Kalevala, Sami Makkonen

"In his house at R'lyeh dead Cthulhu waits dreaming."

- H. P. Lovecraft

Iku-Turso meets Cthulhu

Olin pitkään kahden vaiheilla, haluanko kirjoittaa lainkaan arvostelua tästä Sami Makkosen varsin kohutustakin Kalevala-adaptaatiosta (julk. 2019), sen verran hämmentävä luku- ja katselukokemus se oli. 

Verrattuna alkuperäiseen Kalevalaan josta pidin suuresti,  tämä oli selvästi vähemmän nautittava elämys, jonka seuraan ei joitakin taidokkaita piirroksia lukuun ottamatta tee mieli palata. Mielestäni tämä sarjakuvateos oli lähinnä atavistista goottipornoa Lovecraft- ja Sandman -vaikutteilla höystettynä. Myöhemmin tulossa oleva toinen osa siis jää mitä todennäköisimmin minulta lukematta.

Miksi, oi miksi runonpätkien versaalifraktuuran
pitää olla ulkoasultaan lukukelvoton?

Sinällään on toki hienoa, että rakas kansalliseepoksemme on edelleen niin elinvoimainen ja ajankohtainen, että uusia versioita laidasta laitaan syntyy yhä tänäkin päivänä. Ja tietenkin Makkosella on oikeus luoda Kalevalasta juuri omanlaisensa tulkinta, mutta minulle henkilökohtaisesti tämä hänen versionsa ei vain toiminut. 

Piirrosjälki oli omaan makuuni liian abstraktia ja synkkää, ja eikä henkilöhahmoista saanut otetta, koska heistä oli tehty pinnallisia karikatyyrejä; Miehet olivat aggressiivisia alkuihmisiä, naiset mallivartaloisia seksiobjekteja, joiden paljastavat vaateparret (silloin kun niitä heillä edes oli) toivat mieleen lähinnä vinksahtaneen pornoteollisuuden. Ja mitä juoneen tulee, niin välillä en ollut edes täysin varma siitä mitä tapahtuu, vaikka olen Kalevalani lukenut. Tämä johtuu siitä, että varsinaista tekstiä oli suhteellisen vähän, ja myöskään omalaatuinen kuvitustyyli ei auttanut asiaa.

Alkukantaisuuden puutteesta ei Makkosta 

voi ainakaan syyttää.

Vaikka yllä kirjoittamastani saakin varmasti sen kuvan, että minulla ei ole juuri mitään positiivista sanottavaa Makkosen Kalevala-adaptaatiosta, ei tämä tokikaan pidä täysin paikkaansa. Omiksi suosikeiksini tässä sarjakuvateoksessa nousivat pysäyttävät eläinkuvaukset, kuten visuaalisesti vaikuttava suomuhauen pyydystäminen Tuonen joesta. Kaiken kaikkiaan Makkosen eläinkuvauksissa oli aivan omanlaisensa wow-efekti, jota jäin ihastelemaan kerta toisensa jälkeen. Ja mitä tulee Pohjolan pitoihin.. noh.. niihin oli lisätty jotain sellaista, mitä en ihan aidosti osannut odottaa. Ja tällaista ei tapahdu mitenkään liian usein kirjaa (tai sarjakuvateosta) lukiessa. Eli myös tästä yllätysmomentista (kyseenalaiset) lisäpisteet Makkoselle.

Eläinaiheiset ruudut olivat minulle sitä kuvituksen parhaimmistoa.

Munametsä, Olga Kokko

Kantaaottavaa chick-littiä Vantaalta

Viime vuonna kuuntelin e-äänikirjoina Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän ja Bikinirajatapauksen. Ne olivat mukavan viihdyttävää ja juuri sopivan hävytöntä kuunneltavaa, jos ei odottanutkaan etukäteen mitään korkeakulttuurista elämystä. 

Nyt niin ikään e-äänikirjana kuuntelemani Olga Kokon Munametsä (julk. 2019) jatkoi jokseenkin samoilla, erittäin suorasukaisilla linjoilla Rönkkösen kanssa, joskin Kokon päähenkilö oli selkeästi vähemmän sympaattinen tapaus, ja mukana oli kelpo ripaukset misandriaa ja nihilismiä. Esimerkiksi Spiral Dynamics -mallissa Kokon kirjan päähenkilö Linnea ei sijoittuisi erityisen ylös, ehkäpä jonnekin punaisen tai oranssin paikkeille. Hänen maailmankuvansa on joissakin asioissa suorastaan primitiivinen.

Mutta noh, kuten monet muutkin hahmot tässä kirjassa, Linnea on oman lajinsa karikatyyri, äärimmäinen naissovinisti. Röyhkeä naissovinisti voi toki olla hauskakin, kuten Todella Upeeta -sarjan ikoninen Patsy Stone on todistanut, mutta Linnea ei valitettavasti onnistunut voittamaan minua puolelleen samalla tavalla kuin aina yhtä räväkkä Patsy.

Linnean persoonaa toki yritettiin tehdä sympaattisemmaksi muun muassa ostamalla (rumia) joulukortteja kerjäläiseltä ja puhumalla puhelimessa mummin kanssa. Kirjan loppupuolella jopa tunnettiin hetkellisesti positiivisia tunteita miessukupuolta kohtaan. Ikään kuin päähenkilö saattaisi sittenkin joku päivä vielä tunnustaa, että miehillä on fyysisen käyttöarvon lisäksi myös sielu ja ihmisarvo (!!).

Tällaisille räväköille chick-lit -kirjoille on toki paikkansa, ne viihdyttävät, ja toimivat taustameluna vaikkapa autoa ajaessa tai lenkkeillessä. Silloin tällöin Kokko sai minut myös hymähtelemään hyväksyvästi, sen verran feminismiä, kantaaottavuutta ja sanataituruutta oli mukana. Ja kyllä, välillä huumori osui ja upposi. Esimerkiksi Kokon nasevat ja verbaalisesti ketterät kannanotot peniskuvien lähettelijöistä olivat loistavia.

Silti olen kaiken kaikkiaan sitä mieltä, että tässä kirjassa toteutettu sukupuoliroolien kääntäminen ylösalaisin ja tätä kautta (joidenkin) miesten käytöksen ongelmallisuuden osoittaminen ei tee meistä naisista miehiä parempia ihmisiä. Kusipää on kusipää, olipa hän nainen tai mies. 

Huhtikuun noita, Majgull Axelsson

Maagista realismia ruotsalaisittain

Tämä kirja tuli minun tielleni aivan sattumalta. Nykyisessä kirjastovirkailijan työssäni käsittelen suuren määrän lainakirjoja päivittäin, ja eräänä päivänä yksi näistä kirjoista sattui olemaan Majgull Axelssonin Huhtikuun noita (Aprilhäxan, julk. 1997). Teos kiinnitti huomioni poikkeuksellisen kauniin ja mystisen kantensa ansiosta, ja takakannen esittelytekstin luettuani päätin kuunnella sen e-äänikirjana. Tämä on jo yli kaksikymmentä vuotta vanha teos, mutta syystä tai toisesta se osui tielleni juuri nyt, ja tempaisi minut mukaansa.

Huhtikuun noita -kirjan nimi viittaa kehitysvammaisena syntyneeseen Desiréehen, joka ei pysty kävelemään tai puhumaan, mutta hänellä on sen sijaan toisenlaisia, harvinaisempia voimia. Sanotaan vaikka näin, että hänellä on keinonsa kontrolloida ympäristöään. Hahmona Desirée olikin kaltaiselleni fantasian ystävälle se mielenkiintoisin osa tätä kertomusta, ja minua jäi harmittamaan, ettei Desiréen tarinaa viety vielä pidemmälle. Tarinan kolme muuta päähenkilöä, Desiréen äidin kasvattityttäret, kun eivät olleet läheskään yhtä kiinnostavia. 

Christina ja Margareta olivat minusta jokseenkin mitäänsanomattomia, ja minusta heidän tehtävänsä tarinassa oli lähinnä tasapainottaa päihdeongelmien kanssa painivan Birgitan hahmoa, jonka edesottamuksia oli ajoittain varsin ahdistavaa seurata. Sanoisinkin, että Huhtikuun noidassa oli maagisen realismin ohella myös aimo annos inhorealismia. Vähän kuin Johanna Sinisalo ja Sofi Oksanen olisivat kirjoittaneet yhteisteoksen. Sofi Oksanen tuli inhorealismin ohella mieleeni myös siksi, että Oksasen tapaan myös Axelsson kommentoi lähihistoriaa kriittisin äänenpainoin.

Lukukokemuksena (/kuuntelukokemuksena) Huhtikuun noita oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, ajoittain jopa hypnoottinen. Varsinkin kirjan alku imaisi minut mukaansa poikkeuksellisella voimalla, ja loppu oli myös hyvin koukuttava. Keskivaiheilla oli hienoista tyhjäkäyntiä, mutta muuten pidin tarinasta. Lisäpisteitä haluan myös antaa mukana olleista yhteiskunnallisista kannanotoista, sekä ennen kaikkea sujuvasta, elävästä kielestä, joka toi hahmot lähelle ja teki heidät eläviksi.

Kerrostalo, Hanna-Riikka Kuisma

Kirja, joka jäi minulta kesken

Porilaiskirjailija Hanna-Riikka Kuisman uutuusteosta Kerrostalo (2019) on luonnehdittu kirja-arvioissa muun muassa "urbaanin kurjuuden kronikaksi" ja "trillerin intensiteetillä vyöryväksi lähiöromaaniksi". Oman käsitykseni mukaan Kuisman teos on saanut pitkälti kaikissa arvosteluissa hyvin positiivista palautetta ja kehuja. Valitettavasti en itse voi liittyä tähän ylistäjien kuoroon. Minulta Kerrostalo jäi nimittäin kesken jossain sivun 90 paikkeilla.

Tämä on ensimmäinen kerta koskaan, kun bloggaan keskenjääneestä teoksesta. Päätin tehdä poikkeuksen sääntöön, koska Kuisman teos herätti minussa hyvin voimakkaan reaktion, joskin pitkälti negatiivisen. Minusta tämä tarina oli liian synkkä ja ahdistava. Lukiessa mieleeni nousi tuon tuostakin ilmaisuja kuten "inhorealistinen sosiaaliporno". Ainoan valonpilkahduksen tarinaan toivat Reino ja Marketta, tasapainoista elämää viettävä eläkeläispariskunta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt tuomaan kylliksi balanssia muuten sysimustaan juoneen, joka suorastaan rypi synkkyydessä ja kurjuudessa.

Toinen pettymyksen aiheeni olivat liian ohuiksi jääneet dystopia-elementit, koska lupaus niistä oli alun perin yksi tärkeimmistä syistä tarttua tähän kirjaan. Kuitenkin mielestäni ainoa jokseenkin dystooppiseksi komponentiksi laskettava asia tässä tarinassa olivat asuinrakennusten ympärille rakennetut aidat, jotka ovat arkipäivää joissakin suurten tuloerojen maissa jo nykyäänkin. 

Tähän liittyen mainittakoon, että arvostin kyllä Kuisman yhteiskunnallisia kannanottoja, kuten maaseudun tyhjenemiseen liittyvä palveluiden katoaminen, joka on tässä kertomuksessa siirretty kerrostalolähiöiden ongelmaksi (..vai onko tämä jo lähiöidenkin ongelma?). Valitettavasti myöskään tämä yhteiskunnallinen kantaaottavuus ei kuitenkaan riittänyt tekemään lukukokemuksestani positiivista, vaikka se olikin ilman muuta hyvä lisä.

Lyhyesti sanoen: Kerrostalo ei vain ollut kirja minua varten. Tämä hieman yllätti minua, koska pidän monista muista jokseenkin samoja aihepiirejä käsittelevistä teoksista paljonkin. Tällaisia ovat esimerkiksi ikisuosikkini Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, hysteerisiä naurukohtauksia aiheuttanut Juoppuhullun päiväkirja ja leppoisa Pussikaljaromaani. Syy, miksi nämä kirjat saivat minut puolelleen, mutta Kerrostalo ei, lienee siinä, että nuo kolme muuta teosta olivat lopultakin kevyempiä ja huumoripitoisempia, kuin Kuisman synkkä ja jokseenkin ryppyotsainen uutuusteos. Toisaalta, pidän myös esimerkiksi Deborah Spungenin Nancysta ja Elina Tiilikan Punaisesta mekosta, joissa on varsin raskaita, Kerrostalon kanssa yhteneväisiä teemoja, eikä huumoria juurikaan. Enpä tiedä, ehkä aina ei vain pysty tyhjentävästi selittämään sitä, miksi yksi kirja sytyttää, mutta toinen ei.

Jotta tästä kirja-arvostelusta ei kuitenkaan tulisi liian negatiivista, niin mainittakoon, että Kuisma osaa kyllä (minunkin mielestäni) kirjoittaa. Valitettavasti hän vain käyttää tätä taitoaan tavalla, joka saa minut ahdistumaan ja voimaan pahoin. 

Kaikille tämän kirjan lukemista harkitseville sanoisin, että kannattaa tutustua, mutta älä odota helppoa lukukokemusta, joka unohtuu heti kirjan sulkeuduttua. Voit itse päättää, pidätkö tätä uhkauksena vai lupauksena.

Esko - Stripparin tarina, Antto Terras

Voi sen elämänkerran näinkin kirjoittaa

Jokin aika sitten tyrmäsin täällä blogissani Antto Terraksen Tauskista kirjoittaman elämänkerran totaalisesti. Tämä ei kuitenkaan (nähtävästi) estänyt minua tarttumasta toiseenkin Terraksen kirjoittamaan elämänkertaan. Tällä kertaa lukuvuorossa oli Scandinavian Hunkseista ja reality-tv:stä tutun Esko Eerikäisen elämänkerta: Esko - Stripparin tarina (julk. 2016). 

Syy siihen, että annoin tälle kirjalle mahdollisuuden, piilee pitkälti taannoisessa, varsin positiivisessa kuuntelukokemuksessani, jonka tarjosi Terraksen Pilkkuun asti- Baarimestarin muistelmat -kirja. Valitettavasti tuo teos ei kuitenkaan koskaan selvinnyt tänne blogiin asti, koska minulla ei tuolloin, noin 1,5 vuotta sitten, ollut aikaa kirjoittaa kirja-arvosteluita työkiireiden takia.

Mutta eli sanottakoon nyt näin jälkikäteen, että oman kokemukseni perusteella Pilkkuun asti on yksi Terraksen parhaista teoksista. Siinä hän ei ainoastaan roustaa muita, vaan laittaa myös itsensä ja oman elämänsä tulilinjalle.

Mutta se Esko. Tätä elämänkertaa lähdin lukemaan aivan eri lähtökohdista, kuin Tauskin tarinaa. Tiesin jo, mitä odottaa. Niinpä myös lukukokemukseni oli positiivisempi, joskin jälleen varsin levoton. Terraksen tapa kirjoittaa kun on poikkeuksellisen nopeatempoinen. Sitä voisi ehkä parhaiten verrata stand-up -keikan seuraamiseen. Mukana on nimittäin huikea määrä enemmän ja vähemmän mustaa huumoria, kuten nämä lausahdukset:

Naisia karkeloihin ei huolittu eikä hommattu, koska Hunkseille on juhlaa kun saa olla ilman. 

Ei se elämä ole Eerikäisellekään ollut näköjään pelkkää lentoa kukasta kukkaan - aina välillä on tullut laskeuduttua myös kaktukseen.

Olipa Terraksesta mitä mieltä tahansa, yksi asia on pakko myöntää: hän on nokkela kynäniekka, jolla on sana hallussa. Mikään suuri kaunokirjallinen elämys Stripparin tarina ei ollut, mutta kyllä sen parissa viihtyi, kun lähestyi teosta kirjailijan tarkoittamalla tavalla, eli kaikkea muuta kuin vakavasti.

Iltalukemiseksi tämä teos ei kuitenkaan sovi, sen verran hengästyttävä se on. Kirjan kanssa nukahtamista ei myöskään helpottanut, että kaltaiseni juoruhaukka tunsi vähän väliä tarvetta googlettaa kirjassa mainittuja ihmisiä ihan vain, että tarinassa esiintyvät henkilöt saisivat kasvot. Lyhyet ja napakat kappaleet provosoivine otsikkoineen viimeistelivät "vielä yksi aukeama" -syndrooman syntymisen. Kyllä tämä aina Seiskan voittaa.

10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT, Jaron Lanier

"Miksi niin monet tunnetut twiitit päättyvät toteamukseen 'surullista'?"

Luin jokin aika sitten Pekka Vahvasen varsin puhuttelevan Kone kaikkivaltias -teoksen, jossa sivuttiin myös sosiaalisen median haitallisuutta ihmiselle. Vahvanen itse kertoi käyttävänsä somea hyvin vähän, ja boikotoivansa älypuhelimia. Nyt lukemani Jaron Lanierin  10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, 2018) jatkaa samoilla linjoilla, nyt vain keskitytään puhtaasti sosiaalisen median ongelmiin, eikä puututa esimerkiksi supertietokoneiden aiheuttamiin uhkiin. Näkökulma on siis rajatumpi.

Lisäksi Lanier on huomattavasti teknologiamyönteisempi kuin Vahvanen, onhan hän tehnyt pitkän uran teknologian parissa, ja häntä pidetään muun muassa virtuaalitodellisuus-käsitteen keksijänä. Niinpä kyseessä on todellinen sisäpiiriläisen puheenvuoro, eikä tavoitteena ole enempää eikä vähempää kuin nykyisten somekanavien romahduttaminen, jotta tilalle voitaisiin luoda jotain parempaa. Lanierin mukaan ainoa keino saavuttaa tämä tavoite on saada ihmiset äänestämään jaloillaan, aivan kuten tämän poleemisen kirjan nimikin jo kertoo. Niinpä Piilaaksossa ei taidettu paljoa Lanierin päätä silitellä, kun tämä teos ilmestyi.

Lanier nostaa kirjassaan esiin useita erittäin painokkaita näkökulmia, jotka allekirjoitan pitkälti itsekin. Ainoa miinus omissa silmissäni tulee siitä, että Lanier kirjoittaa ehkä liiankin teknologiakeskeisesti, ja kattamatta jäävät esimerkiksi somen nuoriin kohdistamat paineet, huijarien aiheuttamat ongelmat, ja algoritmien syrjivät toimintatavat, sekä somen perhe-elämää häiritsevät piirteet. Itse olisin mielelläni lukenut lisää näistä kaikista.

Lanierin ydinsanoma on, että some addiktoi käyttäjänsä, ja tuo heidän pimeimmät puolensa esiin, synnyttäen näin esimerkiksi trollauksen ja someraivon kaltaisia ilmiöitä. Lyhyesti: some tekee ihmisistä itsekeskeisiä, laumasieluisia ja riidanhaluisia kusipäitä. Lisäksi, aivan kuten useimmat varmasti jo tietävätkin, yksityinen ihminen ei ole sosiaalisessa mediassa asiakas, vaan manipuloitava tuote, jolla käydään kauppaa.  Näitä kirjan pääargumentteja avaa erinomaisesti myös Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, kannattaa käydä katsomassa.

Mielestäni kaikkien sosiaalista mediaa käyttävien kannattaisi lukea tämä teos, olipa sen kanssa lopulta samaa mieltä tai ei. Vahvasen kirjan päädyin ostamaan omaan hyllyyni, tämän teoksen kohdalla saatan toimia samoin. Viimeistään tämä Lanierin kirja todistaa, että muutaman vuoden takainen Facebook-skandaali liittyen käyttäjien mielialan tietoiseen manipulointiin oli vain jäävuoren huippu.

Kitchen Confidential: Adventures in the Culinary Underbelly, Anthony Bourdain

Kirja, joka sinetöi Anthony Bourdainin uran julkkiskokkina

Aloitin Kitchen Confidential:in (julk. 2000) kuuntelemisen Audiblen äänikirjana vuosi sitten, kun uutinen Anthony Bourdainin kuolemasta tuli julki. Tähän liittyen mainittakoon, että minun on vaikea uskoa, että kyseessä olisi todella ollut itsemurha. Mutta foliohattuilut sikseen. 

Kitchen Confidential on yksi oman aihealueensa kuuluisimmista kirjoista, ja niinpä olenkin itseeni hieman pettynyt, että hyvin alkanut kuuntelu-urakka jostain syystä tyssäsi kesken, ja jatkui vasta paljon myöhemmin. En tiedä, ehkä odotin mehevämpiä ja laadultaan erilaisia paljastuksia. Odotushorisonttini oli siis vinoutunut kirjan todelliseen sisältöön nähden.

Kyllä, Bourdain kertoo tässä teoksessa omista päihdeongelmistaan ja siitä, miksi kalaa ei kannata tilata ravintoloissa maanantaisin. Puuttumaan jäivät kuitenkin kaikki ne skandaalit, mitä monien muiden julkkisten elämänkerroista yleensä löytyy. Bourdain kun oli ihan aidosti kokkaamista ja ruokaa rakastava työnarkomaani, joka hädin tuskin ehti nähdä vaimoaan, koska vietti kaiken ajan keittiöissä, joissa hän työskenteli kirjaimellisesti kädet ruvella. Kunnon kokin kun tunnistaa Bourdainin mukaan kädenpuristuksesta, jossa tuntuu lukuisa määrä arpia ja kovettumia.

Kaiken kaikkiaan Kitchen Confidential on täynnä jouhevaa kerrontaa, ja siitä välittyy voimakkaasti rakkaus ruokaan. Ja vaikka itselläni menikin kauan tämän läpikahlaamiseen, oli kokonaisvaikutelma kuitenkin positiivinen, ja sai minut pitämään Bourdainista entistä enemmän. Plussaa myös siitä, että Audiblen äänikirja oli Bourdainin itsensä lukema. Hänen ääntään oli ilo kuunnella.

Kenelle tämä kirja sopii: hyvää työmoraalia ihaileville, ravintolakulttuurista kiinnostuneille ja pannunhoito-ohjeita halajaville.

Kenelle tämä kirja ei sovi: kasvissyöjille ja julkkisjuoruja metsästäville skandaalihaukoille (köh köh..).