Inferno, Dan Brown

"Symbologian professori Robert Langdon herää keskellä yötä
firenzeläisessä sairaalassa haava päässään. Hän ei muista mitään
parista edellisestä vuorokaudesta - ei myöskään merkillisestä
esineestä, joka on piilotettu hänen takkinsa vuoriin. Pian Langdon
saa havaita, että hänen perässään on joukko aseistautuneita
takaa-ajajia. Hän pakenee kuumeisesti seuranaan harvinaisen
kylmäpäinen nuori nainen, jonka nokkeluuden ansiosta
hän on ylipäätään hengissä."

Uusi kirja, tuttu kaava

En juurikaan harrasta trillereitä. Dan Brown on kuitenkin poikkeus, ja olenkin lukenut kaikki hänen trillereiksi luokiteltavat kirjansa. Tai no, kuunnellut äänikirjoina aina yhtä vakuuttavan Lars Svedbergin lukemana, mutta kuitenkin. Niinpä kun näin kirjaston uutuustelineessä vuonna 2013 julkaistun Inferno-boksin, lainasin sen välittömästi, ja kiittelin kirjastonhoitajaani onnistuneesta aineistohankinnasta. En ollut edes tiennyt, että Dan Brown oli kirjoittanut uuden kirjan! Luulin, että tämä lähde oli juotu lopullisesti kuiviin jo vuonna 2010.

Dan Brownilla on tapana yhdistää tarinoihinsa merkittävät määrät taidehistoriaa ja kirjallisuutta. Juuri tästä syystä johtuen pidänkin hänen trillereistään, vaikka muuten en tätä tyylilajia juuri suosikaan.

Infernon kohdalla loputtomat taidehistorian luennot alkoivat kuitenkin tuntua jo puuduttavilta. Jossain 11:ta ja 12:ta levyn välillä huokailin syvään ja mietin, että kertomus tuntui lähinnä samalta, kuin pitkäveteinen turistikierros Venetsian nähtävyyksien parissa. Päähenkilö Robert Langdonilla kun on tapana vähän väliä "vaipua ajatuksiinsa" ja kerrata mielessään milloin minkäkin patsaan tai rakennuksen historiaa ja merkityksiä.

Samaan aikaan itse juoni tuntui liian ennalta-arvattavalta ja laahaavalta. Myös tarinan peruselementit olivat minulle aiemmista kirjoista kovin tuttuja. Pitkälti saman asetelman varassa ovat toimineet myös Da Vinci -koodi, Enkelit & Demonit, sekä Kadonnut symboli.

Luojan kiitos juuri kun olin pitkästymässä kuoliaaksi tarinassa tapahtui yllättävä käänne, ja Dan Brown onnistui vetämään maton jalkojeni alta.

-Kiitokset siitä Dan, näin sen kuuluu trillerin kanssa ollakin! 

Cd:n 12 loppupää olikin sitten jo niin kiinnostava, että yritin väkisin keksiä itselleni jotain sellaista tekemistä, joka mahdollistaisi äänikirjan kuuntelun jatkamisen "vielä vähän aikaa", ja sama obsessio jatkui tarinan loppuun saakka. Oli vain pakko saada tietää, miten kaikki päättyy.

Dan Brown on alkanut jossain määrin toistamaan itseään, mutta hän osaa edelleen viihdyttää. Jos ei ole lukenut yhtään Dan Brownin teosta, mutta haluaisi tutustua kirjailijaan, kannatta lukea ensisijaisesti nämä: Meteoriitti, Da Vinci -koodi, sekä Enkelit & Demonit. Ne ovat olleet ainakin omat suosikkini.

Aiemmat Dan Brown -kirjat

Päätin kaivaa esiin vanhat, käsinkirjoitetut lukupäiväkirjani ja etsiä niistä mielipiteeni myös aiempiin Dan Brown -kirjoihin. Vuosikalenterien tyhjille sivuille kirjoitetut muistiinpanot ovat vuosilta 2009-2010. Kuten tästä huomaa, en käynyt Brownin teoksia läpi ilmestymisjärjestyksessä. Aloitin kuuluisimmasta teoksesta, ja jatkoin siitä sen mukaan, mitä milloinkin oli kirjastossa saatavilla.

Kuuntelin Dan Brownin tuotannon pitkälti kesätyöpaikallani, pohjanmaalaisella luomumaitotilalla töiden lomassa. Loputon musiikin kuuntelu kun käy pitemmän päälle tylsäksi, kun tekee pitkää päivää. Olin viritellyt kannettavan cd-soittimen kantolaukun työhaalareideni vyötärölle, ja peitin korvanapit Peltorin kuulosuojaimilla. Minulla on edelleen hyvin eläviä muistikuvia siitä, miten lypsin lehmiä Meteoriittia kuunnellen, tarkkailin lietepumpun toimintaa Salaisen symbolin viihdyttäessä minua, ja hankosin rehua Enkelien ja Demonien seurassa. Nämä teokset saivat välillä melko raskaatkin työpäivät tuntumaan kevyemmiltä ja sujuvammilta.

Da Vinci -koodi

Jännittävää kuunneltavaa, vaikka olinkin jo nähnyt elokuvan. Ei ihme, että herätti kohua kirkon piirissä. Jatko-osa kiinnostaa myös. Se häiritsi, että välillä lukijan ässät sihisivät liikaa.

Kadonnut symboli

Ei yhtä hyvä, kuin Da Vinci -koodi. Loppu ei miellyttänyt. Sinällään noetiikka on kyllä kiinnostava tieteenala. Ei sillä.

Kirja noudatteli pitkälti samaa kaavaa, kuin Da Vinci -koodi. Esim. pahis on aina joku askeettinen & selibaatissa elävä, seonnut masokisti, jolla on poikkeava ulkonäkö. Lisäksi Langdonin kanssa asioita ratkoo aina joku nainen. Ja rikospaikka kirjan alussa on täynnä symboliikkaa.

Enkelit ja demonit

Loppu oli yllättävä. Jälleen Brownille tunnusomaisia elementtejä havaittavissa. Mielenkiinto lisääntyi tarinan edetessä.

Meteoriitti

Oli ehkäpä paras Brownin kirja. Intensiivinen, monitasoinen ja silti selkeä. Ei Robert Langdonia tällä kertaa. Erilainen.

Murtumaton linnake

Brownin eka kirja, ja myös tylsin ja huonoin. Lukijan maneeri korostaa "..mutta nyt.." -kohtia ärsytti. Ihan ok, mutta selkeästi huonompi kuin Meteoriitti.