Harry Potter ja kirottu lapsi, J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany

J. K. Rowling teki sen taas!

Muistan miten joitakin vuosia sitten elettiin sen uhan alla, että Harry Potterin tarina ei saisi enää koskaan jatkoa. Ajatus tuntui musertavalta, olihan kyseessä yksi kaikkien aikojen lempikirjasarjoistani. Sittemmin J. K. Rowling onneksi käänsi kelkkansa, ja nyt on olemme saaneet sekä tämän Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child, 2016) -näytelmän ja sen käsikirjoitukseen perustuvan teoksen, että lupauksen viidestä (!) Fantastic Beasts and Where to Find Them -elokuvasta. The world is looking good again!

Harry Potter ja kirottu lapsi oli lukukokemuksena hyvin koukuttava, aivan kuten Potter-teokset aina. Näytelmämuotoon jätetty, dialogipainotteinen tekstirakenne tuntui pintaraapaisumaiselta ja kliiniseltä perinteiseen proosaan verrattuna, eikä fantasiamaailmaan siksi pystynyt uppoutumaan aivan samalla tavalla kuin muissa Potter-kirjoissa, mutta mielenkiintoinen juoni kompensoi tätä puutetta mukavasti.

Suvantoja ei juuri ollut, ja Rowlingille tuttuun tapaan yllätyksiä mahtui runsaasti matkan varrelle. Lempihahmokseni nousi yllättäen Draco Malfoyn supersympaattinen Scorpius-poika, joka.. noh, en nyt halua spoilata mitään niiltä, jotka eivät ole vielä tätä teosta lukeneet. Aivan kuten paras ystäväni varoitti: "Et sitten kerro minulle siitä Potter-kirjasta mitään, haluan lukea sen itse!".

Yllä olevaa käskyä uhmaten mainittakoon kuitenkin vielä, että pidin kovasti myös Kirotun lapsen Mandela-efekti -henkisestä aikamatkustusteemasta, joka muistutti hienosti siitä, miten vaarallista yhdenkin yksityiskohdan muuttaminen menneisyydessä voi olla. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, usein hyvin yllättävillä ja ennustamattomillakin tavoilla. 

Kaiken kaikkiaan Kirottu Lapsi ei noussut alkuperäisten Potter-kirjojen tasolle, mutta oli ihanaa päästä takaisin Potterin maailmaan ja itselle niin rakkaiden hahmojen seuraan vielä kerran.

Niin loppuu maailma - sellaisena kuin me sen tunnemme, Erlend Loe

Vihdoin uusi teos lempikirjailijaltani!

Syy siihen, miksi monet kulkivat penkin ohi niin nopeasti, Doppler ajatteli, piili todennäköisesti siinä, että suurin osa kaikesta mitä he olivat ostaneet oli maksanut enemmän kuin mihin heillä olisi ollut varaa.

Olen ollut Erlend Loe -fani jo yli kymmenen vuotta. Niinpä innostuin suunnattomasti, kun sain tietää, että Loelta on vihdoin ja viimein suomennettu uutta materiaalia. Olen odottanut tätä hetkeä vuodesta 2011 lähtien, jolloin Loen edellinen aikuisille suunnattu ja suomeksi käännetty teos, Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa, ilmestyi. 

Niin loppuu maailma (Slutten på verden slik vi kjenner den, julk. 2015/2016) jatkaa Loen Doppler-saagaa varmalla otteella. Yhteiskunnan normeihin ja kulutushysteriaan suhtaudutaan kriittisesti, ja siinä sivussa käsitellään ongelmallista suhdetta omaan perheeseen, jonka Andreas Doppler hylkäsi koettuaan tietynlaisen valaistumisen päähän kohdistuneen iskun seurauksena. Pitkään metsässä yhdessä Bongo-hirven kanssa asuttuaan Doppler yrittää palata kotiin, mutta sepä ei olekaan aivan niin yksinkertaista..

Niin loppuu maailma oli viihdyttävä ja nopeakäänteinen teos, joka yllätti minut moneen kertaan. Loen tausta leffojen maailmassa näkyi selvästi, niin elokuvallisia monet kohtaukset olivat. Ne saattoi suorastaan nähdä silmien edessä. Esimerkiksi tämä Tolkien-vaikutteinen skenaario oli varsin hypnoottinen:

Samalla hetkellä kun Egil Hegel nousi jaloilleen, Doppler heitti puuronhämmentimen kauniissa kaaressa liekkejä kohti. Sadat silmäparit seurasivat sen lentoa. Dopplerin kasvoille levisi itsevarma hymy. Hän oli pelastunut heidät kaikki. Hän oli pelastanut koko maailman. Hän oli taistellut pahoja voimia vastaan ja oman henkensä uhalla, luonnonvoimia ja vastustajia uhmaten noussut tulivuoren reunalle ja heittänyt kirotun esineen ikuisiin liekkeihin. Pahan esineellistymän liitäessä ilman halki Doppler oli kuulevinaan keijukaisten hentoa laulua, joka oli kuin metsän huminaa:

Puuronhämmennin kokoaa heidät, puuronhämmennin löytää heidät, puuronhämmennin ottaa heidät valtaansa ja kietoo heidät pimeyteen. Synkässä pohjoisessa, varjojen maassa.

Hänen hymynsä hyytyi kuitenkin, kun hän näki syrjäsilmällä miten salamannopea Egil Hegel kaatoi Sensei Arntzenin pyörätuolin, otti kaksi isoa harppausta ja ponnisti nuotiota kohti. Se oli täysin mahdoton tiikerinloikka. 

Niin loppuu maailma lunasti odotukseni, ja toi Dopplerin tarinaan monta uutta yllättävää twistiä. Olen todella iloinen, että Loe päätti herättää Dopplerin henkiin vielä kerran, ja näin pitkä Erlend Loe -puutoskauteni sai päätöksensä. Miika Nousiaisen teokset ovat toimineet hyvänä korvikkeena, mutta kyllä Loe on sentään aina Loe.

Reborn, Katie Price

"Working class-glamour girl"

Katie Price on brittiläinen kohujulkkis, jonka suosio perustuu toisaalta samaistumiseen, toisaalta myötähäpeään. Osa ihmisistä samaistuu Katien neoliberalistiseen "ryysyistä rikkauksiin" -tarinaan, osa pitää entistä kolmossivun topless-tyttöä lähinnä surkuhupaisana pissiksenä (engl. "chav"). Pricellä on myös runsaasti seuraajia, jotka haluavat "olla seuraava Jordan", ehkä kuuluisimpana näistä "Britannian vihatuin nainen", Josie Cunningham. Price ei siis ole brittien silmissä yhtä kiistaton työväenluokan sankari kuin esimerkiksi David Beckham, mutta hänelläkin on silti kannattajansa. 

Osa tutkijoista on sitä mieltä, että syy tähän mielipiteiden kaksijakoisuuteen saattaa piillä Pricen yhteiskuntaluokassa ja sukupuolessa. Mendickin, Allenin ja Harveyn tekemän tutkimuksen ("We can Get Everything We want if We Try Hard", Young People, Celebrity, Hard Work, 2015) mukaan "Female celebrities adopting 'glamorous' working-class hetero-femininities were usually named as worthless and 'famous for nothing'". Heidän kyselytutkimuksensa paljasti, että brittinuoret pitävät uskottavina julkkiksina ennen kaikkea valkoihoisia keskiluokkaisia miehiä, kuten Bill Gatesia. Itse asiassa ainoa ei-uskottava miesjulkkis joka heidän tutkimuksessaan nousi esiin oli naismaiseksi luonnehdittu Justin Bieber. 

Yksi asia on kuitenkin selvä: Katie on onnistut brändäämään itsensä myyvästi, ja niinpä hän pystyy elättämään itsensä ja viisi lastaan erinomaisesti. Sittemmin glamourmallin työnsä jättänyt Price jopa manailee tässä uusimmassa Reborn-elämänkerrassaan (julk. 2016), että hän on parisuhteissaan aina se paremmin tienaava osapuoli, joka saa pitää silmänsä auki sen varalta, etteivät miehet olisi hänen kanssaan vain rahan takia.

Artikkelissaan Glamour modelling and the marketing of self-sexualization (2010) Maddy Coy ja Maria Garner ovat todenneet, että glamourmallina toimiminen on kuin kaksiteräinen miekka. Toisaalta sen avulla on mahdollista saada taloudellista voittoa, mutta se myös vahingoittaa naisen sosiaalista statusta. Katie Price esimerkiksi suljettiin vuonna 2008 ulos Cartier Polo International -hevostapahtumasta, koska "she was not the sort of person the organizers felt should be attending". Price luonnollisestikin suivaantui tästä, ja kirjoitti Times-lehteen vastineen, jossa hän huomautti, että hevosharrastus kuuluu kaikille, ei vain eliitille: "horses.. should be for everyone, little girls, glamour girls, working-class girls like me". 

Tuon tapauksen jälkeen Katie on kuitenkin saanut parannettua sosiaalista asemaansa brittiläisen yläluokan silmissä, tässä Reborn-kirjassaan hän kertoi nimittäin kaveeranneensa jopa Camilla Barker-Bowlesin kanssa. Hän ei siis ole enää sosiaalisesti ja kulttuurisesti turmeltunut ihminen ("socially and culturally bankrupt"), kuten Coy ja Garner artikkelissaan vielä vajaa kymmenen vuotta sitten kirjoittivat. Tämä voi johtua pitkälti siitä, että Price on nykyään eläkkeellä glamourmallin ammatistaan, ja hän on sittemmin profiloitunut ennen kaikkea äidiksi, talk-show -vieraaksi ja yrittäjäksi. 

Yksityiselämä, jota tämä elämänkertakin käsittelee, on toki aivan yhtä vauhdikasta kuin ennenkin: Rebornissa Katie kertoo menneensä naimisiin uusimman miehensä Kieran Haylerin kanssa vain viiden viikon seurustelun jälkeen. Myös ensimmäinen yhteinen lapsi, Jett, sai alkunsa heti suhteen alkuviikkoina. Tylsäksi tätä(kään) Katien elämänkertaa ei siis voi moittia.

Benjamin Buttonin erikoinen elämä, F. Scott Fitzgerald

"Valtaviin kapaloihin kiedottu, noin 70-vuotias mies istui ahdettuna yhteen salin kehdoista"

Katsoin joitakin vuosia sitten kolmella Oscarilla palkitun Benjamin Buttonin uskomaton elämä -elokuvan. Odotin siltä paljon, mutta odotukseni eivät täyttyneet. Tarina tuntui liian raskaalta ja laahaavalta. 

Tästä huolimatta en epäröinyt hetkeäkään, kun löysin F. Scott Fitzgeraldin alkuperäistarinan, Benjamin Buttonin erikoinen elämä -kirjasen (The Curious Case of Benjamin Button, julk. 1922). Poikkeuksellisen pienikokoinen ja ohut nide vaikutti juuri täydelliseltä välipalakirjalta, ja sellaiseksi se myös osoittautui. 

Benjamin Buttonin erikoinen elämä on vetävästi kirjoitettu elämäntarina, jonka takaperoisuus saa mielen hauskalla tavalla solmuun. Olen aina rakastanut absurdeja tarinoita, jotka kyseenalaistavat arkitodellisuuden lainalaisuudet ja avaavat ovia uusiin, hieman vinksahtaneisiin maailmoihin. Samasta syystä olen aina pitänyt myös Nikolai Gogolin Nenä-novellista. 

Kiitokset myös siitä, että tässä kirjaversiossa liika paatoksellisuus oli jätetty pois, vaikka mukana onkin ymmärrettävistä syistä johtuen myös haikeutta, varsinkin tarinan lähestyessä loppuaan. 

Goodreadsissa nimimerkillä Laura esiintyvä lukija tiivistää tunteeni Benjamin Buttonin tarinasta erinomaisesti:

- Loved this short story! Darn near perfect to me.

Väkivalta, Slavoj Žižek

Ja nyt hieman slovenialaista filosofiaa

..vaikka kykymme abstraktiin järjenkäyttöön on kehittynyt valtavasti, kykymme reagoida tilanteisiin emotionaalisesti ja eettisesti on edelleenkin ikiaikaisten vaistonvaraisten toimintojen ehdollistamaa.

Slavoj Žižekiä pidetään yhtenä nykyajan tunnetuimmista filosofeista ja kulttuuriteoreetikoista. Minulle Žižek oli kuitenkin vielä aivan viime viikkoihin asti tuntematon suuruus, ja tutustuin häneen vasta erään tutkijakollegani suositeltua minulle tätä Väkivalta-kirjaa (Violence - Six Sideways Reflections, julk. 2008) lähdemateriaaliksi erääseen työn alla olevaan artikkeliini. Yleensä en bloggaa lähdeteoksistani, mutta tämän kirjan kohdalla päätin tehdä poikkeuksen, koska kyseessä on suhteellisen populaari teos. Heti etuliepeessä kirjoitetaan:

Žižekin kirjoituksia on kuvailtu parhaaksi älylliseksi viihteeksi ja häntä on kutsuttu kulttuuriteorian Elvikseksi, sillä hän havainnollistaa filosofiaa käyttämällä esimerkkejä tunnetuista elokuvista ja muualta populaarikulttuurista.

Olen kieltämättä samaa mieltä. Žižek konkretisoi filosofisia pohdintojaan käyttämällä esimerkkeinä muun muassa Lars von Trierin ja Alfred Hitchcockin elokuvia, psykoanalyysiä ja maailmanlaajuisesti paljon kuohuntaa herättäneitä kriisejä ja välikohtauksia, kuten syyskuun 11. päivää, Lähi-idän konfliktia ja holokaustia.

Teksti oli vetävästi kirjoitettua ja ajatuksia herättävää. Akateemisesti en saanut tästä irti sitä mitä hain, mutta kyllä tämän luki ihan mielikseen. Mukana oli minulle ennestään tuttuja näkemyksiä, kuten ajatus siitä, että ideologia toimii voimakkaimmin silloin, kun se hyväksytään neutraalina ja universaalina totuutena (vrt. Hegel), mutta Žižek rikastutti mieltäni myös monilla uusilla katsontakannoilla.

Žižekin pohdintojen keskiössä oli niin sanottu väkivallan troikka, johon kuuluvat hänen mukaansa paitsi subjektiivinen väkivalta, myös symbolinen, kieleen liittyvä väkivalta ja systeeminen, poliittisiin ja taloudellisiin järjestelmiin sisäänrakennettu väkivalta.

Pidän tavasta, jolla Žižek ajattelee. Hänellä on kyky kääntää asiat päälaelleen ja katsoa niitä uusista näkökulmista. Mukana oli lisäksi paljon loistavia sitaatteja, kuten esimerkiksi nämä:

Jos valta korruptoi, myös sen kääntöpuoli on totta; vainokin korruptoi uhrinsa, tosin ehkä paljon hienovaraisemmin mutta myös paljon traagisemmin.
- Arthur Koestrel

Vasta kun kohtaa jonkun, joka on lähtöisin omasta poikkeavasta kulttuurista, alkaa käsittää, mihin itse oikeasti uskoo.
- George Orwell