Kellopelisydän, Vehka Kurjenmiekka

 

Muistamisen vaikeus

Ennen kuin kerron, mitä mieltä olin Vehka Kurjenmiekan Kellopelisydän-esikoisteoksesta (2023), haluan mainita, että tunnen kirjailijan. Olemme nimittäin työskennelleet samassa Taide, tekijyyden muutos ja tekijänoikeus -tutkimushankkeessa (Helsingin yliopisto, 2016-2019). Kurjenmiekan tunteminen henkilökohtaisesti vaikutti lähinnä niin, että lukiessani tulin ajoittain peilanneeksi kirjaa siihen, mitä tiedän kirjailijasta ihmisenä. 

Mietin esimerkiksi, ovatko Vehkan omat nimenmuutokset inspiroineet kirjan sisältöä, jossa hahmojen nimillä ja niiden vaihdoksilla on suuri rooli. Sinällään nimiin kytkeytyvät taikavoimat ovat toki hyvin yleinen fantasiatrooppi.

Tästä eturistiriidasta huolimatta voin vilpittömästi todeta, että pidin Kellopelisydämestä ihan sen itsensä(kin) takia. En ole hetkeen lukenut korkeaa fantasiaa(!), ja tämä oli mitä mainioin paluu tuon hienon alagenren pariin. Heti kun näin Riku Similän piirtämän Merenkehrän kartan, tiesin viihtyväni teoksen parissa mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Tulin lopulta lukeneeksi Kellopelisydämen hyvin nopeasti, kaikki muut kesken olevat kirjat sivuun jättäen.

Tunnelmaltaan Kellopelisydän toi mieleeni Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogian (1995-2000) ja tietenkin Kellopelisydämen läheisen nimikaiman: Kellopeli, eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin -teoksen (1996), joka on myös Pullmanin käsialaa. Kaikissa näissä kirjoissa on samaa tummanpuhuvaa tenhoa, ja fantasiamaailmat sijoittuvat talvisille leveyspiireille. Lisäksi mukana on ripaus teknologiaa, olipa kyse sitten kellosta, aletiometristä tai ihmisen kehoon asennettavasta teknologiasta. Taustalla vaikuttaa myös jokin mystinen voima, olipa se sitten taikuus tai Tomu.

Tematiikaltaan Kellopeli muistutti myös esimerkiksi takavuosien loistavaa Tahraton mieli -elokuvaa (2004). Molemmissa tarinoissa tiedot tärkeästä ihmisestä piilotetaan sekalaisten arkisten muistojen joukkoon, ettei tämä unohtuisi, kun mieltä tyhjennetään menneestä (milloin mistäkin syystä johtuen). 

Haastavimmaksi puoleksi Kellopelisydämessä minulle muodostui hahmojen erottaminen toisistaan. Saman nosti esiin myös Kiiltomadon Lyyra Virtanen. Useiden eri kertojien käyttäminen toi tarinaan mielenkiintoisen lisätason, mutta myös haastoi. Välillä piti selata kirjaa taaksepäin ja muistutella mieleen, kuka kukin on. En välttämättä suosittelekaan tämän teoksen kuuntelemista äänikirjana. 

Hahmojen yksilöimistä eivät myöskään helpottaneet sukupuolineutraalit nimet, jotka olivat sinällään kauniita (Marras, Muisto, Eeben, Helios..), mutta joista oli vaikea saada otetta. Vähän kuin olisi lukenut japanilaista tai kiinalaista teosta, jonka kaikki nimet kuulostavat suomalaisen lukijan kielikorvaan äkkiseltään samalta. Itse annoinkin useille hahmoille päässäni perinteiset suomalaiset nimet. Ihan vain, että muistaisin paremmin, keitä he ovat. Lohtua sentään tarjoaa se tosiasia, että myös kirjan hahmoilla itsellään oli ajoittain vaikeuksia muistaa toistensa nimet. Ja jopa omat nimensä. 

Lukukokemuksena Kellopelisydän oli pehmeän tunnelmallinen. Minusta oli ihanaa, miten paljon hahmot leipoivat ja tekivät käsitöitä. Kurjenmiekka onkin yksilöinyt tämän kellopelimurhaajista kertovan kirjansa grimhyggen edustajaksi. Toinen hyvä termi voisi olla cosy crime, joka viittaa kuvastoltaan vähemmän rankkaan jännitykseen. Sanoisinkin, että Kellopelisydän on mitä täydellisin kirja luettavaksi marraskuun pimeinä iltoina. 

Kadonneiden rakkaiden kirja, Lisa Wingate

 

Hyvä kirja hyvistä ihmisistä

Tutustuin Lisa Wingaten Kadonneiden rakkaiden kirjaan (The Book of Lost Friends, 2020) kirjastotyöni puolesta, ja varsin tiukalla aikataululla. Kuuntelin teoksen läpi äänikirjana, kelloa vilkuillen. Tällainen pakkopullatilanne voisi olla omiaan pilaamaan lukukokemuksen. Kaikeksi onneksi Wingaten tarina vei minut mennessään, ja kokemus jäi vahvasti plussan puolelle. 

Vuosiin 1875 ja 1987 sijoittuva romaani eteni elokuvamaisesti ja juuri sopivalla rytmillä. En pitkästynyt, mutta en myöskään tippunut kärryiltä. Ja mikä parasta: pidin molemmista päähahmoista. Oli hirveän virkistävää ja jopa terapeuttista lukea kirja, jonka päähenkilöt ovat aidosti hyviä ja rehtejä tyyppejä, eivätkä ajattele vain itseään, vaan piittaavat aidosti yhteisöstään ja kanssaihmisistään. Ei valehtelua, ei kieroilua. Mitään korkeakirjallisuutta Kadonneiden rakkaiden kirja ei toki ole, mutta se on silti ehdottomasti lukemisen arvoinen inhimillisen lämpönsä ansiosta. Tämän kirjan lukeminen tekee hyvää sielulle.

Vuoden 1875 päähenkilöllä, vapautuneella orjalla nimeltä Hannie Gossett olisi varmasti syy jos toinenkin jättää entisen omistajansa tyttäret pulaan, kun heidät siepataan. Selän kääntämisen sijaan Hannie kuitenkin tekee kaikkensa, jotta Yhdysvaltojen sisällissodan jälkimainingeissa ongelmiin joutuneet Lavinia ja tämän siskopuoli Juneau Jane pelastuisivat ja pääsisivät takaisin isänsä luo. Hädän hetkellä vanhat kaunat unohdetaan, ja vedetään yhtä köyttä.

Reilu sata vuotta myöhemmin vastavalmistunut opettaja Benny Silva taas laittaa kaiken peliin, jotta epäonnistumaan tuomitut, "huonossa koulussa" opiskelevat entisten orjien jälkeläiset löytäisivät lukemisen ja opiskelun ilon, ja saisivat mahdollisuuden menestyä elämässä. Bennyn tarina toi minulle vahvasti mieleen Michelle Pfeifferin tähdittämän Kadotetut sielut -elokuvan vuodelta 1995. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että molemmissa tapauksissa epätoivoinen opettaja pyrkii saamaan rauhattomien oppilaidensa huomion muun muassa lahjomalla heitä välipaloilla. 

Pidin myös siitä, että Kadonneiden rakkaiden kirja ei orjuus- ja sotateemoistaan huolimatta ole mitenkään raaka. Sitä voi siis suositella myös herkemmille lukijoille. Väkivaltaan viitataan lähinnä epäsuorasti. Painopiste on ihmisen pohjimmaisessa hyvyydessä, ja kirjan yleisvire on humaani.

Kirjastoni asiakkaat valitsivat tämän teoksen kaikista vinkkaamistani kirjoista kiinnostavimmaksi. Eikä syyttä. Aikana jota nyt elämme tarvitaan sydäntä lämmittävää, lempeää kirjallisuutta.

Vertailussa: Nainen Minussa, Britney Spears & Niko Ranta-Aho, Aki Linnanahde

 

Liian kiltti nainen, liian levoton mies

Vertailin marraskuussa 2015, eli aika lailla tasan kahdeksan vuotta sitten Johanna Tukiaisen ja Nikki Sixxin elämänkertoja. Tuo postaus on noussut yhdeksi blogini eniten luetuista, ja sitä oli hauska kirjoittaa. Niinpä en voinut vastustaa kiusausta asettaa rinta rinnan myös kaksi tämän syksyn kohutuimmista ja kysytyimmistä elämänkerroista meillä Suomessa: Britney Spearsin Nainen minussa (2023) ja Aki Linnanahteen Niko Ranta-aho (2023). Kuuntelin nämä teokset äänikirjoina, sillä kirjaston varausjonot olivat liian pitkät. @rawrane ja @britneyspears ovat omien sukupuoliensa (ja sukupolviensa) ääriesimerkkejä, kuten jo bloggaukseni otsikossakin totean. Päätin nostaa sukupuolinäkökulman esiin, koska myös sekä Britney että Niko itse tarkastelevat tekojaan ja elämiään sukupuolirooliensa valossa:

Britney on vanhempana harmitellut toistuvasti, miksi ei nuorena osannut olla omapäisempi ja vaativampi, enemmän diiva. Esikuvakseen tässä hän asettaa omaa uraansa rautaisella otteella hallitsevan Madonnan. Britney on ollut nuoresta The Mickey Mouse Club -tähdestä asti ylisuorittava kiltti tyttö, joka tekee, mitä työnantajat ja vanhemmat käskevät. Kaikki kulminoitui 13 vuotta kestäneeseen holhoukseen, joka vei häneltä mahdollisuuden päättää edes sitä mitä syö lounaaksi, saati olla oman uransa ohjaksissa. Jotkut tahot kutsuvat Britneytä nykyisin uhriutujaksi, mutta minun mielestäni hän on ollut aidosti uhri. Siinä ei ole mitään syytä ivaan.

Hyvän perheen poika Niko taas on elänyt ison osan elämästään paitsi läheistensä, myös oman kehonsa ja mielensä äärirajoilla, mahdollisimman monia sääntöjä ja normeja rikkoen. Liika kiltteys ei ole koskaan ollut hänen ongelmansa. Jo ennen Katiskoita tilit on vedetty punaiselle, bileputki on saattanut kestää lähemmäs kuukauden, ja sieltä on varastettu, mistä on pystytty. Jopa ensimmäisen huumetuomion tultua Niko käyttäytyi julkisuudessa hyvin ylimielisesti ja välinpitämättömästi, vihaa ja pahennusta herättäen. Huumekauppakin jatkui, mistä seurasi Katiska 2. Linnanahteen elämänkerran jälkisanoissa Niko toteaa: "Aki, kiitos että johdatit minut tähän yhteen elämäni tärkeimmistä prosesseista, olen joutunut käymään kriittisesti läpi kaikkia väärin tekemiäni asioita, oli kyseessä sitten liiketoimeni, rikokseni, tai poikana oleminen."

Toisaalta, kun katsoo Britneyn ja Nikon nuoruusvuosia, löytyy niistä myös paljon samaa. Kummankin nuoruus oli varsin raju, ja he kasvoivat aikuisiksi liian nopeasti. Monet tapahtumat ovat hyvin samanlaisia, mutta heidän sukupuoliensa takia niihin reagoidaan monesti eri tavalla. Kumpikin esimerkiksi tutustui päihteisiin ja seksiin pitkälti saman ikäisinä, noin 13-14 -vuotiaina, mutta vain Britneyn kohdalla tätä on tietojeni mukaan kauhisteltu, olihan hän paitsi tyttö, myös vieläpä neitseellinen pop-prinsessa. Osittain kyse voi toki olla myös kulttuurieroista Suomen ja Yhdysvaltojen välillä.

Oli myös mielenkiintoista havaita, millaisista osasista pop-prinsessa ja (liikemies-)huumekauppias rakensivat imagojaan ja minäkuviaan. Britneylle tärkeintä oli tietenkin musiikki, mutta hyvin usein huomio kiinnittyi silti myös hänen kehoonsa. Tämä ymmärrettävästi häiritsi Britneytä, ja hän tuhahtikin, ettei muista tehneensä lupausta, jonka mukaan hän pysyisi ikuisesti 17-vuotiaana. Tärkeää Britneylle oli myös muiden naisartistien, kuten Mariah Careyn ja Madonnan hyväksyntä. Jälkimmäisen kanssa hän myös pääsi tekemään yhteistyötä.

Niko taas rakensi minuuttaan luksusautojen kautta. Hänen elämänkerrassaan on dokumentoitu huomiota herättävän tarkasti, millaisella autolla hän kulloinkin ajoi. Nikon mukaan häntä ei huumekauppiaana ja bisnesmiehenä olisi otettu vakavasti, jos alla olisi ollut joku perus-Nissan. Kallis auto toimi käyntikorttina. Britneyn tapaan keho oli tärkeä myös salilla viihtyneelle Nikolle, mutta selvästi isompi painotus tuntui silti olevan luksus-elämässä ökyautoineen. Kainalosta toki löytyi bikini fitnessin maailmanmestari.

Kaiken kaikkiaan Niko on ollut näistä kahdesta se onnekkaampi. Kun hänellä alkoi mennä liian lujaa, vanhemmat tukivat häntä, ja veivät Minnesota-hoitoon, kun Niko sitä itse halusi. He olivat huolissaan, mutta eivät sortuneet ylilyönteihin. Valtio tietenkin puuttui lopulta Nikon huumekauppaan, ja siitä lankesi (nykyisten tietojeni mukaan) 11 vuoden vankeustuomio. Välit perheeseen ovat kuitenkin säilyneet hyvinä, ja Niko kertoo soittelevansa isänsä kanssa joka päivä useasti.

Britneyn vanhemmat taas langettivat ihan itse omalle tyttärelleen 13 vuoden vankeusrangaistuksen niin sanotun holhouksen muodossa. Tämän vapaudenriiston seurauksena Britney ei saanut edes pukeutua yksin, saati päättää urastaan.

Rikkeistä, kuten tanssikoreografian kritisoinnista, seurasi passitus pakkohoitoon, tai uhkaus, että Britney ei saisi nähdä omia lapsiaan. Britneyn 13-vuotinen vankeus on siis ollut kaksi vuotta pidempi, kuin Suomen mahdollisesti pahimmalla huumekauppiaalla. Syy: Britney kipuili avioeronsa ja lastensa huoltajuuskiistojen takia, ja kehtasi jopa lähteä Paris Hiltonin kanssa klubikierrokselle. Mutta hei: pakkohan vanhempien oli jollain keinolla päästä kiinni tyttärensä menestyksekkääseen uraan ja sen tuottamiin miljooniin. Kuten Britneyn isä holhouksen tultua voimaan voitonriemuisesti totesi: "Minä olen nyt Britney Spears". Melko karmivaa.

Voi toki olla, että Britney aidosti tarvitsi jonkinlaista apua holhouksen alussa, mutta vaikuttaa oudolta, että koko pitkän holhouksen ajan hän oli kuitenkin täysin työkykyinen, ja myös tiiviisti julkisuuden valokeilassa. Koko juttu haiskahtaakin ikävästi ihmiskaupalta. Britney on sittemmin todennut, ettei halua nähdä perhettään enää ikinä. Välit isään ovat lopullisesti poikki. 

Lyhyesti voisi todeta, että Niko on edelleen elossa perheensä ansiosta, Britney perheestään huolimatta. 

Loppujen lopuksi Britney ja Niko vaikuttavat varsin tavallisilta ihmisiltä parisuhde- ja lapsihaaveineen (ainakin mikäli viimeksi mainitun rikoksia ei oteta lukuun). Toinen on toki tavallista parempi laulaja ja esiintyjä, toinen taas etevä myyjä (olipa kyseessä sitten kodin elektroniikka, tai joku laiton aine). Kummankin kohtaloksi koituivat lopulta huonot taustajoukot, Britneyn kohdalla valitettavasti, Nikon kohdalla onneksi. 

Kannattaako näitä lukea?

Lukukokemuksina Nainen minussa ja Niko Ranta-aho ovat hyvin erilaisia. Britneyn elämänkertaa voisi kuvailla huonoksi kirjaksi kiinnostavasta aiheesta, kun taas Nikon elämänkertaa hyväksi kirjaksi kohtuullisen kiinnostavasta aiheesta. Nainen minussa -teoksen kerrontatyyli oli omaan makuuni liian töksähtelevä ja luettelomainen, nopeasti aiheesta toiseen hyppivä. Tosin pelkillä emojeilla sitä ei sentään ollut onneksi kirjoitettu, kuten Britney jälkisanoissaan vitsaili. 

Itse ehkä suosittelisin lukemaan muutaman hyvän lehtijutun Britneyn kirjasta, ja kuuntelemaan hänen musiikkiaan itse kirjaan investoimisen sijaan. Minä en nimittäin ainakaan oppinut Britneyn kirjasta juuri mitään uutta ja mielenkiintoista, koska media on jo ruotinut kirjan jokaisen yksityiskohdan moneen kertaan skandaalilööpeissään, eikä teoksella itsellään ole juurikaan kirjallista arvoa. 

Toisin kuin Britneyn haamukirjoittaja, kuka hän sitten onkaan, Aki Linnanahde on sen sijaan taitava tarinankertoja. Totesin tämän jo vuosia sitten, kun kuuntelin äänikirjana Linnanahteen kirjoittaman Jere Karalahden elämänkerran (Jere, 2017). Karalahti ei ole koskaan kiinnostanut minua hiukkaakaan, mutta Linnanahteen kertojanlahjojen ansiosta ahmin silti hänen elämänkertansa hetkessä. On myös huomionarvioista, että Linnanahde osaa suhtautua kirjoituskohteisiinsa kriittisesti, heitä tarvittaessa haastaen. Näin oli myös Nikon kohdalla. Linnanahde muun muassa pohti, voisiko neuropsykiatrinen häiriö olla yhtenä osatekijänä Nikon elämänvalinnoissa. Samalla hän kuitenkin korostaa, että nämäkään taustat eivät oikeuttaisi Nikon tekoja millään muotoa.

Elämänkertojen kohdalla vähintään yhtä tärkeää kuin kiinnostava kohde on tapa, jolla elämäntarina kerrotaan. Tähän liittyen mainittakoon, että kaikkien aikojen suosikkielämänkertani on Chris Ayresin kirjoittama Minä, Ozzy (I Am Ozzy, 2009). Ja ei, Ozzy Osbourne ei ole koskaan ollut sydäntäni lähellä, mutta se huumori ja itseironia jolla Minä, Ozzy oli kirjoitettu voitti minut puolelleen varauksetta. Muistan nauraneeni ääneen lukuisia kertoja, ja palasin kirjan pariin myös uudelleen. 

Tyhjyyspäiväkirja, Emi Yagi

 

Patologisen valehtelijan matkassa

Luin hiljattain Annie Ernauxin 1960-luvulle sijoittuvan, omaelämänkerrallisen Tapaus-romaanin, jossa nainen salaa raskautensa ja tekee abortin, ettei hänen uransa olisi ohi. Japanilaisen Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa (Boshi Techo, 2022) asetelma taas on juuri päinvastainen. Siinä 34-vuotias Shibata valehtelee olevansa raskaana, jotta häntä kohdeltaisiin töissä paremmin. 

Tämä "surrealistinen raskauspäiväkirja" on saanut maailmalla paljon suitsutusta. Itse en lämmennyt tälle reaalifantasialle, vaikka arvostankin Yagin halua kommentoida naisen yhteiskunnallista asemaa, ja äitiyden haasteita. Toinen vastaava japanilainen kirja on Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (2020), jossa päähenkilö valehtelee, että hänellä on mies. Tuo kirja on kuitenkin muistini mukaan parempi, kuin Tyhjyyspäiväkirja. 

Kuuntelin Tyhjyyspäiväkirjan englanninkielisenä äänikirjana, ja loppua kohti ärsyynnyin yhä enemmän. En pitänyt tavasta, jolla kirjailija meni mukaan päähahmon harhoihin. Lopullisesti hermoni menivät, kun päähenkilö meni lääkäriin. Siinä kohtaa menetin luottamukseni kirjailijaan, ja lopun käänteet vain vahvistivat epäluottamustani ja pettymystäni. Kirjan loppu oli paitsi hämmentävä ja epätyydyttävä, myös suorastaan turhauttava. Katarsista on tämän tarinan parissa turha odottaa.

Myös fantasiassa, mukaan lukien maagisen realismin ja reaalifantasian kaltaiset alalajit joihin Tyhjyyspäiväkirja minusta kuuluu, kertomuksen sisäisen logiikan pitää toimia, ja tarinan täytyy olla johdonmukainen. Yagi rikkoi tätä sääntöä toistuvasti. Vähän sama, kuin jos noitien ja velhojen olemassaololle perustuneen J. K. Rowlingin  Harry Potter -kirjasarjan lopussa ilmoitettaisiin äkisti, vailla yhtään mitään selityksiä, että noitia ja velhoja ei olekaan olemassa Potter-universumissa. Asiaa ei siis selitettäisi esimerkiksi Harryn koomaunena, tai muuna vastaavana. Harryn näkökulmasta asiat siis menisivät näin: 1. Harry on tavallinen poika normaalissa reaalimaailmassa; 2. Harry tajuaa olevansa velho ja löytää salatun taikamaailman; 3. Boom! Harry on taas tavallinen poika reaalimaailmassa. Ei selityksiä. Jos Rowling toimisi näin, hän rikkoisi lukijan luottamuksen ja luomansa maailman loogisuuden. 

Maagisessa realismissa ja reaalifantasiassa lukija siis toki muuttaa käsitystään todellisuudesta, ja mukautuu kirjailijan luomaan (fantasia)maailmaan. Ei ole kuitenkaan tyypillistä, että tämä kuviteltu, uusi todellisuus sotii itseään vastaan kerta toisensa jälkeen. Muuttaa sisäistä logiikkaansa koko ajan vailla selityksiä. Minä kutsuisin tällaista kerrontatyyliä huonoksi fantasiaksi.

On toki myös mahdollista, että tietyt tapahtumat Tyhjyyspäiväkirjassa olivat todella jonkinlaista houretta, mikä olisi ainoa keino pelastaa kirjan sisäinen logiikka. Mikään ei kuitenkaan viittaa tällaiseen. Ei ole uneen vaipumisia, ei mielisairauksia, ei päihteitä, ei mitään. Vain tylsää toimistoarkea ja paperinohuita, latteita henkilöhahmoja.

Toki, jos Tyhjyyspäiväkirjaa lähestyy fantasiantutkimuksen vähemmän suositun ja laajasti kritisoidun romaanisen koulukunnan fantasiaparadigman kautta, nojaten Tzvetan Todorovin oppeihin, voi Yagille antaa synninpäästön. Todorovilaisessa "fantastiquessa" eli puhtaassa fantasiassa (myös: "fantastic") fantasia nimittäin syntyy ja on olemassa nimenomaan tilanteessa, jossa asiat ovat epäselviä, ja lukija epäröi miettien, mikä on totta ja mikä ei. Fantasiaelementit eivät siis asetu loogisiksi osiksi kirjaan rakennettua kuvitteellista maailmaa. Siteeraan väitöskirjaani:

Todoroville (2004) termi fantastic tarkoittaa teoksia, joissa lukija ja kirjan hahmo kokevat ihmetyksen hetken, joka johtuu yliluonnollisesta tapahtumasta. Kirjallisuudentutkija Klaus Brax (2017, s. 56) on suomentanut tämän termin muotoon puhdas fantasia. Tuo yliluonnollinen tapahtuma asettaa kirjan hahmon valintatilanteeseen, jossa on kaksi vaihtoehtoa: 1. omat aistit kyseenalaistetaan, ja näin maailma itsessään voi säilyä ennallaan. tai 2. tapahtuma katsotaan todeksi, ja tämän seurauksena maailman olemuksesta tulee vieras. Fantastic katoaa, kun hahmo on valinnut toisen näistä vaihtoehdoista. Näin ollen fantastic kestää ajan, jonka epävarmuus oudon tapahtuman luonteesta vallitsee, eikä olla varmoja siitä, mistä todella oli kyse. (Todorov, 2004.)

 

Todorov kuvailee: ”The fantastic is that hesitation experienced by a person who knows only the laws of nature, confronting an apparently supernatural event.” (Todorov, 2004.) 

 

Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa "fantastic" ei lopu lainkaan, jos otetaan lukuun lukijoiden reaktiot, omani mukaan lukien. Hämmennys vain lisääntyy loppua kohden.

Itse kuitenkin edustan fantasiatutkimuksen anglosaksista koulukuntaa. Todorovilainen puhtaan fantasian määritelmä kun rajaa jopa J. R. R. Tolkienin puhtaan fantasian ulkopuolelle, mikä ei nyt vaan vetele. Lisäksi minulle on fantasian lukijana tärkeää, että fantasiaelementit asettuvat paljastumisensa jälkeen johdonmukaisiksi osiksi kuvitteellista maailmaa. Haluan lukea fantasiaa, jolla on oma sisäinen koherenssinsa.

Fantastique!

Lähteet:

Brax, K. (2017). Unhoon jääneiden huuto. Helsinki: BTJ Finland Oyj.

Malherbe, J.-Y. (2004). Ranskankielinen fantasiakirjallisuus. Teoksessa K. Blomberg, I. Hirsjärvi & U. Kovala (toim.), Fantasian monet maailmat (s. 231–248). Helsinki: BJT-Kirjastopalvelut.

Siikilä-Laitila, M. (2022). "There is not a single original thought in Eragon": tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa (väitöskirja, Jyväskylän yliopisto). https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/84069

Sisättö, V. (2003). Johdanto. ”Mitä fantasiakirjallisuus on?” Teoksessa V. Sisättö (toim.), Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (s. 5–14). Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu.

Todorov, T. (2004). The Fantastic: A Structural Approach to a Literary Genre. Teoksessa D. Sadner (toim.), Fantastic Literature. A Critical Reader (s. 135–143) (käänt. R. Howard). Westport, ym.: Praeger Publishers.