Kun kyyhkyset katosivat, Sofi Oksanen

Minähän en lopeta koskaan kesken. En nytkään.

Äänikirjan kuuntelemisen vaikeus

Kuuntelen äänikirjoja autolla ajaessani lähes päivittäin. Hyvä äänikirja voi pelastaa tylsän ja yksinäisen automatkan ja viedä kuuntelijansa toiseen maailmaan. Liikenteen seuraamisen kannalta tämä toisessa maailmassa oleilu ei tietenkään välttämättä ole hyväksi. 

Kerran en huomannut noudattaa nopeusrajoitusta, koska Twilight-äänikirjani oli niin mielenkiintoisessa kohdassa. Sakothan siitä tuli, ja vaikka yritin hoputtaa poliisia sakkolapun kirjoittamisessa, myöhästyin silti Veijo Hietalan elävän kuvan analyysi -luennolta. Onneksi aina yhtä sympaattinen Veijo oli silloinkin ymmärtäväinen.

Toinen ongelma on se, kun äänikirja on niin tylsä, että alkaa väsyttää, tai olo muuttuu levottomaksi. Silloin tulee helposti vaihdettua Source-näppäimestä CD-puoli USB:ksi. Musiikki sivuuttaa äänikirjan. Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -äänikirja oli juuri tällainen "jaksaa kuunnella-ei jaksa kuunnella" -tapaus. Oikeastaan missään kohtaa ei tullut sellaista "Apua, mitähän seuraavaksi tapahtuu?" -oloa.

Historialliset romaanit eivät vain ole se minun juttuni, kuten taannoinen Laila Hirvisaari -episodikin todisti. Kuuntelin tämän äänikirjan lähinnä siksi, että sitä on mainostettu niin paljon, ja se sattui osumaan silmiini kotikirjastoni uutuustelineestä. En voinut vastustaa kiusausta olla ajan hermolla.

Oksasen runsas terminologia (josta oli koottu jopa oma painettu sanastonsa äänikirjan mukaan) ja historiallisten "tämä pitäisi tietää" -tapahtumien hienonyanssinen jatkumo sai minut turhautumaan: Sotkeennuin poliittisten tapahtumien verkostoon, ja samalla yritin pysyä mukana vielä tarinan ihmissuhdekuvioissakin. Muistella, kuka on kuka ja kenellä on suhde kenenkin kanssa. Mutta jos ajatellaan positiivisesti, niin ainakin tämä teos kasvatti yleissivistystäni ja aktivoi aivojani. Kuuntelunautinto sen sijaan oli vähissä, vaikka Esa-Matti Longin ääni olikin mitä miellyttävin.

                                                  ***************

Keskustelin Oksasen kirjallisesta tuotannosta taannoin erään Tampereen yliopistossa historiaa graduvaiheessa opiskelevan miehen kanssa. Kuten arvata saattaa, historiaan perehtynyt ihminen saa tällaisesta teoksesta hieman enemmän irti.

 Mies ei ollut lukenut tätä uusinta kirjaa, mutta Stalinin lehmät ja Puhdistus olivat tuttuja. Oksasen poliittinen ideologia sai kritiikkiä: Miehen mukaan Oksanen käyttää kirjoissaan denatsifikaatiota, joka on tällä hetkellä nousussa useissa maissa. Oksanen antaa kuvan, että Neuvostoliiton miehitys oli pahempi kuin tosiasiassa, ja huomiotta jää, että natsimiehityksen aikana koko Baltian maiden juutalaisväestö tuhottiin. 

Denatsifikaatio oli minulle uusi termi, jota yritin avata itselleni jälkeenpäin tekemällä pientä tiedonhakua. Ainakin yksi asia tuli selväksi: tämä kuumentaa tunteita. Enempää en aihetta kommentoi, koska tuntisin liikkuvani liian ohuilla jäillä. En ole perehtynyt aiheeseen riittävästi. Mutta sanotaan näin, että historiaan ja politiikkaan perehtynyt ihminen voi löytää Oksasen teoksista poliittisesti epäilyttäviä elementtejä.

Nyt takaisin minulle tutummalle maaperälle: Kirjoittajana Oksanen on lahjakas. Hän osaa kuvailla ihmisiä, maisemia ja oikeastaan mitä tahansa hyvin elävästi. En muista sanatarkkoja lainauksia, koska kyse on äänikirjasta, mutta mielestäni esimerkiksi naisen silmiä kuvailtiin maidossa kylpeviksi kyyhkysiksi, ja rikoksista paljastuvan miehen kasvoja romahtamassa olevan talon nurkaksi, joka sortuu yhdellä iskulla. Jos nämä taidokkaasti maalaillut kielikuvat esiintyisivät miellyttävämmässä tarinakehyksessä, saattaisin todella pitää Oksasen kirjoista. 

                                                     *******************

Välillä oli pakko kuunnella hieman mielialaa nostattavaa musiikkia, jotta jaksoi taas jatkaa tämän synkähkön äänikirjan parissa. Viimeisenä olevan the Curen kappaleen myötä haluan lähettää jouluterveiset gootti-Sofille.

Vadelmavenepakolainen, Miika Nousiainen

Kutsunko sinua Mikoksi vai Mikaeliksi?

..sinua epäillään uumajalaisen omakotitalon luvattomasta käyttöönotosta jouluna 2005, työttömän näyttelijän ja hänen lastensa harhaanjohtamisesta, Lasse Pöystin houkuttelemisesta rikoskumppaniksi..kissaihmisenä esiintymisestä..

-Kyllä, tämä on ajoittain hyvin hauska kirja. Eikä varmasti jää viimeiseksi, jonka Nousiaiselta luen. Kaiken kaikkiaan: Tykkäsin!

                                                 ******************

Miika Nousiaisen vuonna 2007 julkaistu esikoisteos, Vadelmavenepakolainen kertoo Mikko Virtanen -nimisestä miehestä, joka tuntee olevansa kansallisuustransvestiitti: suomalaisen kehoon syntynyt ruotsalainen. Hän näkee suomalaisen mentaliteetin hyvin synkkänä ja masentavana. Asioista ei keskustella tarpeeksi, ja negatiivisuus vallitsee. Toista on ruotsalaisen kansankodin autuus, jota kohti psykopaattinen Mikko lähtee pyrkimään hyvin epäilyttävin keinoin.

Kirjan hauskin episodi on minusta tämä:

Vihaan säämiestä.. Hänen nimensä on Petri Takala. Hänen puolustuksekseen on sanottava, että hän ennustaa sään asiantuntevasti ja yleensä oikein, mutta hän on iso. Hän seisoo aina Suomen säätä ennustaessaan Ruotsin kartan edessä..

..päätin siirtyä suoraan toimintaan. Tein useita yöllisiä iskuja hänen kotiinsa. "Eroa Takala jos henkesi on sinulle kallis!" kirjoitin hänen ikkunaansa sinikeltaisin kirjaimin.. Olen tuhonnut häneltä pari purjelautaa ja repinyt purjeisiin nuo samat vaatimukset. Hän ei ole taipunut.

..Sitten hiivin vajalle, kaivan repustani kirveen ja alan takoa purjelautaa. Isken voimieni takaa. Isken, kunnes liike loppuu kuin seinään. Yritän iskeä, mutta pääni yläpuolella oleva kirves ei hievahdakaan, se on Takalan vahvassa otteessa. Sekunnin päästä siinä olen minä. Hän istuu päälleni ja takoo minua nyrkeillä. Hän ei aio tehdä tästä poliisiasiaa, hän haluaa kostaa. Joudun ottamaan vastaan kymmeniä iskuja.

-Nyt lähestyy lännestä korkeapaineen selänne, joka iskee keskelle naamaa! Takala nauraa kuin transsissa ja takoo minua nyrkeillään. 

 

Pois sen Ruotsin kartan edestä, Petri!

Sain vinkin tästä kirjasta Jorilta. Hän oli huomannut, että Vadelmavenepakolainen tuo mieleen kestosuosikkini Erlend Loen kirjoitustyylin, ja suositteli tätä kirjaa minulle.

Olen Jorin kanssa samaa mieltä: ajoittain en huomannut Nousiaisen ja Loen kirjoitustyyleissä juuri mitään eroa. Jos lähdetään hiuksia halkomaan, on Loen kertomistyyli ehkä hieman hellyttävämpi ja sympaattisempi. Ihmettelevämpi.

Vadelmavenepakolaisen päähenkilö, Mikko/Mikael on juuri sellainen, mitä Loekin voisi käyttää: enemmän ja vähemmän mielenvikainen mies, jolla on jonkinlainen kriisi menossa.

Mutta siinä missä viimeksi Loelta lukemaani teosta Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa on kritisoitu liian lyhyeksi ja väljästi taitetuksi, on Nousiaisen Vadelmavenepakolainen liian pitkä. Siinä kohtaa kun päähenkilö alkoi saavuttaa tavoitteitaan, kuten naimisiinmeno ruotsalaisen naisen kanssa, alkoivat viihdyttävän tarkkanäköiset, päähenkilön turhautumisesta kummunneet sivallukset Suomen ja Ruotsin eroista ehtyä, ja  tarina muuttui tylsähköksi. Eli mitä paremmin Mikolla/Mikaelilla meni, sitä tylsempää minulla alkoi lukijana olla.

Kirjatilaus Adlibriksestä

Hyvää joulua minulle:

Joitakin kirjoja ei voi vain lainata, ne pitää omistaa

Minulla on säilytystilaa kirjoille vain rajallisesti, ja rahaa tarvitsee muuhunkin, kuin kirjojen ostamiseen. Pääsääntöisesti ostankin kirjoja vain kolmesta syystä:

1. Kyseessä on joku lempikirjailijoistani (esim. J.K. Rowling).
2. Kirjassa on tietoa, jota tarvitsen toistuvasti (esim. joogakirjat).
3. Haluan lukea kirjan, mutta sitä ei kerta kaikkiaan saa lainaksi kirjastosta (esim. jotkin elämänkerrat, joita ei ole edes suomennettu).

Tuossa hetki sitten sain Adlibrikseen tekemäni kirjatilauksen: J.K. Rowlingin uusi, aikuisille suunnattu romaani oli itsestään selvä valinta, olenhan tutkinut hänen Harry Potter -kirjasarjaansa muun muassa gradussani, ja ehkä vielä joku päivä jatkan samaa aihetta väitöskirjassani.

Tulee olemaan mielenkiintoista katsoa, miten Rowling pärjää Tylypahkan ulkopuolella, uudella maaperällä. Olen kirjastojen suuri ystävä, mutta tämä oli pakko ostaa omaksi ihan periaatteesta.

Astangajooga on kiinnostanut minua jo noin kymmenen vuoden ajan, ja viimeiset kaksi vuotta olen käynyt säännöllisesti tunneilla ja kursseilla (http://www.astangashala.fi/). Harrastan joogaa sekä fyysisistä että psyykkisistä syistä: se hoitaa erityisesti selkääni ja rauhoittaa mieleni. Uskonnollista ulottuvuutta tällä harrastuksella ei minulle ole.

Jooga on samanlainen laji kuin ratsastuskin: parhaiten oppii tekemällä, osaavan opettajan ohjauksessa, ei niinkään kirjasta lukemalla. Nyt päätin kuitenkin tehdä poikkeuksen, ja panostaa käytännön sijasta vaihteeksi teoriaankin.  Näiden joogakirjojen tilaamisen takana ovat seuraavanlaiset motiivit:

 -Sri K Pattabhi Joisin Yoga Mala: Tämä on astangajoogan ehdoton klassikkoteos, jota näkee paljon esimerkiksi joogaretriiteillä. Sri K Pattabhi Jois on omien joogaopettajieni esikuva ja guru. Tai Guruji, kuten Hanne Sydänmaa (http://www.hanneyoga.com/) sanoisi.

-Light on Pranayama, The Yogic Art of Breathing, B.K.S. Iyengar: Pranayama on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun osallistuin Frantsilan Hyvän Olon Keskuksessa (http://www.frantsilanhyvanolonkeskus.fi/) Frank Kappaksen (http://www.frankkappas.com/) pranayama-tunneille retriitin yhteydessä. Näissä hengitysharjoituksissa on jotain uskomattoman rauhoittavaa ja meditatiivista. Tästä on pakko oppia lisää. Aloitetaan kirjalla.

- Jooga ja elämän voima, Donna Farhi: Pidän tavasta, jolla Farhi kirjoittaa joogan henkisestä puolesta. Toivon, että tämä kirja antaa minulle motivaatiota harjoitella. Farhin kirjoitustyylin ja ajatusmaailman tuntien tämä kirja tulee todennäköisesti olemaan hyvin positiivinen ja rentouttava lukukokemus.

Juurikin näin.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, J.K. Rowling

Kalkaroksen synninpäästö

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia. Tosin kai nyt kaikki ovat tämän jo lukeneet?

J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan vuonna 2007 ilmestynyt päätösosa Kuoleman varjelukset (Harry Potter and the Deathly Hallows) koukutti minut totaalisesti, kun luin sen ensimmäistä kertaa. Yli 800-sivuisen kirjan lukemiseen meni aikaa noin kaksi vuorokautta, ja loppua kohti en malttanut enää edes nukkua. Syöminenkin häiritsi ikävästi lukemista. Olin todellisessa flow-tilassa, eikä minua kiinnostanut mikään muu kuin se, mitä kirjassa seuraavaksi tapahtuu. Kun Kuoleman varjelukset oli luettu, olin siitä hyvin innoissani, mutta samalla surullinen, koska uutta Potter-kirjaa ei enää ollut tiedossa.

Kuoleman varjelusten suurin yllättäjä oli ehdottomasti täyden synninpäästön saava Severus Kalkaros, joka leimattiin edellisen osan, Puoliverisen prinssin lopussa petturiksi. Kun nyt sain esimerkiksi tietää, että Kalkaros olikin koko ajan rakastanut Harryn äitiä, silmäni levisivät teelautasen kokoisiksi. Yksi Kuoleman varjelusten vaikuttavimmista elementeistä oli juuri tämä salattu ja traaginen rakkaus. Se tuo vahvasti mieleen Heathcliffin ja Cathyn surullisen rakkaustarinan kirjassa Humiseva Harju. 

Severus ja Lily.

Heathcliff ja Cathy.

Melkoinen yllätys oli myös se, että osa Voldemortin sielusta eli Harryn sisällä: Harry olikin yksi Voldemortin hirnyrkeistä. Muistan mutisseeni ääneen: "Ei voi olla totta!" 

Näistä käänteistä näkyy selvästi se, miten taitava juonien rakentelija J.K. Rowling on. Kuten Rowlingin kirjoja paljon analysoinut John Grangerkin on todennut, Rowling vetää maton lukijansa jalkojen alta jokaisessa kirjassaan. Aina ennemmin tai myöhemmin sitä huomaa tulleensa höynäytetyksi. 

Yksi asia vaikutti oudolta: Kun Harry antoi Voldemortin tappaa itsensä Kielletyssä metsässä, hän jäi henkiin, koska Voldemortilla oli suonissaan Harryn verta (ks. Liekehtivän pikarin loppu..). Tämä oli minusta jo liian hataraa. Jalo uhrautuminen ja jännityksen tavoittelu syrjäyttivät logiikan. 

Kuuntelin Kuoleman varjelukset nyt uudestaan, 21 CD-levyn laajuisena, Vesa Vierikon lukemana äänikirjana. Edelleen tarina vei mukanaan, vaikka tällä kertaa kokemus oli tietenkin erilainen, koska tunsin juonenkäänteet jo entuudestaan. 

Aikoinaan tutustuin Harry Potteriin nimenomaan juuri Vierikon lukemien äänikirjojen kautta. Minulla oli tapana kuunnella äänikirjoja ajaessani yliopistolle, jonne oli matkaa kotipaikkakunnaltani noin 165 kilometriä. Aloitin Potter-kirjojen kuuntelun hieman epäileväisenä, ja ensimmäiset kaksi kirjaa menivätkin minulta vähän ohitse. Ne tuntuivat liian kevyiltä ja lapsellisilta. Kolmas osa, astetta synkempi Azkabanin vanki, sai minut kuitenkin puolelleen. Pian huomasin viivytteleväni autossa ajoittain vielä ajomatkan jälkeenkin, koska tarina oli niin jännittävässä kohdassa.

Jokainen Potter-kirja on minusta ollut edellistä parempi. Nuoremmille lukijoille uudempien osien synkemmät elementit saattavat olla liikaa, mutta tällaiselle aikuislukijalle tummemmatkin sävyt ovat tervetulleita. Enkä suinkaan ole ainoa aikuislukija. Tietojeni mukaan yli puolet Potter-kirjoista myydään itse asiassa aikuisille. Joissakin maissa tämä on huomioitu painattamalla kirjoja kaksilla eri kansilla: omat kannet nuorille ja omat kannet aikuisille lukijoille.

Miksi fantasiaa kannattaa lukea?

Fantasian funktiosta ollaan montaa eri mieltä. Attebery (1992: 293-293) esimerkiksi

esittää kaksi kilpailevaa näkemystä. Toisen näkemyksen mukaan fantasia on sivistynyt

tarinankerronnan muoto, joka ammentaa vaikutteensa monesta rikkaasta perinteestä.

Toisen näkemyksen mukaan fantasia taas on ennalta-arvattavaa ja eskapistista

kirjallisuutta.

Douhgty (2002: 256) tuo esille fantasian lukemisen positiiviset vaikutukset. Hän

mainitsee niin sanotun lukuterapian (bibliotherapy), josta Hugh Crago (2005:

180-189) on kirjoittanut artikkelin Healing texts, Bibliotherapy and psychology. Siinä

todetaan, että omaa elämää suoraan tai symbolisesti käsittelevien tarinoiden lukeminen

voi antaa kielen, jonka avulla voi puhua asioista, joista on aiemmin ollut kykenemätön

keskustelemaan.

Lukeminen voi myös tarjota uuden, ulkopuolelta tulevan näkökulman

ihmisen ongelmiin, ja avata reittiä ihmisen kieltämien, pinnan alle painettujen tunteiden

luo. Kirjan lukeminen voi niin ikään auttaa ratkaisemaan oman elämän ongelmia

alitajuisella tai tietoisella tasolla tarjoamalla erilaisia ratkaisumalleja. Näiden lisäksi

kirjan lukeminen voi antaa lohduttavan tunteen siitä, että ei ole yksin. (Crago 2005:

187.)

Nimenomaan fantasiakirjallisuus saattaa olla realistista kerrontaa tehokkaampaa tässä

mielessä, koska Cragon (emt. 185) mukaan lukija on avoimempi tekstin vaikutteille

silloin, kun tekstin yhteys hänen omaan elämäänsä on osittain tai kokonaan metaforinen.

Ihmisen perusluontoon kuuluu käsitellä asioita nimenomaan symbolien kautta (emt.

185). Fantasiakirjallisuushan käsittelee asioita monesti juuri metaforisella tasolla

(Doughty 2002: 256). Muun muassa Grimes (2002: 120) on löytänyt Harry Potter

-kirjoista esimerkiksi uudelleensyntymisen symboliikkaa.

                                         

LÄHTEET: 

Attebery, Brian (1992). Fantasy as Mode, Genre, Formula.Teoksessa: David Sandner

(toim). Fantastic Literature. A Critical Reader. Westport, jne.: Praeger

Publishers. 293-309.

Doughty, Terri (2002). Locating Harry Potter in the ”Boys' Book” Market. Teoksessa:

Lana A. Whited (toim.) The Ivory Tower and Harry Potter. Perspectives on a

Literary Phenomenon. USA: University of Missouri Press. 243-260.

Crago, Hugh (2005). Healing texts. Bibliotherapy and psychology. Teoksessa: Peter

Hunt (toim.) Understanding Chilren's Literature. 2. painos. Great Britain:

Routledge. 180-189.

Grimes, Katherine M. (2002) Fairy Tale Prince, Real Boy, Archetypal Hero. Teoksessa:

Lana A. Whited (toim.) The Ivory Tower and Harry Potter. Perspectives on a

Literary Phenomenon. Columbia jne.: University of Missouri Press. 89-124.

Yliluonnollinen ilmiö, Richard Wiseman

Jokaisen skeptikon unelmakirja on tässä

-Ihan oikeasti. Katso vaikka tämä Skepsis-lehden mainos.

************************

Tuo "olen jo tehnyt päätökseni, älä sekoita minua faktoilla" -asenne auttaa uskomuksia selviämään vahingoittumattomina jopa kaikkein musertavimmistakin hyökkäyksistä. -Wiseman

-Hyvä huomio. Mutta mitä tulee noihin musertaviin hyökkäyksiin, niin:

 ..jo se seikka, että tietyn väitteen puolesta ylipäätänsä täytyy esittää argumentteja, vihjaa että se ei ole ilmeinen eikä välttämättä vakuuta kaikkia. (Chaim Perelman, Retoriikan valtakunta: s. 156.)

                                                          ************************

Tämä Richard Wisemanin kirjoittama Yliluonnollinen ilmiö -kirja (2012) onnistuu olemaan samaan aikaan pätevän oloinen ja viihdyttävä. Kirjoittaja on psykologian professori Hertfordshiren yliopistosta, ja lievetekstin mukaan hän on lisäksi brittimedian lainatuin psykologi. Kaiken muun ohella Wiseman on työskennellyt Myytinmurtajat -ja Mentalist -sarjojen asiantuntijana. Kirjan uskottavuutta parantaa myös se, että lähdeviitteet ovat nähtävillä. Kirjassa esitellään yliluonnollisena pidettyjä tapauksia, jotka sitten kumotaan erilaisiin luotettaviin tutkimuksiin ja todistuksiin vedoten. Wiseman selvästikin taitaa argumentaation jalon taidon:

Toinen myönnytyksen muoto on vastustajan seuraaminen tämän omalle alueelle ja hänen esityksensä järjestelmällinen läpikäyminen. Vastustajan kantaan voidaan myöntyä vain, jotta sitten päästään "panemaan paremmaksi..". (Chaim Perelman, Retoriikan valtakunta: s. 162.)

Wiseman käsittelee kirjassa muun muassa näitä yliluonnollisia ilmiöitä, ja kumoaa ne tieteellisesti: 

-ruumiista irtautuminen (aivojen harha) 

-kummitusten näkeminen yöllä (aivojen toimintahäiriö unen ja valveen rajamailla)

- meediot (huijareita)

-enneunet (suurten lukujen laki: epätavallinen tapahtuma todennäköisesti toteutuu, jos tilaisuuksia on paljon)

 -kummittelu (itsesuggestiota).

Kuitenkin:

Tietysti voi käydä niin, että määrätyillä tieteenaloilla ja tiettyinä aikakausina yhteisesti hyväksytty metodologia johtaa yksimielisyyteen, jollaista ei muualla tavata, mutta tämänkään ikuinen pysyvyys ei ole koskaan taattu. Jopa Newtonin horjumattomana pidetty universaalin vetovoiman käsite mureni, kun ilmaantui riittävästi syytä muuttaa sitä. (Chaim Perelman, Retoriikan valtakunta: s. 179.) 

Wisemaninkaan näkemykset eivät siis välttämättä ole lopullinen totuus näihin asioihin. Kaiken kaikkiaan Wiseman tarjoaa minusta hiukan liian helppoa pakettia lukijoilleen. Olisi uskottavampaa, jos Wiseman ei yrittäisi niin kovasti laajentaa yksittäisten tutkimusten tuloksia koskemaan kaikkia vastaavia ilmiöitä ympäri maailman ja jättäisi "en ole koskaan törmännyt vakuuttaviin todisteisiin mistään yliluonnollisesta" -tyylisen kommentoinnin vähemmälle. Wiseman esimerkiksi esittelee kirjassaan yhden intialaisen gurun, joka paljastui huijariksi. Yhden. No, sehän onkin ihan riittävä otanta, jonka perusteella voidaan automaattisesti julistaa kaikki vastaavat ihmiset huijareiksi. Tai sitten ei. 

Wiseman on koonnut tämän kirjan oman vakaumuksensa ympärille, ja valinnut mukaan sopivasti hänen mielipidettään tukevia tutkimuksia ja tapauksia. Olisi kiinnostavaa tietää, mitä on jätetty kertomatta? Mitkä tutkimukset ja ilmiöt on rajattu pois ja miksi? Kuinka Wiseman perustelee juuri näiden ilmiöiden ja tutkimusten mukaan ottamista? On nimittäin muistettava, että mistään asiasta ei voida koskaan kertoa kaikkea. Aina on tehtävä valintaa.

Lisäksi neutraalia näkemystä ei ole olemassakaan. Jokaisella ihmisellä on omat vaikuttimensa ja oma näkökulmansa. Aina. Esimerkiksi itseäni hieman nyppi se, että Wiseman ei usko, että ihmisellä on sielu. Ehkä juuri siksi tunnen nyt tarvetta kyseenalaistaa tätä kirjaa. 

Tästä asiasta voisi jatkaa pitkäänkin. Muun muassa Teemu Kammonen on kirjoittanut aiheesta hyvin.

Mutta ei kuitenkaan heittäydytä liian vakaviksi

Toisaalta tämä teos on tehty ennen kaikkea viihdyttäväksi ja sitä kautta myyväksi. Vähän väliä tekstistä löytyy tämänkaltaisia kohtia: "Ennen kuin jatkat lukemista, haluaisit ehkä kiehauttaa itsellesi kupillisen kuumaa kaakaota ja käpertyä peiton alle." ja välikateetteja, kuten: "Eksyin aiheesta." tai "Vitsailin vain! Oikeasti...". 

Tällaiset epätieteelliset heitot yhdistettynä tarinankertojamaiseen tyyliin vähentävät tämän teoksen tieteellistä painoarvoa ja uskottavuutta, mutta se ei haittaa. Onhan kyseessä selkeästi populaari teos, jolla on tarkoitus saada maallikkolukijat viihtymään ja kassakone kilisemään. Todennäköisesti se myös onnistuu, koska Wisemanin edellistäkin teosta (inspiroiva Minuutissa muutokseen -kirja) myytiin yli puoli miljoonaa kappaletta.

Itsekin luin tätä kirjaa ennen kaikkea sen viihdearvon takia. Hauskinta oli lukea yliluonnollisilta vaikuttaneista tapauksista ja niitä seuranneet tieteelliset analyysit lähinnä pitkästyttivät ja latistivat tunnelmaa. Puhkaisivat kuplan, josta oli Todorovilaisittain ilmaistuna muodostumassa fantastiquemainen: 

The fantastic is that hesitation experienced by a person who knows only the laws of nature, confronting an apparently supernatural event. (Todorov 1970.)

Myönnän. Hyvä tarina kiinnostaa minua enemmän, kuin kova tiede, joka perustuu esimerkiksi aivojen sähkökäyrien mittaamiseen. Olenhan tällainen perus-humanisti. 

Paras osuus kirjasta oli minusta luku nimeltä Aaveita metsästämässä. Muistan elävästi, miten makasin kolmen aikaan yöllä sängyssäni lukemassa sitä. Ulkona oli säkkipimeää ja olin kääntynyt kyljelleni kasvot seinää kohti korvatulpat korvissani. Olo oli hieman vauhko ja stressaantunut. Luin kiinnostavaa tekstiä, joka kertoi kummittelusta brittiläisessä Hampton Court -palatsissa:

Se on myös yksi rakennuksista, joissa kummittelee eniten Britanniassa. Monenlaisten henkien väitetään liikkuvan siellä. Niiden joukossa esimerkiksi "harmaapukuinen nainen", joka kävelee mukulakivin päällystetyn pihan poikki säännöllisesti kuin kello, "sinipukuinen nainen", joka jatkuvasti etsii kadonnutta lastaan, ja aavekoira, joka.. -JOKU HYPPÄSI JALKOJENI PÄÄLLE! JOKU HYPPÄSI JALKOJENI PÄÄLLE!!

Voin kertoa, että aika nopeasti tuli reagoitua! Jalkani heittivät vieraan painon ilmaan välittömästi. Joku mätkähti lattialle. Käänsin pääni salamannopeasti sydän pamppaillen. Matolla ei kuitenkaan seisonut harmaapukuinen nainen tai edes aavekoira, vaan sydänjuuriaan myöten loukkaantunut 18-vuotias Vikki-kissamme, joka oli vain aikonut käpertyä sängyn jalkopäähän nukkumaan. Voin kertoa, että tämän jälkeen ei ole kissaa näkynyt lähelläkään tuota sänkyä. Anteeksi, Vikki.


P.S. Wisemanin kirjasta löytyy selitys tällekin turhaksi osoittautuneelle reaktiolleni:
Kuvitellaanpa, että olemme erämaassa ja tuuli kahisuttaa pensaita. Meille on kerrottu, että alueella on useita nälkäisiä tiikereitä ja tiedämme, että ne pitävät samanlaista ääntä. On tehtävä yksinkertainen valinta: meidän on joko päätettävä kahinan johtuvan tuulesta ja pysyttävä aloillamme tai pääteltävä, että se saattaa hyvinkin olla tiikeri, jolloin on paettava paikalta. Pitkällä aikavälillä on eloonjäämisen kannalta parempi erehtyä liiallisen varovaisuuden takia ja päätyä tiikerihypoteesiin. Kuten vanha sanonta kuuluu, on aina parempi paeta tuulta kuin kohdata nälkäinen tiikeri.

Elämän kausaliteetteja:
 Vuosi 2011, Britannia: Wiseman kirjoittaa kirjan Paranormality.
Vuosi 2012, Suomi: Vikki-kissan yöllinen nukkumapaikan metsästys
 saa ikävän käänteen.