Suon villi laulu, Delia Owens

 

Nappasin tästä teoksesta pikaisesti kuvan
hyödyntämällä työpaikkani varaushyllyssä ollutta
nidettä. Alueemme varausjonossa on tätä
kirjoittaessa edelleen kymmeniä lukijoita.

Kirja aisteille, ei niinkään aivoille

Eläintieteilijä ja esikoiskirjailija Delia Owensin Suon villi laulu (Where the Crawdads Sing, 2018) on kasvanut todelliseksi ilmiöksi. Teosta on myyty miljoonia, ja se on kaikkien huulilla ympäri maailmaa. Itsekin tartuin Pohjois-Carolinan marskimaalla asuvan Kyan tarinaan kirjastoasiakkaani lämpimän suosituksen perusteella. Asiakas vieläpä heitti minulle ekstrasyötin sanomalla, että kaikki selviää vasta aivan kirjan viimeisillä sivuilla. Melkoista härnäystä.

Itselleni Suon villi laulu oli keskitason lukukokemus (tai oikeammin kuuntelukokemus). Tarinassa oli kiinnostavia elementtejä, kuten murhamysteeri ja upeaa luontokuvausta, jota jopa kirjaa kritisoivat lukijat kollektiivisesti kehuvat, mutta lopultakin minulle jäi päällimmäiseksi tunteeksi taustalla jäytävä, hienoinen pitkästyminen. Juoni nimittäin eteni hitaasti, ja asetelmasta olisi voinut saada irti niin paljon enemmänkin. Varsinkin teoksen loppupuolen oikeussalidraama oli varsin pitkäpiimäistä seurattavaa. Tästä samaa mieltä oli muun muassa Elina. 

Monet lukijat ovat kritisoineet Owensin kirjan juonta, todeten sen olevan epäuskottava. Samoin Suon villiä laulua on ajoittain kuvattu varsin "höttöiseksi" lukukokemukseksi, joka ei juurikaan eroa kioskikirjallisuudesta. Itse en kioskikirjallisuutta lue, mutta ymmärrän yhtäläisyysmerkkien vetäjiä, sillä itseäni tämä tarina muistutti Brooke Shieldsin tähdittämästä Sininen laguuni -elokuvasta (The Blue Lagoon, 1980). Eroottinen teinirakkaus tropiikissa, yhteiskunnan ulkopuolella, kuulostaako tutulta..?

Sinällään en näe mitään pahaa romanttisissa tai eroottisissa tarinoissa; niille kuuluu ehdottomasti oma ekologinen lokeronsa kirjamaailmassa. 

Luulen, että ne lukijat, jotka kritisoivat Owensin teosta pohjaten mielipiteensä kirjan kioskikirjamaisuudelle, eivät yksinkertaisesti tienneet, mitä tulevan piti. Sillä eihän tämä nyt mitään Dostojevskia ole, vaikka miten päin katsoisi. Suon villi laulu on viihdettä, ja sellaisena se kannattaa myös ottaa. 

Eerika, Vera Miettinen

 

Kunpa tätä kirjaa ei olisi koskaan tarvinnut kirjoittaa

Jotkut kirjat haluaa ahmia nopeasti loppuun, koska ne on kirjoitettu niin taitavasti ja kauniisti. Sitten on kirjoja, kuten rikostoimittaja Vera Miettisen Eerika (2020), joiden lukemista ei voi lopettaa, koska tarina on liian piinaava ja surullinen. 

Kuuntelin vuonna 2012 murhatun, kuolinhetkellään 8-vuotiaan Eerikan tarinan äänikirjana, ja toisin kuin yleensä, en loikkinut monien eri äänikirjojen välillä, vaan keskityin parin päivän ajan sataprosenttisesti tähän tarinaan. 

Vaikka pitkälti kaikkien suomalaisten tapaan tiesin tapahtumien surullisen lopputuloksen, en voinut lopettaa kuuntelemista. Turhauduin, järkytyin ja suutuin moneen kertaan, ennen kuin kirja oli lopussa. Mielessäni pyöri ajatuksia, kuten: "Jos Sirpa Laamanen vielä kerrankin väistää vaatimusta todistaa henkilöllisyytensä vailla seuraamuksia, minulla palavat hihat lopullisesti" ja: "Miten tämä on mahdollista?!". Tämä tarina oli kuin Kafkan oikeusjutun käänteinen versio suoraan helvetistä: syylliset tiesivät tekonsa, mutta eivät jääneet kiinni, koska "byrokraatit" olivat täysin hampaattomia.

Eerikan tarinan saavuttua päätökseensä katsoin vielä YouTubesta Eerikan murhaajien haastattelupätkän, ja pöyristyin sitä kepeyttä, jolla he asiasta puhuivat. Kyyneleet nousivat silmiini. 

En juurikaan lue rikoksia käsitteleviä kirjoja, mutta tämän luin, ja suosittelen tämän lukemista myös vähintäänkin kaikille niille, jotka työskentelevät lasten parissa tavalla tai toisella. Kuten Miettinen kirjan lopussa toteaa: "Jos edes yksi lapsi säästyy samalta kohtalolta kuin Eerika, tämän kirjan tehtävä on suoritettu". Miettisen mukaan lastensuojelussa on myös todella tapahtunut joitakin positiivisia muutoksia Eerikan tapauksen jälkeen. On tärkeää, että tämä tarina ei unohdu, jotta saman toistuminen jatkossa voitaisiin välttää.

Pohjoisen mytologia, Neil Gaiman

 

Edda gaimanilaisittain

Kun tartuin tähän Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia -teokseen (Norse Mythology, julk. 2017), en ollut varma, mitä odottaa. Tiesin vain, että kirjan kansi on hieno, nimi lupaava, ja sen on kirjoittanut legendan maineessa oleva fantasiakirjailija. Kun aloitin lukemisen, jätin johdannon väliin, ja hyppäsin ummikkona suoraan tarinoihin. 

Pian minulle selvisi, että kyseessä on Gaimanin uudelleentulkinta Runo-Eddasta (800-1000 -luku), ja Proosa-Eddasta (noin 1220). Petyin hieman, koska olin odottanut saavani lukea jotain aivan uutta. Mietin jopa, ovatko Gaimanilta loppuneet ideat kesken? Mutta taas toisaalta, onko mikään lopultakaan täysin uutta, ja jos siltä joskus vaikuttaakin, voiko sekin johtua vain siitä, että lähde on lukijalle sillä kertaa tuntematon? Tämä on klassinen ikuisuuskysymys. Kuten Christopher Booker on todennut kirjassaan The Seven Basic Plots - Why We Tell Stories: 

Without in any way wishing to detract from the genius of our great storytellers -- the stories told by even the greatest of them are not their own. Their skill lies in the power with which they manage to find new outward clothing in which to dress up a theme which is already latent, not only in their own minds but in those of their audience. (Booker, 2004, s. 543.)

Kokemuksena Gaimanin Edda-uudelleentulkinnat olivat sujuvaa, joskin ajoittain hieman pintaraapaisumaista ja asiasta toiseen hyppivää luettavaa. Tämä tarinoiden sekvenssimäisyys johtuu tietenkin pitkälti Gaimanin lähdemateriaalista, joka on toki sinällään ehdottomasti lukemisen arvoista itsessäänkin. Omiksi suosikeikseni Gaimanin uudelleentulkinnassa nousivat tarinat, joissa Loki oli keskeisessä roolissa (esimerkiksi "Mestarirakentaja"). Pidän Lokin moniselitteisyydestä, ilkikurisuudesta, ja tämän kyvystä muuttaa muotoa milloin miksikin. 

Sellainen Loki vain on. Häntä paheksui silloinkin, kun oli syytä olla kiitollinen, ja hänelle oli kiitollinen silloin, kun häntä olisi pitänyt vihata.

Ongelmallinen tekijyys

Kaiken kaikkiaan Pohjoisen mytologia pyrki minusta olemaan hieman liian "uskollinen" alkuperäiselle materiaalille, kun ottaa huomioon, ettei itse kirjan nimessä mainittu Eddaa lainkaan. Ehkä siksi tästä teoksesta jäi hämmentynyt fiilis. Kirja on Gaimanin, mutta toisaalta taas ei ole. Gaiman on tässä tapauksessa ennemminkin kuin nykyajan Elias Lönnrot tai Snorri Sturluson 2.0, mutta tuokaan vertaus ei tunnu ihan oikealta.

Pohjoisen mytologia vaikuttaakin pyörivän jonkinlaisessa tekijyyden liminaalitilassa, haastaen samalla käsitykseni fantasiakirjallisuuden ja muinaisten myyttien kompleksisesta suhteesta. Fantasiakirjailijat toki lainaavat myyteistä ja taruista materiaalia tuon tuostakin, mutta astetta harvemmin olen törmännyt tilanteeseen, jossa fantasiakirjailija päättää kertoa vanhat tarut uudestaan, täydennellen, tulkiten, ja uuden nimen alla. Kärjistäen voisi kysyä: onko tässä kirjamaailman Theseuksen laiva?

Tällaisissa uudelleenkerrontatilanteissa preferöisin tarinan tai myytin alkuperäisen nimen säilyttämistä tai vähintäänkin jonkinlaista korostamista myös uuden teoksen nimessä. Tämä osoittaisi ansaittua kunnioitusta alkuperäistä tarinaa kohtaan, ja potentiaaliset lukijat välttyisivät väärinkäsityksiltä. Näin, alkuperäistä tarun nimeä esiintuoden, toimittiin esimerkiksi Tolkienin postuumisti julkaistun The Legend of Sigurd & Gudrún:in (2009) kanssa.

Lukemisen arvoinen kirja tämä toki oli, ja ajoittain varsin viihdyttäväkin sellainen. Tarinoiden irrallisuuden ansioista tämä kirja sopi myös erinomaisesti osissa luettavaksi. Saatoin kahlata läpi esimerkiksi yhden kertomuksen per. päivä. Pohjoisen mytologiaa voi suositella myös nuoremmille lukijoille helposti avautuvaksi ensikosketukseksi Eddoihin. 

LÄHDE:

Booker, C. (2004). The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories. London & New York: Continuum.

Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta, Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala & Tanja Välisalo (toim.)

Mitä fantasia on?

Joitakin vuosia sitten tutkijakollegani pyysivät minua mukaan mielenkiintoiseen tietokirjaprojektiin, jonka aiheena on fantasia. Fantasiasta väitöskirjaa Jyväskylän yliopistolle kirjoittavana tutkijana lupauduin mukaan ilomielin. Kirjoitin teokseen luvun antifaniudesta, käyttäen esimerkkeinä muun muassa Christopher Paolinin, Twilightin ja Fifty Shades of Greyn antifaneja. Tekstini on vahvasti yhteydessä tulevaan väitöskirjaani, ja se on sivu mennen mainittuna myös ensimmäinen yksin kirjoittamani, vertaisarvioitu artikkeli. 

Nyt, vuosia myöhemmin, ja monen muokkauskierroksen jälkeen, kirjamme on vihdoin ulkona. Sivuja tässä suomalaisen fantasiatutkimuksen Magnum opuksessa on yli 500, ja kirjoittajia mukana 17. Kyseessä on siis todellinen joukkovoimannäyte.

Fantasia - Lajit, ilmiö ja yhteiskunta (2021) julkaistiin kesäkuussa, ja sen voi ostaa ainakin Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta. Lisäksi kirjastot palvelevat, luonnollisesti. Suosittelen tätä tietokirjaa kaikille alan tutkijoille, opiskelijoille, sekä jokaiselle fantasiasta kiinnostuneelle. Vaikka kirjoitusote on lähdeviitteineen ja vertaisarviointeineen akateeminen, on tekstit kuitenkin pidetty yleistajuisina. 

Fantasia-teoksen suurin vahvuus on ehdottomasti sen monipuolinen ja ajantasainen aihevalikoima, josta löytyy jokaiselle jotakin. Mukana on lukuisia eri teemoja, kuten suomalainen fantasia, uuskumma, kauhufantasia ja urbaani fantasia, fantasia ja politiikka, sekä sukupuoli ja seksuaalisuus fantasiassa. Luonnollisesti teoksesta löytyy myös katsaus fantasian historiaan, ja lukuisia tulokulmia fantasian tutkimukseen. 

Omalta osaltani haluan kiittää lämpimästi kaikkia kollegoitani, jotka ovat olleet mukana tässä hienossa kirjaprojektissa. Erityiskiitoksen haluan osoittaa kirjan toimittajille, Jyrkille, Tanjalle, Urpolle ja Irmalle.

P.S.

Myös Suomen virallinen Ankkatohtori, tutkijakollegani Katja Kontturi on blogannut tästä teoksesta. Katja kirjoitti kirjaamme luvun fantasiasta sarjakuvissa.