Kaksi miesmonologia; Yksin, Harjannostajaiset, August Strindberg

Tätä kirjaa ei saanut lainaksi yhdestäkään
Satakunnan kirjastosta. Se ei tosin haitannut, koska
näin hyvän teoksen omistaa mielellään.

..vaivuin kaiken häivyttävään uneen, vapaana toiveista, haluista, tahdosta

August Strindberg (1849-1912) on yksi Ruotsin kuuluisimmista kirjailijoista, ja hänet tunnetaan erityisesti ongelmallisesta suhteestaan naisiin. Kolme avioeroa kuultavatkin selvästi läpi tämän kirjan teksteistä, jotka julkaistiin pian Strindbergin viimeisenkin avioliiton kariutumisen jälkeen. Mitään hilpeää luettavaa buddhalaista "älä toivo mitään, niin et joudu pettymään" -elämänasennetta henkivä Yksin ja katkeran surullinen Harjannostajaiset eivät siis olleet. 

Kaikeksi onneksi Strindberg sai kuitenkin vältettyä pateettisuuden puolelle ajautumisen, ja lopputulos oli sen sijaan puhutteleva ja koskettava. Aika-ajoin Strindberg toi mieleeni Thomas Mannin ja Virginia Woolfin. Tässä on kirjailija, jonka tuotantoa voisin lukea enemmänkin!

Harjannostajaiset (Taklagsöl, 1906)

Dramaattisesti päättyvässä Harjannostajaiset-tarinassa käydään läpi sitä, miten avioliitto vääjäämättä tuhoutuu:

Aurinko oli noussut ja värisimme aamun viileydessä. "Miten kauan sinä luulet tämän onnen kestävän?" vaimoni kysyi. "Hys, hiljaa ettei kukaan vaan kuule! Kunpa koston jumalatar ei kuulisi!" vastasin. -"Kuuleeko vai ei, sehän riippuu meistä itsestämme!" hän väitti vastaan. -"Eikä riipu! Me tahdomme olla rauhassa, pysyä yhdessä, ja silti joku tulee väliin ja erottaa meidät!" (s.128.)

Niin oli muutos käynnissä. Kahdessa viikossa vaimoni oli vaihtanut puolta, makuaan, taipumuksiaan, sympatioitaan, tapojaan. (s. 141.)

Millaista juonimista elämä ja kanssakäyminen onkaan! (s.161.)

Luther sanoo: "Tämä elämä on niin kurjaa, että rakkaimmatkin aiheuttavat meille kärsimystä. Lemmenhaluiset kiduttavat meitä öin ja päivin, ja jos ihastuttava nainen taluttaa heitä narusta, he seuraavat tottelevaisesti kuin naudat. Sanalla sanoen ihmisen elämä on pelkkää surkeutta ja järjettömyyttä." (s.168.)

Naislukijana minua kiehtoi päästä miehen pään sisälle, "vastapuolelle". Sieltä löytyi yllättävää herkkyyttä. Strindbergiä ollaan syytetty misogyniasta, ja en ihmettele sitä lainkaan tämän tekstin perusteella. Kaikeksi onneksi naisviha ei kuitenkaan ollut liian dominoiva elementti, ja kontekstin takia annoin sen anteeksi. Lisäksi sain selville, että aikaisissa teksteissään Strindberg on muun muassa kritisoinut oman aikansa ruotsalaisen yhteiskunnan perinteisiä sukupuolirooleja.

Yksin (Ensam, 1903)

Tämä teksti oltiin sijoitettu kirjassa ensimmäiseksi, ilmeisesti aiemman julkaisuajankohdan perusteella. Tarinoiden sisäisen logiikan kannalta ajateltuna tämä olisi kuitenkin pitänyt sijoittaa tietenkin vasta toiseksi, Harjannostajaisten jälkeen. Nyt kirjassa käsitellään ensin avioeron jälkeistä yksinoloa, sitten vasta itse eroa. 

Hankin tämän niteen alunperin juuri lukeakseni Yksin-tekstin, jota suositeltiin Facebookissa. Koko kirjailija oli minulle alunperin tuntematon, mutta alla oleva, hyvin valittu lainaus herätti mielenkiintoni siinä määrin, että tilasin kirjan itselleni, eikä se pettänyt odotuksiani:

Yksinäisyys on loppujen lopuksi tätä: ihminen kehrää ympärilleen oman sielunsa silkin, koteloituu ja odottaa muodonmuutosta, eikä se jää koskaan tulematta. Koteloitunut jatkaa aiempien kokemustensa varassa ja samalla hän elää telepaattisesti toisten elämää. Tapahtuu kuolema ja ylösnousemus, uusi kasvaminen uuteen tuntemattomaan.

Lopulta sitä hallitsee yksin omaa persoonaansa. Kenenkään toisen ajatukset eivät pidä omiani otteessaan, kenenkään mieltymykset tai oikut eivät rasita minua. Sitten sielu alkaa kasvaa vastikään saavutetussa vapaudessa ja kokee ennen kuulumatonta sisäistä rauhaa ja hiljaista iloa, varmuuden ja oman vastuun tunnetta. (s.31.)

-Näinhän se on. Yksin eläminen on turvallisempaa, koska jos päästät toisen ihmisen lähellesi, annat hänelle samalla mahdollisuuden haavoittaa itseäsi. Asetat pääsi pölkylle. Tai kuten Billy Corgan muotoili asian vuonna 1998, hieman oman avioeronsa jälkeen:

You'll be a lover in my bed

and a gun to my head

-Ava Adore/ The Smashing Pumpkins

Mitä luen juuri nyt

Vasemmalla ovat kirjat, joita jo luen. Oikeanpuoliset
odottavat vuoroaan.

Miten tämä nyt taas meni tähän?

Ei se väärin ole. Minulla on samanaikaisesti kahdeksan kirjaa lukupuolissa, ja kymmenen kirjaa odottaa lukemista. Tällaista tämä on ollut niin kauan, kuin muistan.

Luettavana nyt

1. Saunajooga. Rauhoitu ja rentoudu, Tiina Vainio. -Lainasin hetken mielijohteesta kirjaston uutuuspöydältä. Tällä ei nyt ole juurikaan tekemistä varsinaisen joogan kanssa, jota harrastan. Tosin mainittakoon, että kuten joogassa yleensäkin, myös tässä korostetaan hengityksen merkitystä. Samoin keskivartalon lihastukeen kiinnitetään huomiota. Mukana on saunajoogaohjeiden lisäksi myös erilaisia juomaohjeita ja saunahoitovinkkejä (kasvonaamiot, yms.). Kauniisti kuvitettu kirja. Tuskin muuttaa elämääni mitenkään, enkä varmaan edes lue kannesta kanteen. Lainasin ihan muuten vaan, koska kirjan tervehenkisyys ja tunnelmallisuus viehätti minua.

2. The Little White Horse, Elizabeth Goudge. -Tämä oli kesken jo puoli vuotta sitten.

3. Kuolleet sielut, Nikolai Gogol. -Lainasin tämän kirjan ystäväni vinkin pohjalta. Keskustelimme siitä, miten maanviljelijät toisinaan venyttävät lehmiensä kuolemien ilmoittamista Nautarekisteriin, jos tukikausi on lopuillaan, koska tuet maksetaan elävien eläinten lukumäärän perusteella. Tästä puhe sitten siirtyi tähän kirjaan. Gogol on minulle ennestään tuttu Päällystakki- ja Nenä -novelleista, joista pidin kovasti. Tämä kirja saa tällä hetkellä paljon huomiota minulta. Kannet ovat hieman vääntyneet, koska tämä viettää niin paljon aikaa käsilaukussani.

4. Kaksi miesmonologia, August Strindberg. -Suomalaissyntyinen tatuointitaiteilija Sara Fabel suositteli tätä kirjaa Facebookissa. Kiinnostuin, ja tilasin omaksi. Lainaaminen ei tullut kysymykseen, koska tätä ei saanut yhdestäkään Satakirjastojen kirjastosta lainaksi. Tämä kilpailee tällä hetkellä huomiostani Gogolin kanssa. Ihanteellinen käsilaukkukirja pienen kokonsa takia. Paperiset irtokannet tosin piti poistaa, etteivät menisi rikki.

5. Light on Pranayama, B.K.S. Iyengar. -Tästä lisää täällä.

6. Puolikas taivasta, Nicholas D. Kristof & Sheryl Wudunn. - Luin tästä artikkelin netissä, ja lainasin saman tien. Kirja on vasta alussa, mutta tuskin se nyt aivan luokaton on, koska kirjoittajat ovat voittaneet Pulitzerin eräästä aiemmasta reportaasistaan. Takakannesta: "Tyttöjä ja naisia kuolee joka päivä pelkästään sukupuolensa takia. 1900-luvun kaikissa sodissa kaatuneiden sotilaiden määräkin kalpenee, kun sitä verrataan viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana tapettujen tyttöjen valtavaan joukkoon. Puolikas taivasta puhuu karua kieltä sukupuolisidonnaisesta väkivallasta, ihmiskaupasta, prostituutioon pakottamisesta ja äitiyskuolleisuudesta."

7. Tohtori Faustus, Thomas Mann. -Olen nyt sivulla 212. Toistaiseksi ei yhtä hyvä, kuin aiemmin lukemani novelli Kuolema Venetsiassa. Minulla on vaikeuksia saada tästä otetta.

8. Tears of the Desert, Halima Bashir. -Kyllä, edelleen kesken.

Lukemista odottavat

9. Silmarillion, J.R.R. Tolkien. -Olen aikonut lukea tämän jo vuosia. Kuvassa vasemmalla on vuodelta 1979 oleva kirjaston lainakirja, jonka aion palauttaa, ja oikealla juuri omaksi tilaamani, tuliterä pokkariversio.

10. Elizabeth Taylor, Donald Spoto. -Ostin talvella Sokoksen alennuslaarista hetken mielijohteesta. En ole Elizabeth-fani, mutta vaiherikkaat elämänkerrat kiinnostavat aina. Hyvä tarina on aina hyvä tarina.

11. Nälkäpeli, Suzanne Collins. -Haluan tietää, mistä kaikki puhuvat. Ystäväni mukaan tämä muistuttaa suuresti Stephen Kingin The Long Walk -tarinaa, jonka King julkaisi vuonna 1979.

12. Buddenbrookit, Thomas Mann. -"Saksalaiseksi Forsytein taruksi sanottu sukuromaani vyöryttää eteemme mahtavan kauppiasperheen vaiheet."

13. Minä, Marie Antoinette. Carolly Erickson. -Ystäväni suositteli tätä minulle. Lisäksi Marie Antoinettesta kertovat elokuvat ovat olleet kiinnostavia, joten odotan tältä kirjalta melko paljon kahdestakin syystä. Plussaa houkuttelevista kansista!

14. Huijari Felix Krullin tunnustukset, Thomas Mann. -Thomas Mannin viimeinen teos. Niin tässä listassa, kuin myös Mannin tuotannossakin.

15. Yoga Mala, Sri K. Pattabhi Jois. -Ostin joulukuussa.

16. Paikka vapaana, J.K. Rowling. - Ostin joulukuussa.

17. Vuonna 1984, George Orwell. -Jos tämä on puoliksikaan niin hyvä, kuin Eläinten vallankumous, niin tämän lukee nopeasti, kun kerran aloittaa.

18. Light my Fire. Matkani Doorsin kanssa, Ray Mazarek. -Lainassa Terolta. Pisimmin lainassa ollut kirjani yhdessä Tears of the Desertin kanssa.

Rommipäiväkirja, Hunter S. Thompson

Jo 1960-luvulla kirjoitettu Rommipäiväkirja julkaistiin vasta
vuonna 1998.  Tarina on fiktiivinen, mutta se perustuu
vahvasti Hunter S. Thompsonin omiin kokemuksiin.

"Tuo tämäniltainen juttu voi karata käsistä.. 

Ainakin toivon niin."

Hunterin S. Thompsonin (1937-2005) persoonassa on jotain tavattoman kiehtovaa. Hunter oli älykäs, tarkkanäköinen ja oikealla tavalla vihainen mies, jonka olemus huokui kahlitsematonta energiaa. Nämä piirteet tulivat esille erityisesti aiemmin lukemissani kirjoissa Helvetin enkelit ja Pelon valtakunta. Nyt lukemani, 1950-luvun Puerto Ricon San Juaniin sijoittuva Rommipäiväkirja oli niihin verrattuna melko rauhallisesti kirjoitettu.

Ok, mukana oli kyllä esimerkiksi tämä kohtaus:

Olin yhä tajuissani, ja tietoisuus siitä, että minua potkittiin kuoliaaksi Puerto Ricon viidakossa yhdentoista dollarin ja viidenkymmenen sentin takia, täytti minut sellaisella kauhulla, että aloin kirkua kuin eläin.

-Tällaiset kohdat olivat kuitenkin pääsääntöisesti melko harvassa. Kerrontatyyliltään kirja oli nimensä mukaisesti päiväkirjamainen: Lueteltiin, mitä juotiin ja syötiin ja missä, millaisia lehtikeikkoja tehtiin, ja niin edelleen. Pitkälti Hunter myös vain tarkkaili ympäristöään ja mietti: "Mitä minä teen täällä?".

Juoni tiivistyi vasta kirjan loppupuolella. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tarina muuttui kiinnostavaksi sivun 159 paikkeilla, jossa Hunter totesi: "Tuo tämäniltainen juttu voi karata käsistä.. Ainakin toivon niin."

Vähemmän pisteitä= parempaa luettavaa

Hunterille tyypillisiä, tarkkanäköisiä, taidokkaasti ja rönsyilevästi ilmaistuja ajatuksia lauottiin liian harvoin. Tähän liittyen haluan kuitenkin esitellä tämän poikkeuksellisen hyvän kohdan:

Heittelimme lyhyitä syöttäjä keskustan yli ja pitkiä leijoja sivurajaa pitkin, ja jonkin ajan kuluttua minusta alkoi tuntua siltä, etä suoritimme jotain pyhää rituaalia, kaikkien nuoruudenlauantaidemme uudelleenvahvistamista - karkotettuina, eksyneinä ja eristettyinä nuoruutemme peleistä ja juopuneista stadioneista, melun tuolle puolen ja sokeina niiden iloisten spektaakkelien valheellisuudelle - siinä minä nyt olin, pilkattuani vuosia amerikkalaista jalkapalloa ja kaikkea mitä se edusti, autiolla Karibian hiekkarannalla, juoksemassa hölmöjä syöttökuvioita aidon korttelipallofanaatikon antaumuksella.

-Minä nautin suunnattomasti juuri tällaisista lennokkaista ja hengästyttävän pitkistä lauseista. Minulle Hunter on parhaimmillaan juuri tällaisena. Tässä kirjassa tällainen flow oli valitettavasti harvinaista herkkua, ja pääosin kerronta vaikutti hieman laiskalta. Sanoisinkin, että jos haluaa tutustua Hunter S. Thompsonin kirjoihin, ei kannata aloittaa Rommipäiväkirjalla. Se kannattaa lukea vasta lopuksi, niin sanottuna bonuksena, jos piti muusta tuotannosta.

Nuori Hunter.

Hunterin herkempi puoli

Nostan tämän kirjan parhaimmaksi ja mieleenpainuvimmaksi kohtaukseksi hyvin epähuntermaisen kohdan, joka toi unenomaisella ja haikealla tunnelmallaan mieleen enemmänkin Sofia Coppolan elokuvat:

Sitten huomasin kaksi toisiinsa kietoutunutta ihmistä lähellä riuttaa. Tunnistin Yeamonin ja tytön, joka oli ollut samassa koneessa kanssani. He olivat alasti ja seisoivat vyötäröään myöten vedessä, tytön jalat Yeamonin lantion ympärillä ja kädet tämän kaulalla. Tytön pää oli taaksepäin kallellaan ja hänen hiuksensa valuivat hänen takanaan ja kelluivat vedessä kuin vaalea harja.

Aluksi luulin näkeväni harhoja. Näkymä oli niin idyllinen, että järkeni kieltäytyi hyväksymästä sitä. Minä vain seisoin paikallani ja katselin. Yeamon piteli tyttöä kiinni lanteilta ja keinutti tätä hitaissa kaarissa puolelta toiselle. Sitten kuulin äänen, pehmeän, iloisen kiljahduksen, kun tyttö levitti kätensä kuin siivet.

Silloin lähdin pois ja ajoin takaisin Jesus Lopo -kaupalle. Ostin pienen pullon olutta viidellätoista sentillä, istuin ulos penkille ja tunsin itseni vanhaksi mieheksi. Näky, jonka olin juuri todistanut, toi mieleen paljon muistoja - ei asioista, joita olin tehnyt, vaan asioista, joita en ollut onnistunut tekemään, tuhlatuista tunneista ja turhauttavista hetkistä ja iäksi hukatuista tilaisuuksista, koska aika oli syönyt niin ison osan elämästäni enkä koskaan saisi sitä takaisin. Kadehdin Yeamonia ja säälin itseäni samaan aikaan, koska olin nähnyt hänen kokevan hetken, joka sai minun onneni vaikuttamaan mitättömältä.

Rommipäiväkirja-elokuva

Rommipäiväkirjasta on tehty myös elokuva, joka ilmestyi vuonna 2011. Se ei noudattele kirjan juonta orjallisesti (ja miksi pitäisikään, ovathan elokuva ja kirja kaksi eri diskurssia), mutta on ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Rommipäiväkirja-elokuvan pääosan näytteli Johnny Depp. Itse olen assosioinut Johnnyn Hunteriksi jo vuosia, tekihän Johnny suorastaan ikimuistoisen roolityön Hunterina elokuvassa Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa. En tule koskaan unohtamaan kohtausta, jossa Hunter/Johhny herää vettä lainehtivasta ja täysin tuhotusta hotellihuoneesta jättimäinen matelijan tekohäntä takapuolessaan.
-Jos nauruun voisi kuolla..

Johnny Depp ja Hunter S. Thompson olivat hyviä ystäviä myös tosielämässä. Hunter oli Johnnylle tietynlainen mentori.

Heppahöperön käsikirja. Täydellinen ratsastusopas, Norman Thelwell

Heppahöperön käsikirja julkaistiin alunperin vuonna 1962
 nimellä A Leg at Each Corner. Oma, jo selkeästi kellastunut
 niteeni on vuodelta 1978.

Jokaisen ponitytön kulttikirja

Yksi hienoimmista sisällysluetteloista ever.

Ala-asteella minä ja koulukaverini kävimme ratsastustunneilla Sammin Ratsutilalla, ja luimme kaikki tarjolla olleet Thelwellin kirjat puhki. Sen jälkeen Thelwell-ponit unohtuivat minulta vuosikymmeneksi, mutta kun olin kirjastossa töissä vuosina 2004-2005, löysin nämä riemastuttavat, vanhan brittiläisen maaseudun charmia henkivät sarjakuvakirjat uudestaan. 

Kun työsopimukseni loppui, pyysin tämän, tuolloin jo varastoon siirretyn Heppahöperön käsikirjan läksiäislahjaksi. Olin iki-onnellinen, kun pyyntööni suostuttiin. Tämä kun jaksaa naurattaa edelleen, eikä vähiten sen takia, että minulla on ollut omia hevosia nyt kaksikymmentä vuotta. Kaksi niistä on vieläpä nimenomaan brittiläistä poneja (New forestin poni ja shettis). Tunnistan itseni ja ponini tästä kirjasta helposti.

Pieni, pyöreä ja arvaamaton

Brittiläinen sarjakuvataiteilija Norman Thelwell (1923-2004) julkaisi ensimmäisen ponisarjakuvansa vuonna 1953. Lukijat ottivat Thelwellin pörröiset ponit heti omakseen, ja tähän päivään mennessä hänen kirjojaan on myyty pelkästään Englannissa kaksi miljoonaa kappaletta. Thelwell on käsitellyt sarjakuvissaan ilkikuristen ponien lisäksi myös muita brittiläiseen maaseutuidylliin liittyviä aiheita, kuten kalastusta, metsästystä ja puutarhanhoitoa. Pörröiset ponit ja heidän sinnikkäät pikku ratsastajansa ovat kuitenkin Thelwellin kuuluisin luomus, ja nimitys "Thelwell pony" onkin juurtunut vahvasti brittiläiseen kieleen ja kulttuuriin. Sanapari viittaa pieneen, pyöreään ja lihavaan poniin, jolla on arvaamaton luonne.

Tämä muistuttaa minua taannoisesta
ratsastusretkestäni. Erotuksena vain se,
että tipuin lumeen.

Thelwell sai idean ensimmäiseen ponikirjaansa Angels on Horseback (julk. 1957) tarkkailemalla kahta pikkuponia, jotka laidunsivat hänen talonsa vieressä olevalla niityllä. Lihavanpuoleisten ponit olivat kahden niin ikään pyöreähkön pikkutytön omistuksessa. 

Kun tytöt tulivat hakemaan ratsujaan laitumelta, ponit käänsivät takapuolensa kohti tyttöjä, ja potkivat. Topakat tytöt eivät tästä kuitenkaan säikähtäneet, vaan väistelivät viuhuvat pikkukaviot kylmän rauhallisesti, ja pyydystivät poninsa käden käänteessä. 

Thelwell oli ihmeissään siitä, miten rauhallisesti ponit antoivat taluttaa itsensä pois niityltä villin pyydystysoperaation jälkeen. Ponien silmistä kuitenkin saattoi nähdä, että ne suunnittelivat kostoa. Näiden tosielämän esikuvien pohjalta syntyivät Thelwellin ponisarjakuvien ydinkaksikko: Penelope ja hänen poninsa Kipper. (Lähde: www.thelwell.org.uk.)

Tässä lauma todellisia Thelwell-poneja omassa

 elementissään:

Murha laitumella, Leonie Swann

Eräänä kesäaamuna lammaspaimen George Glenn makaa
ruohikolla hengettömänä. Lammaslauma on aluksi poissa
tolaltaan, mutta neiti Maple ryhtyy pohtimaan tapausta. Kun
älykkölampaat ratkovat murhamysteeriä ja vaativat oikeutta,
ei puolivillainen totuus riitä.

Maailma lampaiden silmin

Luen (tai kuuntelen) harvemmin dekkareita. Tämä persoonalliselta vaikuttanut, vuonna 2011 julkaistu äänikirja pääsi kuitenkin seulani läpi taannoisella kirjastovierailullani. Parasta tässä kertomuksessa ei minulle ollutkaan murhan ratkominen, vaan aivan muut asiat: Ajoittain hyvin elävä ja tunnelmallinen kerronta, ja ennen kaikkea lampaiden sielunelämän ja niiden ihmissielunmaisemasta poikkeavan maailmankuvan avaaminen. Lampaankasvattajan tyttärenä lammasnäkökulma avautui minulle ehkä vielä tavallistakin paremmin.

Sanoisin, että Swann onnistui lammaskuvauksessaan keskimäärin erinomaisesti: lampaiden tomeruus, ja niiden intohimoinen suhde syömiseen tuli hyvin esiin, samoin tarkat aistit. Lammasnäkökulmasta kerrotut ja hyvin elävät kuvaukset esimerkiksi keritsemisestä ja laiduntamisesta kaikkine detaljeineen olivat myös yllättävän veikeitä. Pidin lisäksi siitä, miten tuoreella tavalla ihmiselämän merkillisyyksiä voikaan tarkastella lammasnäkökulmasta käsin.

Vain yksi asia häiritsi minua: Swannin lampaat istuivat silloin tällöin! En voinut olla takertumatta tähän asiavirheeseen. Tulee mieleen taannoin lukemani J.R.R. Tolkienin Lohikäärmevuori-teos, jossa hevoset vikisivät toistuvasti. Jokainen hevosharrastaja tietää, että hevoset eivät todellakaan vikise. Ikinä.

Swannin lammasdekkarin kiinnostavin hahmo oli minusta sivuroolissa esiintynyt, ilkikurinen talvikaritsa. Tämä lauman hyljeksimä, ja hieman mystinenkin pikkulammas herätti huomioni joka kerta vilahtaessaan tarinassa. Se toi mieleeni Muumilaakson outsiderin, Haisulin. 

Tästä kirjasta olisi voinut saada irti monia loistavia sitaatteja. Niitä en kuitenkaan pysty tähän laittamaan, koska kuuntelin tämän äänikirjana. Toisaalta, Murha laitumella ei ollut lainkaan hassumpaa kuunneltavaa, kiitos lukijana toimineen Sinikka Sokan. Sokan kepeä ja hyväntuulinen ääni sopi tähän rivakkaan tarinaan mainiosti.

Osa äitini lammaslaumasta syksyllä 2007. Kuvanottohetkellä
lampaat odottelivat ruokaa, kuinkas muutenkaan.

Kuinka monta äänikirjaa mahtuu Volkswagen Poloon?

Mobilisoitu äänikirjasto.
134 000 yhteistä ajokilometriä ja vähintäänkin
kymmeniä äänikirjoja takanapäin. 

Das säilytysongelma

Polo on ollut Volkswagenin pitkäaikainen menestys kautta maailman.. Matkustusmukavuus, turvallisuus ja kaiken kattava laadukkuus ovat aina olleet oleellinen osa Polon tavaramerkkiä. 

www.volkswagen.fi

Ostin uskollisen Poloni alle vuorokauden reaktioajalla kolmisen vuotta sitten, kun edellisen autoni (Nissan Sunny) moottori alkoi leikata kiinni kahdensadan kilometrin päässä kotoa. Ensimmäinen asia, jonka uuteen autooni hankin, oli kunnolliset stereot. Eihän sitä matkanteosta mitään tule, jos ei voi samalla kuunnella musiikkia ja äänikirjoja! Ja matkustusmukavuus ennen kaikkea, kuten Volkswagenkin korostaa.

Mutta mutta.. Mitä tehdä, kun innostuu putsaamaan kirjaston hyllyt enemmän ja vähemmän järkälemäisistä äänikirjabokseista ("En kuitenkaan ehdi tänne taas hetkeen, joten otan nyt heti monta:"), ja vasta autolle palatessa tulee mieleen, että "Mihinkäs minä oikein saan nämä tungettua.."? Autossahan ne on pakko pitää, koska siellä niitä kuunnellaankin, ja taas toisaalta tällaisessa suhteellisen kompaktissa volkkarissa ei ole liiemmälti säilytyslokeroita. Lisähaastetta tuo vielä se, että en halua pitää autoni lattialla tai penkeillä irtotavaroita (poikkeukset: käsilaukku, lämmityspiuha ja lumiharja). Seuraavassa kuvasarjassa pyrin ratkomaan tätä logistista ongelmaa, jota Satakirjastojen tarjoamat kahdeksan lainojenuusintakertaa pahentavat vielä entisestään:

Ahtaushaasteessa mukana:

1. Leonie Swann: Murha laitumella, 12 cd:tä 

2. Laila Snellman: Parvekejumalat, 7 cd:tä

3. Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia, 7 cd:tä

4. Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, 7 cd:tä

5. Stephenie Meyer: Epäilys, 16 cd:tä (-Tää on massiivinen!)

6. Jari Tervo: Myyrä, 17 cd:tä 

7. J.K. Rowling: Harry Potter ja liekehtivä pikari, 21 cd:tä (ks. kohta 5.).

Kullanarvoinen syvennys etupaneelissa

Etupaneelin lokeroon solahtaa varsin mukavasti normaali perus-äänikirjaboksi, jossa on sellaiset alle kymmenen cd:tä. Tosin tällöin lokeroon ei enää mahdu vakiokalustoon kuuluvaa Läkerol Dents -askia. Se oli pakko siirtää kuskinpuoleiseen etuoveen. Samoin nenäliinapakkaus ja jääskrapa. Vain kynä ja muistiinpanolehtiö, sekä ohut Post-it -lappunippu saivat jäädä lokeroon. 

Oikea etuovi -Like a glove!

Säilytän tässä ovessa melko usein sateenvarjoani. Nyt se sai kuitenkin tehdä tilaa suomalaiselle ja brittiläiselle kertomakirjallisuudelle. Samoin parkkikiekkoni matkustaa usein juuri tässä syvennyksessä. Nyt sitä ei kuitenkaan ole, koska eräs serkkuni rikkoi sen taannoin pienessä hiprakassa, kun yritti auttaa kuskiaan ikkunoiden raapimisessa.

-Että terkkuja vaan sinne Joensuuhun..
Lieventävänä asianhaarana tosin mainittakoon, että kyseisenä iltana oltiin vietetty pohjalaisia kihlajaisia, joissa ei boolia säästelty.

Kolme pahvista ja siksi varsin kompaktia boksia mahtuivat tähän ovilokeroon just eikä melkein. Pelkääjänpuolen oven käyttämisessä säilytyspaikkana on haittapuolena vain se, että kun ajan, en meinaa ylettyä ottamaan äänikirjaboksia. Olenkin yrittänyt pitää nyrkkisääntönä sitä, että tähän syvennykseen ei laiteta sitä äänikirjaa, joka on kuuntelussa. Tätä voisikin ajatella ennemminkin sellaisena "Kuunnellaan seuraavaksi" -osastona.

Kuskinpuoleinen etuovi -Nyt alkaa olla ongelmia!

Tämä lokero on auton tärkein säilytyspaikka heti etupaneelin syvennyksen jälkeen, koska siihen ylettyy ajon aikana optimaalisesti. Harmi vain, että sen säilytyskapasiteetti on rajallinen. Stephenie Meyerin järkälemäinen, ärsyttävän isoon muoviboksiin pakattu Epäilys-äänikirja vei kaiken tilan, joka jäi yli nenäliinapaketilta ja Läkerol Dents -askilta, joiden niin ikään on hyvä olla ulottuvilla ajon aikana. Boksi oli joka suunnassa niin massiivinen, että hyvä kun mahtui syvennykseen lainkaan. Että kiitoksia vaan sinne WSOY:n suunnille. Tosin hieman epäilen, että tämä saattaa olla joku kirjaston oma viritelmä, ei alkuperäispakkaus.

Fail! -Mihinkäs nämä laitetaan?

Nyt tulisi se Hermionenkin käyttämä Laajennusloitsu tarpeeseen, jotta Harry Potter -äänikirja ja Olssonin romaanikin saataisiin säilytettyä näppärästi. Tässä pelkääjänpaikalla ne eivät voi olla, koska tämä penkki on varattu käsilaukulleni. Puhumattakaan niistä ajomatkoista, kun mukana on myös muita ihmisiä.. Olenkin huomannut, että ensimmäinen asia jonka joudun yleensä tekemään, kun autooni tulee matkustajia, on äänikirjojen raivaus pois tieltä.

Johtopäätös: 

Volkswagenilla on kaksi autojen kokoa sivuavaa slogia: "Small Wonder" & "Think Small". Tämän kokeen perusteella totean, että Polon kohdalla "Think Small" on lähempänä totuutta. Itse en valitettavasti pysty moiseen ajatteluun, kun kyse on äänikirjoista.

Vieras, Riikka Pulkkinen

"Seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää elämänsä
ja matkustaa New Yorkiin. Vastuuntunto ja paontarve
käyvät hänessä kiihkeää vuoropuhelua."

Miksi jonkun pitää aina kuolla syöpään?

Riikka Pulkkinen kohosi nopeasti koko kansan tietoisuuteen vuonna 2006 ilmestyneen Raja-esikoisromaaninsa myötä. Muistan hieman tämän jälkeen lukeneeni Trendi-lehdestä henkilöhaastattelun, jonka kuvissa Pulkkinen näytti keijumaisen kauniilta ja arvoitukselliselta katsellessaan puun lehvästöjen lomasta kohti aurinkoa. Jutussa käsiteltiin muun muassa luomisen tuskaa. Kuinka vaikea on vastata lukevan yleisön odotuksiin, kun jo esikoisteosta on suitsutettu niin paljon.

Pulkkinen on aina ollut persoonana sympaattinen ja helposti lähestyttävä. Ehkä liiankin hauras tähän maailmaan. Niinpä haluaisin kovasti pitää hänen kirjoistaankin. Valitettavasti ne vain ovat minulle liian ryppyotsaisia ja kolkkoja, kuten niin monet muutkin suomalaisten kirjoittamat kirjat. Olen lukenut Vieraan (julk. 2012) lisäksi Totta-kirjan (julk. 2010) jokin aika sitten, ja mielestäni niistä voi löytää ennen kaikkea nämä yhteiset tekijät: syöpä ja parisuhdeongelmat.
-Mukavaa!

Kertojana Pulkkinen on taitava, sitä en kiellä. Mutta kun näitä kertojanlahjoja käytetään esimerkiksi kehittelemällä mahdollisimman monta eri tapaa kuvata sitä, että päähenkilön äiti on kuollut, niin ei se paljoa lämmitä. Erikoismaininta on tosin annettava tämän teoksen kohdalla hienoista tanssikuvauksista, jotka piristivät kuuntelukokemustani hetkellisesti, sekä yllättävän onnellisesta lopusta. Nämä kaksi seikkaa nostivat Vieras-kirjan edeltäjäänsä paremmaksi.

Tarina sisälsi opetuksen

Tämän teoksen myötä oivalsin jotain itsestäni lukijana. Tajusin lopullisesti, että en pidä ryppyotsaisista tarinoista, joissa päähenkilö harhailee ahdistuneena vailla päämäärää. Elämänlaatuni ei parane millään tavalla, jos luen jonkun fiktionaalisen hahmon suunnattomasta elämäntuskasta ja surusta. Ennemminkin huononee, jos satun pahaksi onnekseni samaistumaan lukemaani.

Jos päähenkilö on hukassa itsensä kanssa, on tarinan ainakin oltava sävyltään humoristinen, jotta tunnelma ei muutu minun makuuni liian lannistavaksi ja luotaantyöntäväksi. Hyvä esimerkki tällaisesta positiivisemmassa hengessä toteutetusta itsensäetsimistarinasta on Erlend Loen vuonna 1996 ilmestynyt läpimurtoromaani Supernaiivi, johon rakastuin ikihyviksi. Myös tuon tarinan päähenkilö, 25-vuotias mies, pakenee ahdistustaan New Yorkiin, aivan kuten Vieras-kirjan Mariakin. Molemmat protagonistit ovat rikki, ja kaukana kotoaan. Ratkaiseva ero on sävyssä. Loen käsittelee ahdistusta lämmöllä, kekseliäästi ja hauskasti. Pulkkinen ei.

Se, mistä tässä äänikirjassa pidin eniten, oli lukijana toiminut Leena Pöysti. Pöystillä ei ole mitään ärsyttäviä maneereita, ja hänen lukuäänensä on kerta kaikkiaan kaunis.