Ajattoman kaupungin varjot, Enrique Moriel

Tylsin vampyyrikirja ikinä

Lähdin lukemaan tätä Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot -kirjaa (julk. 2010) selkeästi vääristä lähtökohdista. Odotin nimittäin pelottavaa vampyyritarinaa, kuten niteen kansitekstit ("..janoaa verta".."mestarillinen seikkailukertomus..") ja kirjastoni luokittelu (84.2 KAUHU) lupasi. Niskakarvat jo valmiiksi hieman pörhöllään kannoin tämän kirjan lainaustiskille, ja valmistauduin kauhun sävyttämään fantasiatrippiin. 

- Mutta mitä sain? Loputtoman, satoja vuosia kestävän turistikierroksen Barcelonassa. Turistioppaanani toimi aneeminen, umpitylsä vampyyri, joka ei tietenkään halunnut tehdä mitään pahaa kenellekään. Elellä vain omaa hiljaista pikku elämäänsä, juoda eläinten verta silloin tällöin, ja käydä töissä. 

Kiinnostukseni kirjaa kohtaan laski tasaisesti lukemisen edetessä. Alussa olin vielä innoissani, ja luin mielenkiinnolla. Esimerkiksi kirjan ensimmäinen luku oli hyvin kiehtova ja taidokkaasti kirjoitettu. Valitettavasti tämä hurma ei kestänyt, kun minulle kävi selväksi, että kirjan päähenkilö on maailman ikävin möllikkä ikinä, ja hänestä tehtiin vampyyri vain siksi, että Moriel voisi esitellä Barcelonaa yhden ja saman ihmis.. öh, hahmon silmin pitkältä ajanjaksolta. Sinällään tämä lähestymiskulma oli itselleni melko uusi ja innovatiivinen, mutta ilmaisu "vampyyrin väärinkäyttö" hiipi silti mieleeni.

Kirjan pääosassa eivät siis olleetkaan hiuksianostattavat verenimijät, vaan Barcelona. Jossain sivun 200 kohdalla aloin jopa harkitsemaan kirjan jättämistä kesken, mikä ei ole lainkaan tapaistani. Tämä on todellakin lähinnä historiallinen teos Katalonian pääkaupungista, ja pystyynkuollut vampyyri on pelkkä päälleliimattu statisti. Minulla ei sinällään ole mitään Barcelonaa vastaan, mutta tältä kirjalta hain jotain aivan muuta. Minun pitänee tarttua seuraavaksi vaikkapa Anne Ricen Veren vangit -teokseen. Ehkä saan siitä sen, mitä toivoin alun perin tältä kirjalta.

Juuri nyt tunnen itseni petetyksi. Minun on ehdottomasti keskusteltava kirjastonhoitajani kanssa tämän teoksen uudelleenluokittelusta. Ajattoman kaupungin varjot kuuluu YKL:n luokittelussa minun kokemukseni perusteella lähinnä luokkaan 9: HISTORIA. Tai no, fiktiivisenä tarinana se kyllä kuulunee luokkaan 84.2, mutta tuo alaluokitus KAUHU on kyllä täyttä liioittelua. Itse kauhistuin nimittäin lähinnä teoksen pitkäveteisyyttä ja sitä tosiasiaa, että hukkasin sen lukemiseen aikaani.

P.S. 

Kannattaa käydä lukemassa myös Morren loistava arvio tästä kirjasta.

Doctor Who: Shada: The Lost Adventure by Douglas Adams, Gareth Roberts

Douglas Adams - erinomainen myös postuumisti

Douglas Adams (1952-2001) on ollut yksi lempikirjailijoistani jo vuosia. Olen lukenut häneltä kaiken, mitä vain olen käsiini saanut, osan suomeksi, osan englanniksi. Brittiläisen populaarikulttuurin kulmakivi, vuonna 1963 lanseerattu Doctor Who -televisiosarja oli minulle sen sijaan tuttu vain nimenä. Vaikka se on television pisimpään jatkunut scifisarja, en muista nähneeni siitä yhtäkään jaksoa. 

Tämä häpeällinen sivistymättömyys kieltämättä kostautui, koska jotkut Doctor Who -sarjan faneille arvattavasti melko itsestäänselvät, ja siksi kirjassa selittämättä jätetyt asiat menivät minulta ohi, tai aiheuttivat päänvaivaa. Toisaalta on mukavaa, kun kirjassa on pientä haastetta, eikä kaikkea olla väännetty rautalangasta. 

Säkenöivää satiiria

At the age of five Skagra decided emphatically that God did not exist. This revelation tends to make most people in the universe who have it react in one of two ways -- with relief or with despair. Only Skagra responded to it by thinking "Wait a second. That means there's a situation's vacant." 

Doctor Who: Shada (julk. 2012) on itse asiassa Gareth Robertsin kirjoittama, tosin pohjana ovat olleet Douglas Adamsin Doctor Who -sarjaa varten tekemät käsikirjoitusluonnokset. Itse lukisin tietysti ennemmin aitoa Adamsia, mutta minun on myönnettävä, että Roberts on sulauttanut oman kertojanäänensä Adamsin kertojanääneen hyvin saumattomasti.

Satiirisen tarinan sävy oli virkistävän leikkisä, ja vauhdikkaita käänteitä riitti hengästymiseen asti. Ennalta-arvattavaa oli vain ennalta-arvaamattomuus. Adamsin tuotannosta tuttuja elementtejä oli mukana kiitettävästi: epäilyttävät ruoka-automaatit, hölmistyneinä mukana roikkuvat maan asukkaat, aivan omaa elämäänsä elävät avaruusalukset, hassut robottiseuralaiset, ihmisen pään sisälle asennetut tulkkauslaitteet, räjäytysuhan alla olevat planeetat.. You name it.

Omaksi suosikkihahmokseni nousi kirjan pahiksen, synkäksi maailmansieluksi haikailevan Skagran sympaattinen avaruusalus. Tarinan alussa herraansa sokeasti totellut alus teki melkoisen henkisen matkan avaruusmatkojensa ohella, ja sai minut nauramaan kerta toisensa jälkeen. 

Olen lukenut myös toisen postuumin Douglas Adams -kirjan. Kyseessä oli Eoin Colferin kirjoittama Linnunrata-trilogian kuudes osa nimeltä Vielä yksi juttu.. (julk. 2010). Se ei mielestäni ollut yhtä hyvä kuin tämä Jonesin Doctor Who -hupailu. Kysymys voi tosin olla siitä, että luin Colferin kirjan pienissä osissa, joten paljon meni varmasti ohi, kun taas Shadan kuuntelin läpi intensiivisesti, tarinaan uppoutuen.

Äänitehosteet - pahimmillaan räjähtävät korvat, parhaimmillaan tajunta

Shadan äänikirja oli melko poikkeuksellinen yhdessä suhteessa: Siinä oli runsaasti äänitehosteita. Tämä teki sen kuuntelemisesta autossa lähes sietämätöntä. Auton oma taustamelu peitti alleen hienovaraiset äänitehosteet, ja pakotti nostamaan stereoiden äänenvoimakkuuden korkeaksi, jotta lukijan sanoista saisi selvää. Suuri äänenvoimakkuus kuitenkin aiheutti sen, että meluisammat äänitehosteet riipivät korvia melko lailla. Lisäksi nopeatempoinen, englanninkielinen tarina meni osittain ohi, koska liikennettäkin piti seurata. 

En suosittelekaan tätä BBC:n äänikirjaa automatkoille. Sen sijaan korvakuulokkeilla tai kotistereoilla kuunteluelämys on alkushokin liennyttyä elokuvamaisen viihdyttävä ja hyvin koukuttava. 

Esikoinen, Jari Tervo

"Esikoinen on Jari Tervon henkilökohtaisin romaani.
Vuoden 1972 ensimmäisinä tunteina ryhtyy rovaniemeläinen
koulupoika pitämään totista, hykerryttävää päiväkirjaa. Vilpittömissä
merkinnöissään koululainen kuvaa pienyrittäjäperheen surkuhupaisaa
arkea, ensirakkauttaan, paikallaan polkevaa vallankumousta ja
Aune-tädin ponnisteluja oikeudenmukaisen noitatuomion
saamiseksi käräjiltä."

Miten tähän pitäisi suhtautua?

Kun kuuntelin tätä Jarmo Mäkisen lukemaa Esikoinen-äänikirjaa (julk. 2013), mieleeni nousi tuon tuostakin yksi kysymys: onko tämä teos humoristinen vai vakava? Onko rovaniemeläisen perheen kommelluksille lupa nauraa, kun yksi perheenjäsen on kuolemansairas? Osa tapahtumista oli koomisia, osa traagisia. Selkeän mielipiteen muodostaminen oli vaikeaa. Tarinaa voisikin kuvata parhaiten niin, että se on kuin elämä itse; tragikoominen. Kaikki kulminoitui kohtaukseen, jossa perhe vieraili kuolleen sukulaisen haudalla, ja huomattiin liian myöhään, että sukulainen oli ollut kuolemansairaan, muiden mukana hautausmaalle vierailemaan tulleen perheenjäsenen kaima. Ei muuta kuin äkkiä huomio pois kohtalokasta nimeä kantavasta rististä!

Jos Esikoisen olisi lukenut äänikirjaksi Erja Manto tai Esa Saarinen, olisin pitänyt sitä komediana. Jarmo Mäkisen ääni sai mielentilani kuitenkin kallistumaan vakavamman puolelle. Mäkinen ei ole mikään Lars Svedberg, mutta vakavahko kuitenkin, tai vähintään neutraali. Lisäksi edellinen kuuntelemani Tervo-äänikirja, jossa Mäkinen oli äänessä, oli raskasvetoinen Layla-teos, ja tämäkin epäilemättä vaikutti kuuntelukokemukseeni. 

Kaiken kaikkiaan tämä olisi ollut parempi lukea kirjana, kuin kuunnella Mäkisen tulkitsemana. Nyt Mäkisen ilmeetön ääni teki teoksesta liian vakavan ja tasapaksun, ja vei terän hauskoilta jutuilta. Kirjassa Tervon oma kertojanääni kaikkine vivahteineen olisi epäilemättä päässyt paremmin esiin. 

Nyt meni vähän ohi

Toinen asia joka minua mietitytti, liittyi kirjan kohderyhmään: Mielestäni en sopinut siihen kovinkaan hyvin. Kun päähenkilö on 12-vuotias, murrosiän kynnyksellä tempoileva poika, joka vieläpä elää 70-luvulla eikä nykyajassa, tulee väistämättä mieleen, että tämä ei nyt ehkä ihan ole se minun juttuni. Yksityiskohtaiset kuvaukset koulupojan fyysisestä kehityksestä ja levottomasta mielestä eivät antaneet omalle elämälleni juuri minkäänlaista lisäsisältöä, lähinnä vaivaannuin ja mietin: "Too much information! Miksi mä kuuntelen tätä?". 

Vähän sama, kuin jos Jari Tervoa pyydettäisiin eläytymään Sex and the City -elokuvaan. Voisi olla astetta haastavampaa se. Jari tuskin ajattelisi silmät loistaen että "Joo, aivan mieletön toi Carrien hääpuku.. Vivienne Westwood. Oih." Joten ehkä minullekin suodaan anteeksi, että minua ei nyt vaan kiinnosta tietää, kuinka iso juttu 12-vuotiaalle pojalle on kivesten laskeutuminen. 

Maagista makaberismia

Kirjan sivujuonteet, joiden päähenkilöinä toimivat Aune-täti ja isomummu Esme, olivat mielenkiintoisempia, kuin itse päätarina. Näistäkin tosin Esmen kertomukset olivat hieman tylsähköjä, ja otteen saaminen tarinasta oli haastavaa, koska juttu oltiin siroteltu matkan varrelle pieniksi paloiksi. Mieleeni jäi lähinnä kiinalaismiehen palmikko, jota ei saanut leikata.

Aune-tädin fantasian puolelle rönsyilevät kertomukset elämästä noitana 1600-luvun Suomessa olivatkin sitten jo varsin viihdyttäviä. Niitä olisin kuunnellut mielelläni lisääkin, vaikka kokonaisen oman äänikirjansa verran. Kerrankin vähän erilainen inkvisitiojuttu: ei mitään kiduttaen saatuja vääriä tunnustuksia viattomilta kissatädeiltä, vaan häpeämätöntä tarinointia siitä, miten ollaan lennelty oinaan selässä pitkin yötaivaita vierailemaan paholaisen luo. Aune-tädin hartioita ei synnintunto paina. Hän on kuin astetta kohtalokkaampi teininoita Sabrina ekstaasitripillä.

Tämä hulvaton kertomus vahvisti käsitystäni siitä, että Tervo näyttää tekevän kirjojensa naishahmoista vahvoja ja itsenäisiä sangen mielellään. Muistini mukaan esimerkiksi Myyrä-kirjastakin oli löydettävissä poikkeuksellisen riuskoja naisihmisiä, joiden edesottamuksia seurasin kiinnostuneena.
-Hienoa, Jari!

Helena Miettinen on todennut Savon Sanomien kirja-arvostelussaan, että suvun naisten tarinat liukuivat jo maagisen makaberismin puolelle. Erinomaisesti muotoiltu! Olen täysin samaa mieltä. Eikä tässä maagisessa makaberismissa ole mitään pahaa, vaikka Miettinen omassa arvostelussaan antoikin niin ymmärtää. Minusta se oli kirjan parasta antia. Enkä ole ainoa. Turvautuihan myös kirjan päähenkilö suorastaan likaisiin keinoihin, jotta saisi kuulla Aune-tädin tarinan loppuun.

P.S.

- Lapinporokoira Mila lähettää

terkkuja Esikoinen-kirjassa

esiintyneelle kaimalleen!

Olin vieläpä juuri lenkillä hänen 

kanssaan tätä Tervon äänikirjaa
kuunnellen, kun Mila-maltankoira
tassutteli mukaan tarinaan.

Melkoinen sattuma.

Monday I'm In Love

Joskus maanantai on parempi, kuin viikonloppu

Viikonloppu sujui ankeissa merkeissä. Esimerkiksi koko lauantai meni HTML-koodia kirjoitellessa, ja sunnuntaina olisi pitänyt jatkaa samaa, mutta luovutin, ja lähdin ulkoilemaan. Onneksi maanantai olikin jo paljon parempi! Töissä oli uuden tehtaan avajaiset, jonka kunniaksi syötiin kakkua, ja katseltiin koomikon esityksiä. Kotiin palatessa asiat paranivat entisestään: noin viikko sitten tehty Amazonen tilaus oli saapunut!

Paketissa oli paitsi The Curen kokoelmalevy, myös kaksi Pema Chödrönin kirjaa: When things fall apart & The wisdom of no escape. Aiemmin lukemieni Chödrönin kirjojen perusteella uskon, että tämä ei voinut olla kuin vain kannattava ostos. En ole buddhalainen, mutta Chödrönin tekstit puhuttelevat minua silti vahvasti. Hänen teostensa lukemisesta jää samanlainen olo, kuin tuntien mukaansatempaavasta keskustelusta hyvän ystävän kanssa. Lisäksi kirjojen kannet ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan todella kauniita.

P.S. Tässäpä blogi, jollaisen haluaisin joskus aloittaa itsekin: Ekaa kertaa Mysoressa. Kolmeksi kuukaudeksi Intiaan? Kyllä kiitos! Kirjoittaja on minulle tuttu joogapiireistä.

Tyylikkään köyhäilyn taito, Alexander von Schönburg

"Kadehditko rikkaita? Masentaako rahan puute? Älä huoli, uudet
tuulet ovat jo täällä: tulevaisuuden trendi on köyhäily!
Taloudellista alamäkeä voi lasketella tyytyväisesti, iloiten
ja ennen kaikkea tyylikkäästi. Tyylikkään köyhäilyn jaloa taitoa
voi soveltaa autoihin, lomamatkoihin, asuntoon, vaatteisiin,
ruokaan ja lasten kasvatukseen."

Elämisen taidon puolustus kerskakulutusta vastaan

Alexander von Schönburgin Tyylikkään köyhäilyn taito (alkup. Die Kunst des stilvollen Verarmens: Wie man ohne Geld reich wird, 2007) on ollut yksi lempikirjoistani jo vuosia, ja olen lukenut sen moneen kertaan. Tämä sujuvasti kirjoitettu, älykäs ja hauska kirja sekä viihdyttää että herättää ajattelemaan. Lisäksi se on sangen ajankohtaista ja piristävää lukemista näinä talouden laskusuhdanteen aikoina. Teoksessa oman lukunsa ovat saaneet muun muassa ruoka, autoilu, pukeutuminen, lomailu ja shoppailu.

Kirjan kirjoittanut saksalainen kreivi oli aiemmin menestyvä toimittaja. Von Schönburgin ura kuitenkin katkesi, kun hänet irtisanottiin "taloudellisista ja tuotannollisista syistä". Lisäksi hänen aatelissukunsa on köyhtynyt tasaisesti jo viidensadan vuoden ajan. Eläminen "suu säkkiä myöden", mutta silti arvokkaasti ja tyylikkäästi on hänellä siis verissä:

Kriisi on Max Frischin mukaan valtavan tuottoisa tila, siltä on vain vietävä katastrofin sivumaku.

Kirjan ydinajatuksen mukaan kerskakulutus ei tee onnelliseksi, koska asioita osaa arvostaa vasta, kun niitä ei voi pitää itsestäänselvyyksinä. Esimerkiksi lasten kasvatusta käsittelevässä luvussa Von Schönburg kirjoittaa:

Köyhin lapsi, jonka olen koskaan tavannut, oli pieni Ali Kashoggi, monimiljonääri Adnan Kashoggin nuori poika. Hänen huoneensa Kashoggin palatsissa vuorilla Marbellan yläpuolella oli urheiluhallin kokoinen. Kaikki leikkikalut olivat XXL-kokoa: valtavia nalleja ja valtavankokoisia leikkiautoja, joiden joukossa oli oikeasti toimivia Ferrarin ja Rolls-Roycen malleja lapsille. Ja keskellä äänekkäästi vinkuvia, kiliseviä, töötöttäviä ja vilkkuvia leikkikaluja istui Ali, sietämätön kiusanhenki, joka jatkuvasti piinasi lukuisia lastenhoitajiaan, ei osannut leikkiä yksin ja vaikutti vuoronperään pitkästyneeltä ja ärtyneeltä. Iltapäivän viihteeksi kutsuttiin pellejä, mutta en nähnyt hänen nauravan kertaakaan. 

Kuulin, että hänet lähetettäisiin myöhemmin kouluun New Yorkiin, luultavasti sellaiseen rikkaiden lasten kouluun kuin Dwight, Spence tai St. Anna's. Spence on tunnettu siitä, että jo 11-vuotiaat tytöt juoksentelevat Pradan käsilaukut käsissään, Dwight ja St. Anna's puolestaan oppilaiden alkoholin ja huumeiden käytöstä. Mistä tällaiset lapset voisivat vielä nauttia? Ei heillä ole muuta mahdollisuutta kuin elää Goassa hippeinä tai kierrellä narkkareina ympäri Algeriaa tasoittaakseen lapsuutensa ylenpalttisuuden.

Lisäksi ylenpalttinen mällääminen on tyylitöntä:

Maun kaikkein suurin vihollinen on aina ollut raha.

Jos sillifileet olisivat yhtä kalliita kuin kaviaari, tämän maailman uusrikkaat pintaliitäjät söisivät niitä suurella hartaudella pikkusormi sirosti pystyssä.

Tarve ostaa voi kertoa myös laumasieluisuudesta ja siitä, että on antanut mainosmiesten viedä itseään kuin pässiä narussa. Von Schönburg avaa markkinoinnin karua maailmaa:

Ymmärtääksemme markkinoinnin mekanismit kannattaa lukea Frederic Beigbederin kirja 8,99 (ilmestynyt myös nimellä 24,99). Hän työskenteli kymmenen vuotta mainostoimittajana. Kirjan päähenkilö Octave Parango - joka inhoaa maailmaa, jossa kaikki, hän itse mukaan luettuna, on ostettavissa - sanoo yhdessä kohtaa: "Ja kun lopulta käytät säästösi unelmiesi autoon, siihen jota mainostin viimeisessä kampanjassani, olen tehnyt siitä jo epämuodikkaan. Olen kolme askelta sinua edellä ja saan sinut aina turhautumaan. Glamour on maa, johon ei koskaan pääse. Huumaan sinut uutuudella, joka ei koskaan pysy uutuutena. Aina tulee uusi, joka vanhentaa edellisen. Sakramenttini on panna sinut kuolaamaan. Minun ammatissani kukaan ei toivo onneasi, koska onnelliset ihmiset eivät kuluta."

Myöhemmin kirjassa Von Schönburg toteaakin:

Kuten ystäväni Carl Laszlo kirjoitti kirjassaan Aufruf zum Luxus ("Kehotus ylellisyyteen", 1960), luksus tarkoittaa sitä "että omistaa sen, mitä haluaa omistaa, ja luopuu kaikesta, mitä pitäisi omistaa".

- Amen! Tyylikkään köyhäilyn taito on niin osuvasti kirjoitettu, että menen sanattomaksi. Siksi tässä bloggauksessa olikin paljon suoria sitaatteja: Oli parasta antaa kirjan puhua puolestaan.

Jos haluaa hyvää lukemista, kannattaa etsiä tämä teos käsiinsä.

"Luopumisen kyky on nautinnon oleellinen edellytys."

Orvokki Leukaluun urakirja, Miina Supinen

Ammatinvalintapsykologi Orvokki Leukaluu
tarjoaa tässä äänikirjassa kaiken, mitä uraputkeen,
oravanpyörään tai toimistokuutioon halajava
tarvitsee. 40 selvitystä suomalaisille sopivien
ammattien perimmäisestä luonteesta. Pelkäätkö
ettei sinulle löydy mitään maan päältä? Ei hätää.
Leukaluu ohjaa sinut jumalallisella varmuudella taivaalle:
kuumailmapallokuskiksi.

Päiväni Orvokki Leukaluun seurassa

Tämä 3h 28 min. pitkä äänite, Miina Supisen luoma Orvokki Leukaluun urakirja (julk. 2013), testattiin kenttäolosuhteissa: autoa ajaessa, siivotessa ja joogatessa. Kuuntelu tapahtui yhden päivän aikana. Seuraavassa raporttini:

Aamu, matkalla töihin

En ole koskaan aiemmin kuullut Orvokki Leukaluusta. Tämä johtunee pitkälti siitä, että en kuuntele radiota. Koskaan. Tai no, silloin saatan kuunnella vahingossa, kun autostereoni vaihtavat äkkiarvaamatta musiikin/äänikirjan pakotetusti radioon, ja alkavat suoltamaan jotain hätätiedotetta tyyliin: "Pietarsaaren alueella juomavesi on keitettävä..och samma på svenska.." 

Noh, joka tapauksessa. Tähän äänikirjaan tartuin kirjastossa ihan puhtaasti boksin reippaiden kansitekstien perusteella. Ne lupailivat suuria: 

"Orvokki Leukaluu on alun perin tullut tutuksi Yleisradion Uraradiossa 100 000-päiselle kuuntelijajoukolle. Niin. Onneksi meillä on Orvokki, kun työelämässä varmaa on vain muutos. Tuolla pitkällä, papiljottikampauksessa esiintyvällä yhteiskuntamme tukipilarilla on jotain tekemistä myös näyttelijä Miitta Sorvalin kanssa. Levy pyörimään!"

Tein työtä käskettyä, ja työnsin ensimmäisen levyn autoni soittimeen. Alku oli kuitenkin pettymys. Harjaantumattoman kuuloinen naisääni kävi läpi pitkästyttävän ja väkinäisen prologin, joka ärsytti minua jostain syystä ihan suunnattomasti. En jaksanut kuunnella sitä yhteen menoon: vaihdoin äänikirjan 90-luvun poppiin, ja ajelin töihin huonotuulisena. Minä en kestä aamuisin minkäänlaista sekundaa, ärsytyskynnykseni on siihen vuorokaudenaikaan hyvin alhainen. 

Iltapäivä, matkalla kotiin

Sade on jatkunut koko päivän. Suuntaan autoni nokan kohti kotia, ja päätän karaista mieleni. Pakkohan sen kökkö-prologin on kohta päättyä. Pakko. Ja niin onneksi käykin: Vihdoin kuulen itse Orvokin äänen: Rauhallinen, huolellisesti jokaisen sanan ääntävä nainen tuo välittömästi mieleeni pokerinaamaisen Liisa-tätini. No niin! Ehkä se tästä!

Olen aina ollut hitaasti lämpenevää tyyppiä, eivätkä äänikirjat ole poikkeus. Alan kuitenkin pitämään Orvokista melko nopeasti. Ensimmäinen ilahduttava repliikki liittyy siihen, miten Orvokki päätti tehdä äänikirjan, jotta kiireiset ihmiset, jotka ajavat autojaan, voisivat kuunnella häntä.

- Kuinkas sattuikaan! 

Myös jo ihan ensimmäisenä tarkastellun ammatin (eräopas) käsittely saa suupieleni nousemaan hieman ylöspäin, vaikka vielä en olekaan tarpeeksi lämmennyt, jotta voisin nauraa ääneen. Sen aika on myöhemmin..

Orvokin puhetta on erittäin helppo kuunnella autossakin, koska hänen äänensä on voimakkuudeltaan hyvin tasainen ja ulosantinsa selkeä. Kiitokset siitä. Nimim. "Vuoden 2001 Volkswagen ei ole sisämelutasoltaan niitä automaailman alhaisimpia". 

Ilta, siivoamassa

Olen hieman väsynyt, mutta päätän kuitenkin pyyhkiä pölyt ja imuroida. Orvokki saa pitää minulle seuraa kannettavan cd-soittimen välityksellä. Nyt alan tosissaan viihtymään hänen seurassaan. Sängyn alta imuroidessani kuuntelen juttua jalkahoitajan ammatista, jossa on tärkeää "lopettaa liotetun jalan raspaaminen ajoissa, koska jalka-Eldorado on pelkkä myytti". 

Pari mielenkiintoista ammattiesittelyä lipsahtaa valitettavasti sivu korvien, koska kirjaston cd:t näyttävät olevan edellisten käyttäjien jäljiltä hieman naarmuilla. Soitin hyppii joidenkin ammattiesittelyjen yli tylysti. En kai koskaan saa tietää, millaista on akvaarionhoitajan tai rokkitähden työ.
- Mutta noh, lainaäänikirjan suosiolla on aina seurauksensa..

Siivouksenaikaisista juttupätkistä suosikikseni nousevat konservaattori ja hammaslääkäri. 

Ote konservaattorin ammatin kuvauksesta:

Suosittelen sinulle eläinten täyttäjän, eli konservaattorin uraa. Eläintentäyttäjä työskentelee eläintieteellisen museon kellarissa. Hän käsittelee eläinten ruhoja dipaten niitä kemiallisiin liemiin ja kovertaen niitä ontoksi. Kaikkein antoisinta työssä on eläinten asemointi. Tarkoitus on luoda vitriineihin luonnosta tuttuja kuvaelmia. orava puussa, kettu kolossa, hylje jäälautalla ja niin poispäin. Perinteisesti konservaattori pyrkii jäljittelemään luontoa: hakemaan mahdollisimman eläväistä ja luonnollista sommitelmaa. 

Mielestäni on kuitenkin aiheellista kysyä, onko luonnon jäljittely enää nykyaikaa? 2010-luvun lapsi osaa olla vaativa. Hän näkee parilla napinpainalluksella tai hipaisulla minkä tahansa eläimen televisiossa tai internetissä. Eläinmuseon liikkumattomat asetelmat näyttävät hänestä ikävystyttäviltä..

Antoisinta nykyaikaisille konservaattoreille on keskittyä lasten pelotteluun. Se on helppoa ja palkitsevaa, kun oivaltaa muutaman perusniksin.

Eläimiä kannattaa sijoitella vitriinien ulkopuolelle, paikkoihin joihin ne eivät oikeastaan kuulu. Olisi hyvä jos eloton kuono osuisi museovieraan pakaraan tai polvitaipeeseen, kun hän peruuttaa saadakseen kokonaisvaikutelman jostakin vitriinistä. Heikkohermoiset kirkuvat jo tässä vaiheessa. Tämän jälkeen museovieras katsoo ympärilleen ja kohtaa kymmenien elottomien lasisilmien tuijotuksen. Niitä on ikkunalaudoilla, portaikoissa, käytävillä. Hän alkaa ounastella jotakin mätää. 

Jos museovieras on nähnyt elämässään yhdenkin kauhuelokuvan, hänen mieleensä tulee, että täytetyt eläimet ovat heränneet henkiin. Jos konservaattorissa on yhtään sähkömiehen vikaa, pelottelun voi nostaa aivan uudelle tasolle. Ajattele kauko-ohjattavia mursuja, lokkeja ja villisikoja, kuvittele kiemurtelevia anakondia.. 

Museovieras juoksee sydän kurkussa kohti ulko-ovea, mutta sen konservaattori on vääntänyt takalukkoon jo valmiiksi. Museovieras kääntyy kauhuissaan ja tapailee taskustaan kännykkää. Juuri kun hän on soittamassa, ovi aukeaa. Kännykkä putoaa lattialle ja särkyy. Ovesta marssii esiin luurankojen saattue: pienjyrsijöitä, kotieläimiä, suurpetoja, dinosauruksia ja viimeisenä itse maailman herra, Homo sapiens.

Tällä tavoin konservaattorin sinänsä tasapaksuun elämään saa pientä vipinää ja piristystä.

- Melkoisia naurunpyrskähdyksiä kirvoittanut Orvokki Leukaluun kuvaus demonisia piilolinssejä käyttävästä sadisti-hammaslääkäristä oli samanhenkinen, kuin tämä yllä oleva iloittelu. Leukaluu neuvoi tulevaa hammaslääkäriä muun muassa soittamaan vastaanotollaan nauhalta kidutettujen ihmisten huutoja oikean tunnelman luomiseksi, ja ottamaan potilaat vastaan aina jokin palvelevasta rautakaupasta ostettu, järeähkö työkalu (kuten akkuporakone tai keskikokoinen saha) toisessa kädessään. Kauhusta pyörtyneet, tajuttomat asiakkaat on helpompi hoitaa.

- Kätevää!

Pyykkien viikkaaminen, pölyjen pyyhkiminen television päältä, ja imurin raahaaminen nitisevissä rappusissa on väsyneenä tiistai-iltanakin melkein mukavaa, kun saa kuunnella samalla näin holtittoman hauskaa pakinointia. Sanoisinkin, että Orvokki Leukaluu on mitä parhainta siivousseuraa!

Myöhäinen ilta, joogaamassa

Päätin arki-iltani tuttuun tapaan joogamatolla. Etukäteen olin arvellut, että Orvokin tasainen ääni ja hilpeät jutut olisivat mitä ihanteellisinta joogaseuraa. Pitkälti näin olikin. Sain harjoitukseeni sekä energiaa, että varmuutta. 

Yhden ongelman kuitenkin kohtasin: keskittymistä ja tasapainoa vaativa Bhujabidasana-asento meni kirjaimellisesti persiilleen, koska alkoi naurattamaan liikaa. Normaaliin tapaan nostin itseni ilmaan käsien varaan, ja laskin pääni lattiaan, mutta sitten en enää meinannutkaan saada päätäni takaisin ylös, ja kun lopulta onnistuin, kaaduin parin sekunnin huojumisen jälkeen suoraan selälleni. Tuli naurettua melko lailla. Mutta no, naurujoogahan on uusinta uutta!

(ihanayoga.com)

Syynä tähän repeämiseen oli seuraava, sangen turmiollinen pätkä:

-Modisti. Nyt minulla on edessäni Sirkun viesti Kiikoisista. Näin hän kirjoittaa:

"Hyvä Orvokki Leukaluu. Olen kiinnostunut hattujen tekemisestä. Kertoisitko minulle modistin työstä? Kavaljeerini Roobert Sinimailas tarjoili minulle aamupäivällä konjakkia ja tunnen, että pegasoksen siipi on sipaissut minua." 

-Vastaan runomuodossa. Esitän varoittavan runon pirkanmaalaisesta modistista, joka sai maistaa mainetta. Näin käy, jos suomentyttö yrittää liikaa.

Hattujentekotaidot ovat meillä riittävät, mutta kysymys kuuluu, onko käytöksemme riittävän sivistynyttä ja raffinoitua maailman muotipääkaupunkeihin? 

Modisti sen todisti

Varoittava modaliteetti

Modisti sen todisti, catwalkilla kolisti

Superhuippumalli päässään outo knalli

Kuohuviini maittaa, parastansa laittaa 

meidän reipas modisti, hän hattumuodin uudisti

Jälleen uusi lippis, kuoharia kippis!

Mutta liikaa maisteli ja hetken päästä taisteli

kanssa paparazzin meidän reipas modisti

Ja aivan kesken matsin pääsi hältä yrtsi

katsomossa istui Voguen koko toimitus

Kuka on tää kuvotus? 

Meidän reipas modisti

Modistimme mokaus

Liiallinen dokaus

Tuomittava käytös

Pilalla on näytös

Känniörvellykset, sellit, pidätykset

Päätyi Paris mätciin, kyllästyivät lätsiin muotilehdet ihan

Ja päälleen sai hän vihan

Tuo meidän reipas modisti

On oppitunti kova

Jos muodin supernova

Liikaa ottaa skumppaa, niin societee dumppaa

Tätä hervotonta horjumis- ja muksahtelukohtausta lukuun ottamatta kaikki sujui hyvin. Äänikirja vieläpä päättyikin samaan aikaan loppurentoutukseni kanssa. Erinomaista! 

-Kiitos Miina Supinen, teit sateisesta tiistaistani hauskan.

Tästä eteenpäin asetan sinut samaan kastiin Sinikka Nopolan, Tuomas Kyrön, Alivaltiosihteerin ja Veikko Huovisen kanssa. Olet kerrassaan mainio!

P.S. Myös Maija ja eräs kaimani ovat viihtyneet tämän eeppisen uraoppaan parissa.

Sorruin taas lainaamaan

Oh god dammit!

Just can't get enough

Olen kirjabloggari, joka ehtii lukemaan liian vähän. Päivät menevät töissä ja illat aikaavievien harrastusten parissa, sekä toisinaan myös freelancerkeikoilla tai vapaaehtoistyössä. Kirjaan ehdin monesti uppoutua vasta nukkumaanmennessä, ja silloinkin vain muutaman minuutin ajan, ennen kuin nukahdan. Joskus saatan herätä yöllä, ja lukea muutaman sivun lisää, kunnes simahdan uudestaan. Siinäpä se. 

-Mutta! Tästä huolimatta hamstraan itselleni luettavaa aivan yltiöoptimistisena. 

Esimerkiksi tänään menin kantakirjastooni uusimaan avoimessa yliopistossa käynnissä olevaan esseekurssiini liittyviä kirjalainoja (informaatiotutkimus ja interaktiivinen media), ja tokihan oli taas aivan pakko lainata siinä sivussa viisi uutta romaania, vaikka kotona on vielä edellisiäkin lainoja odottamassa lukemista. Olo oli kuin teinitytöllä Hennesin alennusmyynnissä! Silmät loistaen kannoin kirjoja tiskille ja kiittelin, että "Onpas teillä taas täällä vaikka mitä kivaa! Pakko lainata!". 

Nämä esseemateriaalit johdattivat minut huonoille teille.

Lukemisen kanssa kilpailevat harrastukseni:

Hevoset. Omistan issikan, ja kaksi ponia.

Jooga. Yksi parhaista asioista maailmassa.

Akvaariokalat. Viimeksi tänään soittelin kaladiilerilleni: Kolme
suloista, mutta melko kallista pikku kalavauvaa odottelee minua
Porissa.. En malta odottaa, että pääsen hakemaan ne kotiin!

Edit: The morning after

Kello on 07.54. Eilen illalla tuli sitten taas ratsastettua, joogattua, bloggailtua ja luettua kirjaa töiden jälkeen. Nyt väsyttää. Silmät puoliummessa etsiskelen käsiini _mitä_ tahansa_ kofeiinia sisältävää elintarviketta, ja väännän toimistopöytäni kirkasvalolampun täysille. Välillä tuntuu, että maailmassa on yksinkertaisesti hieman liikaa kivoja ja kiinnostavia juttuja, joiden parissa haluan viettää vapaa-aikaani. 

-Onneksi sentään viikonloput on keksitty!

Brideshead Revisited, Evelyn Waugh

Jeremy Irons reads Evelyn Waugh's classic tale of love and the
loss of innocence. 
Charles Ryder's friendship with the charming, irrepressible
Sebastian Flyte and his equally charming, eccentric family begins
when they are both Oxford undergraduates in 1923.
Carefree days of drinking champagne and driving in the country
soon end however..

Jeremy Ironsin ääni..

Sanotaan se nyt suoraan: parasta tässä Evelyn Waughin Brideshead Revisited -äänikirjassa oli sen lukija, Jeremy Irons. Hänen tulkitsemanaan vaikka puhelinluettelo toimisi erinomaisesti. Ironsin syvä, karismaattinen ääni yhdistettynä rakastamaani britti-englantiin oli todellista luksusta. Sitä kuunnellessa ei voinut kuin rentoutua ja nauttia. 

Jos nyt jotain kritisoitavaa on pakko löytää, niin huono puoli oli se, että varsinkin autoa ajaessa en aina saanut kaikista sanoista selvää, koska Ironsin pehmeä ääni tuntui välillä lipsahtavan jo hiukan muminan puolelle, koska hän äänsi kaiken niin kovin paksulla brittiaksentilla. Lisäksi Irons luki joidenkin hahmojen repliikit keskimääräistä äänekkäämmin. Parhaimmillaan tämä äänikirja olikin kotistereoilla tai kuulokkeilla kuunneltuna, jolloin äänenvoimakkuuden vaihtelut eivät juuri haitanneet, ja sain sanoista paremmin selvää.

En ole aikaisemmin tutustunut Evelyn Waughin (1903-1966) tuotantoon, joten oli loogista aloittaa hänen kuuluisimmasta teoksestaan, Brideshead Revisitedistä (julk. 1945). Tätä kirjaa ollaan pidetty yhtenä 1900-luvun hienoimmista, vaikka teoksen poliittiset ja uskonnolliset aspektit ovatkin herättäneet närää.

Itse pidin tätä kelpo tarinana, mutta mitään suurta Evelyn Waugh -fania minusta ei tullut. Mielelläni voisin silti lukea lisääkin hänen teoksiaan, varsinkin Wikipediassa mainittuja satiireita.

Brideshead Revisited alkoi melko kepeissä tunnelmissa: Charles tutustuu shampanjaa huoletta nautiskelevaan Sebastianiin ja tämän rikkaaseen perheeseen opiskelujensa kautta. Pidin tästä iloisesta aloituksesta, ja vierailin mielelläni menneiden vuosikymmenten Oxfordissa. Saatoin suorastaan tuntea tweed-kankaan ihollani. Sitten Sebastianin elämä suistui kuitenkin alamäkeen, ja hän väistyi taka-alalle. Tämä oli harmillista, koska Sebastian oli minusta koko tarinan kiinnostavin hahmo, riemastuttavan holtiton tuhlaajapoika vailla huolia.

Loppua kohti kertomus muuttui vakavammaksi ja vakavammaksi. Katolinen usko vaikeutti tai jopa esti unelmien toteuttamista, ja yksi jos toinenkin hahmo sai huomata, että elämä ei ollut mennyt, kuten oltiin luultu ja uskottu. Loppu vietettiinkin sitten jo hyvin synkeissä tunnelmissa, kuolinpedin ääressä. Toinen maailmansotakin oli tulossa. Tämä tarina ei päättynyt hyvin. 

Tämän traagisen kertomuksen tunteensiirto olisi tapahtunut voimakkaammin, jos olisin lukenut (tai kuunnellut) sen äidinkielelläni. Nyt lähinnä vain totesin, että "Oho, niilläpäs menikin nyt asiat tosi kurjasti, vai niin.". Minun pitänee katsoa tämä televisiosarjana ja elokuvana, niin saadaan vähän lisää tehoja. Varsinkin Bridesheadista tehty televisiosarja kiinnostaa, koska se on moninkertaisesti palkittu, ja pääosan näyttelee, kukapa muukaan, kuin itse Jeremy Irons. Se on nähtävä.

Brideshead Revisited filmatisoitiin 11-osaiseksi televisiosarjaksi vuonna 1981:

Elokuva tehtiin vuonna 2008: