Miehet jotka vihaavat naisia, Stieg Larsson

Elokuva pieksee kirjan, kerrankin

Katsoin Stieg Larssonin Millenium-trilogian ruotsalaiset elokuvasovitukset joitakin vuosia sitten hyvin intensiivisessä tahdissa. Muistan elävästi, miten jatkoin katsomista aina vain, vaikka koko kroppa oli jo aivan jumissa loputtomasta paikallaanolosta ja ruudun tuijottamisesta. Olin täysin koukussa, jonkinlaiseen Larsson-transsiin vaipuneena. 

Niinpä odotukseni olivat varsin korkealla, kun löysin Miehet jotka vihaavat naisia -teoksen (Män som hatar kvinnor, julk. 2005/2006) äänikirjaversion läheisestä kirjastosta. Uskoin, että koukuttuisin myös kirjaan hyvin nopeasti. Varsinkin, kun en enää muistanut, miten elokuvat päättyivät.

Toisin kuitenkin kävi. Huomasin tuon tuostakin tuskastuvani juoneen, joka mateli minun mielestäni liian hitaasti eteenpäin. Tarina oli hyvin toisteinen ja rönsyilevä. Tämän saman seikan on huomannut myös Kirsi.  

Lisäksi kirjan tunnelma ja henkilöt olivat minun makuuni liian kylmiä ja sulkeutuneita. Olisin kaivannut edes hiukan enemmän huumoria ja lämpöä, jotta paikallaan seisoskeleva juoni ei olisi kylmettänyt jäseniäni. Ja ei, kirjan päähenkilöiden polyamorinen suhde, joka onneksi oli poistettu elokuvaversioista, ei voittanut minua puolelleen. Mikael ja Lisbeth ovat kyllä hyvä työpari, mutta heidän fyysisestä suhteestaan kemiat puuttuvat totaalisesti. Väkinäistä, niin kovin väkinäistä.. Ihan kuin Larsson olisi luonut heidän välilleen sutinaa vain siksi, että niin "on tapana tehdä", kun tarinan pääosassa ovat mies ja nainen.

Kuuntelin tämän äänikirjan loppuun kolmesta syystä: 1. pidin Millenium-elokuvista, 2. Kari Ketonen teki erinomaisen lukusuorituksen, ja 3. kaiken vitkastelun ja rönsyilyn alla piileskellyt ydintarina, mystisesti kadonneen Harriet Wagnerin arvoitus, oli kiinnostava, ja se myös päättyi onnistuneesti.

Lyhyesti: suosittelen skippaamaan tuskastuttavasti matelevan kirjan, ja keskittymään timanttiseen elokuvaversioon. 

When things fall apart, Pema Chödrön

"It becomes a way of life to stay awake, slow down, and notice"

When things fall apart (1997/2005) on neljäs Pema Chödröniltä lukemani teos (lisäksi omistan joitakin hänen äänikirjojaan). Nyt tuntuu, että Chödrönin tarjoamien tiibetinbuddhalaisten mindfulness-oppien kriittinen massa on kohdallani saavutettu. En siis usko aivan heti tarttuvani uuteen Chödrönin teokseen, mutta näiden jo luettujen pariin varmasti palaan tuon tuostakin.

Tämä kirja oli rauhoittavaa ja puhuttelevaa luettavaa, kuten kolme edellistäkin teosta, mutta alkoi minun silmissäni jo hieman toistamaan itseään: maitri, samsara, tonglen, bodhichitta.. Kaikki tuttuja ennestään. Hirveästi mitään täysin uutta en enää saanut irti. Alleviivaamisen arvoisia kohtia riitti silti runsaasti:

Parhaiten When things fall apartista jäi mieleen luku, jossa Pema kertoi, miten hänestä tuli tiibetinbuddhalainen nunna:

I remember so vividly a day in early spring when my whole reality gave out on me. Although it was before I had heard any Buddhist teachings, it was what some would call a genuine spiritual experience. It happened when my husband told me he was having an affair..

When anyone asks me how I got involved in Buddhism, I always say it was because I was so angry with my husband.

Peman mukaan tämä kokemus auttoi häntä luopumaan tarpeesta takertua asioihin, ja opetti kohtaamaan kivun rohkeasti.

Vain oman navan ympärillä tässäkään teoksessa ei kuitenkaan pyöritä, koska Chödrönillä on taito liikkua sujuvasti yksityisen ja yleisen, lokaalin ja globaalin välillä:

Every day we could think about the aggression in the world, in New York, Los Angeles, Halifx, Taiwan, Beirut, Kuwait, Somalia, Iraq, everywhere. All over the world, everybody always strikes out at the enemy, and the pain escalates forever. Every day we could reflect on this and ask ourselves, "Am I going to add to the aggression in the world?" Every day, at the moment when things get edgy, we can just ask ourselves, "Am I going to practice peace, or am I going to war?"

Suosittelen Chödrönin kirjoja lämpimästi. Jokaista Chödrönin ajatusmallia en toki ole omaksunut, mutta hänen tuotantoonsa tutustumisen myötä minusta on ehdottomasti tullut avarakatseisempi, tyynempi ja ymmärtäväisempi ihminen.

To the degree we have compassion for ourselves, we will also have compassion for others.

Sugar, Jenna Jameson & Hope Tarr

Samantha Jones meets Hurtlocker

Luin Jenna Jamesonin elämänkerran, How to.. Make Love Like A Porn Star (julk. 2004), pari vuotta sitten. Kuten arvata saattaa, maailman ehkä tunnetuimman pornotähden biografia oli varsin mieleenpainuva ja poikkeuksellinen lukukokemus. Niinpä suuntasin välittömästi Amazoneen kun sain tietää, että Jameson on kirjoittanut jälleen uuden kirjan.  Sugar (julk. 2013) oli pakko kokea!

Liian kylmää, liian äärimmäistä

Jos maailman kuuluisin pornotähti kirjoittaa eroottisen, romanttisesti päättyvän romaanin, se ei voi olla kuin hemmetin hyvä, vai kuinka? Niinhän sitä äkkiseltään luulisi. Mutta ei kun ei. Pornossa itsensä henkisesti vammauttanut, umpirikas naispäähenkilö Sarah "Sugar" Halliday kun oli aika vaikea samaistumiskohde, ja myös Sugarin rakastaja, rikas playboy ja sotaveteraani, Cole Canning, tuntui liian sulkeutuneelta ja etäiseltä minun makuuni. Niinpä näiden kahden piikivenkovan ihmisraunion fuck buddy-henkiset kohtaamiset eivät antaneet minulle paljoakaan, vaikka ne olivatkin toki.. hmph ..teknisesti taidokkaita:

The deep throating she'd added at the end would have sent more than a few professional actors over the edge, but not Cole.. By the time he'd finally let himself pop, the sky outside her window was lightening.

Pidin esimerkiksi paljon enemmän juuri lukemastani Katja Ketun Kätilö-kirjasta, mitä seksikohtauksiin tulee. Toisin kuin näyttävyyteen, tekniikkaan ja suorittamiseen keskittynyt Jameson, Kettu osasi luoda kiehtovan yhteyden kahden ainutkertaisen (joskin fiktiivisen) yksilön välille, ja antoi inhimilliselle lämmölle tilaa.

Muutenkin pidän enemmän sellaisista rakkaustarinoista, jotka alkavat tunteista, ja jatkuvat siitä fyysiselle tasolle, eikä toisin päin. Ja juuri tässä on Sugarin ja Kätilön juonikaarien perustavalaatuinen ero.

Minun silmissäni tältä taholta tulleet kohteliaisuudet
eivät ole kovinkaan vakavasti otettavia meriittejä.

Sugarin esikuvaa ei tarvitse kaukaa hakea

Kaiken kaikkiaan totesin Sugar-kirjaa lukiessani, että se on vain laimeahko fiktiivinen toisinto Jamesonin elämänkerrasta. Kaukana oli La mort de l'auteur. Muun muassa seuraavat seikat oli otettu ilmeisen suoraan Jamesonin omasta elämästä:

- Sugar on julkisuuden kanssa taisteleva ex-pornolegenda, jolla koulunkäynti jäi aikoinaan vähiin
- Sugarin isä on poliisi ja äiti kuoli syöpään, kun tyttö oli pieni
- Sugar ei nauti fyysisestä läheisyydestä seksin ulkopuolella
- Sugar on ulkonäöltään Jamesonin toisinto
- Kuten Jameson, myös Sugar kirjoittaa omaelämänkerran
- Sugar haluaa lapsia, kuten Jamesonkin.

Löysin vain pari selkeää eroavaisuutta Sugarin ja Jennan väliltä, tosin nämäkin johtuvat ilmeisesti siitä, että elämänkerran perusteella Jenna ei pidä näistä ominaisuuksista itsessään, ja poisti ne siksi fiktiiviseltä minältään:

- Sugarilla ei ole silikoneja
- Sugarilla ei ole päihdeongelmaa.

Uskonkin, että tämän tarinan kirjoittaminen on toiminut Jamesonille paitsi tulonlähteenä, myös tietynlaisena terapiana. Lukukokemuksena tämä teos jää kuitenkin selkeästi How To.. Make Love Like A Pornstarin varjoon. Totuus on tarua ihmeellisempää.

Maameren velho, Ursula Le Guin

Kiehtova sekoitus nahkasiipien läiskettä ja jungilaisuutta

Ursula Le Guinin Maameri-sarja on yksi maailman arvostetuimmista fantasiakirjasarjoista, eikä syyttä. Ihastuin jo aiemmin Maameri-sarjan toiseen osaan, The Tombs of Atuan:iin, jonka kuuntelin englanninkielisenä äänikirjana. 

Kuten kakkososassakin, myös Bildungsromaniksi luokiteltavassa Maameren velhossa (A Wizard of Earthsea, julk. 1976) oli vahva psykologinen pohjavire. Analyyttisestä psykologiasta tuttu jungilainen arkkityyppi, Varjo, tuo oman persoonan kielletty ja torjuttu puoli, toimi nimittäin kirjan päähenkilön, Gedin, vihollisena. Näiden kahden (ja samalla yhden ja saman) kohtaamisia oli hyvin mielenkiintoista seurata: Miten Ged aluksi pakenee, mutta ymmärtää lopulta, että hänen on kohdattava Varjonsa:

Mutta Ged ei pysähtynyt, vaan jatkoi eteenpäin. Välimatkaa oli enää vain muutama kyynärä. Sitten vastassa oleva olento muuttui rajusti, sen kyljet levisivät niin kuin se olisi avannut suunnattoman suuret ohuet siivet ja se kiemurteli ja paisui ja käpertyi. Ged erotti siinä hetken Skiorhin valkoiset kasvot ja sitten samean tuijottavan silmäparin ja sitten äkkiä kammottavat tuntemattoman miehen tai hirviön kasvot, lipovat huulet ja silmät kuin kuilut helvetin mustiin syvyyksiin.

Varjo mukana kansikuvassa.
(www.listal.com)

En paljasta, miten tämä kohtaus tarkalleen ottaen jatkui, mutta sen sanon, että se on yksi fantasiakirjallisuuden hienoimmista hetkistä.

Tapa, jolla Ged kohtaa Varjonsa, oman pimeän puolensa, puhuttelee minua vahvasti, ja mielestäni jokainen ihminen voi ottaa tästä tarinasta oppia.

Mitä enemmän suomuja, sen parempi

Psykologisen syvyyden ohella Maameren velhon parasta antia olivat erinomaiset lohikäärmekuvaukset, jotka saivat minut myhäilemään tyytyväisenä. Faktahan on, että jos tarinaan sisältyy lohikäärme, on se minun silmissäni aina iso plussa.

Le Guinin luomat lohikäärmeet olivat toisinaan suuria kuin vuoret, välillä taas niin pieniä, että ne saattoi kiertää ranteen ympärille. Ja oli koko mikä tahansa, kuvaukset olivat aina kerrassaan hykerryttäviä, ja mukavan suomuisia:

Se mitä hän oli pitänyt tornina, olikin Pendorin Ukkolohikäärmeen olkapää. Se oikaisi ruhonsa ja kohottautui hitaasti. Kun se oli ojentautunut täyteen mittaansa, sen suomuinen ja piikikäs kolmikielinen pää kohosi korkeammalle kuin tornin huippu ja sen julmakyntiset etujalat lepäsivät alhaalla kaupungin raunioilla. Sen suomut olivat mustanharmaat ja imivät itseensä päivänvaloa kuin haljennut kivi. Se oli laiha kuin ajokoira ja suuri kuin vuori. Ged tuijotti sitä kunnioittavasti. Mikään laulu tai taru ei olisi pystynyt valmistamaan häntä moiseen näkyyn.

Suurten nimien joukossa

Le Guinia on usein verrattu J.R.R. Tolkieniin ja C.S. Lewisiin. Itse rankkaisin hänet alemmas kuin Tolkienin (Tolkienia ei minun silmissäni ylitä kukaan), mutta samalle tasolle tai ylemmäs kuin C.S. Lewisin, koska hänen äärimmäisen ilmeiset ja hyvin runsaat Raamattu-viittauksensa ovat aina olleet minusta hieman vaivaannuttavia, kun taas Le Guinin psykologiset referenssit tuovat tarinoihin minun silmissäni lisäarvoa.

Taikurin hattu, Tove Jansson

Hattu varastaa show:n

Tove Janssonin Taikurin hattu (Trollkarlens hatt, 1948/1958) on mitä hurmaavin muumikirja, ehdottomasti yksi parhaista. Se on alusta loppuun todellista hauskojen ja taianomaisten tapahtumien karnevaalia, vailla sen kummempia suvantopaikkoja. Kaukana ovat myöhempien aikojen tummanpuhuvuus, haikeus ja luopuminen (ks. esimerkiksi Muumilaakson marraskuu). 

Tämä kirja on nimeltään juurikin "Taikurin hattu", eikä esimerkiksi "Muumit ja taikuri" hyvästä syystä. Kirjassa esiintyvä salaperäinen päähine, joka muuttaa kaiken sinne pantavan joksikin aivan muuksi, on nimittäin mitä kiehtovin kapistus, ja sillä on puolet enemmän luonnetta, kuin omistajallaan. Hatun omistaja, kuussa oleillut taikuri, on minun makuuni turhan kesy, ja hänen Muumilaakso-vierailunsa ei minusta tuonut tarinalle juurikaan lisäarvoa. Vampyyrin näköiseltä, ja isolla kissaeläimellä ratsastavalta punasilmäiseltä mieheltä olisi odottanut jotain hurjempaa, kuin.. noh, ei nyt paljasteta kaikkea. Petyin taikuriin samasta syystä, kuin miksi monet HC-vampyyrifanit pettyivät Edward Culleniin.

Meh.

Mutta se hattu. Siinä oli sitä jotain. Nautin erityisesti osiosta, jossa äreä Muurahaisleijona kipattiin taikapäähineen sisään. Lopputulos oli mitä suloisin, sopivalla jännitysmomentilla höystettynä. Väitän, että kohtaus, jossa Muurahaisleijona joutuu Taikurin hatun käsittelyyn, on yksi muumihistorian hykerryttävimmistä.

Hiekkapilvessä Muurahaisleijona tipahti hattuun ja Niisku pani salamannopeasti hatun kanneksi sanakirjan, jossa oli vieraskielisiä sanoja. Sitten kaikki ryntäsivät pöydän alle piiloon..

Pari kysymystä minulla kuitenkin on: miten ihmeessä noin iso elukka (ks. kuva alla) saatiin 1. mahtumaan purkkiin, 2. siirrettyä paikasta toiseen ja 3. tipautettua hattuun? Sehän on sama, kuin jos yrittäisi ahtaa ponia kaurasankoon! Sori Tove, mutta en vaan ymmärrä. Minun on varmaankin pakko katsoa tapausta käsittelevä Muumilaakson tarinoita -jakso, jotta pystyn nukkumaan yöni.

Kattokaa nyt, kuinka iso se on!

Kätilö, Katja Kettu

Kirja, joka aiheuttaa monenlaisia väristyksiä

Olen suunnitellut Katja Ketun huippusuositun Kätilö-teoksen (julk. 2011) lukemista jo jonkin aikaa. Pakkohan tähän kirjaan on perehtyä jo ihan siksikin, että se valittiin Blogistanian Finlandia 2011 -voittajaksi. Kerran jo melkein lainasinkin sen, mutta luottokirjastonhoitajani piti sitä liian synkkänä, ja sai näin minut laskemaan niteen takaisin palautuskärryyn. Jokin aika sitten löysin tämän teoksen kuitenkin äänikirjana, ja kuuntelukokemus yllätti minut positiivisesti. Eihän tämä nyt niin synkkä ollutkaan!

Teemoiltaan ja juoneltaan Kätilössä on paljon samaa, kuin Sofi Oksasen huippusuositussa Puhdistus-kirjassa. Sota, rakkaus, mustasukkaisuus, petos.. Mutta toisin kuin Oksasen Puhdistus, tämä kirja ei tuntunut liian synkältä. Sen sijaan kuvailisin kokemusta poikkeuksellisen vavahduttavaksi. 

Syy tähän lienee suurissa kontrasteissa (herkkä mies vs. eläimellisen julmat miehet, ankea vankileiri vs. syrjäinen piilopirtti kauniin luonnon keskellä..) ja ehkäpä parhaissa seksikohtauksissa, joihin olen koskaan missään kirjassa törmännyt. Yleensä pidän romaanien seksikohtauksia vaivaannuttavina ja väsyneinä, mutta nyt joku oli toisin. Ketun tapa kirjoittaa yksinkertaisesti toimi, ja huolella luotujen päähenkilöiden välinen rakkaus todella kiinnosti ja puhutteli. 

Vastakohtana hurmion väristyksille Kettu oli lisäksi mestari luomaan groteskeja mielikuvia, jotka aiheuttivat fyysistä kuvotusta ja inhoa. Kokemusta voi verrata äärimmäisen raa'an kauhuelokuvan katsomiseen (Saw, Marttyyrit..).

Tulen muistamaan tämän kirjan vielä pitkään.