Ihana nähä! ja muita kirjoituksia, Anna-Leena Härkönen

Härkönen se vaan sukkeloituu vuosien myötä

Olen lukenut Anna-Leena Härköseltä useita kolumnikokoelmia; mikäli muistini ei täysin petä, on uunituore Ihana nähä! ja muita kirjoituksia (julk. 2015) jo vähintäänkin neljäs tätä lajia. Ja miksipä ei, sen verran viihdyttäviä ja vaivattomia luettavia Härkösen kolumnikirjaset ovat. Muutama tunti, ja hidaskin lukija on saanut virkistävän Härkös-trippinsä päätökseen. 

Olen aina nauttinut Härkösen, tuon hurmaavan pikku piikkipallon, suorasanaisista ja tarkkanäköisistä nokkeluuksista niin romaanien kuin kolumnienkin muodossa. Ilokseni voin myös todeta, että mielestäni tämä novellikokoelma oli onnistuneempi, kuin kaksi edellistä, Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia & Mikkihiirihelvetti (julk. 2013).

Noilta teoksilta kaipailin henkilökohtaisten aiheiden sitomista suurempiin, yleisellä tasolla merkittäviin ilmiöihin hieman useammin. Kannanottoja oli mielestäni liian vähän. Koska vaikka ihailenkin Härkösen rohkeutta kertoa itsestään henkilökohtaisia, monesti hieman nolostuttaviakin asioita, joiden avulla pääsen lukijana hänen lähelleen, kaipaan kuitenkin tämän kaliiberin sanatyöläiseltä myös muita tasoja; liikettä yksityisestä yleiseen ja takaisin. 

Tässä Ihana nähä! ja muita kirjoituksia -kokoelmassaan Härkönen oli onneksi aiempaa kantaaottavampi. Mielipide kerrottiin muassa pornosta, naisten ulkonäköpaineista, politiikasta, vanhustenhuollosta, lintuinfluenssasta ja äitiydestä:

Keskustelu ajautui jälleen kerran siihen, mitä on hyvä äitiys. Me kaikki kärsimme jonkinasteisesta syyllisyydestä.

..Pahin syyllisyyden aiheuttaja tuntuu nykyään olevan internet ja sen suositut keskusteluryhmät. Idea on periaatteessa toimiva: keskusteluryhmissä naiset voivat jakaa ajatuksiaan ja kysyä muilta äideiltä neuvoja vaikeissa tilanteissa. Mutta nainen on naiselle susi. Monet pahaa aavistamattomat äidit lytätään kuin sääsket, elleivät he kuulu Suurten Äitien kerhoon. Suuret Äidit edustavat fanaattista uuskonservatismia. Naiset pysyköön hellan ääressä!

Itse en ole äitiysfoorumeilla aikaani viettänyt, koska minulla ei ole lapsiakaan, mutta Härkösen havainnot eivät kuitenkaan yllättäneet minua tippaakaan. Anonyymeillä keskustelupalstoilla kun on helppo sortua liekitykseen ja trollaukseen, koska omaa henkilöllisyyttä ei tarvitse paljastaa. Lisäksi on todettu, että samasta aiheesta kiinnostuneiden ryhmien mielipiteillä on usein taipumus kärjistyä jonkinlaiseen ääripäähän. Sosiaalipsykologiassa tällaista huonoon päätöksentekoon johtavaa tilannetta kutsutaan ryhmäpäätöksen polarisoitumiseksi. Joukossa tyhmyys tiivistyy.

Nuoren opettajattaren varaventtiili, Hilja Valtonen

Varhainen chick-lit -klassikko viihdyttää edelleen

"Jos syö laskiaista edeltävänä iltana yhdeksän suolasilakkaa, tulee tuleva sulhanen yöllä juottamaan."

Hilja Valtosen suuren suosion heti julkaisunsa jälkeen saavuttaneella Nuoren opettajattaren varaventtiilillä (julk. 1926) on minun silmissäni ainutkertaiset suositukset: tarina kertoo, että pohjanmaalainen ukkini, äitini isä, makasi aikoinaan pohjalaistalonsa lattialla tätä kirjaa lukien ja nauroi ääneen. Niinpä minun oli luonnollisesti pakko kokeilla, periytyykö kirjamaku sukupolvelta toiselle. 

Empiirisen kokeeni tulokset olivat sangen myönteiset: Hilja Valtonen on myös minun mielestäni varsin nokkela ja sujuvakielinen kertojatar, jonka parissa sain toden totta naureskella kerran jos toisenkin. Lisäksi minua miellytti kirjan päähenkilön tinkimätön ja rohkea asenne. Vaikka Liisa oli vastavalmistunut nuori opettajatar, ei hän kuitenkaan antanut kenenkään hyppiä nenilleen. Naisasiaa ajaneen Hilja Valtosen kerrotaankin tuoneen suomalaiseen kirjallisuuteen modernin ja itsenäisen naistyypin.

"Sydämeni on musta kuin ladon seinä"

Silti myös Liisalla oli oma heikko kohtansa: rakkaus. Nuoren opettajattaren varaventtiiliin tulikin yllättävän synkkiä sävyjä päähenkilön huonon miesonnen vuoksi. Tuon tuostakin muuten niin kovin itsenäinen ja räväkkä nainen haikailee katkerana oman Mark Darcynca, kylmäkiskoisen maisteri Martti Roineen perään:

Vietän hautajaisia. Olen kaivanut sydämeeni haudan, kolme metriä syvän. Revin rakkauden juurineen, panin sen pölkylle ja hakkasin säpäleiksi. Sirpaleet keräsin vanhaan kenkälaatikkoon. Laulaen laskin laatikon hautaan. Kummulle istutin piikkipensaan.

Mikäli tällainen miehen perään itkeminen sylettää, kannattaa keskittyä tämän esikoisteoksen sijaan Valtosen myöhäisempään tuotantoon. Tietojeni mukaan niissä sankaritar ei aina välttämättä haluakaan aviomiestä.

Tummempaa tuolla puolen, Kaj Korkea-Aho

Tarina suomenruotsalaisesta Mothmanista

Olen usein suhteellisen hidas ja rönsyilevä lukija, joka hyppii teoksesta toiseen keskeneräisten romaanikasojen keskellä harhaillen. Sama kirja voi olla minulla kesken pahimmillaan vuosikaudet. Kaj Korkea-Ahon hykerryttävän synkeän ja sopivan rosoisen Tummempaa tuolla puolen -romaanin (julk. 2012), jolla on pituutta vaikuttavat 437 sivua, luin kuitenkin läpi vuorokaudessa. Tämä kertoo paljon siitä, miten mukaansatempaava teos oli.

Tummempaa tuolla puolen toimi monellakin tasolla: komenkympin rajapyykkiä lähestynyt henkilögalleria oli persoonallinen ja kiinnostava, juoni sopivan arvoituksellinen, ja kerronta soljuvaa. Ei ihme, että tätä kirjaa on hehkutettu useissa kirjablogeissa.

Tämä suomikumma-genreen lukeutuva teos toi mieleeni ennen kaikkea Pasi Ilmari Jääskeläisen erinomaiset kirjat, jotka ovat pitäneet minut vahvasti kynsissään kerta toisensa jälkeen. Varsinkin niin ikään pelottavilla, varjoissa hiipivillä olennoilla leikitellyt Sielut kulkevat sateessa muistui tunnelmansa osalta mieleeni, kun käyskentelin Gränbyn kylän synkissä metsissä yhdessä Korkea-Ahon kanssa. 

Lukeminen avartaa

Tarinan homopariskunta, Christoffer ja Redas, muistutti minua puolestaan vahvasti taannoin näkemästäni Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogiasta, jonka katsomista suosittelen kaikille koskettavasta draamasta pitäville. Molemmissa tarinoissa pelko ympäristön suhtautumisesta varjostaa rakastuneen miesparin elämää. Äidin kyyneleet eivät ole mitätön asia. 

On hienoa, että myös heterot voivat erilaisten mediatekstien kautta ymmärtää paremmin näitä seksuaalivähemmistöjen kohtaamia paineita, ja näin saada omaan maailmankuvaansa uusia näkökulmia. Kuten eräässä lukevia ihmisiä käsittelevässä verkkoartikkelissa osuvasti todetaan: 

Having experienced someone else's life trough abstract eyes, they've learned what it's like to leave their bodies and see the world through other frames of reference.

..Having access to hundreds of souls and they collected wisdom in all of them..

..They've learned what it's like to be a woman, and a man. They know what it's like to watch someone suffer.

- Lauren Martin

Tähän liittyen myös tarinan änkytyksestä kärsivä radiojuontaja Loke oli huomionarvoinen tuttavuus. Tuo hyvin ikävä, ja minulle ennestään sangen tuntematon vaiva avautui tämän kirjan myötä aivan uudella tavalla. Kirsin bloggauksen kommenteissa joku mainitsi, että Korkea-Aho kärsisi änkytyksestä itse. En tiedä, pitääkö tämä paikkaansa, mutta ainakin Korkea-Aho kirjoitti aiheesta erittäin koskettavasti ja todentuntuisesti.

"Siinä samassa hänet oli vallannut outo tunne. Käsivarret ja jalat olivat nousseet kananlihalle. Hän oli yhtäkkiä varma siitä että häntä tarkkailtiin"

Ja sitten se Korkea-Ahon kirjan paras osuus: hykerryttävää joukkohysteriaa Gränbyn pikkukylässä aiheuttanut, ja monia sopivan hyytäviä kohtauksia tarjonnut Raamt! Kuusivuotiaan Sigrid Askin katoamisesta alkanut massahysteria, jota paikallislehti ja useat silminnäkijähavainnot lietsoivat yhä korkeampiin liekkeihin, oli hyvin mielenkiintoista seurattavaa. 

Näin tässä kuvitteellisessa tapahtumaketjussa paljon yhteyksiä amerikkalaiseen Mothman-legendaan. Myös siinä suurikokoinen, tumma olento ilmestyi tietyn alueen ihmisille järjetöntä pelkoa aiheuttaen. Täysin tolkullisina pidetyt kansalaiset raportoivat yksi toisensa jälkeen karmaisevista kohtaamisista yliluonnollisen olennon kanssa. Raamtin amerikkalainen kollega oli tosin vielä astetta harmillisempi tuttavuus: sen väitetään aiheuttaneen runsaasti fyysisiä vammoja ja kuolemantapauksia; esimerkiksi kymmenien ihmisten hengen vaatineen siltaonnettomuuden. 

Lisäksi Mothmanista on huhujen mukaan tehty havaintoja ympäri maapalloa aina ennen tuhoisia suuronnettomuuksia myös 60-luvun Amerikassa tapahtuneiden ensikohtaamisten jälkeen. Muun muassa vuonna 1986 tapahtuneen Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden yhteydessä jotkut tahot väittivät havainneensa Mothmanin. Siellä missä Mothman nähdään, on siis syytä huolestua: jotain pahaa on tulossa..

Vaikka Korkea-Ahon luoma Raamt ei ollutkaan yhtä rankka tuttavuus kuin amerikkalainen serkkunsa, linkittyivät myös sen esiintymiset lopulta negatiivisiin energioihin ja ikäviin tapahtumiin. 

Sanna Manderin tekemät kannet olivat todella veikeät.

Bridget Jones - Mad about the Boy, Helen Fielding

Mark Darcyn kuolema tuo uusimpaan Bridget Jones-
kirjaan aiempaa tummempia sävyjä, mutta kuten aina
ennenkin, Bridget pysyttelee tiiviisti ajan hermolla.

"Ei pidä koskaan, ikinä enää alkaa tekemisiin miesten kanssa. Olin kokonaan unohtanut 'miksei hän soita' -painajaisen!"

Jos minulta kysytään, on Helen Fieldingin kauan odotettu Bridget Jones -jatko-osa, Mad About The Boy (julk. 2013), yksi kiinnostavimmista uutuuskirjoista vuosiin. Muistan edelleen, miten samaistuin, liikutuin ja nauroin vedet silmissä kahden ensimmäisen Bridget-teoksen parissa 2000-luvun alussa. Noiden chick-lit - genren kulmakivien lukeminen oli kuin pitkä ja intiimi keskustelu rakkaan ystävän kanssa:

Mad about the Boy jatkoi pohjimmiltaan tutuilla linjoilla, vaikka Bridgetin maailmassa olikin tapahtunut suuria muutoksia sitten Bridget Jones - Elämä jatkuu -romaanin (julk. 2000) onnellisen "he saivat viimein toisensa" -lopun jälkeen. Sillä vaikka 51-vuotias leski-Bridget onkin vaihtanut savukkeet juustoraasteen ahmimiseen, flirttailee sähköpostin sijasta Twitterissä, ja pelkää lemmikkien sijaan lasten syövän hänen ruumiinsa yllättävän kuoleman sattuessa kohdalle, on moni asia edelleen ennallaan: paino on ikuinen huolenaihe, ystävät toimivat ihmissuhdekonsultteina, ja tilannekomiikkaa riittää vaikka muille jakaa. 

Ja kuten aina ennenkin: kirjan juoni noudattaa Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulo -tarinaa sangen uskollisesti. Tähän liittyikin minun silmissäni tarinan ainut merkittävä heikkous: arvasin jo satoja sivuja ennen kirjan loppua, kenen kanssa Bridget lopulta päätyy yhteen. Kyllä vain: juuri sen alussa hieman etäisen, mutta ehdottoman kunnollisen alfauroksen kanssa.

Tästä puutteesta huolimatta viihdyin Bridgetin matkassa tälläkin kertaa kerrassaan erinomaisesti. Varsinkin, kun Bridgetin elämään saapui tarinan aikana monia uusia ja värikkäitä tuttavuuksia, kuten nyt vaikkapa tämä naapurissa asuva, lievästi sanottuna räiskyväluonteinen äiti, josta Bridget toteaa: "..minun on pakko ystävystyä tuon naisen kanssa":

Äkkiä vastapäisen talon yläkerran ikkuna lennähti auki, ja ulos sinkosi kaksi pleikkarin ohjainta, jotka lävähtivät roskiksen viereen. 

Parin sekunnin päästä ulko-ovi heilahti selälleen, ja boheemi naapuri ilmestyi näkyviin asunaan pörheänpinkit aamutossut, viktoriaaninen yöpaita ja pieni knalli ja kantamuksenaan sylintäysi läppäreitä, iPadeja ja iPodeja. Hän hoiperteli portaita alas ja sulloi kapistukset roskakoriin vanavedessään poikansa ja kaksi pojan kaveria, jotka valittivat: "Eeeeii! Ei olla päästy tasoa loppuuuuun!"

"..Teidän ikäisenne lapset Intiassa pärjäävät oikein hyvin katulapsina", hän jatkoi. "Voitte siis vain istua siinä portailla, ja sen sijaan että valjastaisitte KAIKEN AIVOKAPASITEETTINNE siihen, miten pääsette seuraavalle tasolle MINECRAFTISSA, voitte suunnata sen miettimään sitä miten minä MUUTTAISIN MIELENI ja päästäisin teidät takaisin sisään. Älkääkä uskaltako koskea tuohon roskapönttöön tai ilmoitan teidät NÄLKÄPELIIN."

- Kiitos että palasit, Bridget! Jään odottamaan Mad about the Boy -elokuvaa innolla. Toivottavasti kirjoitukset Renee Zellwegerin ja Hugh Grantin nihkeydestä uuden Bridget-filmatisoinnin suhteen eivät pidä paikkaansa, koska tämä kirja on elokuvasovituksensa ansainnut.

Haparointia, Jeffrey Brown

Well that was awkward

Kun kaltaiseni ummikko kuulee sanan "sarjakuva", tulevat mieleen ensimmäisenä Aku Ankka, Hevoshullu-lehden legendaariset Polle-sarjikset ja mahdollisesti vanhat supersankarisarjakuvat. Pian näiden jälkeen perässä seuraavat sanomalehtien sarjakuvastripit, kuten Viivi ja Wagner. Tämänkaltaisissa sarjakuvissa korostuvat perinteisesti ennen kaikkea huumori ja toiminta, ja meno on suhteellisen kilttiä.

Vaihtoehtosarjakuvia tekevän Jeffrey Brownin suuren menestyksen saavuttanut esikoisteos Haparointia (Clumsy, julk. 2002) on kuitenkin jotain aivan muuta. Tämä karkeasti piirretty, paljon alastomuutta ja seksiä sisältänyt kaukorakkaustarina sai minut tajuamaan, mitä kaikkea sarjakuvan avulla voidaankaan ilmaista. Tällä kertaa ei tipu alasimia päähän, eivätkä ajatuskuplissa loista hehkulamput. Ehei, nyt lukija ei pääse läheskään niin helpolla! 

Tämä omaelämänkerrallinen kertomus ("relationship memoir") meni suoraan ihon alle, ja oli täysin alaston paitsi fyysisesti, myös tunnetasolla. Lukija pääsee/joutuu todistamaan vierestä, miten hylätyksitulemisen musertava pelko lopulta toteuttaa oman kirouksensa teoksen päähenkilön, Theresaa rakastavan Jeffin, elämässä. Tunnelataus on odotettua vahvempi, ajoittain suorastaan hämmentävä.

Haparointia oli lukukokemuksena kuin tykyttävä avohaava. Kiusallinen, mutta koukuttava. Vääntelehdin vaivaantuneena ja kohottelin kulmiani, mutta en voinut jättää keskenkään. Ihan kuin olisi katsonut hyvin, hyvin intiimiä reality-sarjaa.