Mahdottomien rakkauksien talo, Cristina López Barrio

En ole pitkään aikaan nähnyt näin kaunista kansikuvaa.

Espanjalaisnaisen itsetuhoinen kosto

Cristina López Barrion Mahdottomien rakkauksien talo (La Casa De Los Amores Imposibles 2010/2012) on kirja, josta kenenkään ei kannata (ruuanlaittoa lukuun ottamatta) ottaa oppia elämäänsä. Katkerien ja tulisieluisten Lagunan suvun naisten elämä on aivan uskomatonta sekoilua alusta loppuun:

Hän halusi heidän supisevan hänestä ja Lagunan naisten kirotusta rodusta, joka ei näyttänyt katoamisen merkkejä vaan lisääntyi loputtomana hylkäämisten, onnettomuuden ja tyttölasten sarjana. Kirous oli kenties vienyt Claran sielun, mutta hän veisi puolestaan kylän miehet.

..Tytär peri äidiltään menestyvän ilotalon, kroonisen vastenmielisyyden toisen ihmisen kosketusta kohtaan sekä koston taakan.

Psykoemotionaalinen kuormitus pysyi aisoissa

Minun ei oikeastaan pitäisi pitää tästä kirjasta. Syy on yksinkertainen: tämä on espanjalainen versio Inka Nousiaisen Kirkkaat päivät ja ilta -kirjasta, joka sai minut taannoin ärsyyntyneeksi ja surulliseksi. Kirjoitin blogiini näin:

Itseäni taas rasitti herkät, auliit ja helpot naiset yhdistettynä tunneongelmaisiin ja katoileviin pelimiehiin -kombinaatio.

Kuten jo Barrion kirjan nimestä voi päätellä, oli tämä kirja tuossa suhteessa vielä pahempi. Potenssiin tuhat. Tällä kertaa "päätit näköjään antaa heti ja sitten mies katosi" -elementti ei kuitenkaan ärsyttänyt minua. Syy on todennäköisesti se, että pystyin etäännyttämään itseni kyllin tehokkaasti, koska tarina ei sijoittunut kotimaahani, ja se oli sopivan överi; Sain astua toiseen, värikkään räiskyvään ja huikentelevaiseen maailmaan, jolla ei ollut mitään tekemistä oman arkielämäni kanssa. Tunnereaktioiden kannalta siinä on todellakin eroa, sijoittuuko kirjan tarina naapurikylään, tai vaikkapa Pandora-planeetalle.

Kauniit ja rohkeat -henkiset ihmissuhdekuviot nopeasti vaihtuvine päähenkilöineen olivatkin minulle vain kaukaista taustahälyä, kun keskityin ihastelemaan ylitsepursuavan runsaita ja eksoottisia maisemia, makuja, värejä, ja tuoksuja, ja nautin mukavan lisäsäväyksen antaneesta mystiikasta. Monesti mieleeni nousi taannoinen Espanjan-matkani Costa Del Solille. Niinpä Mahdottomien rakkauksien talo olikin mitä piristävin lukukokemus näin harmaan loska-ajan keskellä.

Ja siis todellakin: Kerrankin tyhmät ja surulliset ihmiskohtalot peittyivät ihan aidosti taidokkaan kerronnan alle. Minun ei tarvinnut todeta: "pidän siitä miten kerrotaan, mutta en siitä mitä kerrotaan". Barrio osasi kirjoittaa unenomaisen kauniisti jopa väkivaltaisesti kuolleen ihmisen jäätyneestä ruumiista:

Pojan vatsan päälle kertynyt lammikko välkehti, ja toiseen hänen huulistaan oli puhjennut unikon nuppu. Kallosta vuotanut veri ja osa aivoja lepäsi jäätyneinä sammalella kuin aamukaste. Pojan avoimista silmistä heijastui yhä yötä piiskannut myrsky. 

- Olenko ainoa, jolle tulee mieleen Damien Hirst?

Elokuvasuositus

Kun luin Mahdottomien rakkauksien taloa, mieleeni muistui joitakin vuosia sitten katsomani Volver-elokuva (2006). Voisi todeta, että jos pidät toisesta, pidät hyvin suurella todennäköisyydellä myös toisesta. Itse suosittelen molempia. Kuten Barrion kirjassa, myös tässä Pedro Almodóvarin elokuvassa ovat pääosassa kauniit ja vihaiset espanjalaisnaiset, joiden suhde vastakkaiseen sukupuoleen on kyseenalainen. Leffatykki.com:in sivuilla Volverista todettiin: 

Volver on elokuva äideistä ja tyttäristä.

Volverin (naisten) todellisuus tuoksuu hyvälle kotiruualle, mehevälle mullalle ja puutarhakukille.

Nämä toteamukset voisivat helposti kertoa myös Barrion kirjasta. Mitä esimerkiksi ruokaan tulee, oli Mahdottomien rakkauksien talo poikkeuksellisen stimuloiva lukuelämys, josta ei ilman kauppareissua selvitty. Ruoka ei todellakaan ollut vain polttoainetta tämän sukutarinan hahmoille. Sen sijaan ruuan valmistus ja syöminen linkittyi vahvasti hahmojen tunne-elämään, ja aistillisuuteen:

Santiago avasi sitruunoita sisältävän verkkopussin ja raastoi yhden hedelmän kuorta kunnes raaste muodosti pienen kummun, niin kiharaisen ja yksinäisen, että se näytti kultaiselta hävyltä. Mies katseli sitä palvoen, aivan kuin hän olisi katsellut maisemaa, jota saattoi hypistellä käsissään, imeskellä, haistella. Ja juuri niin hän teki. Sitten hän lisäsi raasteen taikinaan, kaulitsi massan työtasolla levyksi ja maalasi siihen kananmunalla Ursulan kasvot. Nainen ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista ruuanlaittoa: Santiagon leipominen oli rituaali, jota seuratessa hän tunsi, kuinka hänen vatsaansa kouraisi halu syödä leipuri piirakan sijaan. 

- En tiedä teistä, mutta minä voisin nyt ottaa palasen sitruunapiirakkaa.

(www.imdb.com)

P.S. Mitä tulee kirjan sisältämään opetukseen, on se lyhyesti ja ytimekkäästi ilmaistuna tämä:

Täällä Pohjantähden alla: Osa 1, Väinö Linna

Väinö Linna -kammo selätetty

Olen lukenut Väinö Linnaa viimeksi yläasteella. Koulutehtävät olivat päässeet hieman kasaantumaan, ja niinpä kahlasin Tuntemattoman sotilaan läpi yhdessä yössä, jotta voisin palauttaa äidinkielen tehtäväni ajoissa. Tämä tuskaisa kokemus vieroitti minut Linnan tuotannosta samalla tavalla, kuin jotkut muut alkavat karsastamaan hiihtämistä peruskoulun liikuntatuntien seurauksena. ..Miten häpeällistä. Valitsivathan suomalaiset kirjabloggaajatkin Täällä Pohjantähden alla -trilogian viime vuonna kaikkien aikojen parhaaksi kirjaksi.

Lopulta rohkaisin mieleni, ja lainasin koko Linnan sukutrilogian yksin tein.  Aika monta kertaa nuo lainat ehdittiin uusimaan, mutta nyt, lainanuusintakiellon hönkiessä jo niskaani: ensimmäinen osa on kuunneltu! Väinö Linna -kiroukseni on viimein murtunut.

Vuonna 1959 julkaistun Täällä Pohjantähden alla -trilogian ensimmäinen osa oli äänikirjaksi poikkeuksellisen pitkä (24 cd:tä), mutta tarina oli onneksi vetävä, ja eskaloitui varsinkin loppua kohti mukavasti. Kyllä tähän kannatti perehtyä. Erityisesti hyvin elävästi kerrottu Akselin ja Elinan rakkaustarina kaikkine hienovireisine nyansseineen herätti mielenkiintoni. Lisäksi mukana ollut torpparin häätö aiheutti kylmiä väreitä. 

Suurimmaksi haasteeksi minulle muodostui äänikirjan lukija, Veikko Sinisalo. Tupakkakröhäinen, vanhempi mieslukija sopi kyllä erinomaisesti kirjan varttuneempien ukkojen tulkitsijaksi, mutta kun Sinisalo yritti keinotekoisen kimittävällä äänellä matkia kosijaehdokkaidensa lähentelyitä torjuvia tyttösiä, alkoi olla pokassa pitelemistä. Niinpä suosittelenkin tämän teossarjan kohdalla ennemmin painettuun niteeseen kuin äänikirjaan tarttumista. Paitsi tietenkin, jos olet itsekin vanhempi mieshenkilö; Silloin olosi on varmasti kotoisa Veikko Sinisalon seurassa. Eikä Veikko siis huono ole, mutta hän on vain niin kovin.. omaleimainen.

Tänä päivänä ei pelätä häätöä, vaan EU-tarkastajaa

Täällä Pohjantähden alla -trilogia kuvaa aikaa, jolloin Suomessa siirryttiin sääty-yhteiskunnasta kansalaisyhteiskuntaan. Tämän ensimmäisen osan aikana maaorjuus oli vielä voimissaan.

Maatilan kasvattina en voinut olla vertaamatta tuon ajan torppareita nykyajan maanviljelijöihin; Nykyään ei enää tehdä taksvärkkiä ja pelätä häätöä torpasta, mutta toisaalta pitää ottaa miljoonalainat pankista, vaikka tuottajahinnat ovat liian alhaiset, ja EU hönkii niskaan. Kuten eräs tuohtunut maanviljelijä taannoin minulle sähähti: "imekööt EU veretkin lehmäni suonista!".

-Jokainen aikakausi tarjoaa maasta leipänsä ottavalle omat haasteensa. Jos Linna kirjoittaisi trilogiastaan uuden version näinä meidän päivinämme, hän saattaisi hyvinkin antaa sille nimeksi "Täällä lomakevuoren alla".

Pentinkulman rehdin maalaiselämän kuvaus tukinajoineen ja peltotöineen sai minut nostalgiseksi. Niinpä selailin hieman äitini vanhoja valokuva-albumeja:

Kuortaneella sijaitseva mummolani vuonna 1962, jolloin julkaistiin
myös Linnan trilogian kolmas osa.

Isovanhempani nuorimman tyttärensä kanssa kotinsa edustalla.
He ehtivät kuolla, ennen kuin tutustuimme kunnolla, mutta
olen aina kunnioittanut heitä suuresti. Vaariltani perin innostuksen
hevosiin, sekä erinomaiset länget, jotka ovat yhä käytössä.

Sukuni lehmiä 1960-luvun alussa: Tapuna, Nippu, Helinä ja Nippa.

Äitini ja tätini lehmähaassa.

Enoni yhdessä Virkku-työhevosen kanssa. Vaarini käytti hevosia
maatöissä tavallista pidempään, traktorien jo yleistyessä.

ISO, Pekka Hiltunen

Lihavuuden armoton miinakenttä

Kuuntelin hetki sitten Pekka Hiltusen Vilpittömästi sinun -teoksen äänikirjana. En innostunut siitä erityisemmin, mutta löysin sen kautta tämän, minua paljon enemmän miellyttävän kirjan. Hiltusen ISO (julk. 2013) on puhutteleva, mielenkiintoinen ja ajankohtainen teos vaikeasta aiheesta. Tässä lihavuutta faktan ja fiktion kautta käsittelevässä kirjassa todetaan muun muassa seuraavaa:

Uskonnot ympäri maailmaa menettävät otettaan, mutta tilalle olemme saaneet uuden maailmanlaajuisen uskonopin: kauniin laihuuden palvonnan.

Tuo on niin totta! Ainahan tästä toki puhutaan, mutta nyt huomasin pysähtyväni miettimään asiaa ihan toden teolla. Hiltusen kirjan myötä myös tajusin, että tuo asenne on iskostunut yhteiskunnassamme niin syvälle, että koko lihavuus-kysymyksestä on oikeastaan mahdotonta sanoa mitään puhtaan objektiivista.

Esimerkiksi toteamus "lihavakin nainen on kaunis" voi kuulostaa äkkiseltään hyvältä, mutta kun sitä tarkastellaan lähemmin, voidaan kysyä: Miksi lihava-sanan lopussa on liite "-kin"? Mitä se indikoi, ja miksi tämän loppuliitteen mukana pitäminen tuntuu luonnollisemmalta, kuin sen pois jättäminen?
- Mikä on loputon suo..

Hottentotti-Venuksen perilliset

Hiltunen rinnasti lihavat osuvasti muihin syrjittyihin vähemmistöihin, ja vertasi television laihdutusohjelmia 1800-luvun friikkisirkuksiin:

Kuin puolialastomana esitelty Hottentotti-Venus, laihdutuskilpailujen lihavat nousevat kameran eteen punnittavaksi vähissä vaatteissa..

Heidät tuodaan esille muita viihdyttämään, heidän roolinsa on typistetty vain yhteen ominaisuuteen: hämmentävän suureen kokoon.

- Osui ja upposi! Äkkiä minulla oli huono omatunto, koska olen joskus katsonut näitä laihdutusohjelmia. Näin ne nyt aivan uudessa, sangen surullisessa valossa.

Kirjan päähenkilöllä, 138-kiloisella Annilla on onneksi asenne kohdillaan:

Mä haluaisin olla uljas daami, sellainen ihana iso nainen, jolla on kalenterissa niin paljon työmenoja ja teatteria ja elokuvia ja romanttisia kaupunkimatkoja miehen kanssa, ettei se enimmäkseen edes ajattele kilojaan.

- Just hyvä. Annissa on samaa potkua, kuin Hiltusen Vilpittömästi sinun -dekkarin Marissa ja Liassakin; Hiltunen näyttää luovan kirjoihinsa vahvoja ja rohkeita naishahmoja kerta toisensa jälkeen. Arvostan tätä suuresti.

Hiltusen edeltäjät

Olen lukenut aiemmin pari muutakin saman aihepiirin teosta, joita voin suositella lämpimästi. Nämä (varsinkin Good in Bed) ovat kevyempiä, kuin Hiltusen Läskisota-artikkeliin perustuva ISO-kirja, mutta puolustavat kuitenkin paikkaansa ansiokkaasti:

(bug-bytes.net)

Amerikkalaisen Jennifer Weinerin vuonna 2001 julkaistun Good in Bed -best sellerin (suom. Hyvä sängyssä) pääosassa on ylipainoinen naisjournalisti nimeltä Candace Shapiro. Aivan kuten ISO-kirjan Annikin, myös Candace kärsii epäonnesta rakkaudessa, eikä vähiten painonsa vuoksi. Molemmat päähenkilöt taistelevat myös depressiota vastaan.

Weiner ei ota ylipainoon kantaa samalla tavalla kuin muun muassa lihavuutta käsitteleviä tutkimuksia kirjaansa sisällyttänyt Hiltunen, mutta kummankin kirjan sankarittarista löytyy samanlaista säkenöivää älyä, kipakkuutta ja koskettavaa inhimillisyyttä. Se kertonee Good in Bed -kirjasta jotain, että luin sen noin kymmenen vuotta sitten, mutta muistan teoksen yhä. Weinerin kirja on chick littiä parhaimmillaan!

(itsallaboutmesbooks.blogspot.com)

Ruotsalaisen Jenny Dahlbergin hersyvä, ja runsaasti keskustelua herättänyt Tjock! (julk. 2003, suom. Sopivasti lihava) -kirja sisältää paljon samoja elementtejä kuin ISO-kirjakin. Omaelämänkerrallisessa teoksessa kolmekymppinen toimittaja kertoo rohkeasti suurikokoisena kohtaamistaan ongelmista, ja kritisoi yhteiskunnan suhtautumista ylipainoisiin ihmisiin. Hän on siis oikea tosielämän Anni. Tämänkin kirjan lukemisesta on jo vuosia, mutta muistan elävästi, että teos oli niin hyvä, että en pystynyt laskemaan sitä käsistäni hetkeksikään. Dahlbergin kirjasta on blogannut muun muassa Jori. 

Artemis Fowl: Ikuisuuskoodi, Eoin Colfer

Lapsineron seikkailu suoristi aivokäyräni

Kuuntelin hetki sitten Eoin Colferin Artemis Fowl -sarjan toisen osan, Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa. En pitänyt siitä, mutta koska aikoinaan pahaa-aavistamattomana lainasin myös tämän kolmannen osan, Ikuisuuskoodin (Artemis Fowl: The Eternity Code, 2003), päätin antaa sarjalle vielä toisen mahdollisuuden. Periaatteeni on muutenkin aina ollut: se mikä lainataan, myös kuunnellaan.

Tällä kertaa pystyin onneksi keskittymään juoneen paremmin kuin viimeksi, koska nyt äänikirjan lukija ei sortunut ylitulkintaan. Ikuisuuskoodin lukenut Jarmo Heikkinen teki itse asiassa kerrassaan erinomaista työtä. Kiitokset siitä! 

The Old Age Boy

Artemis Fowl, tuo kovaksikeitetty pikku sosiopaatti, ei edelleenkään osoittanut juurikaan inhimillistä lämpöä, mutta pidin hänestä jo hieman enemmän kuin edellisellä kerralla. Tästä on kiittäminen kirjan loppupuolella näkyneitä pehmeämmän puolen pilkahduksia. Silti ihmettelen yhä, miksi Colfer on tehnyt fantasiasarjansa päähenkilöstä niin kovin kylmän.. Varsinkin, kun myös kaikki muut tarinan hahmot ovat yhtä etäisiä ja kovaksikeitettyjä. 

Artemis Fowlin henkilöhahmon voidaan katsoa edustavan vanhanaikaista, katoamassa olevaa lastenkirjallisuuden päähenkilötyyppiä. John Stephensiä lainatakseni: 

"..the Old Age Boy ..the child who is either aggressive or something of a rascal, self-regarding and physically assertive.."

- Tuo kuvaus sopii Artemikseen lähes täydellisesti.

Nykyäänhän useimmat nuoret miespuoliset päähenkilöt edustavat niin kutsuttua "New Age Mania":

The rise of the New Age Man has... blurred older, more traditional distinctions between what is considered manly or masculine and what is therefore unmanly, unmasculine. This variety of man is supposedly gentler and less aggressive than the Old Age Man, more in harmony with the earth and with nature, less convinced of the authority and rightness of traditional male logic, and more amenable to alternative ways of thinking. He attempts to get in touch with his feelings, and is willing to make himself vulnerable, emotionally, to others. Such a man is very different, obviously, from the aggressive, self-contained, independent man whom our culture tends traditionally to associate with the idea of masculinity.

Itse pidän huomattavasti enemmän tästä "New Age Manista", kuin Artemiksen edustamasta "Old Age Manista". Varsinkin kirjan päähenkilönä. Litteinä sivuhahmoina itsekeskeiset ja tunnekylmät paskiaiset voivat toki olla varsin viihdyttävä lisä, sitä en kiellä. Päähenkilöiksi he sopivat minusta kuitenkin huonosti. 

Jos pidät toiminnasta, tämä voi olla sinun kirjasi

Se, minkä Eoin Colfer hallitsee, on toiminta; Ikuisuuskoodi oli täynnä jatkuvaa räiskimistä ja vaaraa. Jos sattuisin olemaan teini-ikäinen poika, olisin varmasti ollut aivan myyty! Valitettavasti nyt vain on niin, että lämpeän toiminnalle hyvin harvoin. Mikään ei ole minusta niin tylsää, kuin suorasukaisten taisteluiden seuraaminen ja takaa-ajot. Sellainen saa silmäni lasittumaan, ja aivoni vaipumaan puuduttavan tuskaiseen horrokseen. 

Ok. Tokihan Colfer toi tarinansa päähenkilönä olevan lapsineron kautta esille myös sen, että maailmassa voi pärjätä aivojaan käyttämällä, ja tyhmille lihaskimpuille käy huonosti. Tämä opettavainen, nuorille lukijoille hyödyllinen viesti ei kuitenkaan pelastanut Ikuisuuskoodia minun silmissäni.

Itselleni kirjan parasta antia oli sen loppu, jossa pohdiskeltiin tulevaisuutta, ja pelattiin hieman psykologisia pelejä. Kun aseet oli laitettu koteloihinsa, pöly laskeutunut, ja kaikki olivat rauhoittuneet, aloin viihtymään paremmin. Ajattelin: "Ah, lopultakin tuo päätön sinkoilu päättyi, ja syväluotaavat keskustelut alkavat. Johan tätä saikin odottaa." 

..Harmi vain, että juuri kun Artemiksen tarina oli saanut tämän miellyttävän käänteen, se loppui. 

LÄHDE:

Stephens, John (2002). "A Page Just Waiting to Be Written On" Masculinity Schemata and the Dynamics of Subjective Agency in Junior Fiction. Teoksessa: John Stephens (toim.) Ways of being Male. Representing Masculinities in Children's Literature and Film. Routledge: New York. 38-55.

Vilpittömästi sinun, Pekka Hiltunen

Vuoden johtolanka -palkinnon voittaja, jonka johtolangat oli väännetty liian paksusta rautalangasta

Pekka Hiltusen Studio-sarjan ensimmäinen osa, moneen kertaan palkittu Vilpittömästi sinun (julk. 2011), on nauttinut laajaa huomiota kirjabloggarien keskuudessa. Kuten Katja totesi, teos on saanut ristiriitaisen vastaanoton: osa tykkäsi, osa ei. Suurin kritiikin kohde on ollut tiivistämistä kaipaava juoni, ja tähän mielipiteeseen yhdyn itsekin. 

Suomalaiskaksikko Marin ja Lian Lontoo-seikkailut poliittisten ääriliikkeiden ja ihmiskaupan synkissä sfääreissä olivat minustakin kyllä mielenkiintoisia, mutta ne eskaloituivat turhan laiskasti. Joudun myös ikäväkseni toteamaan, että Hiltunen ei saanut vedettyä mattoa jalkojeni alta, mitä voidaan trillerin kohdalla pitää selkeänä puutteena. Kuten Elina omassa kirja-arviossaan totesi:

"En myöskään pitänyt kirjaa erityisen jännittävänä missään kohtaa. Roistot olivat roistoja kilometrien päähän ja toimivat täysin ennalta-arvattavasti." 

Komppaan Elinaa täysin. Minusta olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa, jos esimerkiksi salaperäinen, lähes yliluonnollisilla ihmistuntijan kyvyillä varustettu Mari olisikin ollut se tarinan psykopaatti, ja päätynyt jossain vaiheessa runnomaan Lian elotonta ruumista kaapatun auton peräkonttiin. Siinä olisi ollut jo kivasti yllätysmomenttia!

Ja nyt kun kerran otimme Marin puheeksi: Minusta Marin poikkeuksellista kykyä lukea ihmisiä olisi pitänyt nostaa enemmän etualalle. Oli suuri pettymys, kun Mari jättäytyikin eri operaatioissa taustalle, eikä lähtenyt suoraan kentälle analysoimaan rikollisten mielenliikkeitä. Ihan sama, kuin jos J.K. Rowling olisi napannut Dumbledorelta seljasauvan pois, ja alentanut tämän vain Tylypahkan operatiiviseksi johtajaksi.

Moni kertoi kiinnostuneensa Studio-sarjan toisesta osasta, vuonna 2012 julkaistusta Sysipimeä-kirjasta luettuaan tämän aloitusosan. Itse en kuitenkaan ole niinkään varma, että aion vaipua sysipimeään yhdessä Pekan kanssa. Sen sijaan hänen kolmas romaaninsa, ISO (julk. 2013), vaikuttaa esittelytekstien perusteella hyvin mielenkiintoiselta teokselta. Sen aion lukea.

Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa, Eoin Colfer

Artemis Fowl halusi pelastaa isänsä, minä halusin pelastaa korvani

Vierailin taannoin Porin kaupunginkirjaston lasten- ja nuortenosaston äänikirjahyllyllä ja totesin, että olen kuunnellut pitkälti kaiken muun, paitsi Eoin Colferin Artemis Fowlit. Niinpä päätin lähteä 13-vuotiaan suurrikollisen matkaan; Oli tarkoitus pelastaa Artemiksen isä venäläisten roistojen kynsistä, ja selvittää samalla muitakin selkkauksia. Artemis Fowl: Tehtävä pohjoisessa (The Arctic Incident, 2002) ei kuitenkaan vakuuttanut minua, ja sain sen kuunneltua loppuun vain vaivoin. 

Miksi, Jarmo, voi miksi?

Suurin syy kuunteluvaikeuksiini löytyy äänikirjan lukijasta, Jarmo Mäkisestä. Tämä yleensä loistavaa työtä tekevä lukija melkein puhkoi tärykalvoni äkillisillä huudahduksillaan ja äänenkorotuksillaan. Huomasin hyvin nopeasti, että näitä cd:itä ei autossa kuunnella: Ensin Mäkinen puhui hiljaa ja tasaisesti, ja sai minut lisäämään volyymia, jotta saisin selvää hänen sanoistaan. Sitten äkkiä alkoikin hirvittävä räyhääminen, ja jouduin vääntämään autostereoiden volyymia pienemmälle naama valkoisena.. Ja taas 20 sekuntia myöhemmin Mäkisen ääni hiipui hiljaiseksi mutinaksi, josta ei saanut selvää. Täysin sietämätöntä. 

Kuuntelin tämän äänikirjan lopulta läpi kotistereoillani. Näin voimakkaat äänenvoimakkuuden heittelyt eivät haitanneet niin pahasti, koska autolle tyypillinen taustamelu puuttui, ja tämän ansiosta saatoin kuunnella tarinaa kaiken kaikkiaan hiljaisemmalla volyymilla. Tällöinkin huomasin kuitenkin tuskastuvani huutamisen ja mutinan iloiseen sekoitukseen melko lailla. Mäkinen eläytyi vauhdikkaaseen tarinaan yksinkertaisesti aivan liikaa. Olisi tehnyt mieli komentaa: "Rauhoitu Jarmo! Mun korviin sattuu!"

Tavallista tylympi päähahmo

Itse tarina peittyi melko tehokkaasti Mäkisen lukusuorituksen alle. Tämän voin kuitenkin Eoin Colferin kahdeksanosaisen fantasiakirjasarjan toisesta osasta sanoa: Siinä oli omat hauskat ja kekseliäät hetkensä, joita osasin myös odottaa, koska olen jo aiemmin lukenut Colferin kirjoittaman Linnunradan käsikirja liftareille -sarjan Vielä yksi juttu.. -kirjan. 

Minun on kuitenkin todettava, että tämän Tehtävä pohjoisessa -teoksen jatkuva, melko päättömän tuntuinen räiskintä ei antanut minulle paljoakaan. Lisäksi päähenkilö, Artemis Fowl, vaikutti nuivalta ja itserakkaalta tapaukselta, ja hänestä oli vaikea pitää. 

Artemis Fowleja verrataan monesti Harry Potter -kirjoihin genrensä, kohderyhmänsä ja sisältönsä takia. Itse en kuitenkaan löytänyt tästä sitä taikaa, jonka tavoitin Tylypahkan käytävillä kuljeskellessani. Tarinassa oli liian vähän syvyyttä ja lämpöä. Artemiskin toi mieleen lähinnä Draco Malfoyn.