Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - Yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen, Marianne Power

Ihmiskoe, jota ei voi suositella kenellekään

Huh, tässäpä teos, jonka kansi ja nimi antavat lukijalle todellista kepeämmän mielikuvan siitä, mitä on tulossa. Marianne Powerin nimihirviökirja Rikkaaksi, hoikaksi, naimisiin - Yhden naisen yritys selvittää, onko self help -oppaista apua elämänmuutokseen (Help me - One woman's quest to find out if self-help really can change her life, 2018) vaikuttaa äkkivilkaisulla kepeältä ja hauskalta naljailulta self-help -trendin kustannuksella. Ja tätäkin on toki mukana, mutta todellisuudessa tässä yli 400-sivuisessa omaelämänkerrallisessa tarinassa uidaan hyvin syvissä vesissä. 

Kirjan idea on yksinkertainen: 12 kuukautta, 12 self-help -kirjaa, joiden neuvojen mukaan todella eletään. Tavoitteena on parantaa omaa elämänlaatua. Todellisuudessa projektista tulee pidempi ja katkonaisempi. Muun muassa masennukseen ja moniviikkoiseen flunssaan sairastuminen häiritsevät toteuttamista, ja uhkaavat sen jatkumista. Lopulta paras apu löytyy terapiasta, ei self-helpistä, vaikka toki esimerkiksi Eckhart Tolle tekee vaikutuksen myös Marianneen.

Mukana on paljon self-help -klassikoita.

Luin tämän kirjan varsin lyhyessä ajassa, ja hyvin intensiivisesti, sen verran mukaansatempaava kirjoittaja brittiläinen Power on. En ihmettelekään yhtään, että tämän tarinan tv-oikeudet on jo myyty. Mietinkin, että vaikka Power valittikin Rhonda Byrnen Salaisuus -kirjaa käsitellessään, että hänen itse itselleen kirjoittama 100 000:n punnan shekki ei ole vielä saanut katetta, ja näin ollen hän on yhä skeptinen Salaisuuden vetovoiman lain toimimisen suhteen, lienee asia muuttunut tv-diilin allekirjoittamisen myötä. Ehkä Powerilta pitäisikin nyt kysyä uudestaan, auttoiko Salaisuus häntä saamaan lisää rahaa vai ei..?

Tunsin tai tiesin ennestään osan Powerin läpikäymistä oppaista, mikä teki tästä teoksesta entistä mielenkiintoisemman (tosin itse olen lukenut enemmän buddhalaisuuteen pohjautuvia elämäntaito-oppaita). Salaisuudesta olen pitkälti samoilla linjoilla Powerin kanssa. Kyseinen teos löytyy minunkin hyllystäni, mutta en usko siihen sellaisenaan, vaikka siinä toki onkin joitakin hyviä huomioita. Pidän Powerin tapaan epäuskottavana ajatusta, jonka mukaan ihminen voi manifestoida elämäänsä mitä tahansa pelkällä ajatuksenvoimalla. 

Eckhart Tollea kunnioitan erittäin paljon, ja samoin tunsi myös Power. Tony Robbinsia taas en kestä, koska tapa, jolla hän esiintyy, on liian aggressiivinen, ja lisäksi Robbins tuntuu jättimäisine kurssihintoineen liian kaupalliselta. Power sen sijaan lähti mukaan Robbins-hurmokseen suorastaan pelottavalla intensiteetillä. Alla new age -sketseistään tunnetun JP Searsin Tony Robbins -kokemus, hän osallistui Powerin tapaan Unleash the Power Within -tapahtumaan. Videolla kuittaillaan myös Rhonda Byrnelle:

Kaikkein vähiten Power piti Doreen Virtuen enkeli-kirjoista. Tämä luku oli samasta syystä johtuen myös koko teoksen hauskin:

Rupesin liittämään kirjojen sivuille viimeisen päälle kehittyneitä kirjallisuushuomioitani tyyliin: "Mitä vittua?!!!"

"Mitä vittua" -otteisiin lukeutui se, jossa Doreen ehdottaa pyytämään enkeleiltä "mukavan, empaattisen palveluhenkilön, kun soitat lentoyhtiöön ja varaat matkan" (ilmeisesti enkeleitä voi käyttää myös check-in -jonojen välttämiseen), sekä kohta, jossa hän kertoo nähneensä "muutaman hevosen ja jopa marsun leijailevan suojelusenkeleinä ilmassa".  Tämän rinnalla Salaisuus vaikutti järkevältä. Mietin jokaisen kääntämäni sivun kohdalla: "Elämästäni hupenee taas viisi minuuttia, joita en koskaan saa takaisin."

Mutta. Tällaista ihmiskoetta ei voi suositella kenellekään. En varsinkaan Powerin kaltaiselle ihmiselle, jolla on masennushistoriaa, ja lukemani perusteella hyvin negatiivinen minäkuva. Juuri tämä Powerin lähes loputon itseinho yhdistettynä muihin mielenterveysongelmiin oli koko kirjan ahdistavin ja raskain osa, jota en pirteän kannen ja hilpeän ensivaikutelman perusteella osannut lainkaan odottaa. Sinällään on toki hyvä, että mielenterveysasioista uskalletaan nykyään puhua avoimemmin, ja stigmatisaation aika alkaa jäädä taakse hitaasti mutta varmasti.

Tarinan kuluessa kävi myös hyvin selväksi, että Powerin lähipiiri ei pitänyt tätä self-help -rupeamaa lainkaan terveenä ratkaisuna, eikä ihme. Käytännössä terapeutti ja läheiset joutuivat nimittäin kokoamaan Powerin psyykeen uudelleen self-help -sillisalaatin aiheuttaman tuhon jäljiltä. 

Sinällään osa Powerin käyttämistä teoksista vaikutti häneen positiivisesti, mutta homma hajosi käsiin viimeistään siinä vaiheessa, kun Power kävi peräkkäin läpi keskenään täysin ristiriidassa olevia teoksia, jotka kumosivat toisensa. Vähemmästäkin ihminen saa hermoromahduksen. Vaikka lopun itsensähyväksymispohdiskelu oli jo varsin tasapainoista luettavaa, oli tämä teos huonoa mainosta self-help -kirjallisuudelle, ja jätti minulle lukijana jokseenkin hämmentyneen olon. Samansuuntaisiin ajatuksiin päädyttiin myös Lintusen kirjablogissa.

P.S.

Kustantaja, mikäli luet tätä: kirjan sivuilla 349-350 tapahtuu jotain hyvin outoa. Kaikesta päätelleen taittovaiheessa osa tekstistä on jäänyt kokonaan välistä pois. Teksti hyppää nimittäin todella oudosti tarinassa eteenpäin, ja kerrontaan jää ammottava aukko. En usko, että kyseessä on tyylillinen tehokeino. Tämä kannattaa tarkistaa ja korjata seuraaviin painoksiin.

Katsokaa miten onnellinen olen, Holly Bourne

Se synkempi, some-ajan Bridget Jones

Tunnen kateuden kiehuvan suonissani. Minusta se ei ole reilua. Minusta he tuskin tuntevat toisiaan. Kuulostaa kauhealta myöntää tätä, mutta minä ajattelin aina, että minä menisin naimisiin ennen Deetä. Olin Tomin kanssa, ja me olimme vakaita ja sitoutuneita, kun taas Dee oli se, jolla oli paskoja suhteita. Ja nyt.. nyt. Helvetti! Kolmekymppisyys on kuin Käärmeet ja tikapuut -peli. Voi kuvitella voittavansa kaikki, mutta onkin vain yhden nopanheiton päässä putoamasta käärmeen päälle ja jäämästä yhtäkkiä viimeiseksi. Ja se joka on jumissa nelosruudussa saattaa sattumalta pudota tikapuille ja yhtäkkiä päihittää kaikki muut tässä pelissä, jossa kaikki täytyy saada kuntoon ennen kuin munasarjat ovat kaput.


Nykyisin en lue läheskään kaikkia aloittamiani teoksia loppuun (tälläkin hetkellä minulla on kesken kaksinumeroinen luku kirjoja), mutta tämä Holly Bournen chick lit -uutuus Katsokaa miten onnellinen olen (How Do You Like Me Now?, 2018) jaksoi pitää mielenkiintoni yllä loppuun saakka, ja peittosi hetkellisesti kaiken muun juuri nyt kesken olevan. Niinpä voisin sanoa tästä kirjasta pari sanaa täällä bloginkin puolella.

Monille muille Bourne on tuttu ennen kaikkea nuortenromaaneistaan. Itselleni hän oli kuitenkin ennen tätä teosta täysin vieras nimi, ja kirja tarttui käteeni pääasiassa siksi, että teosta on kommentoitu lauseella "Tämän sukupolven Bridget Jones". Olen aina pitänyt Bridget Jonesista, joten lainauspäätös oli erittäin helppo.

Nyt kirjan luettuani voin todeta, että Bridget Jones -vertaus ei ollut mitenkään erityisen kaukaa haettu. Tässä uudessa versiossa sähköpostit on korvattu Facebookilla, ja maailmaa jäsennetään päiväkirjan sijaan Instagram-päivitysten avulla, mutta huumoria ja räväkkyyttä löytyy edelleen. Uutena mausteena mukaan tuotu some-näkökulma oli erinomainen lisä, joka puhuttelee vahvasti suurinta osaa nykyajan lukijoista.

Rakkausrintamalla sankarittaren panokset ovat koventuneet, eivätkä vodka ja pikalaihdutuskuuri olekaan enää ratkaisu kaikkeen. Päähenkilö, kolmekymppinen kirjailija Tori Bailey, ei etsiskele poikaystävää, vaan elää naimisiin menevien ja lapsia saavien ystäviensä ympäröimänä pahasti ahdistuneena, eroa pohtien. Hänen oma avoliittonsa on nimittäin täydellisen jumissa. Välillä tämä huonossa parisuhteessa roikkuminen alkoi jo ärsyttämäänkin. Tähän liittyen voisinkin lopuksi todeta, että kaikille lukijoille tällainen syvissä vesissä vellominen ei sovi, mutta itselleni Bournen ajoittain synkkäkin kerronta toimi, sen verran realistinen ja psykologisesti osuva tämä tarina oli.

Sandman - Kirja yksi - Yösävelmiä ja alkusoittoja, Neil Gaiman

Yksi aukko sarjakuvasivistyksessä paikattu

Totean heti kärkeen, että tästä Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvateoksesta (Sandman 1-8; Absolute Sandman vol. I, julk. 1989) bloggaaminen on minulle haastavaa, koska tunnen useita sarjakuvatutkijoita, joista yksi on vieläpä juuri väittelemässä muun muassa juuri Gaimanin sarjakuvatuotannosta, mikäli muistan oikein. Niinpä en edes yritä kirjoittaa tästä teoksesta mitään kovin analyyttistä, vaan jätän sen suosiolla asiaan erikoistuneille kollegoilleni. 

Sinällään kyllä mainitsen Gaimanin myös omassa väitöskirjakäsikirjoituksessani, mutta vain lyhyesti käsitellessäni väitteitä siitä, onko J. K. Rowling mahdollisesti ottanut vaikutteita Gaimanin The Books of Magic -teoksista. Muuten Gaiman on minulle jopa nolostuttavan outo hahmo, ja juuri tästä syystä johtuen tartuin tähän kulttiklassikkoon.

Mutta asiaan. Pidin Sandmanista omalla kierolla tavallaan. Tämä modernisoitu, uutta ja synkkää twistiä saanut tarina Nukkumatista oli koukuttavaa luettavaa, joka piti otteessaan tehokkaasti, ja teos tulikin kahlattua läpi hyvin nopeasti. Mielenkiintoni heräsi heti ensisivuilta alkaen, kun magiaa harjoittava salaseura yrittää vangita itse Kuoleman, mutta rituaali menee pieleen, ja saaliiksi saadaankin tämän veli, Nikki Sixx.. köh köh ..Sandman piti sanomani.

Sandmanin visuaalinen puoli oli näyttävästi toteutettu, ja Sandmanista itsestään sain todellakin erittäin vahvat Nikki Sixx -vibat. Samoin Kuolemalla oli näyttävä goottityyli suurine hiuspehkoineen.  Lyhyesti voisi siis todeta, että tekoajankohta (80- ja 90 -lukujen taite) näkyy hahmojen ulkonäössä.

Inhokkihahmokseni Sandmanissa nousi sadistinen kavala Tohtori Kohtalo (Doctor Destiny) jonka olemus ja edesottamukset saivat minut voimaan pahoin. Tähän liittyen voisinkin todeta, että Sandmanin negatiivisin puoli oli ajoittain melko yltiöpäinen raakuus ja synkkyys. Sinällään minulla ei periaatteessa ole mitään dark fantasya vastaan, mutta liika on liikaa. Lisäksi, aivan kuten tutkijakollegani minua etukäteen varoittikin, suomennos tökkii ajoittain pahasti.

Kaiken kaikkiaan Sandman oli kuitenkin mielenkiintoinen lukukokemus, jossa vanhoja myyttejä oli uudistettu mielenkiintoisella ja luovalla tavalla. Tätä voisi lukea lisääkin!

Näkymättömät kädet, Ville Tietäväinen

Poikkeuksellisen pysäyttävä sarjakuvateos

Pitkästä aikaa täällä.. Työ- ja väitöskirjakiireet ovat aiheuttaneet melkoisen blogikuoleman, kuten päivitystahdistani voi havaita. Nyt päätin kuitenkin jälleen aktivoitua, koska vastaan tuli kirja, joka todella jäi vaivaamaan minua, enkä halunnut palauttaa sitä, ennen kuin olen kertonut siitä täällä blogin puolella. 

Luen sarjakuvia yleisesti ottaen melko vähän, ja tähänkin teokseen tartuin lähinnä aiheeseen paremmin perehtyneen työkaverini vinkistä. Hän kertoi, että tämän sarjakuvakirjan luettuaan hän liikuttui voimakkaasti, ja alkoi kaupan hevihyllyn luona toden teolla miettimään, haluaako sittenkään ostaa niitä niin kovin edullisia espanjalaisia vihanneksia ja hedelmiä. 

Kyseessä on yksi Suomen puhutuimmista sarjakuvateoksista, Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (julk. 2011). Ja vaikka Näkymättömät kädet onkin jo seitsemän vuotta vanha, on se yhä edelleen kaikin puolin ajankohtainen ja tärkeä.

Tietäväiseltä meni viisi vuotta tämän tosielämään vahvasti pohjautuvan, laittomasta siirtolaisuudesta kertovan sarjakuvaromaanin tekemiseen. Taiteen keskustoimikunnan apurahan turvin Tietäväinen hankki aiheestaan paljon tietoa, ja kävi jopa opintomatkoilla autenttisilla tapahtumapaikoilla Luoteis-Marokossa, Andalusiassa ja Kataloniassa. Niinpä marokkolaisen Rashidin tarina tuntuukin raa'an realistiselta ja menee suoraan ihon alle. Tiedän, että jotkut ovat itkeneet tätä teosta lukiessaan, eikä se minullakaan kauas jäänyt. Yöunet menivät, ja tapa jolla katson maailmaa, sai uuden tason. Suosittelen tätä teosta kaikille. Aivan kaikille.

Väärän kissan päivä, Pasi Ilmari Jääskeläinen

"Kissa tulee. Sillä on liikaa jalkoja.."

Olen ollut viimeisen vuoden ajan todella laiska kirjabloggaaja. Yksi selkeimmistä ja hälyttävimmistä merkeistä tälle on se, että minulla oli jopa suosikkikirjailijani Pasi Ilmari Jääskeläisen uutuusteos, Väärän kissan päivä (julk. 2017) kesken ja bloggaamatta yli puoli vuotta. Mihin tämä maailma oikein on menossa.. 

Heti alkuun minun on todettava, että pitkään Väärän kissan ydintarina keski-ikäisen miehen yrityksistä pelastaa karkaileva muistisairas äitinsä uuden ihmelääkkeen avulla tuntui hieman raahaavalta, eikä vienyt kunnolla mukanaan. Omassa perheessäni muistisairaus on myös valitettavan tuttu vieras, ja ehkä myös siksi en pystynyt kunnolla nauttimaan kertomuksesta. Loppua kohti tämä taidokkain sanankääntein Inceptionia ja Still Alicea yhdistelevä muistiseikkailu kuitenkin sai minut kiinnostumaan aidosti, ja nauttimaan tarinasta. 

Suurin syy sille, että tämä maagisen realismin mestarin teos parani merkittävästi loppua kohti, löytyy juonen tiivistymisestä, ja yliluonnollisten elementtien lisääntymisestä maaliviivan lähestyessä. Jääskeläiselle tuttuun tyyliin jouduin myös todella keskittymään tarinaan, jotta saisi pidettyä juonen kaikki palaset kasassa. Tarve lukea jotkut kohdat uudestaan ajatuksen kanssa nousi myös esiin, aivan kuten jo Lumikonkin kanssa aikoinaan.

Viimeistään siinä vaiheessa mielenkiintoni heräsi, kun vanha kirjastonhoitaja sanoi päähenkilölle: 

Te ette olleet kuin äiti ja poika vaan pikemminkin kuin kaksi vampyyriä, joista toinen vain näytti lapselta. Haastoitte toisianne koko ajan kuin riivaajat.

Minun suosikkikirjani Jääskeläiseltä on edelleen Väärää kissaa paljon tummanpuhuvampi Sielut kulkevat sateessa, mutta kyllä tälläkin teoksella oli hetkensä. "Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa.."

Röyhkeys, Ossi Nyman

Suomen kuuluisimman työttömän esikoisromaani

Näin itseni ikkunan heijastuksesta. Istuin siinä kuin pikkulapsi juliste kädessä. Yritin ajatella, että melkein puolet kaikista suomalaisista kävi töissä, ja se raha jonka jokainen heistä minulle kuukaudessa antoi, oli niin pieni, ettei niin pientä numeroa ollut olemassa, eivätkä he sellaisella rahalla voisi ostaa mitään itselleen.

Ossi Nymanin Röyhkeys (julk. 2017) on yksi viime vuoden kohutuimpia teoksia. Suomen kuuluisimmaksi työttömäksi nimetty Nyman tuntuu löytäneen vihdoin ja viimein unelmatyönsä: kirjailijan uran. Iltalehti kirjoittaa: "Tulevaisuudessa hän uskoo voivansa elättää itsensä kirjailijana, sillä niukkaan elintasoon tottuneella vaatimukset eivät ole kovat." 

Itse olen kuitenkin skeptinen tämän suunnitelman suhteen, sen verran harva suomalainen kirjailija pystyy elättämään itsensä täyspäiväisenä kirjailijana. Sofi Oksaset ja Jari Tervot ovat asia erikseen. Mutta on kuitenkin hienoa, että Nyman on vihdoin löytänyt uran, joka kiinnostaa. Ihmisen arvo ei määrity työn perusteella, mutta itse ainakin koen elämäni mielekkäämmäksi, kun saan tehdä jotain tuottavaa tai merkityksellistä ajallani, ja olla aktiivinen osa yhteiskuntaa. 

Toisin kuin kirjan raflaava nimi antaa ymmärtää, on tarinan päähenkilö hyvin sympaattinen ja nöyrä, monesti jopa anteeksipyytelevä hahmo, joka toi mieleeni lempikirjailijani Erlend Loen luomukset. Myös kirjoitustyyli oli loppua lukuun ottamatta loemaisen naivistinen. Niinpä viihdyinkin Nymanin esikoisteoksen parissa erinomaisesti. Sisältö oli ajatuksia herättävä, ja kirjoitustapa miellyttävä. Parasta kirjassa oli, että se sai minut pohtimaan omaa suhdettani työntekoon. Olkoonkin, että se on varsin erilainen Nymaniin verrattuna. 

112 osumaa - Sarjakuvataiteilijan päiväkirja, Milla Paloniemi

"Emmä voi piirtää tästä... Älä piirrä tästä. Se lukee tän."

Luin tämän sarjakuvateoksen erään tutkijakollegani Facebook-avautumisen ansiosta. Kävimme tästä 112 osumaa - Sarjakuvataiteilijan päiväkirja -teoksesta (julk. 2016) erinomaisen keskustelun, jonka seurauksena tein kaukolainapyynnön, jota ei tarvinnut katua. Paloniemen omaelämänkerrallinen "Carrie Bradshaw kohtaa Bridget Jonesin kohtaa Milla Paloniemen" -tarina piti minut tiiviisti otteessaan. Luin 112 osumaa -sarjakuvakirjan hyvin nopeasti läpi, ja palasin sen jälkeen uudelleen Facebookkiin keskustelemaan siitä. Muistelen tuota keskusteluketjua edelleen suurella lämmöllä, se oli yksi antoisimmista keskusteluista, joita olen koskaan Facebookissa käynyt.

Paloniemen levoton rimpuilu on tuttua monelle nykyajan Tinder-sinkulle, ja Kiroilevan siilin luoja on ollut hyvin rohkea avautuessaan tuosta kaikesta julkisesti. Varsinkin, kun sarjakuvissa käsitellään myös fyysisiä ja henkisiä sairauksia ja ongelmia, kuten bulimiaa ja vaurioitunutta selkärankaa.

Lisäksi vaikutti siltä, että päähenkilö kärsi jonkinasteisesta masennuksesta. Teoksen lukemisesta on tätä kirjoittaessa jo sen verran aikaa, että en enää muista, mainittiinko masennus suoraan, mutta ainakin rivien välistä se välittyi muun muassa alentuneena itseluottamuksena, synkkyytenä ja itkuisuutena. Toki kyseessä saattoi olla myös parisuhteen päättymisestä johtuva erosurukin, jota lähdettiin liian nopeasti hoitamaan Tinderiin yksinjäämisen pelon vyöryessä päälle. Ja Tinderin kaltainen kertakäyttölihatiski on ihan vihoviimeinen paikka jo valmiiksi rikkinäiselle ihmiselle.

Asia, jonka loogisuutta voi olla vaikea ymmärtää on se, että päähenkilö tapailee samaan aikaan monia eri miehiä, mutta ottaa silti nokkiinsa, kun myös nämä miehet pyörittelevät samaan aikaan useampaa naista. Tässä on havaittavissa selkeä kaksoisstandardi. Mutta tällaista sekoilua se monesti on näinä Tinderin aikoina meillä Suomessakin; amerikkalainen deittikulttuuri on rantautunut myös tänne Pohjolaan. Monen eri ihmisen tapailu samanaikaisesti on normalisoitumassa, vaikka varsinainen polyamoria sopiikin pitkässä juoksussa vain muutamalle prosentille väestöstä.

Oman tulkintani perusteella sanoisin, että päähenkilö pyöritteli useampaa miestä samanaikaisesti siksi, että ei uskonut lopulta saavansa heistä ketään, ja piti siksi koko ajan monia vaihtoehtoja käsillä, koska ajatus yksinjäämisestä kauhistutti. Omanlaistaan ylikompensointia tuokin. Valitettavasti vain tällainen pakoreittien ja varavaihtoehtojen varmistelu johtaa suurella todennäköisyydellä siihen, että lopulta jää vain luu käteen. "You get what you give."

Päähenkilön käytös toi mieleeni uudehkon deitti-maailman termin nimeltä cushioning, joka tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen pitää koko ajan varalla useita eri kumppaniehdokkaita siinä pelossa, että yksi suhde ei toimikaan. Tämä ilmiö linkitetään ensisijaisesti tilanteisiin, joissa ollaan jo parisuhteessa, mutta tästä käytöksestä voi olla kyse joidenkin tahojen mukaan myös silloin, kun suhteen laatu on vielä epäselvä. Tinderin kaltaiset deittisovellukset ovat luonnollisesti lisänneet cushionong-tilanteiden syntymistä. Seuraava, cushioning-ilmiön psykologisia taustoja ja syitä kommentoiva sitaatti resonoi minusta vahvasti 112-osumaa kirjan päähenkilön mielenmaiseman kanssa:

As licensed psychologist and relationship expert, Dr. Jennifer Rhodes asserts "This would be what emotionally insecure people do and its not really a new phenomenon". "Quite frankly, it makes me sad that people have such trouble with emotional intimacy and talking about feeling scared with the person you are dating. You can't really fall in love unless you are ready to get hurt.Cushioning is for people who are not ready for real love." (vt.co.)

Yksinäisyyteensä hukkuva ihminen takertuu
kaikkiin mahdollisiin oljenkorsiin.

P.S.

Paloniemen sarjakuvablogin mukaan hän on nykyisin parisuhteessa, joskin menneet traumat ja toimintamallit tuovat suhteeseen haasteita. Lisäksi Paloniemi on hakeutumassa terapiaan. Ilahduin tästä uutisesta, sillä lukiessani 112 osumaa -teosta mieleni teki tuon tuostakin patistaa päähenkilö osaavan psykologin juttusille.

Minusta on hienoa, että Paloniemi puhuu avoimesti halustaan ja tarpeestaan saada terapiaa, sillä sitä stigmatisoidaan nyky-yhteiskunnassamme aivan liikaa. Toivottavasti joskus vielä koittaa se päivä, kun psykoterapiassa käynti ei herätä sen kummempia tunnereaktioita tai tarvetta salailuun, kuin hammaslääkärillä tai hierojalla poikkeaminenkaan. Mieli tarvitsee huoltoa siinä missä kehokin.