Satujen valtakunta, J.R.R. Tolkien

"Satujen valtakunta on uudelleenkuvitettu
yhteisnide J.R.R. Tolkienin vähemmän
tunnetusta tuotannosta."

Fantasia, tuo subkreatiivinen taide 

Ostin tämän J.R.R. Tolkienin Satujen valtakunta -kokoelmateoksen (julk. alun perin 1997) jo kaksi vuotta sitten, mutta juutuin tuolloin kirjassa ensimmäisenä olevaan Roverandom-satuun, ja kirja unohtui pariksi vuodeksi. Luin kirjaa joogaretriitillä, ja kun palasin kotiin, se jotenkin jäi. Velhon kutistama pikku Rover oli kyllä ihan söpö, mutta tarina ei vienyt mukanaan tarpeeksi vahvasti.

Nyt, kun kaksi vuotta myöhemmin sain Silmarillionin vihdoin luettua, minulle jäi kuitenkin sellainen Tolkien-vire päälle, että tartuin heti Silmarillionin jälkeen tähän kauan laiminlyömääni teokseen. Ja nyt tämän luettuani haluan taas lisää! Mitähän seuraavaksi.. Keskeneräisten tarujen kirja, mahdollisesti..?

I so need this.

Satujen valtakunta (Tales from the Perilous Realm) koostuu viidestä itsenäisestä tekstistä: Roverandom, Maamies ja Lohikäärme, Seppä ja Satumaa, Niukun lehti & Saduista. Tekstit muodostavat sulavan jatkumon, jonka kuluessa tunnelma muuttuu pikkuhiljaa: alussa seikkaillaan hilpeissä tunnelmissa (Roverandom, Maamies & Lohikäärme), mutta loppupään tekstit ovatkin sitten jo vakavan pohdiskelevia (Niukun lehti, Saduista). Uskonkin, että tekstien järjestys on hyvin tarkkaan mietitty.

Kirjan koostumus on vaihdellut jonkin verran vuosien aikana. Esimerkkinä tästä voisi mainita tämän: alkuperäisessä Tales from the Perilous Realmissa oli mukana myös The Adventures of Tom Bombadil -teksti, mutta se puuttuu tästä suomennetusta versiosta. Tämä on minusta erittäin harmillista, koska olen aina pitänyt Tom Bombadilista. Hän on yksi lempihahmoistani Tolkienin maailmassa. Harmittelin aikoinaan suuresti sitä, että Bombadil ei päässyt mukaan TSH-elokuviin, vaikka esiintyykin kirjoissa.

Maamies ja lohikäärme

Maamies Gilesin, Tamen herran,

Worminghallin kreivin ja

Pienen valtakunnan kuninkaan 

valtaannousu ja ihmeelliset seikkailut

Tämä Keskivaltakuntaan (vrt. Keski-Maa) sijoittuva tarina, jota Tolkien tarjosi kustantajilleen alun perin Hobitin seuraajaksi vuonna 1937, yllätti minut ilkikurisuudellaan. Pääosassa ollut Giles olikin nimittäin odotettua juonikkaampi tapaus. En nyt halua spoilata juonta keneltäkään, joten en kerro enempää, mutta sen sanon, että yllätyin! 

Kuten jo tarinan nimestäkin voi huomata, on kertomuksen keskeisessä osassa lohikäärme. Tämä oli kerrassaan mainio asia, koska viime aikoina lukemani kirjat ovat kärsineet liian usein vakavasta lohikäärmevajauksesta. Tarkemmin sanottuna niitä ei ole ollut useimmissa kirjoissa ollenkaan, koska olen viettänyt paljon aikaa muiden kuin fantasiakirjojen parissa. Tässä tarinassa esiintynyt, suomuisa ja omaa etuaan ajava liero oli siis sangen virkistävä tuttavuus: 

Se oli nimeltään Chrysophylax Dives, sillä se oli ikivanhaa ja keisarillista alkuperää ja ylen rikas. Se oli ovela, utelias, anhe, vahvapanssarinen, mutta ei kovin rohkea.

Vanha ja kallis keräilyversio Maamiehestä
ja lohikäärmeestä. Taiteilija on tavoittanut
tarinan hulvattoman tunnelman erinomaisesti!

Chrysophylax-lohikäärme oli fyysiseen olemukseensa nähden minusta melkoinen nössö, ei lainkaan niin myrskyisä persoona, kuin nyt vaikkapa Hobitissa esiintyvä Smaug. Tämä ei kuitenkaan haitannut mitään, ja lohikäärmeaspekti oli ehdottomasti tarinan parasta antia. Erityisesti tämä satiirinen lohikäärmeiden ja ihmisten suhteeseen liittyvä kohta hymyilytti minua:

Lohikäärmeet höristivät korviaan. Niillä oli nälkä, ja tällaiset huhut kiehtoivat niiden mieltä.

"Ritarit ovat siis pelkkää tarua!" sanoivat nuoret ja vähän kokeneet lohikäärmeet. "Niinhän me olemme aina arvelleetkin."

"Ainakin ne taitavat käydä harvinaisiksi", tuumivat vanhemmat ja viisaammat lierot. "Niitä on vain kaukana ja harvassa eikä niitä tarvitse pelätä."

Seppä ja Satumaa

Tässä Iso-Wootoniin sijoittuvassa, alun perin vuonna 1967 julkaistussa tarinassa Alf Oppipoika saa tehtäväkseen leipoa lapsille hienon kakun. Kakussa on mukana Satumaasta peräisin oleva hopeatähti, joka päätyy lopulta erään nuoren pojan otsaan. Siinä poika kantaa sitä monta vuotta:

Harvat kylän väestä huomasivat sen, vaikka se ei ollutkaan tarkkaavaisille silmille näkymätön, mutta siitä tuli osa hänen kasvojaan, eikä se tavallisesti ollenkaan loistanut. Osa sen valosta siirtyi hänen silmiinsä, ja hänen ääneensä, joka oli alkanut kehittyä kauniiksi heti tähden tultua häneen, muuttui vieläkin kauniimmaksi hänen varttuessaan. Ihmiset kuulivat mielellään hänen puhuvan, vaikka hän ei olisi sanonut muuta kuin "hyvää huomenta".

Pojasta tulee arvostettu seppä, jolla on salaisuus: tähden suojeluksessa hän pääsee vierailuille Satumaahan, jossa hänet tunnetaan Tähtiotsana:

Mutta hänellä oli toisenlaisia toimia Satumaassa, ja hän oli tervetullut sinne, sillä tähti loisti aina kirkkaana hänen otsassaan, ja hän oli niin turvassa kuin kuolevainen saattoi olla tuolla vaarallisella seudulla. Vähäiset pahat voimat kaihtoivat tähteä, ja Suurilta pahoilta voimilta häntä varjeltiin.

Niin ikään kokin virassa toiminut Nokes-ukko taas ei usko Satumaahan, ja irvailee asiasta alaisuudessaan toimineelle Alf Oppipojalle. Tämä kostautuu, kun Nokes saa opetuksen itseltään Satumaan kuninkaalta.

Tolkienin ystävä Green kirjoitti vuonna 1967 Seppä ja Satumaa -tarinasta arvostelun, jossa hän totesi seuraavaa: "Merkityksen etsiminen on kuin halkaisisi pallon selvittääkseen, miten se pomppii." Tolkien piti tästä kommentista kovasti. Tolkien Gatewayssa Sepälle ja Satumaalle annetaan kuitenkin selitys, ja vieläpä hyvä sellainen:

The book grew out of an attempt to explain the meaning of Faery by means of a brief story about a cook and his cake.

Myös Raija näki tarinassa samansuuntaisen teeman, kysymyksen haltioihin ja taikuuteen uskomisesta. Varsin osuvasti Raija nosti arviossaan lisäksi esiin Harry Potterin jästeineen. Sepässä ja Satumaassahan tuo jästi on tietenkin Nokes.

Toisin kuin monet muut Tolkienin kirjoittamat lyhyemmät tarinat, ei tätä tarinaa ollut kirjoitettu lapsille. Tolkien kommentoi Seppää ja Satumaata joulukuussa 1967 seuraavasti:

Mutta pientä tarinaa ei (tietenkään) ollut tarkoitettu lapsille! Sen on kirjoittanut vanha mies, jota jo painaa ajatus "rakkaista luopumisesta".

Tolkien oli tuolloin 75-vuotias. Hän kuoli kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1973.

Itselläni tässä tarinassa pisti erityisesti silmään Tolkienille tunnusomainen tapa kirjoittaa puista. On tunnettu tosiasia, että Tolkien rakasti puita, ja suhtautui niihin hyvin sentimentaalisesti. Niinpä ei olekaan yllätys, että tässäkin tarinassa puita ihaillaan ("Jotkin lyhyet vierailunsa hän käytti pelkästään yhden puun tai yhden kukan tarkkailuun.."), ja mukana on varsin persoonallisia puita, kuten taivaaseen asti kohoava Kuninkaan puu ja itkevä, riivitty koivu, joka puhuu katkerin sanoin.

Ei ole sattumaa, että Tolkienista on monia valokuvia, joissa
hän poseeraa puun luona.

Niukun lehti

Tolkien luki Niukun lehden ääneen ystävälleen ensimmäistä kertaa vuonna 1940. Tarina syntyi yllättäen, hyvin vaivattomasti: Eräänä aamuna Tolkien vain heräsi, ja kirjoitti Niukun lehden ylös, eikä sitä sen jälkeen muunneltu käytännössä ollenkaan. Tolkien kertoi, että tarina kosketti häntä henkilökohtaisella tasolla, ja että jotkin Niukun lehden elementit saattoi nähdä omaelämänkerrallisina.

Olipa kerran vähäpätöinen mies nimeltä Niukku, jolla oli edessä pitkä matka. Hän ei olisi tahtonut lähteä, oikeastaan koko ajatus oli vastenmielinen, mutta hänen oli pakko..

Niukku oli taidemaalari. Ei mitenkään tunnettu maalari, mikä johtui osittain siitä, että hänellä oli paljon muuta tekemistä. Suurin osa kaikesta tästä muusta harmitti häntä, mutta hän teki mitä piti kun ei voinut sitä välttää..

..hän oli omalla tavallaan hyväsydäminen. Tiedätte kyllä minkälainen hyvä sydän minulla on mielessä: sellainen joka kiusaa usein mutta saa harvoin tekemään mitään..

Alan Leen kuvitusta Niukun lehti -tarinaan.
Tämä kuva löytyy omistamastani painoksesta.

Tarinassa Niukku maalaa suurta maalausta puusta, ja hänellä on suuria vaikeuksia saada se valmiiksi. Tälle puulle Tolkien antoi kaksi esikuvaa omasta elämästään: suuren poppelin, jonka hän näki makuuhuoneensa ikkunasta, ja josta hän piti kovasti. Toinen esikuva tarinan puulle oli Taru Sormusten herrasta:

Minä kannoin tietysti huolta myös sisäisestä Puustani, Sormusten herrasta. Se kasvoi hallitsemattoman suureksi ja paljasti aina vain uusia maisemia - ja minä halusin saada sen valmiiksi, mutta maailma tuntui uhkaavalta.

Tolkien myös huomautti, että tarinan pitäisi kuitenkin toimia omillaan, ilman näitä taustatietoja. Itse olen ehkä hieman jäävi kommentoimaan tätä, koska tunnistin hyvin nopeasti, mistä tarina oli saanut innoituksensa. Mutta niin tai näin, kertomus oli mielestäni onnistunut. Itse ainakin ymmärsin Niukkua hyvin ja samaistuin häneen. Lisäksi tarinan fantasiaelementtejä sisältänyt juoni kantoi hienosti.

Saduista

Tolkienin essee Saduista (On Fairy-stories, julk. 1947, ensimmäinen versio 1939) eroaa selkeästi tämän teoksen muista teksteistä. Se ei ole tarina, vaan tutkielma tarinoista. Kyseessä on akateemiseksi laskettava teksti, jota fantasiatutkijat ja opiskelijat (myös minä) ovat siteeranneet jo vuosikymmenien ajan ympäri maailmaa, joskin Tolkien-tutkija Tom Shippey on problematisoinut esseen kohderyhmää jonkin verran: hänestä On Fairy-stories -tekstin kohdeyleisöä on vaikea hahmottaa, ja tämä on vaikuttanut negatiivisesti esseen sävyyn.

On kieltämättä totta, että toisaalta tätä esseetä lukevat esimerkiksi tutkijat, toisaalta Tolkienin kaunokirjallisesta tuotannosta nauttivat lukijat, joilla ei ole intressejä akateemisen tutkimuksen suuntaan. Tom Shippey on myös huomauttanut, että On Fairy-storiesin ongelmana on kielitieteellisen (Tolkien oli kielitieteilijä) ytimen puuttuminen. Kaiken kaikkiaan Shippey ei pidäkään On Fairy-stories -esseetä erityisen vahvana.

Minusta On Fairy Stories on kuitenkin hyvin kiehtova teksti. Sen lukee mielellään.

Tässä esseessä Tolkien muun muassa määrittelee, millainen sadun (/fairy-storyn) tulee olla. Hänen mukaansa kyse on tarinasta, jossa on erityistä tunnetta, voimaa ja magiaa, eikä tästä magiasta tehdä pilaa, eikä sitä saa selittää pois millään tavalla. Siksi esimerkiksi Liisa Ihmemaassa ei hänestä täytä fairy-storyn tunnusomaisia piirteitä, koska koko seikkailu kuitataan lopulta vain Liisan uneksi.

Esseen keskeiseen termistöön liittyen on mainittava, että minä miellän Tolkienin fairy story -termin käytännössä fantasiaksi. Niinpä Vesa Sisätön suomennos fairy-story --> satu hiertää melko paljon. Raijan tapaan myös minun on vaikea erottaa satua ja fantasiaa toisistaan Tolkienin teksteissä ja määritelmissä. Niinpä tässäkin tekstissä käytän ennemmin englanninkielistä fairy-story -termiä. Satu-sana kun assosioituu mielessäni jotenkin niin suppeasti ja latteasti verrattuna fairy-storyyn, fantasiasta nyt puhumattakaan.

Fairy-storyn arvo

Fairy-storyn eli sadun arvo ja tehtävä piilee Tolkienin mukaan fantasiaelementeissä (=tosielämästä poikkeavien asioiden esiintyminen), paossa, lohdussa ja henkisessä elpymisessä. Käsittelen niitä seuraavassa lyhyesti.

Fantasia

Fantasia on Tolkienin mukaan luonnollinen osa ihmiselämää. Hän kuvaa fantasian ja ihmismielen keskinäistä suhdetta ja logiikkaa seuraavasti:

Mitä terävämpi ja selkeämpi järki, sitä parempaa fantasiaa se luo.. Luova fantasia nimittäin perustuu sen seikan selvälle tunnustamiselle, että asiat ovat maailmassa niin kuin ne näyttävät olevan auringon alla, tosiasioiden tunnustamiselle, mutta ei niiden orjaksi jäämiselle. 

Siten Lewis Carroll perusti tarinoissaan ja runoissaan esiintyvät nonsense-elementit logiikkaan. Jos ihmiset eivät pystyisi oikeasti tekemään eroa sammakoiden ja ihmisten välillä, satuja sammakkokuninkaista ei olisi koskaan syntynyt.

Tolkienin mukaan fantasia on ennen kaikkea luovaa toimintaa, johon ihmisellä on oikeus, ja jota ihminen kaipaa ja tarvitsee.

Elpyminen

Elpymisestä Tolkien kirjoittaa:

..tarvitsemme elpymistä. Meidän tulisi katsoa vihreää jälleen ja yllättyä uudelleen (muttei sokeutua) sinisestä, keltaisesta ja punaisesta. Meidän pitäisi kohdata kentauri tai lohikäärme ja sitten äkkiä huomata muinaisten lammaspaimenten tapaan lampaat ja koirat ja hevoset - ja sudet. Tällaisessa elpymisessä sadut auttavat meitä.. Elpyminen (johon kuuluu tervehtyminen ja uudistuminen) on palautumista - näkemistä jälleen selvästi.

Tom Shippey tosin laittaa hieman kapuloita rattaisiin toteamalla On Fairy-storiesin sanomasta seuraavaa: 

The conviction is that fantasy is not entirely made up.. Tolkien would not let 'fantasy' mean either the one (rational) or the other (mystic) activity, but kept hinting it was both.

Toden totta. Tolkien kirjoittaa:

..sillä jos haltiat ovat totta ja todella olemassa riippumatta heistä kertomistamme tarinoista, on totta myös, että haltiat eivät ensisijaisesti välitä meidän tekemisistämme, emmekä me niiden.

- Tolkien siis sanoo, että fantasia auttaa näkemään asiat selkeämmin, mutta toisaalta pohdiskelee, että ehkä haltioita on oikeastikin olemassa, kuka tietää. Tästä potentiaalisesta ristiriidasta voisi kirjoittaa pitemmänkin pohdinnan. Nyt totean kuitenkin vain lyhyesti tämän: Minä suon mielelläni tämän "entä jos" -ajattelun Tolkienille.

Pako

Pakoa käsitellessään keskiajan ritariromantiikkaa rakastanut Tolkien kirjoittaa pitkään teollistumisen vastenmielisyydestä, ja on selvää, että hän haluaa paeta "nykyaikaisen eurooppalaisen elämän raakuutta ja julmuutta".

Syvimmillään pako merkitsee ikiaikaisista rajoituksista vapautumista:

Maailmassa on hirveämpiä ja pelottavampiakin asioita paettavaksi kuin polttomoottorin meteli, haju, piittaamattomuus ja kohtuuttomuus. On nälkää, janoa, köyhyyttä, tuskaa, surua, epäoikeudenmukaisuutta ja kuolemaa. Ja silloinkin kun ihmiset eivät kohtaa näitä kärsimyksiä, on ikiaikaisia rajoituksia, joista sadut tarjoavat eräänlaisen paon, ja vanhoja (aivan fantasian juuria koskettavia) pyrkimyksiä ja haluja, joihin ne tarjoavat tyydytyksen ja lohdun. Jotkut ovat anteeksiannettavia heikkouksia tai uteliaisuutta: kuten halu vierailla vapaana kuin kala meren syvyyksissä tai kaipuu lentää äärettömästi, helposti ja vaivattomasti kuin lintu.. On olemassa syvempiäkin toiveita, kuten halu keskustella muiden elävien olentojen kanssa.

Ja viimeisenä on vanhin ja syvin halu, suurin pako: pako kuolemasta.

Lohtu

Lohtu taas viittaa onnelliseen loppuun, eukatastrofiin:

Hyvän eli korkeamman tai täydellisempää lajia olevan sadun tuntomerkki on se, että ovatpa sen tapahtumat kuinka hurjia tahansa ja sen seikkailut miten mielikuvituksellisia tai kauheita, ratkaisevan "käänteen" hetkellä se voi antaa kuuntelevalle lapselle tai aikuiselle henkeäsalpaavan tunteen, joka saa sydämen tykyttämään ja kevenemään ja vie kuulijan kyynelten partaalle (tai kyyneleihin) - yhtä terävän tunteen kuin mikä tahansa muu kirjallisuus antaa, mutta omanlaisensa.

-Tämä kuvaus tarinan äkillisestä onnellisesta käänteestä tuo minulle välittömästi mieleen omat kokemukseni Sormusten Herran ja Hobitin parissa. Kiitokset niistä Tolkienille!

Lukusuosituksia

Mikäli pidät tästä kielitiedettä ja fantasiaa yhdistelevästä On Fairy-stories -esseestä, kannattaa lukea myös seuraavat Tolkienin kirjoitukset:

- Beowulf: the Monsters and the Critics (1936)
-Tolkienin kirjoittama esipuhe Clark Hallin tekemään Beowulfin käännökseen (C.L. Wrennin versio, julk. 1940).

Tässä teoksessa Tolkien käsittelee Beowulfin
lisäksi muun muassa Sir Gawain and the Green
Knight -tarinaa.

Lähteet: 

J.R.R. Tolkien - Kirjeet/toim. Humphrey Carpenter & Christopher Tolkien.

The Road to Middle-Earth. How J.R.R. Tolkien created a new mythology/ Tom Shippey. 

Tolkien Gateway -verkkosivusto

Fifty Shades - Darker, E.L. James

"Romantic, liberating and totally addictive, this is a novel that
will obsess you, possess you, and stay with you forever.
Daunted by the dark secrets of the tormented young
entrepreneur Christian Grey, Ana Steele has broken off
their relationship to start a new career with a US publishing
house. But desire for Grey still dominates her every waking
thought, and when he proposes a new arrangement, she
cannot resist.."

Aion sanoa tästä kirjasta vain kolme asiaa

Voisin kirjoittaa kuuntelemastani Fifty Shades - Darker -äänikirjasta (julk. 2012) pitkänkin tekstin, joka käsittelisi muun muassa teoksen suunnatonta suosiota, sen juuria Twilightin fan fictionina, sekä tarinassa esiintyvän pariskunnan epätasapainoista, asiantuntijoiden kritisoimaa suhdetta. 

Suunnitelmani on kuitenkin toisenlainen. Aion tiivistää sanottavani tähän kolmikohtaiseen huomiolistaan:

1. Aahhahhahhahhaa!

2. Biljardikohtaus oli varsin onnistunut.

3. Kiitos, E. L. James, piristit viikonloppuani!

Olen puhunut.

Crumpy Catin kanta Fifty Shadesiin.

Elämäni nomadina: Irtolaisia, seikkailijoita ja elämäntapamatkaajia, Päivi Kannisto

"Entä jos pakkaisit mukaasi vain sen, mitä todella tarvitset,
ja jättäisit kotimaan taaksesi? Luopuisit työstäsi ja kodistasi,
ja valitsisit niiden sijaan täydellisen vapauden? Kahdeksan
vuotta sitten Päivi Kannisto pakkasi rinkkansa lopullisesti ja
hyppäsi pois oravanpyörästä. Lähtiessään maailmalle hän tiesi
haluavansa vaihtaa työkeskeisen arjen elämään, jossa olennaista
olisi täydellinen vapaus.Tällä matkalla Kannisto on edelleen.."

Asiantunteva, mutta arrogantti kirja elämäntapamatkailusta

Päivi Kannisto toteaa Elämäni nomadina -teoksessaan (julk. 2012), että nomadit eivät välitä siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Noh, ehkä ihan hyvä niin:

Kirja alkoi lupaavasti..

Ihan ensimmäiseksi on sanottava, että tämä teos yllätti sävyllään. Luin taannoin Merja Mähkän kirjoittaman, varsin sympaattisen, viihdyttävän ja reipasotteisen teoksen nimeltä Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois - 543 päivän reppumatka, ja odotin, että Elämäni nomadina tarjoaisi vastaavan kokemuksen. Äänikirjaboksin takakannen maalaileva hehkutus pönkitti tätä ennakkomielikuvaa vielä entisestään. Madventuremaiset seikkailut väikkyivät toiveikkaassa mielessäni.

Alku olikin lupaava: Kannisto kertoi mukaansatempaavasti ja puhuttelevasti, tilannekuvia säästelemättä, miten hän ja hänen aviomiehensä Santeri lähtivät nyt jo kahdeksan vuotta kestäneelle matkalleen. Nyökyttelin innoissani ja ajattelin hiljaa mielessäni: "Tämä on yksi parhaista kuuntelemistani äänikirjoista tänä vuonna!".

Mutta pian..

Sitten teksti muuttui kuitenkin liian kuivaksi, ja innostukseni laantui. Tajusin, että Kannisto ei todellakaan ole mikään erityisen lahjakas tarinaniskijä, vaan puiseva tutkija. Tilannetta pahensi entisestään lukijana toimineen Krista Putkonen-Örnin uutislukijamaisen kliininen ulosanti.

Totesin pian, että tämähän on pohjimmiltaan kuin ääneen luettu väitöskirja! Eikä ihme, onhan Kannisto toden totta filosofian tohtori (ja tätä hän muisti korostaa mahdollisimman usein). Niinpä Kannistolla on verissä asiapitoisen, akateemisesti validin tekstin kirjoittaminen, eikä minkäänlaista ylimääräistä verbaalista liihottelua juurikaan harrasteta.

Kannistolla on nomadeihin eli elämäntapamatkailijoihin liittyen valtava tietopohja, josta hän ammentaa: Tekstissä oli sekaisin omia kokemuksia, anekdootteja kuuluisuuksista, kuten Jack London ja Henry David Thoreau, muiden nomadien haastatteluja ja yleisempää faktatietoa tästä harvinaisesta (?) elämäntavasta. Mieletön urakka tässä on tehty, sen tiedän. Kaikki se lukeminen, haastatteleminen, litterointi.. Arvostan!

Mutta viihdyttävä tai kovinkaan kiinnostava tämä komparatiivisella otteella kirjoitettu kirja ei silti ollut, ennemminkin puuduttavan toisteinen, ja ainakin äänikirjan muodossa kuunneltuna myös sekava ja katkonainen. Otettiin pintaraapaisu sieltä, toinen täältä. 

Erityisesti loputtoman pitkältä tuntunut, Putkonen-Örnin uskollisesti ääneen lukema taulukko Kanniston ja hänen miehensä matkakuluista vuosien saatossa sai minut huokailemaan tuskissani, ja painamaan autoni CD-soittimen > -näppäintä. Pelkäsin aivojeni halvaantuvan.

Ihan kuin olisin ollut pitkäveteisellä, 11 tuntia ja 38 minuuttia kestäneellä kulttuuriantropologian luennolla ilman PowerPoint -esitystä. Minua enemmän kiinnostavista asioista luen mielelläni vaikka sitten juurikin niitä väitöskirjoja, mutta tässä akateeminen ote tympäisi. Olisin tarvinnut mukaansatempaavan juonen innostuakseni. Kirjan nimen perusteella (Elämäni nomadina) minulla oli mielestäni myös lupa odottaa kunnon elämänkerrallista tarinaa, mutta toisin kävi.

Elitismiä

Elämäni nomadina -kirja on jakanut mielipiteitä kirjabloggaajien keskuudessa: Leena ja Jenni S. pitivät kirjasta. Tosin mainittakoon, että minun tapaani myös Jennin mielestä teoksessa oli toiston makua.

Juho taas kyseenalaisti kirjaa rajusti. Arvostin Juhon kantaaottavaa tekstiä, en ole hetkeen lukenut noin syvällistä arviota mistään kirjasta. Kommentinkin kävin kirjoittamassa, mutta poistin sen myöhemmin, kun en ollut varma, olisiko kesken äänikirjan kuuntelun kirjoitettu näkemys linjassa lopullisen mielipiteeni kanssa vai ei. Noh, olisihan se kyllä ollut, itse asiassa.

Helmi-Maaria puolestaan kirjoitti hyvin tulikivenkatkuisen tekstin, jossa esitetyt huomiot Kanniston ylimielisestä asenteesta ovat minunkin mielestäni monilta osin aiheellisia. Ei esimerkiksi tunnu kovin fiksulta, että Kannisto nimittää matkasta haaveilevia ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan ole valmiita lähtemään henkisesti rajoittuneiksi.

Kannisto syyllistää ja lyttää kirjassa normaaleja turisteja, ja keulii omalla ympäristötietoisuudellaan ja ekologisella elintavallaan, vaikka lentelee ympäri maailmaa minkä ehtii. Kanniston ja hänen miehensä pisin lentomatka kesti yhdeksän päivää. Siitä mahtoi jäädä jo melkoisen mojova hiilijalanjälki!

Päivi Kannisto would not approve! Minä olen juuri sellainen
 kunnon nomadien matkustusoloja huonontava, ylihintoja maksava
 perusturisti, jonka mielestä on oikeastaan ihan kivaa
 ostaa pikku matkamuistoja. 

Radikaaleja mielipiteitä

Kannistolla oli melko pitkälle vietyjä mielipiteitä joissakin asioissa. Hän ei muun muassa pidä lähiruuan suosimisesta ja avainlipputuotteista, koska ne saavat yhteisöt kääntymään sisäänpäin kansainvälistymisen ja avartumisen sijaan. Tässä kohtaa tekisi mieli huomauttaa, että eikös Kannisto vielä hetki sitten kannattanut ekologisuutta..?

Usein erilaisten rajaviranomaisten kanssa tapellut Kannisto haluaisi luonnollisesti myös poistaa maiden rajat kokonaan, ja siirtää passit museoon. Kansalaisuus sosiaaliturvineen ja väestörekistereineen on hänestä vain haitaksi. 

-Så där! Sen sanon, että jos maiden rajat avattaisiin, ei se valitettavasti helpottaisi vain harmittomien nomadien liikkumista, vaan olisi myös suuri kädenojennus rikollisuudelle.

Kannisto on korkeasti oppinut kosmopoliitti, joka ajattelee paljon ja suuria. Valitettavasti vain hänen äärimmäisyyksiin menevää ajatuksenjuoksuaan on joiltakin osin vaikea käsittää. Mutta sen sanon, että jos Kannisto joku päivä menisi mukaan politiikkaan (mitä hän ei kyllä varmastikaan tee), niin siinä ei iltalehdiltä ihan heti loppuisi juttuaiheet kesken! Voin vain kuvitella ne otsikot: "Kannisto ehdottaa: 'Maakohtaiset passit muutettava maailmankansalaisen passeiksi'".. "Kannisto haluaa lakkauttaa Suomen valtion ja avata rajat".
-Siinä saattaisivat jäädä jopa Kanniston kaiman kohulausunnot hetkeksi unholaan.

Sinällään uusien, radikaalien ajatusten esittämisessä ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta ne pitäisi perustella hyvin. Tätä Kannisto ei tee.

Unelma irtiotosta:

Silmarillion, J.R.R. Tolkien

"J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten Herrasta on 1900-luvun
luetuimpia ja rakastetuimpia merkkiteoksia. Silmarillion-tarun,
joka kertoo haltioiden taistelusta Melkoria vastaan, Tolkien
suunnitteli luomansa fantasiamaailman esihistoriaksi. Paha Melkor
on anastanut silmarilit, haltioiden kolme jalokiveä. Huikean tarinan
pääteemoja ovat vallanhimon ja luovuuden välinen ristiriita
sekä kaiken katoavaisuus."

Silmarillion, tuo J.R.R. Tolkienin henkilökohtainen Mount Everest

..it could never be anything but hard to read.

-Tom Shippey

Minun on pitänyt lukea tämä kirja viimeiset kymmenen vuotta. Taru Sormusten Herrasta on tullut kahlattua läpi monestikin, samoin Hobitti. Seminaarityön ja gradunkin tein TSH:sta. Mutta silti: Silmarillion lukematta. Häpeällistä. 

Luulen, että suurin syy tämän kirjan välttelyyn on ollut käsitykseni siitä, että se on vaikea kirja. Sekava ja polveileva. Raskas lukea. Tämän arvion kuulin ensimmäisen kerran juurikin joskus kymmenen vuotta sitten, kun kaverin kaveri oli lukenut Silmarillionin, eikä ollut oikein pitänyt siitä tarinan vaikean seurattavuuden takia.

Kun sitten itse perehdyin J.R.R. Tolkieniin (1892-1973) paremmin, tämä käsitys ei ainakaan täysin väistynyt, ja lykkäsin Silmarillionin lukemista edelleen. Silmarillion kun todellakin on perusluonteeltaan hyvin erilainen tarina, kuin vaikkapa lapsille suunnattu, helppolukuinen ja viihdyttävä Hobitti, tai jännittävä ja eeppinen TSH, jota rakastan. Silmarillion on vakavalla poljennolla kirjoitettu Keski-Maan muinaishistoria, jota Tolkien ei koskaan saanut valmiiksi. Silmarillion oli työn alla 60 vuotta (1917-1977), ennen kuin Tolkienin poika, Christopher Tolkien, lopulta julkaisi sen neljä vuotta isänsä kuoleman jälkeen. 

Silmarillion on Tolkienille hyvin rakas. Kuuluisa Tolkien-tutkija, Tom Shippey on todennut seuraavaa:

The Hobbit and The Lord of the Rings are the works which have made Tolkien's reputation. They were not, however, 'the work of his heart'.. This was the immense complex of stories, repeatedly and retoldin quite different forms, which I call 'the Silmarillion', but distinguish from The Silmarillion, which is the selection from that immense complex made by Christopher Tolkien and published in 1977, arranged as the latter explains 'in such a way as seemed to me to produce the most coherent and internally self-consistent narrative'.

Shippey toi tuossa esiin myös sen tosiasian, että lukijoiden tuntema, Silmarillionin julkaistu versio, on todellakin vain yksi mahdollinen vaihtoehto siitä, millainen Silmarillion voisi olla, ja siitä on vastuussa Tolkienin poika, ei Tolkien itse. Ainakaan minulla itselläni ei silti ole mitään valittamista, koska Silmarillionia toimittaessaan Christopher kiinnitti huomiota ennen kaikkea tarinan sujuvuuteen, ja minusta tämä oli hyvä ja looginen ratkaisu. 

Jos tämän Silmarillionin julkaistun version lukija jää kaipaamaan lisää Silmarillionin kaltaista materiaalia, kannattaa ehdottomasti hankkia huomattavan laaja History of Middle-earth -kirjasarja. Siinä on kaksitoista osaa, joten tieto Keski-Maasta on jo erittäin detaljista ja syvällistä.

Silmarillion lukukokemuksena

Vaikka ehdin monestikin lukemaan Silmarillionia vain harmillisen lyhyissä pätkissä, ja lukemisen kokonaiskesto venyi ja venyi, on minun silti todettava, että odotin jotain vaikeampaa. Lukemistani tietenkin helpotti se tosiasia, että olen lukenut Tolkienin muita teoksia, ja melko paljon Tolkien-tutkimusta. Eräs tuttuni esimerkiksi tekee parhaillaan väitöskirjaa Silmarillionista, ja olen saanut tutustua hänen käsikirjoituksiinsa.

Mutta, joka tapauksessa, tämähän oli ajoittain varsin sujuvaa luettavaa! Monesti löysin mielenkiintoista tietoa TSH:ssa ja Hobitissa esiintyneistä hahmoista ja paikoista (jättiläishämähäkit, Balrog, Sauron, Gandalf, Saruman, Khazad-dum/Moria, Rautapiha..),  ja ajoittain kerronta oli hyvin samanlaista, kuin TSH:ssa. Kyllä Silmarillionista voi hyvinkin tehdä vaikka elokuvan: 

..Morgoth tuli ja asteli hitaasti ylös maanalaisesta valtaistuinsalistaan, ja hänen askeltensa kaiku oli kuin maansisäinen ukkonen. Ja hän astui ulos pukeutuneena mustaan haarniskaan ja hän seisoi kuninkaan edessä kuin linna, ja rautakruunu hänellä oli päässä ja hänen sysimusta vaakunaton kilpensä heitti kuninkaan ylle myrskypilven varjon. Sen alla Fingolfin loisti kuin tähti, sillä hänen haarniskansa oli hopealla silattu, ja hänen siniseen kilpeensä oli upotettu kiteitä; ja hän veti miekkansa Ringilin, joka hohti kuin jää.

Suurimmat haasteet koskivat valtaisaa paikkojen ja henkilöiden määrä. Tarinoiden päähenkilöt vaihtuivat tiiviiseen tahtiin, jos nyt ei sitten Melkoria ja Sauronia halua päähahmoiksi laskea.

Eräässä Suomen Tolkien-seura Kontu ry:n Silmarillionia käsittelevässä keskusteluketjussa monet lukijat kertoivat pitäneensä Silmarillionia lukiessaan esillä Keski-Maan karttaa, ja myös kirjan lopussa ollutta hakemistoa oltiin käytetty. Tämä on täysin loogista ja ymmärrettävää, mutta itse en kuitenkaan tehnyt kumpaakaan. Luin vain tyynesti eteenpäin, vaikka en aina tajunnutkaan, missä mennään, ja kuka on kuka. Tolkienin luoma maailma kun on niin uskomattoman laaja ja detaljinen, että on aivan turha pukeutua säkkiin ja ripotella tuhkaa ylleen, vaikka osa Keski-Maan historiasta kertovasta kirjasta menisikin yli hilseen ensimmäisellä lukukerralla. 

Beren & Luthien

"..sillä hän oli (ja tiesi olevansa) minulle Luthien."

"Minä en koskaan kutsunut Edithiä Luthieniksi - mutta hän oli alkulähde tarinalle, josta tuli lopulta Silmarillionin merkittävin osa."

-J.R.R. Tolkien

Edith ja John olivat aviossa vuodesta 1916 eteenpäin.

Silmarillionin kiinnostavin ja kaunein yksittäinen tarina kertoo Berenistä ja Luthienista. Tolkien nimittäin projisoi tähän taruun oman rakkaustarinansa vaimonsa Edithin kanssa vastoinkäymisineen kaikkineen. Tolkien selvästikin arvosti Edithiä suuresti, kirjoittihan hän itsensä tarinaan "vain" ihmiseksi, kun Edith taas oli kaunis haltianeito:

Silloin kaikkien kärsimysten muisto haihtui Berenistä ja hän joutui lumoukseen; sillä Luthien oli kaunein kaikista Iluvatarin Lapsista. Hänen vaatteensa oli sininen kuin pilvetön taivas, hänen silmänsä harmaat kuin ilta tähtien syttyessä; hänen kaapuunsa oli kirjottu kultakukkia, hänen hiuksensa olivat tummat kuin illan varjot. Kuin valo puiden lehdillä, kuin kirkkaiden purojen solina, kuin tähdet maailman usvien yllä, sellainen oli hänen loistonsa ja ihanuutensa; ja hänen kasvoillaan oli valo.

Berenin ja Luthienin liitto on Tolkienin tarustossa ensimmäinen kuolevaisen ja kuolemattoman välillä solmittu. Yleisemmin tunnetun ihminen-haltia -pariskunnan, Aragornin ja Arwenin, Tolkien loi vasta myöhemmin.

Berenin ja Luthienin nimet on
kaiverrettu myös Tolkienin ja
häneen vaimonsa Edithin hautakiveen.

Lähteet:

The Road to Middle-Earth. How J.R.R. Tolkien created a new mythology/ Tom Shippey.

J.R.R. Tolkienin Kirjeet/ toim. Humphrey Carpenter & Christopher Tolkien.

Kylän koirat, Veikko Huovinen

"Suomen hauskimmaksi sanottun koirakirja pohjautuu Veikko
Huovisen omiin havaintoihin. Koirat liikehtivät laumoina, päi-
vystävät kauppojen, koulujen ja muiden julkisten laitosten pihoilla,
seuraavat silmä kovana ihmisten puuhia, nuuskivat, nostavat jalkaa,
leikkivät, mekastavat ja pyyhkäisevät välillä huimaan juoksuun.."

Koiran rapsuttaminen on rakkauden työtä

Vuosina 1927-2009 elänyt Veikko Huovinen on yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hänen tekstinsä ovat hyväntuulisen hauskoja ja maanläheisiä, kuitenkaan terävää havinnointia unohtamatta: Huovinen taitaa satiirin erinomaisesti niin halutessaan. Nykyajan vinkkelistä voisi todeta, että Huovinen on kuin hyväntuulinen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja.

Kylän koirat -teoksen (julk. 1962) kuuntelin Esa Saarion tulkitsemana äänikirjana. Saarion leppoisa ja vakaa ääni sopi Huovisen tekstille täydellisesti. Se tosin jäi harmittamaan, että nyt en nähnyt kirjassa mukana olleita, Huovisen itse ottamia valokuvia, joita Katja kehui omassa blogitekstissään. Nyt onkin harkinnassa, että josko ostaisin tämän kirjan omaksi.

Arkirealismia vuosikymmenien takaa

Kylän koirat -kirjassa Huovinen tekee matkan koirien maailmaan. Tapahtumapaikka on pieni kylä 1960-luvun Suomessa, ja tarinoissa esiintyy niin pieniä ja pörröisiä seurakoiria kuin suuria ja sekarotuisia kulkukoiriakin. Niin, ja tekeepä itse susikin lyhyen, kylän koirien ja niiden isäntien primitiivisiä vaistoja nostattavan visiittinsä.

On myönnettävä, että eläydyin välillä turhankin voimakkaasti hyvin elävästi kerrottuihin koirakertomuksiin. Kyllä siinä meinasi lentää suussa olleet suklaanmakuiset palautusjuomat auton tuulilasiin, kun tarinassa alettiin erittelemään yksityiskohtaisesti koirien vierailua tunkiolla, tuolla laskiämpärien haisevalla tyhjennyspaikalla. Mutta no, Huovisella ei ole tapana kaunistella todellisuutta, joten suotakoon tämä hänelle.

Aww

Lempikoirani oli ehdottomasti pieni Nappe, joka vihasi ulkoilua kylmässä talvikelissä. Näin sieluni silmin Napen epätoivoisen katseen ja hassut loikat ja pinkaisut, kun se odotteli pääsyä takaisin lämpimiin sisätiloihin.

Näitä terhakoita koiratarinoita ei kertakaikkiaan voi kuunnella tulematta hyvälle tuulelle. Tämän teoksen huonoin puoli olikin sen lyhyys (kolme cd:tä). Muistan, miten äänikirjan loppupuolella kuuntelin juuri hymyillen Huovisen lempeää tarinointia siitä, miten hän on monesti ihaillut suloisia koiranpentupesueita pesäpahvilaatikon reunan yli, ja sitten yhtäkkiä kuulinkin äänen: "Tähän päättyy Veikko Huovisen teos Kylän koirat."
-Eiii! Haluan lisää!

Siipirikko, Kristiina Vuori

"Kahta Seljaa, pientilallisen tytärtä ja rälssitalon perijätärtä,
viedään orjuuteen Karjalaan, ja vain toinen pääsee perille.
Selja omii kuolleen ystävänsä vaakunasormuksen.
Korua tärkeämmäksi koituu yllättävä taito. Naiset eivät
yleensä kasvata metsästyslintuja, mutta Seljan lahjoja ei hänen
herransa Mielokaan voi väheksyä.. Uusi huikea seikkailu julman
ja romanttisen 1300-luvun pyörteissä!"

Kaari Utrion seuraaja

Kristiina Vuoren Siipirikko (julk. 2013) oli kuuntelukokemuksena pitkälti sellainen, kuin odotinkin. Satojen vuosien taakse, 1300-luvulle sijoittuva nuoren naisen selviytymiskertomus romantiikalla höystettynä. Kirja toi hakematta mieleen Kaari Utrion ja Laila Hirvisaaren. Vuori tosin näyttää kirjoittavan vauhdikkaammin ja räväkämmin, kuin minusta hieman tylsähkö Hirvisaari. Sanoisinkin, että pidin Vuoresta enemmän, kuin Hirvisaaresta. 

Miksikään suursuosikiksi Siipirikko ei silti noussut. Minulla oli ajoittain vaikeuksia saada tarinasta otetta ja kiinnostua siitä tosissaan. Tämä johtunee pitkälti siitä, että en ole koskaan ollut mikään keskiaikaan sijoittuvien romaanien suurin fani. Nämä tarinat kun ovat harvoin kovinkaan hauskoja, nokkelia tai persoonallisia. Ennen kuin lukee sivuakaan, tietää jo pitkälti, mitä tuleman pitää. Elämä on kovaa, arvomaailmat jäykkiä, ja niin edelleen. Tosin mainittakoon, että tämän nimenomaisen tarinan kohdalla koin onneksi pari yllätystä.
-Se oli piristävää!

Sinällään omasta nyky-arkitodellisuudesta poikkeava tapahtumaympäristö maapohjaisine saunoineen, karvavällyineen ja vanhahtavine nimineen on toki viehättävän erilainen. Näihin historian eri aikakausiin perehdyn kuitenkin mieluummin historiallisen faktatiedon kautta. Esimerkiksi Kaari Utriolta olen lukenut enemmän juuri sitä ei-fiktiivistä tuotantoa. Muistan pitäneeni kovasti muun muassa Utrion Perhekirja: Eurooppalaisen perheen historia -teoksesta. Tästä syystä Siipirikko-kirjan lopussa ollut faktaliite nosti teoksen arvoa silmissäni. 

Verta ei säästelty

Siipirikko-kirjassa oli yllättävän monia voimakkaita kohtauksia, jotka liittyivät seksiin ja väkivaltaan. Välillä juonenkäänteet olivat verrattavissa Reginan Naisten Unelmiin, toisinaan taas meno oli kuin suoraan keskiaikaan sijoittuvasta toimintaelokuvasta. Nämä tasot eivät tuoneet tarinalle merkittävää lisäarvoa omissa silmissäni, mutta veivät toki tarinaa eteenpäin ja herättelivät kuuntelemaan, että "Mitäs nyt tapahtuu?". 

Minusta kirjan mieleen painuvin kohtaus liittyi Seljan silmäterään, Primus-kotkaan. Tämä elävästi kerrottu kohtaus, josta kirjan nimikin kumpuaa, pysäytti. Muutenkin metsästyslintujen mukaan tuominen osaksi tarinaa oli virkistävä lisä.

Osa Siipirikon tapahtumista sijoittui Viipuriin, jossa vierailin
sattumalta itsekin muutama viikko sitten.
-Hieno, joskin hieman ränsistynyt kaupunki!

P.S.  ..Just sayin'

Maatilan kasvattina takerruin pariin kotieläinten pitoon liittyvään detaljiin, jotka olivat mielestäni virheellisiä:

Ensinnäkin Vuoren tekstistä poiketen maapohjaisia karsinoita ei ole tapana siivota päivittäin, koska paljas maa on eläimelle todella kylmä makuupaikka ulkolämpötilan laskiessa. Sen sijaan karsinaan muodostuvan, eläintä alhaaltapäin lämmittävän ja eristeenä toimivan ketan päälle lisätään puhtaat kuivikkeet säännöllisesti. Maapohjainen karsina tyhjennetään tyypillisesti kerran vuodessa, kesäaikaan.

Lisäksi tarinassa keskeisissä rooleissa olevat Selja ja Anna kerivät lampaita varsin hassulla tavalla: sylissään pitäen! Tätäkin kirjoittaessa vielä mietin, että kuulinko todella oikein. En ole nimittäin ikinä nähnyt, että kukaan pitäisi lammasta sylissä sitä keriessään. Kerimisiässä olevat lampaat ovat kymmenien kilojen painoisia, joten syliin niitä ei ota kukaan. Kerittävä lammas seisoo yleensä maassa omilla jaloillaan. Toki se voi joskus kerijästä riippuen olla vaikka kyljelläänkin, mutta tällöinkään ei koskaan kerijänsä sylissä. Ehei.

Karitsoita on toki vielä helppo
pitää sylissä.

Ekskursio Porin kaupunginkirjastoon

Asettelin Väinö Linnat ja Fifty Shadesit vaistomaisesti
kauas toisistaan.

"Sulla on nyt liikaa äänikirjoja lainassa. En oikeastaan saisi antaa enempää.."

Joskus tuntuu, että kuuntelen äänikirjoja keskimääräistä kirjojen ystävää enemmän. Toisaalta olen kuullut kirjastoalan ammattilaisilta, että äänikirjat ovat kyllä ihan yleisesti ottaenkin suosittuja näinä päivinä. Syy lienee niiden kätevyys. Omissa arkipäivissäni on ainakin melko vähän hetkiä, joiden aikana olisi mahdollisuus lukea häiriöttä painettua nidettä, niin valitettavaa kuin se onkin. Äänikirjoja pystyn taas pitkien työmatkojeni takia kuuntelemaan ainakin pari tuntia päivässä. Niinpä minusta on tullut äänikirjojen suurkuluttaja, vaikka toki perinteinen painettu kirja onkin myös minulle se luontevin ja houkuttelevin formaatti.

Pääsin tänään pitkästä aikaa poikkeamaan Porin kaupunginkirjastossa, joka tunnetaan myös nimellä Satakunnan maakuntakirjasto. Tuli sitten taas vähän hamstrattua:

-Täällä Pohjantähden alla, Väinö Linna. Osat 1-3. -Arvostettu klassikko, jonka lainasin sivistääkseni itseäni. Täällä Pohjantähden alla on mielenkiintoinen myös siitä syystä että eräs hyvä ystäväni on aivan koukussa tähän tarinaan. Olen lisäksi ollut jokunen vuosi sitten tekemässä lehtijuttua tämän trilogian filmatisoinnista. Ohjaajana toimi Timo Koivusalo. Jos minusta ei kuulu hetkeen mitään, niin se voi johtua siitä, että noita cd:itä näyttäisi olevan 3 x 24 kpl.

-Brideshead Revisited, Evelyn Waugh. -Yläreunan "BBC AUDIO" -merkintä vakuutti minut. "Jeremy Irons reads Evelyn Waugh's classic tale of love and the loss of innocence."

-Lord Emsworth acts for the best - The collected blandings short stories, P.G. Wodehouse. "P.G. Wodehouse is still the funniest writer ever to have put words on paper. -Sunday Telegraph" -Kuulostaa lupaavalta!

- Doctor Who - The Lost Adventure, Douglas Adams. -Olen pitänyt Douglas Adamsista vuosikaudet. Oli todella harmi, että hän kuoli jo 49-vuotiaana.

-Fifty Shades, E. L. James, osat II & III. -Tämä on niin kuuluisa, että oli vaan pakko ottaa mukaan. Harmi, että ensimmäinen osa oli lainassa. Wikipedian mukaan tämä trilogia pohjautuu Stephenie Meyerin Twilight-kirjojen fan fictioniin. Mielenkiintoista..

-Uusi aamu, Danielle Steel. -Jos termi "välipalakirja" ei olisi minusta ärsyttävä, käyttäisin sitä nyt. Joskus sain joululahjaksi jonkun Steelin kirjan, se oli aika perus. Ei mitään ihmeellistä, mutta luettava. Tietysti voihan olla, että nyt Steel onnistuu vetämään maton jalkojeni alta. Itseasiassa toivon sitä todella!

-Kylän koirat, Veikko Huovinen. -Yllätyin positiivisesti, kun löysin Huovisen äänikirjan, jota en ollut vielä kuunnellut. Aivan ihanaa. Hymyilen jo nyt. 

Lainasin näiden lisäksi vielä kymmenen dvd:tä, eli niin paljon, kuin kirjaston säännöt sallivat ("Nyt kun kerrankin ehdin tänne.."). Kaksi kangaskassiahan siinä täyttyi helposti. 

Jotenkin tiskille mennessä oli sellainen olo, että nyt ne alkaa valittaan tästä lainamäärästä. Sen vaan tiesi. Olin myös oikeassa. Minulla oli ennestään niin paljon äänikirjoja lainassa, että yläraja paukkui. Olivat näköjään lisänneet sääntöihin uuden pykälän: Äänikirjoja saa olla lainassa korkeintaan 10 kpl kerrallaan. 

-Eih..

Onneksi mukava kirjastonhoitaja antoi silti kaikki lainaan ja sanoi vaan, että: 

-Jos lupaat palauttaa jotain niistä sun vanhoista levyistä pian, niin saat nää ylimenevätkin nyt. 

-Kiitos! Taisi kirjastonhoitaja tietää, miltä tuntuu silloin, kun haluaisi vaan lainata aivan kaiken.

Kirkkaat päivä ja ilta, Inka Nousiainen

On hautovankuuma heinäkuu vuonna kolmekymmentäkahdeksan.
Iida on päässyt vihdoin irti lapsuudenkotinsa otteesta, opettajaksi
vieraaseen kylään. Kaikki muuttuu sinä päivänä, kun häntä puree
kyy: matkalla apteekkiin hän kohtaa sillalla miehen, jota ei ole koskaan
aiemmin nähnyt, mutta jonka on tavallaan tuntenut aina.. Inka
Nousiaisen kauniit lauseet kasvavat voimakkaaksi, sydämeenkäyväksi
kertomukseksi rakkaudesta ja kuolemasta.

Se tavallinen tarina 

Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta -teoksesta (julk. 2013) ollaan yleisesti ottaen pidetty kirjabloggaajien keskuudessa. Kaunista kielenkäyttöä ja tarinan koskettavuutta on kiitelty kaikkialla, eikä juuri kellään tunnu olevan tästä kirjasta  mitään pahaa sanottavaa.

Jonkinasteisen poikkeuksen teki kuitenkin Morre , jota ärsytti kirjassa toistuvasti esiintynyt yhdestä kerrasta raskaaksi -klisee. Ymmärrän Morrea hyvin. Itseäni taas rasitti herkät, auliit ja helpot naiset yhdistettynä tunneongelmaisiin ja katoileviin pelimiehiin -kombinaatio. Vai miltä tämä kliseisesti palomiehenä toimivan Viljamin ajatusmaailma kuulostaa..

- Ehkä minun on vain parempi olla yksin, niin äiti joskus sanoi.
Mitä vanhemmaksi Viljami tuli, sitä paremmin hän nuo sanat ymmärsi. Ehkä hänenkin on parempi olla yksin. Osaisiko hän muka jakaa jotain todellista jonkun kanssa? Ja ennen kaikkea: pystyisikö kukaan tekemään häneen tarpeeksi suurta vaikutusta. Hän haluaisi olla polvillaan, heikkona jonkun edessä. Jonkun pitäisi puhaltaa pois se torjuvuuden kelmu, joka on ollut kietoutuneena hänen ympärilleen lapsesta saakka ilman että kenelläkään on ollut asiasta aavistusta.

Ja otetaanpa verrokiksi naispuolisen päähenkilön, Iidan mielenmaisema:

Minä rakastan sinua jo nyt. Ei sellaista voi vain sanoa.

Elokuun leppeinä iltoina Iida kävi yksin uimassa poukamissa joissa ei ollut muita. Hän riisui vaatteet ja kellui selällään veden kannattelemana, kuvitellen että hänen ympärillään oli koko ajan jonkun kädet. Jos jokin nyt tulisi, mistä se tulisi?

- Sillä lailla! Mikähän sukupuoli on se tunteellisempi altavastaaja tässä(kin) tarinassa? Tyypillistä. Myönnettäköön, että mukana on kyllä Iidaan rakastunut Oskari, joka ei saa vastakaikua tunteilleen, ja Iidan kerrasta raskaaksi saattanut katoilija-Eliaskin sentään lopulta yrittää hiukan pyydellä anteeksi käytöstään, mutta silti..

Ai niin. Onhan mukana tämä kolmaskin päähenkilö: Aina yksin elänyt, perusnegatiivinen Edla, Iidan sisko. Miten piristävää.. Tai sitten ei. Tämä on taas tätä perussuomalaista synkistelyä, joka ei minuun juuri uppoa.

Onko rakkaustarinan oltava traaginen, jotta se voisi olla vakavasti otettava?

Vertailun vuoksi: On jotenkin hassua, että kun esimerkiksi (sinällään toki ylikaupalliseksi ja ties miksi leimattu) Stephenie Meyer kirjoittaa romanttisia kirjoja, joissa poika rakastaa tyttöä, ja haluaa "odottaa" seksin kanssa, on se ihan hirveää ja naurettavaa skeidaa, mutta kun Inka Nousiainen kirjoittaa tarinan, jossa pelimiehet saattavat heihin rakastuneita naisia raskaaksi ja katoilevat, niin sepä onkin kertakaikkiaan kaunista ja koskettavaa. Lukijat vain nyökkäilevät arvostavasti.

En ole mormoni, helluntailainen, tai muutenkaan mikään puritaani, mutta silti minusta esimerkiksi juuri Bellan ja Edwardin onnellisesti päättyvä rakkaustarina on kaikessa siirappisessa korniudessaankin parempi, kuin tämä Eliaksen ja Iidan "päätit näköjään antaa heti ja sitten mies katosi" -farssi.

Minä yksinkertaisesti pidän tarinoista, joissa ihmiset kohtelevat toisiaan hyvin ja kauniisti. Kaikenlainen äärimmilleen viety individualismi ja sitoutumiskammoinen vyörytys tuntuu sen sijaan luotaantyöntävältä. Aivan sama, kuinka lahjakas kirjoittaja on kielellisesti.

-Niin!

Tämän kirjan kohdalla pidin periaatteessa kyllä siitä, miten tarina kerrottiin, mutta en siitä, mitä siinä kerrottiin. On myös todettava, että kirjassa oli loppua kohti juonellisesti pientä hätäratkaisun makua ja liikaa avoimeksi jääviä kysymyksiä.

Pari intertekstuaalista linkkiä

Nousiaisen luoma Viljami toi mieleen Sofia Coppolan Somewhere-elokuvan päähenkilön, Johnny Marcon. Tämä mies kärsii samanlaisesta irrallisuuden ja tyhjyyden tunteesta, kuin Viljamikin. Lisäksi Sofia Coppolan elokuville tyypillinen unenomaisuus oli selkeästi läsnä myös Nousiaisen tekstissä.

Kirjassa tehty petos taas toi mieleen Sofi Oksasen Puhdistus-kirjan vastaavan juonenkäänteen.

Tyylillisesti Nousiainen muistuttaa minusta kovasti nuorempaa kollegaansa Riikka Pulkkista. Molemmat naiset ovat melkoisia sanataitureita. Hannele Puhtimäki  näki tässä kirjassa yhtymäkohtia jopa Suomen ainoaan nobelistiin, F.E. Sillanpäähän, ja erityisesti tämän teokseen Ihmiset suviyössä.