Gourmet, Tuomas Vimma

Vimma Trimalkion pitojen tunnelmissa

Kas niin. Olen jälleen lukenut yhden Tuomas Vimman teoksen, joten minulla taitaa todellakin olla jonkinlainen putki päällä. Vuonna 2008 julkaistu Gourmet on Vimman kolmas romaani, ja minun neljäs puolen vuoden sisään häneltä lukemani teos. Sillä välin kun monet muut lukupuolissa olevat kirjat pölyttyvät hyllyssäni kuukaudesta toiseen, luen Vimman teoksia läpi oman keskimääräisen lukuvauhtini huomioon ottaen todella.. noh.. vimmaisesti. Mutta minkäs teet, kun kirjailijan vauhdikkaita käänteitä ja persoonallista sanakikkailua yhdistelevä teksti aiheuttaa minussa toistuvasti "vielä yksi sivu"-sydrooman? Silloinhan on vain pakko lukea!

Tässä Helsinki-trilogian täydentävässä teoksessa uppoudutaan ravintolamaailmaan, vimmamaisen huikentelevaan tyyliin totta kai: 

Koristelin lautaset tuoksupielikin terälehdistä leikkaamillani lumpeilla, kaislikkoa esittävillä mullokalan viiksisäikeillä, mustikalla värjäämästäni sokerista veistämilläni sudenkorennoilla sekä syötävästä paperista taittelemillani ja sitten friteeraamillani origamikaloilla. Sormisuolan asetin tarjolle valkoisten marsipaanijoutsenten vetämässä kehrätystä sokerista muotoilemassani veneessä.

Idea kirjan sijoittamisesta ruuan maailmaan oli hauska ja trendikäs, tosin ajoittain huomasin puutuvani loputtomaan ruokasnobbailuun, kun niteen pituuskin lähenteli jo kunnioitettavaa kolmeasataa sivua. Pieni tiivistäminen olisikin ollut paikallaan. 

Nyt monta Vimmaa putkeen lukeneena olen alkanut löytää hänen teoksistaan enenevissä määrin yhtäläisyyksiä ja erilaisia kaavoja. Esimerkiksi siinä missä Vimman edellisessä romaanissa, Toisessa, (julk. 2005) päähenkilön tyttöystävä kiihottuu äärimmilleen Louis Vuittonin vintage-matkalaukkusetistä, aiheutetaan naisystävälle vastaavan tasoinen sekoaminen tällä kertaa huippukalliin viinin, vuoden 1947 Chateau Lafleurin avulla:

Kuin veripankkiin yöksi lukittu romanialainen kreivi hän tyhjensi maljansa yhdellä kulauksella, viinin valuessa hänen suupielistään kaulalle ja pamppaileville rinnoille. Zwzannan nännit törröttivät nyt pystyssä kuin Smith & Wesson .357:n viilatut patruunat ja häneltä pääsi ilmoille haavoittuneelle saaliseläimelle ominainen vinkaisu.

Tämänkaltaiset kohtaukset tiivistävät erinomaisesti Vimman hurmosmaisen kursailemattoman suhteen materiaan, ja ennen kaikkea luksukseen. Ja mikäli Helsingin Sanomien Tommi Aitiota on uskominen, saattaa tämä ääri-konsumeristinen ominaispiirre olla peräisin Bret Easton Ellisin American Psycho -klassikosta (julk. 1991).

Kuten aiemmissakin Vimmalta lukemissani romaaneissa, myös Gourmetissa oli mukana hyvin vahvoja ja juonen kannalta relevantteja naishahmoja, jotka ohjailevat miespuolista päähenkilöä mielensä mukaan juuri niin kuin itse haluavat. Pidän tästä puolesta Vimman teoksissa suuresti. Äkkiseltään näyttää monesti siltä, että Vimman kirjat kertovat enemmän ja vähemmän pahoista luonnevioista kärsivistä tuhlaajapojista, mutta lopulta on kuitenkin aina selvää, että puikoissa istuu tosiasiassa miespäähahmoa huomattavasti vahvempi nainen. Tosin Gourmetissa loppuun asti nimettömänä pysynyt päähenkilö kyllä pyrkii uhmaamaan naistensa tahtoa, mutta huonostihan siinä lopulta käy. Tällä tarinalla on siis selkeä opetus..

Alivaltiosihteeri - Virallisuus täältä tähän - Pesunkestävimmät alkkarit 1990-2010, Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka

"Emme voi olla nauramatta, kun muistelemme sitä, kun kerrankin teimme 20 vuodessa yli 6000 radiohupailua! Kaikenlaista sitä voikin sattua!"

Jokin aika sitten tein jotain hyvin harvinaista: ostin äänikirjan omaksi, enkä vain normaaliin tapaani lainannut sitä kirjastosta. Kyseessä oli Alivaltiosihteerin Virallisuus täältä tähän -kokoelma (julk. 2010), joka juhlistaa Suomen pitkäikäisimmän sähköisen median huumoriohjelman 20-vuotismerkkipäivää. Tein tämän poikkeuksellisen ostoksen, koska Alivaltiosihteerin sanataituruus nyt vain on aivan omaa luokkaansa, ja Vesa Keskinen kaiken kukkuraksi sattui pyytämään alle kymmenen euroa tästä yli 600-minuuttisesta jättikokoelmasta.

Osa tämän boksin sketseistä oli minulle ennestään tuttuja aikaisemmin kuuntelemastani Virallisesta kirjasta (julk. 1996), mutta suurin osa oli minulle täysin tuoreita, kiitos vuosia kestäneen radionkuuntelulakkoni. Uusista tuttavuuksista muun muassa tämä sketsi toimi loistavasti:

Viime viikolla Radio Suomen luontoäänenä oli punarinta. Nyt ornitologian tohtori Kari Kona esittelee tämän viikon luontoäänen, muutosvastarinnan. Meille kaikille tuttu, ympäri vuoden Suomessa esiintyvä arkinen jurputtaja on tietenkin muutosvastarinta, consevativicus conservativicus. Muutosvastarinta viihtyy vanhoissa poteroissa, joihin se kaivautuu mahdollisimman syvälle. Tavalliselle luonnonkuluttajalle muutosvastarinta näyttäytyy tavallisesti silloin kun se kuulee jonkun uudistuksen tai organisaatiomuutoksen lähestyvän.

Muutosvastarinnan aistit ovat erittäin herkät. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että se pystyy havaitsemaan lähestyvän organisaatiomuutoksen jopa kahdensadan metrin etäisyydeltä. Lintumaailman oudon linnun muutosvastarinnasta tekee se että se ei itse muni, vaan antaa muiden munia ja ilkkuu itse vieressä.

Viimevuosien kuntauudistussuunnitelmat ovat nostaneet maamme muutosvastarintakannan huippuunsa, ja nykyään muutosvastarintoja tavataan niin kerrostalojen yhtiökokouksista kuin työpaikkojen kahvihuoneista. Seuraavaksi kuulemme täysikasvuisen urosmuutosvastarinnan iloista jurputusta keväisessä organisaatiossa: "Ei käy, ei käy, ei käy! Ei tule onnistumaan, ei tule onnistumaan, ei tule onnistumaan! Ei käy, ei käy, ei käy! Ei tuo ennenkään ole toiminut.."

Tämä kymmenen cd-levyä sisältänyt boksi oli lähes täydellinen. Ainoa asia, mikä yllätti minut negatiivisesti, oli aiemmin julkaistusta Virallisesta kirjasta tyystin puuttuneet äänitehosteet, jotka pilasivat osan tämän kokoelman jutuista. Muun muassa erilaiset sireeniäänet, kimeä linnunlaulu ja kaoottinen tehdasmelu lähinnä peittivät sanataituruuden alleen, eivät tuoneet sitä paremmin esille.

Se mitä todella ihailen, on Heikuran, Frangénin ja Liikan tasaisen tuottoisa ja poikkeuksellisen pitkä ura. He ovat tehneet luovaa työtä demokraattisessa kolmen kimpassa jo neljännesvuosisadan ajan, eikä loppua näy. Aivan kuten Josper Knutaskin Virallisuus täältä tähän -kokoelman mukana olevassa vihkosessa toteaa:

Eräässä mielessä Alivaltiosihteeri-ryhmä on ainutlaatuinen: he käsikirjoittavat suurimman osan materiaalistaan yhdessä alusta loppuun. Tämä, että kolme ihmistä (kesälomia lukuun ottamatta) joka maanantai ja tiistai kahdenkymmenen vuoden ajan tapaavat toisensa ja kirjoittavat materiaalinsa yhdessä, on hyvin poikkeuksellista.

Knutaksen mukaan tällaista työskentelymetodia käyttävät maailmalla lähinnä amerikkalaiset sitcomit, ja niissä käsikirjoittajat vaihtuvat yleensä tiuhaan tahtiin. Niinpä on selvää, että Heikura, Frangén ja Liikka muodostavat ihailtavan tiiviin ja pitkäikäisen ryhmän.
- Respect!

P.S.

Tiedätkös muuten, millä tavalla Jari Tervon uutta Kekkos-kirjaa myydään Tampereella?

 - Kyllä minä tiedän.. Onkos likalla Tervon uutta kirjaa myyrä?

Hiljaiset sillat, Robert James Waller

"Kuin kaksi yksinäistä lintua jotka suunnistavat tähtien avulla laajojen autiomaiden halki olemme kaikkien näiden vuosien ja elämämme ajan kulkeneet toisiamme kohti"

Robert James Wallerin Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, julk. 1992) on todellinen mielipiteidenjakaja. Yleisesti ottaen tätä oman aikansa bestselleriä joko kiitellään kyyneleet silmissä, tai halveksutaan intensiteetillä, joka vetää vertoja E.L. Jamesin Fifty Shades of Greyn nostattamaan paskamyrskyyn. 

Esimerkiksi Goodreadsissa tämä onnettomasta rakkaudesta kertova tarina näyttäisi saaneen lukijoilta usein joko alimman (yksi tähti) tai ylimmän (viisi tähteä) mahdollisen rankingin. Hiljaisia siltoja vihaavien leiri toivoi muun muassa mahdollisuutta antaa "negatiivisia tähtiä" ja ohjeisti yksityiskohtaisesti, miten niteen saa parhaiten poltettua ("Tear pages out of binding - I find seven pages at a time works best.."), kun taas Robertin ja Francescan rakkaustarinan mukaansa tempaamat Waller-fanit totesivat tuntevansa sääliä arvostelijoita kohtaan, ja suitsuttivat teosta todella suurella intensiteetillä. 

Nämä äärimmäiset Goodreads-arvostelut ovatkin erinomainen esimerkki siitä, miten internetin suoma anonymiteetti vapauttaa lukijoiden kielenkannat poikkeuksellisen hyvin. Ja hyvä niin, koska tässä tapauksessa lopputulos oli mitä viihdyttävin.

Syy siihen, miksi tällainen perus-harlekiini herätti noin voimakkaita tunteita, lienee sen huima menestys. Arvostelijoita taitaa hieman ärsyttää, että "tällainen roska" on yksi 1900-luvun myydyimmistä teoksista. Olisihan siinä innokkaimmallakin vihaajalla melkoinen polttaminen, kun Hiljaisia siltoja on myyty maailmanlaajuisesti 50 miljoonaa kappaletta. 

Vain yhdestä asiasta kaikki näyttävät olevan pitkälti samaa mieltä: Clint Eastwoodin Hiljaisista silloista tekemää elokuvasovitusta pidetään kirjaa selvästi parempana. Kuten Goodreadsissa Keith-nimimerkin suojissa esiintyvä, Wallerin kirjalle yhden tähden antanut lukija kirjoitti: 

The best line I ever saw concerning this book is from a reviewer of the Clint Eastwood movie of it, something about how amazing it was that Eastwood could make a silk purse out of such a sow's ear of a book.

Itselleni Hiljaiset sillat ei ollut maailmoja mullistava lukuelämys, jollaista teoksen takakansi ("..tarina joka palauttaa uskon rakkauteen") lupaili, mutta toisaalta huomasin kyllä ärtyväni, kun Francesca ja Robert eivät lopulta päätyneetkään yhteen. Jotain tämä siis minussa kosketti.

Patanjalin Yoga-Sutra - Joogan filosofia, Måns Broo

Maailman vanhin jooga-raamattu yllätti 

Osallistuin juuri elämäni viidennelle astangajoogaleirille, ja sieltä mukaani tarttui maailman vanhin pelkästään joogaan keskittyvän teos, Patanjalin Yoga-sutra (julk. noin 350 jKr.). Olen jo vuosia ollut hyvin tietoinen tästä joogafilosofian kivijalasta, ja nyt voin vihdoin tyytyväisenä kertoa lukeneeni sen! Kyseessä on vieläpä ainoa suoraan alkuperäiskieli sanskritistä tehty suomennos (julk. 2010), jonka takana on Åbo Akademin uskontotieteen laitoksen opettaja ja joogalehti Anandan päätoimittaja, Måns Broo.

Pidin Broon tavasta kirjoittaa. Akateeminen tausta näkyi paitsi alkuperäistekstin suorana käyttämisenä, myös objektiivisuutena ja harkittuna kriittisyytenä, lehtitausta taas selkeytenä ja soljuvuutena. Monesti Broo esimerkiksi avasi vaikeaselkoisia tekstejä käytännönläheisillä esimerkeillä, ja pyrki sitomaan sutrat toisiinsa tekemällä viittauksia eteen- ja taaksepäin aina sopivan paikan tullen.

Jos tarkkoja ollaan, on Yoga-sutra itsessään vain 196:n, aforismimaisen lauseen pituinen. Suurin osa tämän 246-sivuisen kirjan tekstistä koostuukin sutrille elintärkeistä kommentaareista, joita ilman itse sutria on pitkälti mahdoton ymmärtää. Kirjan alussa Broo vertaakin sutria luentomuistiinpanoihin ja kertoo, että Intiassa sutra-teoksia opiskellaan yhä niin, että oppilas opiskelee aluksi sutrat ulkoa, ja tämän jälkeen opettaja avaa niiden sisällön oppilaalleen omin sanoin.

Mitä Patanjalin Yoga-sutrien sisältöön tulee, täytyy minun myöntää yllättyneeni. Mukana oli toki odotettavia viisauksia, kuten Om-tavun merkityksen avaus, ja sutra, jossa sanotaan: "Jooga on mielen toimintojen pysäyttämistä". Nämä eivät kummastuttaneet. Myös eettinen koodisto, ja tarinat joogan kautta saavutettavista yliluonnollisista kyvyistä, kuten taidosta muuttua näkymättömäksi tai lentää, olivat odotettavissa. Se, mikä minut yllätti, oli Patanjalin negatiivinen suhde aineelliseen maailmaan ja ihmiskehoon. 

Aiempien joogasta lukemieni kirjojen perusteella odotin löytäväni lempeitä ja positiivisia sanoja kehon ja mielen yhteen sulauttamisesta, mutta törmäsinkin ohjeisiin, joiden avulla saavutetaan erillisyys. Tunnetta voi verrata siihen, kun leppeän ja silotellun rippileirin jälkeen erehtyy lueskelemaan Vanhan Testamentin tulikivenkatkuisia uhkauksia. Ristiriidan nykypäivän länsimaisen joogakulttuurin ja Patanjalin Yoga-sutran välillä oli havainnut myös niin ikään tästä Måns Broon käännöksestä blogannut Saija Sillanpää.

En tiedä, minkälaista filosofiaa pohjimmiltani odotin, mutta Yoga-sutrat, joka edustaa yhtä hindulaisuuden kuudesta klassisesta filosofiasta, on pohjavireeltään hyvin kaukana esimerkiksi lempeästä ja maailmoja syleilevästä tiibetin-buddhalaisuudesta, johon olen Pema Chödrönin teoksien kautta tutustunut. Tiibetin-buddhalaisuudessahan uskotaan, että yksikään ihminen, asia tai tapahtuma ei ole pohjimmiltaan yksiselitteisen paha, ja korkein päämäärä on sulautua yhteen, ymmärtää, ettemme ole erillisiä entiteettejä. Samkhyaan oppinsa pohjaava, monessa kohtaa buddhalaisuutta kritisoiva Patanjali taas korostaa maailman pahuutta ja elämän tuottamaa tuskaa, ja kehottaa pyrkimään täydellisen pesäeron tekemiseen tuosta kaikesta. Jooga on vain väline lopullisen päämäärän, erillisyyden, saavuttamisessa. Kuten 16. sutrassa todetaan: "heyam duhkham anagatam - Tuleva tuska on vältettävä".

Parasta Patanjalin Yoga-sutrassa olivat rauhallinen pohjavire, ja aivoja stimuloivat ajatusleikit muun muassa siitä, miten ihmismieli toimii, kuinka havainnot ulkomaailmasta syntyvät ja millainen maailmankaikkeuden rakenne on. Patanjalin mukaanhan maailmassa on varsinaisen maan (bhurloka) ohella useita eri tasoja, muun muassa kuusi erillistä helvettiä ja seitsenosainen manala, sekä viisiosainen taivas. Mainittakoon vielä, että näistä tasoista löytyy esimerkiksi ihmissyöjiä, demoneita ja puoli-ihmisiä. Yhtenä kommentaattoreista toimineen B.K.S. Iyengarin mukaan tämä maailmankaikkeuden makrokosmos on myös rinnastettavissa ihmiskehon mikrokosmokseen.

Lyhyesti Yoga-sutraa voisi kuvailla yllättäväksi yhdistelmäksi muinaista psykologiaa, filosofiaa, uskontoa ja myyttejä. En usko tämän teoksen vaikuttavan omaan vakaumukseeni (perus-luterilainen) tai edes joogaharrastukseeni juurikaan, mutta oli kiehtovaa tutustua näinkin erilaiseen ja itselle vieraaseen maailmankatsomukseen.