The Willows and Beyond, William Horwood

 

Joenvarren ja Erämetsän loppu 

Olen viime aikoina uppoutunut melko täysipainoisesti Kenneth Grahamen (1859-1932) Kaislikossa Suhisee -teokseen (The Wind in The Willows, julk. 1908) ja sen moniin adaptaatioihin. Alkuperäisestä kirjasta ei ole ainakaan vielä tullut kirjoitettua täällä blogin puolella, mutta olen lukenut kyseisen teoksen läpi monta kertaa. Minusta se on yksi parhaista kirjoista, joita Iso-Britanniassa on koskaan julkaistu. Syy bloggauksen puuttumiseen piileekin ehkä juuri tässä. Kirja on liian hyvä ja rakas, että haluaisin tehdä sille ruumiinavauksen blogissani. Tulisi tunne, että en voi mitenkään tehdä sille oikeutta, ja minulla olisi liikaa sanottavaa.

Tämä rakkaus alkuperäistä kirjaa kohtaan johti minut lopulta myös William Horwoodin neliosaisen Tales of the Willows -kirjasarjan (1993-1999) pariin. Horwood on Grahamen perinnön jatkajista se menestynein ja tunnetuin. Ainakin, jos puhutaan puhtaasti kirjoista, eikä esimerkiksi animaatioista, joiden kohdalla Cosgrove Hall voittaa mennen tullen ihanilla stop motion -animaatioillaan.

The Willows and Beyond (1996) on kolmas Horwoodilta lukemani teos. Aiemmin olen jo tutustunut kohtuullisen hyvään Willows in the Winter-teokseen (1993), josta on tehty myös piirretty, sekä umpisurkeaan The Willows at Christmasiin (1999), jota en suosittele kenellekään. Yksi osa, Toad Triumphant (1995), on siis vielä odottamassa lukuvuoroaan.

Kuinka pitkälle adaptaatio saa mennä? 

(Spoilerit alkavat.)

The Willows and Beyond -kirjassa Rupikonna, Vesirotta, Myyrä ja Mäyrä ovat jo vanhoja ja uusi sukupolvi jyrää päälle. Jokaisella päähahmolla, Saukko mukaan lukien, on seuraaja valmiina, olipa se sitten oma poika, tai kaukaisempi sukulainen. Tämä uusien hahmojen paljous on toisaalta virkistävää, mutta ajoittain se aiheuttaa myös sekaannuksia, erityisesti kirjan lopussa. 

The Willows and Beyond on laadultaan epätasainen. Parhaimmillaan se nousee lähelle Grahamen taiturimaista ilmaisua, ja mukana on paljon suoria silmäniskuja alkuperäisteoksen suuntaan, kuten maininta Rotann klassisesta lausahduksesta "messing about in boats". Pidin myös siitä, että Horwood lähetti Rotan merille. Minua on aina hieman surettanut, että Myyrä esti Rotan matkustusaikeet alkuperäisessä tarinassa.

Mutta kun sitä vähiten odottaa, paljastuu karu syy kirjan nimelle. Ja tästä alkavat myös ne ristiriitaiset tunteet tarinaa kohtaan. Kaikessa lyhykäisyydessään: Horwood päättää tuhota koko Joenmutkan ja kaikki sen keskeiset asukkaat. Joenmutkaan tehdään avohakkuut, ja sen asukkaat joutuvat muuttamaan. Pian tämän jälkeen kaikki kuolevat. Ensin menetetään Mäyrä ja sen jälkeen kaikki muutkin, jonkinlaisessa unenomaisessa joukkotuhossa. Monet lukijat ovat kertoneet itkeneensä lukiessaan tätä kirjaa, eikä ihme. Osa myös suuttui, täysin perustellusti.

Tässä voidaan kysyä, onko adaptaation kirjoittajalla oikeutta mennä näin pitkälle? Itse pidän paljon enemmän esimerkiksi Cosgrove Hallin stop motion -animaatioiden lähestymistavasta, jossa tuttua tarinamaailmaa kunnioitetaan ja suojellaan. Myös siinä kyllä flirttaillaan ajatuksella, että Joenmutka tuhoutuisi junaradan rakentamisen takia. Jännitystä ja uhkaa lietsotaan usean jakson ajan. Tilanne kuitenkin ratkeaa parhain päin, kun rautatieyhtiö toteaa, että maapohja on liian epävakaa rautatielle useiden mäyränkolojen takia.

Horwood tarttuu tähän samaan ympäristötuhon teemaan, mutta toisin kuin Cosgrove Hall, hän todella tuhoaa kaiken. Eläimet kyllä löytävät uuden kodin, mutta se tuntuu ainakin minusta melko laihalta lohdulta. En tiedä, onko rakastetun lastenkirjan adaptaatio oikea paikka ottaa kantaa ympäristöpoliittisesti. Varsinkaan, kun ne tahot, jotka mahdollisista avohakkuista päättävät, tuskin lukevat tätä kirjaa. Ainoa asia, mitä tällainen juonenkäänne saa aikaan, on uskollisten fanien mielenrauhan järkkyminen.

Minusta tuntuu väärältä, että joku muu kuin alkuperäinen kirjailija saa tuhota luodun maailman ja sen hahmot. Aivan kuten kirjalle yhden tähden Goodreadsissa antanut Melanie puuskahti: "How dare he presume to kill off the Riverbankers!"

Katkeroituneen hevosnaisen muistelmat, Meiju Paunu

 

Tarina Elämän Hevosesta ja sen menettämisestä

"Vieläkö sinulla on hevosia?" tämä ihminen kysyi. Vastattuani myöntävästi ja kertoessani niiden lukumäärän vain lisääntyneen hän totesi sillä kaikella yli 80 vuoden elämänkokemuksellaan, että "No, pitäähän sitä elämässä jotain harmin aiheita olla."

Varasin Meiju Paunun kirjan Katkeroituneen hevosnaisen muistelmat -elämänmakuinen matka pienen merenneidon kanssa ja vähän ajasta sen jälkeenkin (julk. 2024) itselleni hetken mielijohteesta. Työkaverini aikoi lukea kyseisen muistelmateoksen, ja niinpä minäkin kiinnostuin. Ja koska olen ollut hevosen(/ponin)omistaja 31 vuoden ajan, voitti kirjan kansi minut välittömästi puolelleen. Kaiken kukkuraksi Meiju Paunu on satakuntalainen, aivan kuin minäkin. Meillä on varmasti yhteisiä tuttavia, vaikka emme toisiamme tunnekaan.

Hevosnaisen muistelmat alkaa hieman oudosti. Alkusanoissa Paunu kertoo vihaavansa ihmisiä. Sama aihe välähtelee kirjan sivuilla myös myöhemmin, mutta sitä ei missään vaiheessa avata kunnolla. Ilmeisesti Paunua on herjattu Hevostalli.netin pahamaineisella sennupalstalla (vertaa Vauva av), mutta tämäkin mainitaan vain nopeasti. 

On aivan totta, että verkon anonyymit keskustelupalstat ovat omiaan lietsomaan epäasiallisia kommentteja. Jos tarvitsee sen sijaan esiintyä omalla nimellä ja naamalla, se suitsii käytöstä välittömästi. Tämä on fakta, jonka verkkokeskusteluista väitelleenä allekirjoitan. Se tuli esiin myös oman väitöskirjani tutkimusaineistoissa. Mutta: miksi liittää tällainen sivupolku osaksi hevosaiheista kirjaa? Onko tämä oikea kanava? Paunulle itselleen tämä lienee tärkeä asia, mutta ulkopuolisen silmiin ihmisvihateema tuntuu hassulta lisältä tässä yhteydessä, kun tarkoitus on kertoa itselle rakkaasta hevosesta, jonka menetti liian pian. 

Jos minä olisin kirjoittanut tämän kirjan, olisin alkusanoissa ehkäpä avannut länsimaisen nykyihmisen ja (kesy)hevosen suhdetta yleisellä tasolla. Tosin se olisi ehkä ollut liian kuiva aloitus tälle nimenomaiselle teokselle. Toimivampi vaihtoehto olisi ehkä ollut vauhdikas, suoraan tapahtumien ytimeen iskevä prologi.

Lukukokemuksena Hevosnaisen muistelmat oli vangitseva, hauska ja kuten kirjan nimikin kertoo: elämänmakuinen. Paunu ei turhia kainostele: kirosanat sinkoilevat ja läski tummuu. Tämän teoksen sivuilta jokainen suomalainen hevosenomistaja (ja harrastaja) löytää takuuvarmasti itsensä. Itselleni Hevosnaisen muistelmat toi mieleen erityisesti Poni-Haan perustaja Chrisse Fagerströmin kirjat, joissa kerrotaan Fagerströmin vauhdikkaasta arjesta muun muassa ratsastuskoulun pitäjänä. Kuten Paunu, myös Fagerström on suomenhevosihminen. Itselleni suomenhevoset ovat tuntuneet aina sympaattisilta, mutta raskailta ratsastaa. Niinpä oma valintani onkin ollut astetta ketterämpi islanninhevonen.

Erityismaininnan Paunu ansaitsee herkullisesta kielikuvien käytöstään. Se toi mieleeni Suomen ykköstubettaja Juufinin, joka niin ikään käyttää milloin mitäkin roskaviihdettä kommentoivissa videoissaan ylitsepursuavan värikästä kuvakieltä. Sekä Juufinilla että Paunulla näyttää myös olevan erityinen suhde Sami Kuroseen ja Temppareihin.

Tilannekomiikka on Paunulla niin ikään erinomaisesti hallussa. Esimerkiksi seuraavassa sitaatissa kuvaillaan Ariel-tamman ja Pomppis-varsan "herkkää" suhdetta:

Joka tapauksessa Ariel vaikutti olevan onnensa kukkuloilla, kun se pääsi hetkeksi lapsestaan oikein näköyhteyden ulkopuolelle. Kun saavuimme takaisin talliin, Pomppis riemastui "Äiti äiti äiti sä tulit takas äiti äiti äitiiiii!", mutta Äitee vastasi kylmän viileästi sille vain, että "No vittu terve, oot sittenkin vielä täällä."

Hevosnaisen muistelmissa on läsnä vahvasti myös suru. Paunu menetti elämänsä hevosen, Arielin, vain yhdeksänvuotiaana. Tästä seurasi jonkinlainen traumaperäinen stressihäiriö, ja hetkellinen kiinnostuksen menettäminen hevosharrastukseen. Sittemmin Paunu on onneksi pystynyt jatkamaan eteenpäin, eikä vähiten Arielin varsan ansiosta. Itseäni mietityttää, miten minulle mahtaa käydä, kun minulla 31 vuotta ollut new forestin poni kuolee. Ehkä pitäisi yrittää teettää mittatilausvarsa ponin tammavarsalla, jonka myin aikoinaan.. Kyseinen tamma on itse asiassa parhaillaan tiineenä, mutta varsa on jo varattu muualle. -Pahus.

Suosittelen Paunun kirjaa kaikille (kirosanoja pelkäämättömille) hevosihmisille, jotka pitävät vauhdikkaista käänteistä, tilannekomiikasta ja sisukkaista protagonisteista, olivatpa nämä sitten ihmisiä tai hevosia.

Aivan kuten Paunu, myös allekirjoittanut on kasvattanut
elämänsä aikana yhden varsan. Kuvassa Minpeve (Tilli) ja 
Princess of Rock (Roci) vuonna 2006.

Tie nimeltä Yin, Jouni Hallikainen

 

Pieni, elegantti kirja yinjoogasta

Olen harrastanut joogaa noin 20 vuotta. Silti opin edelleen jatkuvasti uutta, eikä vähiten joogan useiden eri suuntausten ansiosta. 

Yinjooga on yksi viimeaikaisista kiinnostuksen kohteistani. Joogaopettaja Jouni Hallikaisen pieni ja kompakti teos Tie nimeltä yin (2022) toimii mainiona johdatuksena tähän joogamuodoista lempeimpään, jossa kirjaa lainatakseni "yhdistyvät kiinalainen taolaisuus ja intialainen joogaperinne". Tämän teoksen luettuani olen sittemmin tehnyt myös Hallikaisen ohjaamia online-tunteja ja pitänyt niistä melko lailla. Lisäksi pöydänkulmallani lukemista odottavat myös kaksi muuta Hallikaisen kirjoittamaa, huomattavasti kookkaampaa ja seikkaperäisempää yin-kirjaa (Yinjooga - Olemisen taito & Total Yin - Terveyttä, tyyneyttä ja tyytyväisyyttä yinjoogalla).

Tie nimeltä yin sisältää sekä filosofista, monin paikoin jopa runollista pohdintaa yinin olemuksesta, kuin myös vaihe vaiheelta etenevän joogaharjoituksen. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että jooga vaatii ohjausta, jotta asanat voi toteuttaa turvallisesti ja juuri itselle parhaalla mahdollisella tavalla. Erityisesti joogapolun alussa osaavan opettajan henkilökohtainen opastus avustuksineen on paikallaan. Tämän kirjan sisältämä helppo ja rauhallinen harjoitus on kuitenkin sellainen, että se onnistuu mainiosti myös kirjan välityksellä. Tässä kun ei nyt varsinaisesti mitään päälläseisontoja tai rajuja taaksetaivutuksia tai kiertoja tehdä. Enemmänkin käännytään sisäänpäin, ollaan ja hengitetään. Ja juuri tätä moni ihminen todella tarvitsee.

Kirjan kauniit kuvat ovat Iida 
Ojanperän käsialaa.