Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa, Renate Dorrestein

"Heleen on äiti, yrittäjä ja nainen kuumilla aalloilla. Kaiken lisäksi
hänen oma äitinsä sairastuu. Äänikirja vie kuuntelijan suoraan kes-
kelle perhe-elämän ympäri kääntyvien roolien tragikomediaa, jota
Dorrestein kuvaa suorasukaisella hilpeydellä.. Romaani on kuin
hyvä vitsi: niin tosi, että se vetää vakavaksi."

Alankomaiden Anna-Leena Härkönen

Renate Dorrestein (synt. 1954 Alankomaissa) oli minulle uusi tuttavuus. Tämä äänikirja tarttuikin mukaan puhtaasti takakansitekstissä lupaillun huumorin, ja boksin hienojen kansien takia. Myös kirjailijan mustavalkoisessa valokuvassa oli jotain ajatonta ja eleganttia:

Tarina kertoo keski-ikäisestä Heleenistä, jonka lapset aikuistuvat ja kehittyvät samaan aikaan, kun hänen äitinsä taantuu aivoinfarktin ja sitä seuranneen vaskulaarisen dementian takia syyntakeettomaksi. Äkkiä äiti ei enää olekaan oma itsevarma itsensä, vaan tekee aivan mitä sattuu ja hädin tuskin pärjää edes laitoksessa. Äidin ja tyttären roolit kääntyvät ylösalaisin.

Aluksi kirja ei vakuuttanut minua. Luvattua huumoria oli liian vähän, ja loputon vanhan äidin ongelmissa piehtarointi tuntui kurjalta. Varsinkin aivoinfarktipotilaan kovaan ääneen luetut ja sekavat repliikit riepoivat korviani. Harkitsin jo äänikirjan kuuntelun lopettamista kesken. Se myös kävi melko ilmeiseksi, että kirjan nimen alkuosa oli annettu lähinnä huomionhakumielessä ("Pojallani on seksielämä.."). Poika nimittäin asui ulkomailla, ja hänestä kerrottiin hyvin vähän. Enemmänkin kerrottiin teini-ikäisestä tyttärestä, joka käyttää kaiken vapaa-aikansa hylättyjen eläinten hoitamiseen. Tietysti voi olla, että kirjan nimi oli enemmänkin symbolinen ja se pyrki kuvaamaan elämän kiertokulkua, ihmisen elinkaarta kaikkine vaiheineen Heleenin seisoessa kaiken keskiössä havainnoimassa. Ehkä niin.

Onneksi kuitenkin jatkoin tarinan kuuntelua kaikesta huolimatta: Kirjan edetessä mukaan tuli nimittäin juonta elävöittäviä takaumia, ja huomiota annettiin myös nuoremmille sukupolville. Lisäksi koomisia elementtejä alkoi löytyä. Mikä parasta, huomasin samaistuvani sympaattiseen päähenkilöön, mikä on aina plussaa kirjaa lukiessa. Se että samaistuin, kertoi minusta Dorresteinin kyvykkyydestä kertojana, olenhan Heleeniä selkeästi nuorempi, ja elämäni on aivan eri vaiheessa. Ei ihme, että Dorrestein on saanut tunnustusta kirjailijantyöstään.

Mikään maailmoja järisyttävä teos tämä ei ole, mutta kyllä tämän mielellään kuunteli. Varsinkin, kun tämänhetkinen lempilukijani, Sinikka Sokka oli äänessä. Voin suositella tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät Katja Kallion ja Anna-Leena Härkösen kaltaisista kirjailijoista. Kerronnan suorasukaisuus toi mieleen Härkösen mentaliteetin, lämminhenkisyys taas Kallion teokset. Miinusta on tosin annettava hieman laimeasta ja huterasta lopusta, joka ei lunastanut odotuksiani. 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

P.S.

Pakko vielä sanoa tämä: 17 vuotta akvaariokaloja harrastaneena en arvostanut kultakalamaljojen tuomista osaksi tarinaa. Heleen nimittäin suunnittelee hankkivansa äidilleen kultakalamaljan, ja muutenkin tämä ei-kalaystävällinen kippo vilahtelee siellä sun täällä tarinan edetessä. Se on iso EI. 

Jostain syystä kultakalamaljat ovat säännöllisin väliajoin esillä eri medioissa "hurmaavina sisustusratkaisuina", vaikka todellisuudessa kultakalat tarvitsevat viihtyäkseen noin 300-litraisen altaan ja kasvavat 30-senttisiksi. Lisäksi esimerkiksi Suomen eläinsuojelulainsäädäntö määrittelee kala-altaan vähimmäiskooksi 40 litraa, joka on selkeästi enemmän, kuin minkään maljan vetoisuus.