Kahden kulttuurin välillä
Jos päättää jotain tehdä, päätös pitää viedä loppuun asti välittämättä seurauksista, välittämättä mistään muusta. Täytyy olla varma vain siitä, mitä haluaa, ja pelata kaikki yhden kortin varaan: oman itsensä. Se kortti on pataässä, korteista mustin.
Vartti Isbergin Verikosto: mustalaisjohtajan elämä (2024) on kirja, jota aloin lukemaan puolivahingossa, aikaa tappaakseni. Minulla ei ollut hajuakaan, kuka Isberg edes on. Muutamaa hetkeä myöhemmin tajusin kuitenkin, että takana oli jo kymmeniä sivuja ja niinpä päätin lukea teoksen loppuun asti. Tämä kertoo jotain ulkomaita myöten tunnetun ja pelätyn Isbergin elämänkerrasta; sitä ei vain voi laskea käsistään. Minulla on nyt selkeästi menossa jonkinlainen true crime -kausi, sillä tämä ei suinkaan ole ainoa tosielämän rikoksia käsittelevä kirja, jota olen viime aikoina lukenut. Esimerkiksi tällä hetkellä kuuntelen myös Tulilahden kaksoismurhia käsittelevää Mikko Pennasen teosta Tulilahden murhamysteeri (2023). Taidan olla kirjatrendien orja.
Verikosto oli kertomuksena jopa rajumpi, kuin odotin. Jo kirjan alku, jossa Isberg käsitteli väkivaltaista ja viinan kyllästämää lapsuuttaan, oli varsin pysäyttävä. Vaikka Isberg yrittikin jossain vaiheessa kirjansa alkupäätä vakuuttaa, että hänen lapsuutensa ei juurikaan vahingoittanut häntä, sai hän kuitenkin myöhemmin lapsuudesta(kin) juontavan psykiatrisen diagnoosin. Eikä ihme. Elämän lähtökohdat huomioon ottaen Isbergistä tuli suhteessa melko normaali(hko) ihminen.
Karuinta luettavaa tässä teoksessa olivat erittäin graafiset murhakuvaukset. Vaikka kyseessä oli "vain" teksti, eikä esimerkiksi elokuva, kääntyi vatsani silti ympäri. En voikaan suositella Verikostoa herkille tai nuorille lukijoille. Tämä oli, pahaenteisestä nimestäänkin huolimatta, odotettua rajumpi teos.
Yhtä asiaa ihmettelen: miksi kirjan nimessä puhutaan mustalaisjohtajasta, vaikka tekstissä isberg nimenomaan kieltää olevansa sellainen? Ehkä kyseessä on jonkinlainen kustantajan myyntikikka.
Parasta Isbergin kirjassa oli mahdollisuus tutustua itselle etäiseksi jääneeseen mustalaiskulttuuriin. Oli mielenkiintoista kuulla esimerkiksi se, miten mustalaiselle on kovempi paikka tulla sukunsa hylkäämäksi, kuin joutua vankilaan. Sitä puolestaan arvostan, miten mustalaiset (tämä termi on Isbergin mukaan se oikea) kunnioittavat vanhempiaan. Vaikkakin toki oman isän murhan verikosto menee minusta yli. Sinällään tietysti ymmärrän Isbergin turhautumisen, kun neljä ihmistä kerralla julmasti tappanut ihminen saa aivan liian kevyen tuomion ja pääsee vapaaksi liian nopeasti. Toisaalta myöhemmin Isberg hyötyi itsekin tästä ruotsalaisen oikeusjärjestelmän porsaanreiästä, jota ilman tämäkin kirja olisi saattanut jäädä kirjoittamatta.
Jos Isbergin kirjaa vertaa vaikkapa äskettäin lukemaani Immun Gangstakuiskaajaan, oli tämä teos kerronnaltaan yhtä napakka, mutta tunnelmaltaan synkempi ja vakavampi. Teoksen teeman huomioiden tämä on tietenkin hyvin ymmärrettävää. Se, mikä yhdistää sekä Immun että Isbergin kirjoja, on omien alakulttuurien käsittely sekä kriittisesti, että myös yleisemmällä tasolla. Isberg esimerkiksi jaottelee nykymustalaiset kolmeen kategoriaan: uusmoderneihin mustalaisiin, utopiamustalaisiin ja jumittuneisiin mustalaisiin. Itsensä Isberg lukee uusmoderniksi mustalaiseksi, joka navigoi kahden eri kulttuurin välillä. Juuri hänenkaltaisiaan ihmisiä tarvitaan, jotta Suomen valtaväestö ja mustalaiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin.
