Lohikäärmevuori eli Erään hoppelin matka sinne ja takaisin, J.R.R. Tolkien

Tästä ei kansi enää voi söpömmäksi muuttua.
Ihana Tove Jansson.

Älä koskaan naura eläville lohikäärmeille

Kuului pyörteinen melu. Punainen valo kosketti kiinteiden kallioiden päitä. Lohikäärme tuli. Heillä oli nipin napin aikaa paeta tunneliin kiskoen ja laahaten nyyttejään, kun Kyty tuli suhisten pohjoisesta nuollen vuoren kupeita liekein ja iskien suuria siipiään ulvovan tuulen kaltaisella melulla. Lohikäärmeen kuuma hengitys käpristi ruohon oven edestä ja tunkeutui sisälle heidän jättämästään raosta ja kärvensi heitä heidän piilossaan. Lepattavat tulet loikkasivat ilmaan ja mustat kallion varjot tanssivat. Pimeys laskeutui taas lohikäärmeen kuljettua ohi.

Muistan, miten ollessani viime kesänä töissä Siikaisten kunnankirjastossa eräs keski-ikäinen, tyylikkäästi pukeutunut mies tuli paikalle erittäin innostuneena, ja sulkeutui silmät kiiluen kirjaston varastoihin tutkimaan vanhoja nuortenkirjoja. Hän oli tullut paikalle ostomielessä. Yksi hänen himoitsemistaan kirjoista oli J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori. Mies oli niin tohkeissaan, että minun oli lopulta pakko soittaa kirjaston vakityöntekijälle (joka vietti hyvin ansaitsemaansa kesälomaa) ja kysyä, onko tämä varastoon siirretty teos mahdollisesti menossa poistoon joskus lähiaikoina. Sain hyvin kärttyisän vastauksen, ja kirjaa ei myyty. Pian minulle selvisi, että kyseessä oli toden totta keräilijöiden himoitsema harvinaisuus, jota myytiin Huuto.netissä jopa parinsadan euron hintaan. Kiinnostuin välittömästi, ja lainasin teoksen itselleni.

Luin Hobitin ensimmäisen kerran jo vuonna 2004, silloin yleisemmin tunnettuna suomennoksena (Hobitti, eli sinne ja takaisin, Kersti Juva: 1985), jossa Bilbo Reppuli on todella Bilbo Reppuli, eikä Kalpa Kassinen. Luin tämän käännöksen heti Taru Sormusten Herrasta -kirjojen jälkeen ja pidin siitä kovasti.

Tällä kertaa tutustuin hieman erilaiseen ja itse asiassa vanhempaan Hobitti-suomennokseen, eli Risto Pitkäsen jo vuonna 1973 tekemään käännökseen, jossa hobitti olikin kääntynyt muotoon hoppeli. Tämä erilainen käännös häiritsi minua melko paljon, koska "ne oikeat" nimet ovat niin syvällä selkäytimessäni, olenhan tehnyt graduni ja myös sitä edeltävän seminaarityöni muun muassa juuri J.R.R: Tolkienin Taru Sormusten Herrasta -trilogiasta (tai no, Tolkien ei olisi halunnut julkaista kirjoja erillisinä, vaan yhtenä paksuna teoksena, mutta ei nyt juututa siihen).

Lohikäärmevuori-kirjassa käytetyt nimet, kuten Toppo, Poppo, Pihnu, Puhnu ja Kuhnu eivät miellyttäneet minua lainkaan, paikannimistä kuten Mörkkimetsä (=Synkmetsä) puhumattakaan, koska lähinnä aloin vain miettimään, että mikä olisi minkäkin oikea nimi. Harmi, että löysin KontuWikin valaisevan nimiluettelon vasta nyt.

Ensimmäinen ajatukseni huomatessani erikoiset nimet oli se, että tästä Tolkien ei pitäisi. Hän kun antoi hyvin tarkat ohjeet Taru Sormusten Herrasta -teostensa kääntäjille. Tolkien jaotteli nimet kahteen kategoriaan; nimiin, joita ei saanut kääntää, ja nimiin, jotka sai kääntää ohjeita noudattaen. Käännettävät nimet piti kääntää niin, että niiden alkuperäinen merkitys ei muuttunut. Tätä varten Tolkien antoi hyvin yksityiskohtaisia tietoja alkuperäisten nimien taustoista. 

Myös kääntämättä jätettäviin nimiin Tolkien antoi ohjeita taivuttamisen suhteen. Tolkienin kielitieteilijän tausta ja perfektionismi näkyivät tässä selkeästi. Keskustelin tästä asiasta viime kesänä Tampereen yliopiston järjestämässä FINFAR XIII-seminaarissa erään Oulun yliopistolle Tolkien-väitöskirjaa tekevän miehen kanssa. Hän huomautti, että Tolkien suhtautui Hobitin kääntämiseen kepeämmin, kun TSH:n kääntämiseen.  No, hyvä niin, koska muuten Tolkien saattaisi todellakin kääntyä haudassaan.

Tähän kirjaan liittyi yksi hevosenomistajan näkökulmasta koominen piirre, johon en TSH:ssa törmännyt. Tarinan ponit nimittäin pitävät varsin epähevosmaisia ääniä, jotka voisi yhdistää ennemmin vaikkapa koiriin ja lintuihin: Sivulla 62 "..jotkut ponit vikisivät peloissaan" ja sivulla 212 "Ponit rääkäisivät kauhusta". - Olisipa mielenkiintoista tietää, miltä kuulostaa esimerkiksi vikisevä hevonen. Itselläni on ollut hevosia 19 vuotta, ja tänä aikana ne eivät ole todistettavasti vikisseet kertaakaan. Kirjan kääntänyt Pitkänen ei taida olla hevosmies.

Toisaalta Tove Janssonin tähän teokseen tekemät, kerrassaan ihastuttavat kuvitukset saivat minut antamaan anteeksi paljon:

Tove Janssonin tulkinta Klonkusta. Huomaa Klonkun
valtava koko verrattuna kuvassa oikealla olevaan
Bilboon.

Tämä venäläinen tulkinta Klonkusta
 oli ihan pakko vielä lisätä tähän. Tämä
on vaan niin mainio.

Yksi asia kiinnitti huomioni liittyen Sormukseen, jota Bilbo (/Kalpa) pitää sormessaan hyvin paljon. Sormus on tässä paljon vaarattomamman oloinen, kuin TSH:ssa. Se on lähinnä vain Klonkun (/Kulpsin) jostain syystä himoitsema taikakalu, joka muuttaa käyttäjänsä näkymättömäksi. Tämä johtuu siitä, että Hobittia kirjoittaessaan Tolkien ei vielä tiennyt, miten tarina tulee jatkumaan, ja millainen Faustilaisen kaupan symboli Sormuksesta vielä muodostuukaan. Yhteys esimerkiksi Eddan Andwarin sormukseen ei ollut vielä niin vahva, kuin millaiseksi se TSH:n myötä tulisi muodostumaan.

Tämä J.R.R. Tolkienin alun perin vuonna 1937 ilmestynyt teos kiilasi loppupuolellaan 100-0 parhaillaan työn alla olevan kurssikirjani Information Literacy: A Practicioner's Guide ohitse, jota minun olisi oikeastaan pitänyt lukea. En vain voinut laskea Lohikäärmevuorta käsistäni, kun Kydyn (eli Smaugin) aarre oltiin viimeinkin saatu näköpiiriin. Opiskeluasiat saivat odottaa. Historia toisti siis itseään: Kun J.R.R. Tolkien alunperin alkoi kirjoittamaan Hobittia, hänen olisi oikeastaan pitänyt tarkistaa oppilaidensa päättökokeita, mutta äkkiä hän huomasikin kirjoittavansa tyhjälle lehdelle: "In a hole in the ground lived a Hobbit." Joskus tarina vain vie mukanaan, ja muu saa jäädä.

P.S. Yksi Pitkäsen tekemä nimikäännös voitti minut puolelleen: Glamdringin eli Vainovasara, joka oli muutettu muotoon Klamtrin Vihollishakku. - Osuvaa! Tässä on samaa veikeyttä, kuin Jaana Kapari-Jatan erinomaisissa Potter-suomennoksissa.

How to... Make Love Like a Porn Star, Jenna Jameson & Neil Strauss

You make money, but you sacrifice the chance ever to have a normal life

Maailman ehkä kuuluisimman pornotähden, Jenna Jamesonin, vuonna 2004 julkaistu elämänkerta on rankin, jonka olen tähän mennessä lukenut. Esimerkiksi Ozzy Osbournen Minä, Ozzy -teos oli paljon kevyempi kokemus. Kun olin sivun sata paikkeilla Jennan (s.1974) elämänkerrassa, minua alkoi ahdistamaan sen verran, että oli pakko vaihtaa hetkeksi Donna Fahrin kirjoittamaan joogakirjaan, ja lehteillä lisäksi hieman J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori-teosta. Harvoin vaihdan kirjasta toiseen tästä syystä. Yleensä kaipaan vain vaihtelua, tai minulla on niin monta mielenkiintoista kirjaa kesken, että hypin innostuneena teoksesta toiseen. Nyt tilanne oli kuitenkin se, että minulle tuli liian paha olo.

Heti prologissa Jenna löytää strippariystävänsä elottoman ruumiin hirttoköydestä, ja joutuu leikkaamaan hänet alas. Sitten seuraa muun muassa äidin kuoleminen syöpään Jennan ollessa hyvin pieni, ajautuminen huonoon seuraan, raiskaus (joka ei jää viimeiseksi), karkaaminen kotoa, huumeiden käyttöä ja kevennykseksi tarkoitettu ohjeistus hyvän suuseksin antamiseen. Niin, ja tietenkin humoristinen sarjakuva stripparien ammattivaivoista (kuten repeilevät ja verta vuotavat nännilävistykset). 

Tämä kaikki oli minulle hieman liikaa. Kaikeksi onneksi luovan tauon pitäminen auttoi, ja loput 579-sivuisesta kirjasta oli jo helpompi lukea. Se johtui turtumisen lisäksi siitä, että Jenna muuttui  hetki hetkeltä vahvemmaksi. Kirjan alku hämmensi varmastikin siksi, että itse teksti loi kuvan uhrista, mutta sekaan oli heitetty roiseja, muusta tekstistä irrallisia huumoripläjäyksiä. Yhdistelmä ei toiminut. 

Kun mukaan sitten tuli tällaisia kommentteja: "I now had the confidence to rebuild my life by myself.", lukeminen helpottui huomattavasti. Toisaalta Jennasta tuli hyvin katkera ja kova. Pornoelokuviakin hän alkoi tekemään alunperin kostaakseen pettävälle poikaystävälleen Jackille mahdollisimman julkisella tavalla. Nämä kohdat kuvaavat osuvasti Jennan mielenmaisemaa: 

After working at the Crazy Horse for so long, every man in my mind was a cheater, a liar, and a shitty human being.

Sexuality became a tool for so much more than just connecting with a boy I was attracted to. I realized it could serve any purpose I needed. It was a weapon I could exploit mercilessly.

I'm certainly scared that if I try to fix what has been broken in me, so long ago, I may not succeed. So I go on faking that I am whole, and strong...

Kun tätä elämänkertaa luki, oli hyvin vaikea olla leikkimättä keittiöpsykologia. Ajautuiko Jenna pornoteollisuuteen rankan lapsuutensa ja nuoruutensa takia? Jennan äiti kuoli syöpään kun Jenna oli hyvin pieni, ja Jennan kasvatti työnarkomaani-isä, joka ei ollut koskaan kotona. Rajoja ei asetettu: 

I didn't have any female friends who were intelligent, so there was no one to tell me that I looked like a hoochie mama...I was always secretly jealous of my friends, who had to change in the car because their fathers didn't want their baby girls leaving the house dressed like a slut. Since I was four, my father had been letting me run wild in the streets, but the freedom had come with a price: security.

Jenna ja hänen veljensä näkivät ajoittain jopa nälkää, koska isän uusi nainen (pahansisuinen ja ilman vaatteita viihtyvä amatsoni) ei antanut heille ruokaa. Raha-ongelmat, jatkuva muuttaminen, häiriökäyttäytyminen ja väkivalta tulivat tutuiksi. On kuvaavaa, että Jennan veli Tony nukkui ase tyynynsä alla kuusivuotiaasta asti. 

Jennan äitiä, Judithia, kuvaillaan Jennan yliluonnollisen kauniiksi kaksoisolennoksi, ja Jennan vanhempien 12 vuotta kestänyttä yhteiseloa hyvin onnelliseksi. Judith harrasti elämänsä aikana seksiä vain Jennan isän kanssa, vaikka oli luonteeltaan yhtä sähäkkä, kuin Jennakin. Judithin kuvailu lienee ajan ja kaipauksen värittämää, ja suhtauduin siihen siksi kriittisesti. Tuskin Judithin iho nyt kuitenkaan aina oli täydellinen, ja varmasti hänkin joskus sairasti flunssaa, vaikka Jennan isä kirjassa muuta väittääkin. Tämä Jennan tekemä huomio on kuitenkin kipeän osuva:

When I woke up, I was completely naked. I looked down at my body and saw a huge pool of blood... Not having had a mother figure in my life, the thought that this was a textbook case of date rape never even crossed my mind. 

-Aika hiljaiseksi vetää...

Jennan elämänkerta oli hyvin avoin, vauhdikas ja täynnä kuvia, niin mustavalkoisia kuin värillisiäkin. Lukemisen teki ajoittain haastavammaksi se, että tarina ei edennyt aina lineaarisesti, ja kuvissa ei ollut juurikaan kuvatekstejä. Se ärsytti minua, ja huomasin vähän väliä selaavani kirjaa edes takaisin hämmentyneenä, kun yritin yhdistää nimiä ja kasvoja toisiinsa. Hyviä anekdootteja ja värikkäitä tapahtumia sen sijaan oli senkin edestä:

Jenna ja Nikki Tyler pahamaineisella ja viimeiseksi jääneellä
strippauskiertueellaan, jonka aikana päihteitä ei säästelty
ja veri lensi.

Half of the male population of the country was jacking off to me, and I was laughing all the way to the bank. -Tähän ei lisättävää.

I'd smash out mirrors in dressing rooms; Nikki would clay guys in leglocks until their heads turned purple; we'd kick drinks in guy's faces; and we'd pass out on top of each other onstage. -Vapiskaa, Tukiaisen siskokset!

Kaiken kaikkiaan Jenna Jameson on kovapintainen ja omalla alallaan lahjakas nainen. Hänen tarinansa ei kuitenkaan inspiroinut minua samalla tavalla, kuin vaikkapa Madonnan tarina (Lucy O'Brienin kirjoittamassa elämänkerrassa), koska Jenna ei ole ollut yhtä määrätietoinen ja kurinalainen, kuin Madonna. 

Sillä välin kun nuori Jenna kärsi huumeriippuvuudesta ja teki ohareita työnantajilleen, puski nuori Madonna  puolestaan pitkiä treenipäiviä tanssistudioilla, ja kävi klubeillakin selvin päin ensisijaisesti uusia työkontakteja etsimässä. Madonnan tarina oli niin uskomaton, että se antoi minulle energiaa omaankin elämääni pitkäksi aikaa (vaikka en olekaan kiinnostunut samanlaisesta urasta). Jennan monia synkkiä sivupolkuja sisältänyt tarina taas oli raskaampaa luettavaa. Lisäksi minun oli vaikea samaistua Jennaan. Monesti tunsin sympatiaa, mutta samaistumaan en oikein pystynyt. 

-Jenna Jameson on elänyt uskomattoman, mutta minulle monilta osin vieraan elämän. Voisin verrata tämän elämänkerran lukemista matkaan outoon, vinksahtaneeseen ja ahdistavaan rinnakkaistodellisuuteen. Onneksi sinne ei tarvinnut jäädä pysyvästi.

Minun näkökulmastani pornotähdet voidaan rinnastaa aamuvirkkuihin ihmisiin: Mä en vaan tajua.

Kirja sai kauniin lopun; Jenna meni naimisiin ja kertoi aikovansa
 perustaa perheen. Petyin, kun minulle selvisi, että tämä kirjan
onnellinen loppu ei kestänyt. Jenna ja Jay kärsivät
lapsettomuudesta, ja erosivat kolme vuotta myöhemmin.
Unelma lapsista sentään toteutui vuonna 2009, kun Jenna
sai kaksospojat toisen miehen kanssa.

Anna online, Stefan Nyman

Uneni ovat olleet tänä yönä vielä tavallistakin levottomampia. Täynnä kauhua, väkivaltaisia liikkeitä ja paniikkia. Ei niinkuin aiemmin, se alituisesti ahdistava, pelottava, uhkaava tunnelma, joka puristi kuin rautakäsi sydäntäni ja oli aina räjähtämässä juuri kun heräsin. Tämän yön unet olivat kuin yhtä pitkää räjähdystä. Loppumattoman pelon räjähtämistä suoraan kasvoille. 

Löysin tämän kirjan hieman poikkeuksellisella tavalla: kirjavinkkarin kautta. Opiskelen nimittäin informaatiotutkimuksen ja interaktiivisen median laajaa sivuainetta tutkintoni jatkoksi Tampereen avoimessa yliopistossa, ja eräälle kurssillemme tuli vierailulle kirjavinkkari. Hän kertoi työstään, ja siinä sivussa vinkkasi meille joukon kirjoja.

Anna onlinesta pidetty puhe valkaisi naamani niin tehokkaasti, että kirja oli aivan pakko lainata ja lukea mitä pikimmin. En ole ollut ainoa, joka sai tämän kirjan vinkkaamisesta rytmihäiriöitä. Kirjavinkkarin mukaan eräätkin pojat olivat sanoneet jälkeenpäin: "Musta tuntuu, että tuo kannen lintu tuijottaa suoraan mun sieluuni." Kansi onkin kieltämättä onnistunut, ja sen merkitys selviää, kun lukee kirjan.

Kirja kertoo kolmesta parikymppisestä opiskelijasta, Annasta, Samuelista ja Pentistä. Anna ja Samuel alkavat seurustelemaan, ja juttelevat melko paljon messengerin välityksellä. Pian tunnelma muuttuu kuitenkin oudoksi.

Messengerin web-kamera nimittäin todistaa, että Annan asunnossa tapahtuu yliluonnollisia asioita, ja joku tai jokin yrittää kommunikoida Samuelin kanssa Annan messengerin välityksellä silloin, kun Anna itse ei ole paikalla. Lisäksi Samuelin ystävä Pentti alkaa nähdä Samueliin liittyviä painajaisia, jotka ajavat hänet itsemurhan partaalle. Kirjavinkkari kertoi, että kun hän oli lukenut Anna onlinen, hän poisti messengerin välittömästi omalta tietokoneeltaan.

Tämä kirja oli pakko lukea nopeasti loppuun (minulla meni neljä päivää), koska halusin tietää, miten se päättyy, ja kirjavinkkauksen perusteella odotin tiettyjä kohtia jo etukäteen. Sinällään kirja olisi minusta aina parasta lukea mahdollisimman vähin ennakkotiedoin, koska silloin se ottaa parhaiten valtaansa. Esimerkiksi Guillerno del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus piteli minua otteessaan juuri siksi, että en tiennyt tarinasta etukäteen juuri mitään.

Anna online menettikin hieman tehojaan, koska odotukseni olivat niin korkealla jo ennen kirjan lainaamista, ja tiesin juonesta melko paljon. Karmiva tämä kirja oli silti. Pari kertaa sitä lukiessani hyppäsin ilmaan; Toisella kerralla rekka meni ikkunan ohi, toisella kerralla taas tuuletusluukku narahti huonolla hetkellä. Nymanin teksti oli saanut hermoni hieman kireälle.. Tämän kirjan lukeminen myöhään illalla ei myöskään mitenkään erityisesti auta nukahtamaan rauhalliseen uneen.

Kuolema Venetsiassa, Thomas Mann

Reunoilla olevat Mannit odottavat lukemista, Tohtori Faustus
on jo aloitettu.

Taivaan himmeän kupolin alla levisi kaikkialla ympärillä meren suunnaton kiekko. Autiossa, rannattomassa avaruudessa meiltä katoaa myös ajan taju, me vaivumme mittaamattomuuteen.

Thomas Mann (1875-1955) on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotanto vetää minua puoleensa hyvin voimakkaasti. Haluan lukea kaiken mitä hän on kirjoittanut ihan jo sen perusteella, miten hyvä vuonna 1912 julkaistu Kuolema Venetsiassa -novelli on. Se on niin sulavasti ja ihanan viipyilevästi kirjoitettu (toi mieleeni Vladimir Nabokovin kirjoitustyylin), että lisää on pakko saada. Ei ihme, että Mann on saanut muun muassa Nobelin kirjallisuuspalkinnon (http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/literature/laureates/1929/), ja häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista.

Juonen puolesta Kuolema Venetsiassa toi mieleeni Erlend Loen noin sata vuotta uudemman teoksen Hiljaiset päivät Nigellan kanssa. Kummankin ydintarina on nimittäin seuraavanlainen: kirjoitusblokista kärsivä kirjoittaja lähtee matkalle, lankeaa nolostuttavan ihastuksen pauloihin (liian nuori ja kaunis poika- Nigella Lawson) ja sekoaa. Loen päähenkilö ei kuitenkaan kuole tarinan lopussa, kuten Mannin novellin päähenkilö Gustav von Aschenbach. En tiedä, onko Erlend Loe käyttänyt Mannia lähteenään, mutta yhtymäkohtia kuitenkin on. Tietysti voi myös olla, että Loe viittaa suoraan Mannin omiin innoituksen kohteisiin, kuten Platoniin ja Nietzscheen.

Mutta onko sattumaa, että Loe kaiken lisäksi sijoitti oman tarinansa juuri Mannin synnyinmaahan, Saksaan? Jos minulta kysytään, tässä on intertekstuaalinen yhteys. Kirjoittajina naivistina pidetty Loe ja runollisen rönsyilevä Mann ovat toki toistensa täydelliset vastakohdat, mutta juonissa on siinä määrin samaa, että se kiinnitti huomioni.

Mannin novellissa on mukana myös toisen asteen kertomus, joka tukee perusidealtaan pääkertomuksen tuhon teemaa: Venetsiassa alkaa levitä intialainen kolera, ja viranomaiset haluavat salata asian, koska se voisi tietää turistien rahavirran tyrehtymistä.

Tämä oli Venetsia, tuo liehittelevä ja petollinen kaunotar.

Häntä miellytti tuo kaupungin vaarallinen salaisuus, joka sulautui yhteen hänen oman salaisuutensa kanssa... Ajatus kotiinpaluusta, paluusta maltillisuuteen, järkevyyteen.. inhotti häntä.

Kuolema Venetsiassa on minusta ennen kaikkea menetetyn nuoruuden kaipaamisesta kertova tarina, joka muistuttaa myös yksinäisyyden ja liiallisen itsensä piiskaamisen vaaroista. Tarinan lopussa jo pahasti turmeltunut ja seonnut kirjan päähenkilö, Gustav von Aschenbach, katselee, miten hänen ihastuksensa kohde, nuori poika on tukehtua rantahiekkaan. Tämä symboloi ehkä sitä, että nuoret ja kauniitkaan eivät ole kuolemattomia. Tai sitten poika itse asiassa kuoli tukehtumalla, ja hän otti Gustavin mukaansa rajan yli. Novellin loppu on tarinan tyylille uskollinen: rauhallinen.

-Löysin YouTubesta tämän, novellista vuonna 1971 tehdyn elokuvan. Minusta siinä välittyy hyvin novellin tunnelma. Yksi käyttäjistä kertoi kommenttiosiossa, että Jackie Kennedy olisi nimennyt tämän kauneimmaksi elokuvaksi, jonka hän on koskaan nähnyt. En tiedä, pitääkö paikkaansa, mutta voi elokuvan perusteella hyvin pitääkin. Sen verran koskettava tämä oli. Varsinkin kohtaus, jossa Gustav laittautuu parturissa, oli samaan aikaan karmiva ja sympatiaa herättävä. Lisäksi loppukohtaus, jossa Gustav kuolee, oli hyvin liikuttava.

Uusikuu, Stephenie Meyer

-Minun sietäisi hävetä! -Pitkälti jokainen Meyerin kirjoista
pitävä aikuinen asettuu vaistomaisesti puolustuskannalle,
salailee tai vähättelee. He tietävät, ettei tästä vaan kuuluisi tykätä.
Niin se hegemonia toimii.

Harvoin on mitään kirjasarjaa tällä intensiteetillä yritetty minulta pilata

Stephenie Meyerin Twilight-sarjan kirjat ovat niitä teoksia, jotka aktivoivat aivojeni palkitsemiskeskusta hyvin vahvasti. Valitettavasti vain muu maailma on tehnyt kaikkensa pilatakseen minulta tämän kokemuksen. Nykyäänhän kenenkään teini-iän ohittaneen ei ole lupa pitää tästä sarjasta, jos ei halua nolata itseään kanssa-ihmisten silmissä. Esimerkiksi kesällä työskennellessäni kirjastossa suosittelin Twilightiä eräälle parikymppiselle ystävälleni, mutta tämä Nora Roberts -tyylisiä kirjoja lukeva nainen kieltäytyi tiukasti väheksyvä ja ennakkoluuloinen ilme kasvoillaan. Joku tasohan sitä täytyy säilyttää...

Toisin oli silloin, kun löysin tämän kirjasarjan. Vuosi taisi olla 2005. Luin Houkutus-kirjan hyvin positiivisen arvostelun 20-40 -vuotiaille naisille suunnatusta Trendi-lehdestä, ja kiinnostuin siinä määrin, että päätin lainata teoksen. Luin kirjan, ja pidin siitä aivan älyttömästi. Mieleeni jäi erityisesti upea niittykohtaus, jota luin uudelleen ja uudelleen. Tämä niittykohtaus on myös sattumoisin koko kirjasarjan sydän. Meyer sai nimittäin idean tarinan kirjoittamiseen nähtyään vaikuttavan unen, jossa tyttö ja vampyyri ovat niityllä.

Kun ensimmäinen elokuva tuli teattereihin, oli se minulle yllätys. Muistan, miten seisoin Suuressa Suomalaisessa Kirjakaupassa Porissa, ja käteeni osui Twilight-elokuvasta kertova, runsaasti kuvitettu englanninkielinen kirja. Minulta meni hetki tajuta, että kyseessä todella oli sama tarina. Innostuin tietenkin kovasti, ja tunsin suurta löytämisen riemua. Liikutuin syvästi, kun kävin katsomassa ensimmäisen elokuvan. Yksi kirjojen parhaista puolista on mielestäni Edwardin ja Bellan välillä oleva sähköinen jännite, jota voi verrata Jane Austenin Ylpeys ja Ennakkoluulo -klassikon pääparin, Elizabeth Bennetin ja herra Darcyn väliseen kemiaan. Twilight-elokuvaankin tämä jännite välittyi hienosti.

Tässä vaiheessa ensimmäiset häpeän ja vaivaantumisen aavistukset kuitenkin luikertelivat mieleeni. Näin nimittäin kadulla hyvin nuoren Twilight-fanin, jolla oli Edward-fanipaita päällään. Kun näin sen, tajusin, että tästä voi tulla vielä ongelma. Ilmiö oli kehittymässä liian populaariin suuntaan.

Pian tajusinkin, että Meyerin kirjoista puhuttiin alentuvaan sävyyn, niistä vitsailtiin taukoamatta ja elokuvissa näyttelevistä Kristen Stewardista, Robert Pattisonista ja Taylor Lautnerista oli tullut median uusia lemmikkejä, joiden yksityiselämä kiinnosti enemmän, kuin heidät julkisuuteen nostanut kirjasarja. Twilight-sarja ei kiehtonut minua enää yhtä paljon, koska siitä oli tullut yhtä arkipäiväinen ja väheksytty asia, kuin kylmätiskien roiskeläppäpizzoista. Bellan ja Edwardin alun perin kauniiseen tarinaan oli tullut liikaa siihen kuulumattomia häiriöääniä, jotka veivät fokuksen pois olennaisesta.

Taannoinen seminaarimatkani Oulun yliopistoon kruunasi kaiken. Illanvietossa keskustelimme maisteriporukassa Twilight-sarjasta. Helsingin yliopistossa väitöskirjaansa tekevä mies totesi, että hänestä Meyer pakkosyöttää lukijoilleen mormoni-uskoaan, johon kuuluu muun muassa seksistä pidättäytyminen ennen avioliittoa. Pahinta oli hänen mukaansa kuitenkin perheväkivallan suosiminen. Tässä viitattiin Sam Uleyn ja Emily Youngin suhteeseen: sudeksi muuttuva Sam oli vahingoittanut Emilyä, joka seisoi liian lähellä, kun Sam "menetti malttinsa", eli muuttui sudeksi. Pahasti arpeutunut Emily ei jättänyt Samia, vaan jäi hänen rinnalleen. Meyer kuvaa Samin ja Emilyn suhdetta tästä huolimatta hyvin rakastavaksi, ja Samin kerrotaan katuvan katkerasti, että hän menetti malttinsa. Tämä oli Helsingin yliopiston johtavana vampyyritutkijanakin tunnetulle miehelle liikaa. Hän totesi yhdessä keskustelussa mukana olleen Oulun yliopistolle väitöskirjaansa tekevän miehen kanssa, että jos heidän pitäisi valita yksi kirjasarja, jonka he kieltäisivät tyttäriltään, se olisi juuri Twilight-sarja.

Tämä keskustelu jätti minuun jälkensä. Kun aloin kuuntelemaan aikaisemminkin lukemaani Uusikuu-äänikirjaa työmatkojeni iloksi, huomasin nopeasti, että suhtautumistapani oli muuttunut. Kun Bella joutui Culleneiden luona järjestetyillä syntymäpäivillään Jasperin (huom. hän ei ole Bellan poikaystävä) verenhimoisen hyökkäyksen kohteeksi, päässäni alkoivat soimaan ystäväni sanat "Twilight markkinoi teinitytöille ajatusta siitä, että perheväkivalta on ok ja se pitää kestää:". Vielä pahemmin tunnelma meni pilalle, kun Bella yritti salata isältään vammoja, jotka välikohtauksessa sai. Kuuntelin tämän kohdan aivan uudella tavalla, ja se harmitti minua suuresti. -Pitääkö kaikki aina analysoida piloille, ja hakemalla hakea negatiivisia puolia?

Tämän jälkeen olen ollut varovainen, koska minua häiritsee se, miten paljon jatkuvat negatiiviset kommentit ja väheksyntä ovat pilanneet suhdettani tähän minulle rakkaaseen kirjasarjaan. Kun eräs tuttavani, joka tekee väitöskirjaansa Jyväskylän yliopistolle, kirjoitti blogissaan negatiivisen kirjoituksen Bella Swanin henkilöhamosta, jätin sen tietoisesti lukematta. Voin jo arvata, mitä siinä sanotaan. Arvatenkin Bella on tylsä ja heikko naishahmo, ja hän on liiaksi yhteiskunnan patriarkaalisten normien mukainen. Kuten Ashley Donnely (2011: 179) toteaa artikkelissaan Denial and Salvation, The Twilight Saga and Heteronormative Patriarchy: 

..under the guise of vampire fiction Stephenie Meyer's wildly popular Twilight series is grounded in heteronormative, patriarchal belief. The resulting tales perpetuate an ideology that celebrates the oppression of women and enforced conformity into resrictive gender roles. (Kirjasta: Theorizing Twilight: Essays on What's at Stake in a Post-Vampire World.)

-Huh huh. Kun yllä olevan kaltaisia, akateemisten tutkijoiden suunnalta tulleita kommentteja lukee tarpeeksi, en voi kuin todeta, että onneksi luen muutakin kuin Meyerin kirjoja. Muutenhan Meyer voisi mitä ilmeisimmin tuhota sukupuoli-identiteettini todella pahasti. Ties vaikka päätyisin nyrkin ja hellan väliin!

-Mutta entä jos sovittaisiin niin, että lukisin jokaisen Twilight-kirjan jälkeen vastapainoksi vaikkapa Madonnan elämänkerran (Lucy O'Brienin kirjoittama kirja oli loistava), ja pääsisin näin turvallisesti takaisin länsimaisen nykynaisen henkisen mediaanin tuntumaan? Vastakohdat neutraloisivat toisensa.

Jotta Meyerin "turmiolliset piiloviestit" eivät tuhoaisi lukijansa
 minuutta, neuvon varovaista naislukijaa lukemaan vuoron
 perään yhden kirjan kummastakin kasasta. Näin mikään
ideologia ei jää hallitsevaksi.