Reikä, Riikka Ala-Harja

"Hautausmaalleko asti minun pitää odottaa, että pääsen jonkun alle tai päälle?"

Finlandia-palkitun Riikka Ala-Harjan nimi ei ollut minulle ennestään tuttu, kun hänen keltakantinen novellikokoelmansa Reikä (2013) osui silmiini kirjaston uutuustelineessä. Epäilyttävä kansikuva hyppi kuitenkin silmiini siinä määrin, että päätin tutustua kirjaan lähemmin. Ja kun sitten olin poiminut niteen käteeni ja lukaissut otteen kirjan keskeisen hahmon, Tarmon ajatuksista, vakuutuin entisestään. Myös Like Kustannus Oy:n logo herätti luottamukseni. Like kun on mielestäni aina julkaissut melkoisen hyviä kirjoja. Reikä lähti mukaan. Mainittakoon tässä kohtaa, että kirjan nimi viittaa muun muassa avantoon.

Tee nyt jotain ittelles, Tarmo! Älä oo tommonen.

Ala-Harja ei selvästikään usko vanhaan kikkaan, jonka mukaan heikoin materiaali (jos sellaista on) kannattaa sijoittaa puoleen väliin, ja parhaat jutut iskevästi alkuun ja loppuun. Tässä novellikokoelmassa paras tarina (nähtävästi monenkin lukijan mielestä) oli nimittäin keskellä, osassa kaksi. Viidenkympin ikäkriisiä poteva, ujo ja yksinäinen Tarmo oli kaikessa saamattomuudessaan kerrassaan herkullinen tuttavuus. Sivuja oli vain pakko kääntää samalla hiljaa naurahdellen:

Selkäni takana joku rapistelee e-pilleripakettia.

Tässä apteekissa kaikilla muilla paitsi minulla on kourat täynnä ehkäisyvälineitä.

Aivan sama.

Maksakaa ja käyttäkää, tuhlatkaa! Perkeleen nuoriso, minulla on enemmän rahaa kuin teillä!

Satakunnan Kansan Noora Vaarala luonnehti omassa kirja-arvostelussaan Tarmoa hyvin osuvasti mielensäpahoittajamaiseksi. 

En kuulunut kohderyhmään

Myönnän: En ole koskaan ollut novellien suuri ystävä. Minä kun tarvitsen aina hieman aikaa päästäkseni sisälle tarinan tyyliin ja tunnelmaan. Niinpä novellit loppuvat usein liian nopeasti, juuri kun itse olen vasta lämpenemässä kunnolla. 

Tämän teoksen kohdalla eläytymistä ei myöskään helpottanut se tosiasia, että novellit olivat kovin heterogeenisiä. Puutteessa elävästä Kirjastonhoitaja-Tarmosta oli minun makuuni liian pitkä matka esimerkiksi Saari-novellin dramaattiseen ja lohduttomaan tarinaan, jossa pettävälle jäälle eksynyt hevonen hukkuu (- Ei hevosia saa hukuttaa!). Lukukokemuksesta jäikin hieman hämmentynyt olo, eikä kannessa komeillut tykki osunut aivan maaliinsa.

Mari A:n neuvoa noudattaen minun pitäneekin seuraavaksi lukea Ala-Harjalta romaani. Uskon, että täyspitkässä kertomuksessa Ala-Harjan kirjoittajankyvyt pääsevät paljon paremmin oikeuksiinsa, ja minäkin ehdin innostua kunnolla.

Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta, Tuula Karjalainen

A.A. Milnen hengessä nimetty Nasu-kissakin kiinnostui Tovesta.

Viivan mestarin elämä ja teot

Tuula Karjalaisen aarrearkkumaisen runsas ja värikäs Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta -elämänkertakirja (2013) alkoi poikkeuksellisen osuvasti ja runollisesti:

Lapsi liikahti ensimmäisen kerran. Vain pieni potku, silti se tuntui selvästi vatsapeitteiden läpi ja viestitti - minä olen minä. Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson oli kävelyllä Pariisissa ja oli juuri saapunut kadulle, jonka nimi oli Rue de la Gaité - Ilonkatu. Oliko se, että syntymätön lapsi antoi merkin itsestään juuri Ilonkadulla, enne? Kertoiko se, että hänestä tulisi onnellinen? Joka tapauksessa hän tulisi tuottamaan valtavasti iloa maailmaan.

Näin elämänkerran lukemisen jälkeen vastaisin tuohon Karjalaisen esittämään kysymykseen onnellisuudesta kaksijakoisesti. Tove Janssonin (1914-2001) elämän viimeiset vuosikymmenet yhdessä Tuulikki Pietilän kanssa vaikuttivat hyvin onnellisilta ja tasapainoisilta, mutta aika ennen sitä oli lukemani perusteella melkoista tunteiden vuoristorataa.

Sota, työpaineet, mieshuolet ja taloudelliset ongelmat, sekä vaikea suhde omaan isään tuottivat herkälle ja masennukseen taipuvaiselle Tovelle niin paljon surua, että kirjaa oli ajoittain raskas lukea. Vapaamieliset suhteet levottomien intelligenttimiehien eivät selvästikään tuoneet Tovelle onnea.

Minulla onkin omat päätelmäni siitä, mihin Tove viittasi, kun hän totesi 80-vuotiaana, että jos se olisi mahdollista, hän eläisi elämänsä uudelleen ja tekisi kaiken aivan toisin. Ok, varmasti hän viittasi myös joihinkin työkuvioihinsa (kuten hyvin kuluttavaksi muodostuneeseen muumisarjakuvien piirtämiseen), mutta luulenpa, että jokunen sydänsuru olisi mieluusti saanut jäädä väliin. Tove oli minusta hyvin rohkea, kun myönsi jotain tällaista. Kaikki ne "en tekisi mitään toisin" -kliseet on nimittäin niin kuultuja.

Jos Toven rakkaushuolista jotain positiivista pitää hakea, niin ne antoivat materiaalia Toven taidetta varten. Muun muassa Muumipeikon (=Toven alter ego) säännöllisesti hylkäävä, itseriittoinen Nuuskamuikkunen syntyi, kun Toven pitkäaikainen rakastettu, "originelli renessanssipersoona" Atos Wirtanen, käveli Toven sydämen yli kerta toisensa jälkeen.

Nuuskamuikkusen esikuva. Muistuttaa tässä hieman irvikissaa.

Nuuskamuikkusen taustojen ymmärtäminen oli minulle todellinen ahaa-elämys. Itse en nimittäin ole koskaan pitänyt Nuuskamuikkusesta. Jo lapsena olin sitä mieltä, että hän oli liian tyly, etäinen ja kaiken kaikkiaan ärsyttävä. Noh, ei kai se ole ihmekään, kun hahmon esikuva oli tällainen:

Mies inhosi sentimentaalisuutta, oli saita hellissä sanoissaan, joita Tove kaipasi.. Atos ei sanonut edes pitävänsä hänestä, saati sitten rakastavansa.

- Nice! Eihän Tovekaan toki mikään pyhimys ollut, vaan tapaili itsekin muita miehiä. Mielestäni Tove vaikutti kuitenkin enemmän ylitunteelliselta ja hämmentyneeltä, kun taas esimerkiksi Atos tuntui kärsivän jo jonkinasteisesta persoonallisuushäiriöstä (sana psykopatia hiipii väkisinkin mieleeni, vaikka en asiantuntija olekaan..). Eikä Atos suinkaan ollut ainoa mies, joka kohteli Tovea kuin rättiä. Pieni sisäinen keittiöpsykologini on sitä mieltä, että Toven ongelmallinen isäsuhde voi olla syynä siihen, että Tove ajautui toistuvasti syvästi haavoittaviin, myrkyllisiin miessuhteisiin. Se vuosikymmeniä kestänyt onni löytyikin sitten lopulta naisen viereltä.

- Pahoittelen, jos joku ärsyyntyi yllä olevasta avautumisestani. Päästin hetkellisesti sisäisen Pikku Myyni valloilleen.

"Ehkä meidän on kiittäminen sotaa muumeista"

Aivan kuten J.R.R. Tolkienkin aikoinaan, myös Tove Jansson ahdistui sodasta, ja pakeni sitä omaan mielikuvitusmaailmaansa historiallisin seurauksin:

.."itse olen taidemaalari pohjimmaltani, mutta 1940-luvun alussa, sodan aikana, tunsin itseni niin epätoivoiseksi, että aloin kirjoittaa satuja".. Tove löysi piilopaikkansa Muumilaaksosta.

Muumilaaksoonkin sodan jyly silti kantautui. Esimerkiksi Muumipeikko ja Pyrstötähti -kertomuksen taustana olivat Suomea moukaroineet pommitukset, sekä Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit. Sotien päätyttyä muumit saivat pikkuhiljaa jatkaa elämäänsä vähemmän katastrofaalisissa tunnelmissa. Tarinoissa alettiin keskittyä ulkoisten uhkien sijaan enemmänkin eri hahmojen väliseen dynamiikkaan. 

Oli erittäin kiehtovaa saada tietää, miten mikäkin muumikertomus syntyi. Tämän kirjan luettuani tulen näkemään esimerkiksi Mymmelin, hattivatit, Tiuhdin ja Viuhdin sekä Mörön aivan uusin silmin. Eikä taustojen tietäminen suinkaan vähentänyt kiinnostustani Muumilaakson asukkaita kohtaan, päinvastoin.

Tee työtä ja rakasta -kirjassa kerrottiin laajasti myös Toven muista taiteellisista saavutuksista, kuten merkittävästä taidemaalarin urasta. Tämä osuus kirjasta ei ollut minulle sitä kaikkein kiinnostavinta lukemista, mutta antoi toki paljon lisää tietoa, ja sai minut arvostamaan Tovea entistä enemmän. Hän oli koko elämänsä taiteelle omistanut monilahjakkuus, joka todella ansaitsi menestyksensä.

Kirjan kuvitus on kertakaikkisen upea.

Likka, äite ja rouva Obama, Sinikka Nopola

Äänikirja, josta tein kaukolainapyynnön, ennen kuin se oli edes ilmestynyt

Sinikka Nopolan Likka, äite ja rouva Obama -kirja (2013) on niin uusi, että siitä ei löydy vielä arvioita oikein mistään, mitä nyt Elina Piki oli ehtinyt kirjoittamaan siitä oman, pääsääntöisesti kirjan sisältöä kuvailevan juttunsa joitakin päiviä sitten. Tyytyväisenä voin siis todeta, että kerrankin olen ajan hermolla mitä suurimmissa määrin! Syy tähän on hyvin yksinkertainen: Olen Sinikka Nopola -fani. 

Rakkauteni Nopolan tuotantoon, jota Maukkis on kuvannut osuvasti muikean arkiseksi, syttyi jo vuonna 2007, kun kirjoitin kirja-arvion Nopolan kirjasta Miksi emme totu pystyasentoon erästä lehteä varten. Tämän jälkeen olen lukenut kaiken Nopolan aikuisille suunnatun tuotannon, mitä vain suinkin olen käsiini saanut. Nopolan nokkela sanailu ja sukkelat havainnot ympäröivästä maailmasta saavat minut hymyilemään kerta toisensa jälkeen. Hänen kirjoissaan on aivan omanlaisensa, leikkisän ihmettelevä tunnelma. Ne ovat todellisia hyvän mielen teoksia.

Melankolinen filkandi

Tässä uusimmassa, episodimuotoisessa ja paljon dialogeja sisältävässä kirjassaan Nopola heittäytyy poikkeuksellisen vakavaksi. Lapsen saaminen ajaa likan, tuon sympaattisen filkandin melkoiseen eksistentiaalisen tuskan pyörteeseen. Myös hänen tutkijamiehensä Pirkka jakaa saman maailmantuskan ja toteaa muun muassa, että lapsia on turha tehdä maailmaan, koska maailmanloppu kuitenkin tuhoaa lopulta koko sivilisaation. Mitään ei tule jäämään jäljelle. 

Likka on toki aikaisemmissakin Nopolan teoksissa väläytellyt tätä synkempää ja syvällisempää puoltaan, mutta nyt se dominoi tarinaa melko lailla erityisesti tarinan keskivaiheilla. En erityisemmin pitänyt tästä, vaikka järjen äänenä toiminut Eila yrittikin omaan tarmokkaaseen tapaansa kiskoa likkaansa pois depression ammottavasta kidasta. 

Mielestäni Erlend Loe on käsitellyt tätä "sympaattinen päähenkilö kärsii maailmantuskasta" -aihetta paremmin teoksessaan Supernaiivi (1996). Reiluuden nimissä on todettava, että minun silmissäni Supernaiivia olisikin hyvin vaikea päihittää. Se on nimittäin yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. 

Nopolan kirjasta ei nauramatta selviä. Koskaan.

Nopola on mielestäni parhaimmillaan osuvien arkisten pikku sattumusten ja oivallusten kuvaajana. Sellaisiakin tästä teoksesta toki löytyi ilahduttavissa määrin. Huomiota saivat muun muassa sohvan kokoaminen, epäilyttävältä tuoksuva lampaanpaisti, ja kyseenalainen talvipäähine.

Loppuun vielä varsin hulvaton pätkä, joka oli aivan pakko litteroida tähän:

Kuusitoistavuotiaana. Puolisoa ei pidä valita itse. 

Seurakuntanuorissa sanottiin, että "Jeesus osoittaa meille tulevan puolisomme.". 
-Mistä mää tunnistan sen pualison, jonka Jeesus on mulle valinnu, mää kysyin. 
"Ehkä hän tykkää vähän samantapaisista henkilöistä kuin hän itse on", mää sitten tuumin. Jeesuksella on maalauksissa pitkä tukka ja tummat kulmakarvat ja pitkät ripset, ja hänellä on kaapu päällä.. 

Mää menin kielikurssille Skotlantiin, ja Jeesuksen tyylinen poika lähesty mua puistossa. Se sano että mää voin ottaa sauhut sen tupakasta. Mää vedin henkeen kaks kertaa, ja tulin ihan hirveen iloseks. Mää hyppelin Skotlannin nummilla ja lauloin...

-Kiitos tästä, Sinikka!

Huomaa hyllyssä oleva Supernaiivi-kirja.

Uusi aamu, Danielle Steel

Ensimmäinen ja viimeinen Danielle Steel -romaanini

Kun kuuntelee paljon äänikirjoja, on annettava periksi sille tosiasialle, että välillä joutuu lainaamaan myös jotain sellaista, mikä ei välttämättä hirveästi kiinnosta. Pitää tehdä kompromisseja "ei nyt mitään parempaakaan löytynyt" -mentaliteetilla. Danielle Steelin (synt. 1947) Uusi aamu (Amazing Grace, julk. 2007) oli juurikin tällainen myönnytys. Minulla ei sinällään ole mitään kevyempää viihdettä vastaan, mutta epäilin, että tämä nimenomainen äänikirja saattaa olla tylsähkö.  

Olin myös oikeassa. Näin käsittämättömän puuduttavaan kuuntelukokemukseen en ollut kuitenkaan varautunut. Onhan Danielle Steel sentään huippusuosittu kirjailija, jonka teoksia on myyty yli 600 miljoonaa kappaletta. Jokainen kirja on ollut bestseller. Aika huikea saavutus!

Kysymys kuuluu: Mihin ihmeeseen suosio perustuu? Ainakin Uusi aamu -kirjan henkilöhahmot (nunna, pop-prinsessa, toimittaja ja edustusvaimo) olivat nimittäin kovin ohuita ja kliseisiä, ja hidastakin hitaammin etenevä juoni oli tuskastuttavan ennalta-arvattava. Tarina kulki eteenpäin niin verkkaisesti, että mukana pysyi, vaikka kuunteli vain pari ensimmäistä lausetta jokaisen moniminuuttisen pätkän alusta. Samoja asioita puitiin loputtomasti, välillä vain keskustelukumppania vaihtaen (vrt. Kauniit ja Rohkeat).

Tätä äänikirjaa kuunnellessa minulle tuli toistuvasti kummallinen olo: Ikäänkuin aivoni olisivat vääntelehtineet tuskissaan ja anoneet armoa. Asioiden rautalangasta vääntämisen voi siis todellakin viedä suorastaan piinalliselle tasolle. Niinpä sanonkin nyt suoraan: tällaisen tekstin julkaiseminen on mielestäni lukijoiden aliarviointia. 

P.S.

Jotta tästä kirjabloggauksesta ei kuitenkaan tulisi liian negatiivista, haluan kiittää kertomuksen lämminhenkistä tunnelmaa. Uskoisinkin tämän veteraanikirjailijattaren olevan mitä sympaattisin persoona. En kuitenkaan aio palata Steelin tuotannon pariin, koska hänen kirjansa eivät selvästikään ole minua varten.

Sielut kulkevat sateessa, Pasi Ilmari Jääskeläinen

"Käsi, josta hän piti kiinni, on lonkero"

Sielut kulkevat sateessa -kirja (julk. 2013) on parhaimmillaan (tai pahimmillaan, näkökulmasta riippuen), kun sitä lukee yksin sateisena syysviikonloppuna. Kirjan syksyinen julkaisuajankohta oli siis mitä loogisin. Sain todeta tämän viime viikonvaihteessa, jolloin ahmin teosta maanisesti jäätyäni kiinni Pasi Ilmari Jääskeläisen huolella virittelemiin koukkuihin. Luin, luin ja luin vielä vähän lisää. Nautin monisäikeisestä tarinasta suunnattomasti ja totesin, että en ole hetkeen lukenut näin hyvää kirjaa, mutta teoksen synkästä luonteesta johtuen muutuin myös hetki hetkeltä vainoharhaisemmaksi.

Lopputulos: Heräilin kylmässä hiessä pitkin maanantainvastaista yötä pelokkaasti ovelleni vilkuillen: Onko siellä joku epäinhimillinen, pahansuopa hahmo, joka aikoo mahdollisesti syödä raajani..? Kuulinko oudon äänen..?

Viimeksi olen nukkunut näin huonosti katsottuani the Ringin! Silloin en uskaltanut sammuttaa valoa koko yönä. Tuota yötä voidaan pitää median aiheuttamien pelkotilojen henkilökohtaisena zeniittinäni, mutta nämä kokemukseni Jääskeläisen uusimman teoksen kanssa eivät jääneet kauas taakse. Muun muassa the Walking Dead -maratonin aiheuttamat post-traumaattiset stressireaktiot olivat kevyempiä.

Tämä voidaan siis huoletta laittaa kategoriaan "vaikuttavat lukukokemukset".

Mielenmaisemani siinä sivun 300 paikkeilla.

Siirtyminen kauhusta fantasiaan

Loppua kohti tarina sävy muuttui. Silloin uhkaavat vihjaukset ja haparoivat spekulaatiot saivat väistyä ajoittain jopa psykedeeliseksi yltyvän fantasiavyörytyksen tieltä. Painostava tunnelma muuttui ihmettelyksi ja kummasteluksi: Mikä on totta? Mikä unta tai harhaa? Mieleeni tuli ranskalaisen Tzvetan Todorovin fantastic-kirjallisuuden määritelmä:

The fantastic is that hesitation experienced by a person who knows only the laws of nature, confronting an apparently supernatural event.

- Tuo lause kuvaa Jääskeläisen teosta täydellisesti.

Da Vinci -koodi Lovecraftilla höystettynä

En ole aikaisemmin lukenut yhtään Jääskeläisen teosta, mutta tämän kirjan perusteella tämä ei tule jäämään viimeiseksi. Fantasian, kauhun ja trillerin yhdistelmä toimi erinomaisesti.

Jos Sielut kulkevat sateessa -teosta pitäisi verrata johonkin aikaisemmin lukemaani, niin esimerkiksi Dan Brownin Da Vinci -koodissa on jonkin verran samaa. Vai mistä esimerkiksi tämä kohta muistuttaakaan:

Kummipoikasi on yllättävän hyvin perillä ihmiskunnan suurimmasta ja synkimmästä salaisuudesta, jonka periaatteessa tietää vain Vatikaani, Järjestön johtoporras ja joukko tarkasti valikoituja valtiollisia ja uskonnollisia johtajia.

Kirjan miespäähenkilö, Leo Moreau, on yhdistelmä Robert Langdonia (vaarallisissa piireissä liikkuva ateistinen akateemikko, jolla uskomattomat tietovarastot), Dumbledorea (ylimaallisen viisas vanhus, joka "selittää kaiken" tarinan sankarille & omistaa mystisen linnun) ja Bruce Waynea (rikas oman tiensä kulkija, jonka vanhemmat murhattiin, kun hän oli pieni).

Jääskeläinen oli selvästi yrittänyt tehdä miehestä myös seksikästä hopeakettua. Minun kohdallani tämä ei kuitenkaan onnistunut. Aina kun Moreau oli esillä, näin sieluni silmillä vain Jurassic Parkista tutun Richard Attenboroughin. Niinpä en voi sanoa suuremmin pitäneeni kirjan seksikohtauksista.

Varsinainen päähenkilö, sairaanhoitajana toimiva Judit taas oli paljon Moreauta arkisempi. Pelkästään se kertoi paljon, että juuri Juditia analysoitiin raadollisesti, ja hänestä käytettiin läpi kirjan pelkkää etunimeä, kun taas arvovaltaisempaa ja etäisempää Moreauta kutsuttiin kunnioittavasti sukunimellä. Tämä ei takuulla ollut sattumaa. Hahmona Judit oli toki paikallaan: inhimilliseen Juditiin oli helppo samaistua, ja hän toimi ankkurina, joka yritti pitää koukkunsa kiinni todellisuudessa kaikin keinoin. Kuten Judit yhdessä kohtaa totesikin: "Hohhoijaa näitä Herran tutkimattomia teitä ja kaikkea tätä ihmepaskaa."

Jääskeläinen teki kirjassaan ennätyksellisen paljon suoria viittauksia erilaisiin kirjallisuusklassikoihin ja niissä esiintyviin hahmoihin. Tästä kollaasimaisesta tarinanjuonteesta mieleeni tuli The Beatlesin legendaariset Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band -levyn kannet vuodelta 1967, joihin oli niin ikään koottu valtaisa määrä kuuluisuuksia, mukaan lukien monia merkittäviä kirjailijoita:

Tarkkasilmäinen voi bongata tästä kuvasta muun muassa Edgar
Allan Poen, H.G. Wellsin, Lewis Carrolin, Aldous Huxleyn
 ja Oscar Wilden.

Tiettyyn pisteeseen asti nämä jatkuvat viittaukset muihin teoksiin olivat ok, mutta loppua kohti alkoi tulla pieniä ähkyn oireita. Liian suuri referenssien määrä harhautti huomion pois itse tarinasta. Erityisesti fan fiction -henkisiin Lovecraft-viittauksiin alkoi väsähtää. Olisin kuitenkin hyvin kiinnostunut kuulemaan, millainen lukukokemus Sielut kulkevat sateessa on todelliselle Lovecraft-fanille. Uskoisin, että erittäin antoisa.

John Lennon - In his own words

John Lennon piti Nalle Puh -tarinoista, mutta ei lämmennyt Shakespearelle

John Lennon - In his own words (julk. 2013) -äänikirja tarttui haaviini sattumalta, kun etsiskelin Satakirjastojen verkkosivuilta uusia, vuonna 2013 ilmestyneitä äänikirjoja. En ole John Lennon -fani, mutta yleinen kiinnostukseni historian merkkihenkilöitä kohtaan sai minut tekemään kaukolainapyynnön. 

Kyseessä on kahdeksasta vanhasta John Lennonin BBC-haastattelusta koottu äänite, eikä sitä tietääkseni olla litteroitu lainkaan painettuun muotoon, vaikka, hämäävää kyllä, samannimisiä John Lennon -kirjoja onkin olemassa. 

Kuten aina, myös tällä kertaa BBC:hen saattoi luottaa: Pari vuosikymmentä kattaneet ja aikajärjestykseen laitetut haastattelupätkät oli saatu digitoitua mallikkaasti, ja John (1940-1980) antoi itsestään rennon ja sympaattisen kuvan. Hän vaikutti aidosti mukavalta ihmiseltä. Ainoa mistä huomasi, että hän oli superjulkkis, oli kohta jossa hän kertoi, miten hienoa on viettää aikaa paikoissa, joissa pystyy kävelemään kadulla aiheuttamatta joukkohysteriaa. Että on mukavan rentouttavaa, kun pystyy oikeasti käymään vaikkapa syömässä ja elokuvissa jos siltä tuntuu, eikä tarvitse vain piileskellä sisätiloissa. On pyörryttävää yrittää edes ajatella, millaista Johnin elämä oikeasti mahtoikaan olla.

Haastatteluissa keskusteltiin musiikin, kuuluisuuden ja hiustyylien ohella myös Johnin suhteesta kirjallisuuteen: John kertoi lukevansa paljon, ja pitävänsä kovasti esimerkiksi A.A. Milnen Nalle Puh -kirjoista. Shakespearelle hän ei taas lämmennyt, koska "kouluajat olivat vielä liian hyvin mielessä". Ilmeisesti John oli siis joutunut pakkolukemaan Shakespearea koulupoikana.

Kolme kirjaa itsekin julkaissut John piti kirjoista ja lukemisesta enemmän, kuin kukaan bändikaverinsa. Paul on aikaisemmin ollut lempi-beatleni (kyllä, levyhyllystäni löytyy hieman the Beatlesia), mutta tämän uuden tiedon valossa minun pitänee harkita kantaani uudestaan. Koska hei, onhan se nyt aina iso plussa, jos mies pitää kirjoista!

John Lennonin kirjallinen tuotanto:

- In His Own Write (1964)

- A Spaniard in the Works (1965)

- Skywriting by Word of Mouth (1981, julk. postuumisti).

Voisi olla mielenkiintoista tutustua näihin teoksiin! Lennonin haastattelujen ja muualta löytämäni tiedon perusteella kirjat ovat melkoista tajunnanvirtaa. 

True story.

Lord Emsworth acts for the best - The collected blandings short stories, P. G. Wodehouse

Brittihuumorin klassikko

Kuuntelin juuri Douglas Adams -äänikirjan. Mikä siis olisikaan loogisempaa, kuin siirtyä seuraavaksi kuuntelemaan Adamsin innoittajan, Sir Pelham Grenville Wodehousen (1881-1975) kirjallista tuotantoa! Jos olen rehellinen, on tämä täysin sattumaa, mutta ei anneta sen häiritä. Lainasin Lord Emsworth acts for the Best -äänikirjan (julk. 2012) yksinkertaisesti siksi, että takakannessa luki: "P.G. Wodehouse is still the funniest writer ever to have put words on paper." 

- Tämähän oli kuultava.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tuo ylistys ei pitänyt paikkaansa, mutta varsin viihdyttävää kuunneltavaa tämä Martin Jarvisin charmantisti lukema äänikirja kuitenkin oli. Höperö, omassa linnassaan asuva lordi Emsworth hurmasi minut erityisesti Pig-hoo-o-o-o-ey -nimisessä tarinassa. Siinä hänen silmäteränsä, palkintosika nimeltä The Empress of Blandings, lopetti syömisen juuri ennen näyttelyitä, ja sai huolestuneen lordin unohtamaan kaiken muun, mitä hänen ympärillään tapahtui. Siinä ei paljoa perheen naisten rakkausdraamat kiinnostaneet, kun kullankallis palkintosika kieltäytyi syömästä. 

Lordi Emsworthin omalaatuinen, rauhallinen ja maanläheinen elämänasenne virkisti minua, ja antoi uutta perspektiiviä omaan elämääni. Ihan aidosti! Näin on tapahtunut monesti ennenkin kirjoja lukiessa, mutta juuri tältä teokselta en olisi odottanut tällaista ahaa-elämystä. Yllätyin siis positiivisesti.

Wodehousen Lord Emsworth -tarinoissa (kirjoitettu aikavälillä 1915-1975) oli lisäksi nähtävissä samanlainen satiirinen ote brittiläiseen yläluokkaan, kuin esimerkiksi Monty Pythonin klassisessa Upper Class Twit of the Year -sketsissäkin: