka oli raikas ja mehevä kuin iso nauris..

Kuten Jorikin on todennut, Kuolleiden sielujen (julk. 1842) ansiot eivät ole niinkään juonessa, vaan juurikin rikkaassa ja elävässä kielessä. Kuten Joria, myös minua kirjan hieman laahaava juoni pitkästytti ajoittain, mutta taidokas kieli sai jatkamaan lukemista.

Jos pitää Gogolista, pitää myös Huovisesta

 Itselleni tuli tätä kirjaa lukiessa toistuvasti mieleen Suomen oma Gogol, Veikko Huovinen. Myös Huovinen (1927-2009) tunnettiin yhteiskuntakriittisenä humoristina. Voinkin suositella kaikille Gogolista pitäville myös Huovista lämpimästi.

Lopuksi haluan antaa näytteen Gogolin reippaanpuoleisesta yhteiskuntakritiikistä:

Äkkiä kuin tuulen tuiskauksessa me perustamme hyväntekeväisyysseuroja, kannatusyhdistyksiä ja ties mitä. Tarkoitus on hyvä mutta itse asiasta ei sitten tulekaan mitään.. 

Päätettyämme esimerkiksi perustaa hyväntekeväisyysseuran köyhien auttamiseksi ja lahjoitettuamme sille huomattavia summia me tämän kiitettävän tekomme menestykseksi järjestämme kohta juhlapäivälliset kaikille kaupungin edustaville virkaherroille. Niihin käytetään puolet lahjavaroista, toisella puolella vuokrataan johtokunnalle komea huoneisto lämmityksineen ja vahtimestareineen; tämän jälkeen koko summasta ei jääkään köyhille muuta kuin viisi ja puoli ruplaa, ja senkään käytöstä eivät johtokunnan jäsenet pääse yksimielisyyteen, jokainen kun yrittää antaa tuon avustuksen jollekin omalle sukulaiselleen.

-Aika paha! Gogol oli todellinen oman aikansa Michael Moore.