Väittelen tohtoriksi lauantaina 10.12.2022 Jyväskylän yliopistossa

 

Väitöskirjani kansikuva on 
Essi Variksen käsialaa.

"There is not a single original thought in Eragon" Tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa

Päätin tulla tänne bloginkin puolelle kertomaan, että väittelen tulevana lauantaina kahdeksan vuoden työrupeaman jälkeen. Väitös käsittelee J. R. R. Tolkienista, J. K. Rowlingista ja Christopher Paolinista käytyjä tekijyyskeskusteluita. Mukana on myös asiaa verkkoyhteisöistä ja faniudesta. Suosittelen tulemaan joko paikan päälle kuuntelemaan, tai seuraamaan etäyhteyden välityksellä, jos nämä aiheet kiinnostavat. 

Yliopiston väitöstiedote tarvittavine linkkeineen löytyy täältä.

Serotoniini, Michel Houellebecq

Ensimmäinen, mutta takuulla ei viimeinen Houellebecqin kirjani

Michel Houellebecqiä kuvataan usein Ranskan kiistellyimmäksi nykykirjailijaksi. Tällä kohukirjailijan imagolla myydään myös nyt lukemaani Serotoniini-teosta (2019), sillä heti niteen etuliepeessä Houellebecqin nimeen kiinnitetään seuraavat ismit: nihilismi, rasismi, misogynia ja oikeistopopulismi. Kirsikkana kakun päältä löytyy vielä ranskalaiskirjailijaamme lätkäisty kyynikon leima. Melkoinen kattaus, sanoisin!

Tutustuin Houellebecqiin kirjastotyöni kautta. Osallistuin nimittäin jokin aika sitten koulutukseen, jonka ammatikseen lukeva puhuja kertoi Serotoniinin olleen paras kirja, jonka hän on lukenut kymmeneen vuoteen. Hän piti teosta suorastaan tajunnanräjäyttävänä. Pakkohan Serotoniini oli moisen mainospuheen jälkeen lukea itsekin. Varsinkin, kun kouluttaja totesi, että ei pidä Houellebecqiin kohdistettuja (ismi-)syytöksiä oikeutettuina, sillä Houellebecq yksinkertaisesti vain havainnoi tosielämän ilmiöitä. Oman lukukokemukseni perusteella sanoisin, että olen pitkälti samoilla linjoilla syytösten suhteen, joskin naishahmojen yksiulotteisuus ja yliseksualisointi latisti Serotoniinin kirjallisia ansioita silmissäni. Toisaalta, en usko, että Houellebecq piittaa. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, joka kirjoittaa juuri sen mitä haluaa, ja miten haluaa. 

Aistin Houellebecqissä Hunter S. Thompsonilta tuttua kapinahenkeä ja halua kommentoida ympäröivän yhteiskunnan epäkohtia vailla pidäkkeitä, ja pidän siitä. Esimerkiksi Serotoniini-kirjan keskeinen teema, maanviljelijöiden ahdinko, ja tästä seuraavat levottomuudet, oli varsin ajankohtainen, ja joiltakin osin jopa visionäärinen kommentaari: kirjassa vain palavat maatalouskoneet, todellisuudessa autonrenkaat ja heinäpaalit. 

Arvostan myös tarinan monitahoisuutta. Serotoniinissa Houellebecq nimittäin kuvaa epäonnistumista ja kaiken luhistumista monella eri tasolla: muun muassa päähahmon, 46-vuotiaan Florent-Clauden henkilökohtaisena, epäonnistuneiden ihmissuhteiden, masennuksen ja impotenssin siivittämänä romahduksena, kuin myös suurempana, koko Eurooppaa koskevana maatalouskriisinä. Päälle päätteeksi Florent-Clauden karjatilaa isännöivän Aymeric-ystävän tarinassa yleinen ja yksityinen tuho yhdistyvät mitä rajuimmalla tavalla. 

Mutta. Oliko Serotoniini myös minulle se "paras kirja kymmeneen vuoteen"? Ei missään nimessä. Teräväsanainen, ajankohtainen, ja lukijansa tiiviissä otteessa alusta loppuun asti pitävä tarina kaiken menettämisestä se sen sijaan oli. Tämä kirjailija ansaitsisi suosionsa ilman skandaalinkäryisiä myynti-ismejäkin.

Eläin, Lisa Taddeo

 

Naisen kosto

Kiinnostuin Lisa Taddeon Eläin-kirjasta (Animal, 2021) alun perin sen pysäyttävän kannen takia. Takakannen lupaus #MeToo-sukupolven Amerikan Psykosta ei myöskään ainakaan laskenut kiinnostustani teosta kohtaan (tosin Amerikan Psyko on kyllä huomattavasti parempi teos kuin tämä).

Taddeo on omituinen kirjalija. Hän on samaan aikaan hyvin kiinnostava ja luotaantyöntävä. Esimerkiksi hänen aiempi teoksensa, Kolme naista (Three Women, 2019), vangitsi ensin huomioni täysin, vain menettääkseen sen, ennen kuin kirja oli luettu loppuun. Still working on it..

Tämä, 36-vuotiaasta Joanista kertova, vinksahtanut trilleri, jaksoi pitää huomioni loppuun asti, mutta ei täysin ongelmitta. Eläin olisi voinut olla paljon parempikin kirja, mikäli tyhjäkäyntiä ja toistoa olisi ollut vähemmän, ja jos loppu ei olisi ollut niin päälleliimatun oloinen. Toisaalta suvantopaikkojen vastapainona mukana oli paljon shokeeraavia, niskakarvat pystyyn nostavia kohtia. Ajoittain tunsin suoranaista raivoa ja kuvotusta. Kaiken kaikkiaan Eläin oli voimakas, joskin nihilistinen ja ruma elämys. En suosittele herkille lukijoille.

Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä, Alexander von Schönburg

 

"It's not easy being a princess"*

Jotkut kirjat ovat niin viihdyttäviä, että kun ne on luettu, on vaikeuksia päästää irti, ja jatkaa kohti uusia lukuelämyksiä. Toimittajanakin tunnetun, kreivi Alexander von Schönburgin nimihirviökirja Kaikki mitä olet aina halunnut tietää kuninkaallisista - mutta et ole uskaltanut kysyä (Alles, was Sie schon immer über Könige wissen wollten, aber nie zu frage wagten, 2008) on yksi näistä tapauksista. Kun äänikirja loppui, aloitin sen kuuntelun heti uudelleen. Sittemmin olen toki jo onnistunut vieroittamaan itseni tästä petollisen sujuvasti kirjoitetusta anekdoottikokoelmasta. Mutta von Schönburgissa on kirjoittajana todellakin sitä jotain, kuten myös hänen aikaisempi, niin ikään erinomainen teoksensa Tyylikkään köyhäilyn taito (2007) aikoinaan todisti. Myös tuon kirjan olen lukenut monta kertaa. 

Kaikki mitä olet -kirja on jo yli kymmenen vuotta vanha, mutta silti edelleen ajankohtainen. Esimerkiksi teoksessa paljon esillä ollut brittihovi jaksaa kiinnostaa ihmisiä vuodesta toiseen, ja tämän kirjan lukeminen antaa lisätaustoja muun muassa sille, miksi Prinssi Harryn ja Meghanin tyttären nimi, Lilibet, aiheutti tyrmistystä. Samoin alun perin hauskaksi tarkoitettu maininta (ex-prinssi) Andrewista nousee huutomerkkinä esiin, kun teosta lukee vuonna 2022.

Anekdoottien ja terävän sanailun ohella von Schönburgin teos avasi myös mielenkiintoisia näkökulmia monarkian ideologiseen puoleen, jota von Schönburg kutsuu "monarkian henkiseksi ulottuvuudeksi". Tähän liittyen von Schönburgin huomio siitä, miten monarkia lumo perustuu tietynlaiseen arvoituksellisuuteen ja mystiikkaan, oli kiehtova. Ei ole ehkä kovin vakavasti otettavaa, jos hallitsija esimerkiksi julistaa olevansa jumalien suora jälkeläinen, tai tulevan kuningattaren pitää istua kruunajaisissaan "kohtalon kivellä", mutta kiinnostavaa se ehdottomasti on. Tämä teos ei tehnyt minusta rojalistia, mutta sitäkin tehokkaammin se irrotti minut omasta arjestani, ja sai minut viihtymään. 

Suosittelen von Schönburgin kirjaa kaikille, jotka odottavat malttamattomina The Crownin viidettä tuotantokautta (itse kuulun heihin). Jos pidät tuosta Netflixin kohusarjasta, nautit mitä suurimmalla todennäköisyydellä myös tästä teoksesta. 

_________________

* Teksti tyynystä, jonka Kuningatar Elizabeth II antoi siskolleen Margaretille joululahjaksi. Margaret ihastui ikihyviksi.

Aja aurasi vainajain luitten yli, Olga Tokarczuk

Päähenkilö, joka ei unohtunut

Luin Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli (julk. suomeksi 2020) jo jokin aika sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan siitä. Pitkään ajattelin, että en yksinkertaisesti vain bloggaa tästä kirjasta, kuten silloin tällöin muutenkin on tapahtunut, milloin ajanpuutteen takia, milloin tietoisesti. Mutta. Eksentrisen rouva Duszejkon tarina ei yksinkertaisesti suostunut unohtumaan kuukausienkaan päästä, ja niinpä, tässä sitä ollaan. Tämä kirja ansaitsee oman bloggauksensa. 

Tämä pieneen puolalaiseen kaupunkiin sijoittuva murhamysteeri onnistui kaappaamaan huomioni jo ensimmäisestä, taiten rakennetusta luvusta alkaen. Varsinkin nyt loppuratkaisun tietäen ei voi kuin todeta, että kirjailija todella onnistui manipuloimaan minua lukijana heti alusta alkaen, ja johdattelemaan taitavasti harhapoluille. Piru asuu yksityiskohdissa, kuten on tapana sanoa.

Parhaiten tästä teoksesta jäi kuitenkin mieleen joku aivan muu, kuin murhat. Minun silmissäni Aja aurasi vainajain luitten yli nojasi ennen kaikkea päähenkilönsä, rouva Duszejkon, eli Janinan, luonnekuvaukseen ja edesottamuksiin. Tähtikarttoja suurella mielenkiinnolla tulkitseva, osa-aikaisena opettajana toimiva ja eläinten oikeuksia puolustava Janina on yksi mieleenpainuvimmista fiktiivisistä henkilöistä, joihin minulla on koskaan ollut ilo tutustua. 

Näin Janinassa vanhan viisaan naisen arkkityypin ilmentymän: yksin keskellä luontoa elävä, sitkeä ja viisas noita. Meillä suomalaisilla on Louhemme, irlantilaisilla Badbhinsa, ja nyt, kiitos Tokarczukin, puolalaisilla on rouva Duszejkonsa. Kaikki kolme ovat viisaita, vahvoja ja vaarallisia.

Henriikka Rönkkösen sinkkutrilogia: Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus & Määmatka

Naurun elinkaari

Viimevuosien aikana olen kahlannut läpi koko Henriikka Rönkkösen sinkkutrilogian. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi blogata aikaisemmin, koska ajankäytölliset haasteet. Kuuntelin Mielikuvituspoikaystävän (2016) ja Bikinirajatapauksen (2018) aikoinaan läpi äänikirjoina, aivan kuten viimeisenä ilmestyneen Määmatkankin (2020). Jos nämä kolme osaa pitäisi rankata arvojärjestykseen, kuuluisi lista näin: 1. Mielikuvituspoikaystävä, 2. Määmatka ja 3. Bikinirajatapaus. 

Mielikuvituspoikaystävän kohdalla kaikki oli freesiä. Henriikka profiloitui hauskaksi ja ennen kaikkea poikkeuksellisen rohkeaksi kirjailijaksi, joka nousi yleisön tietoisuuteen alun perin niin ikään hyvin uskaliaalla Sinkkublogillaan. Monet varmasti muistavat esimerkiksi Rönkkösen vanhan klassikkopostauksen "Seksi on kyllä niin kivaa", joka käsitteli.. Noh, käykääpä lukemassa. 

Muistan nauraneeni ääneen Mielikuvituspoikaystävää kuunnellessani. Henriikka oli löytänyt oman juttunsa ja lukeva yleisö oli löytänyt hänet. Rönkkösen teokset olivat (ja ovat) vähän kuin Seiska: monet lukevat, mutta kaikki eivät tunnusta. Sittemmin Rönkkösen kehtauskirjallisuus on saanut seuraajia myös esimerkiksi Kaverin puolesta kyselen -teoksen (ja podcastin), sekä Milla Paloniemen 112 osumaa -kirjan muodossa. Kehtaaminen on nyt in, ehdottomasti. Tämän trendin suomalaisessa chick-litissä aloittaneen Rönkkösen kirjojen lukeminen muistuttaa kehollisten tabujen bingon pelaamista: kuukautiset, ihokarvat, seksi, vessahuumori.. Vaakarivi pamahtaa täyteen todennäköisesti jo prologia silmäillessä. 

Mielikuvituspoikaystävän jälkeen seurasi suurella mielenkiinnolla odotettu kakkoskirja, Bikinirajatapaus, jonka kohdalla odotushorisontti oli jo varsin selkeä. Lukija tiesi, mitä tuleman pitää. Tämä ei valitettavasti ollut pelkästään positiivinen asia, sillä osaan lukijoista iski kakkoskirjan kohdalla jo pieni väsymys, kun sama kaava toistui jälleen. Mukana oli tosin myös syvällisempääkin pohdiskelua, sillä osa kirjasta oli melkoista parisuhdetempoilua. Itselleni suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat lopulta juurikin nämä teoksen vakavammat jaksot, jotka tuntuivat turhan raskassoutuisilta ja junnaavilta. Olin tullut viihtymään, en synkistelemään.

Ja lopulta pääsemme sille kuuluisalle Määmatkalle. Määmatka (kirjan nimi viittaa sinkun itsenäiseen ei-häämatkaan) oli jälleen taattua Rönkköstä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa uutuudenviehätys oli jo minunkin silmissäni haihtunut melko vahvasti, ja enää en jaksanut nauraa, kuten trilogian ensimmäisen osan aikana. Tabut oli rikottu jo moneen kertaan, ja toisteisuus alkoi vaivaamaan. 

Lisäksi oli tavattoman masentavaa lukea luku "Olen ammattilainen ja voin vilkaista", jossa rempseälle, jo reippaasti yli kolmikymppiselle ikisinkullemme ilmoitetaan lääkärissä, että hänen kohdussaan on myooma, ja: "Jos haluat lapsia, niin vuoden sisään pitäisi tehdä". Viimeistään tässä kohtaa nauru tyrehtyi.

Joskus se eritehuumori ja superavoimet seksikuvaukset yhdistettynä hektiseen ikisinkun suhde-elämään vaan tulee käsiteltyä loppuun, ainakin yhden kirjailijan käytettävissä olevilla resursseilla. Rönkkönen kirjoittaa sinkkuelämästä osuvasti, mutta ehkä olisi jo aika siirtyä eteenpäin.

Rönkkösen inhorealistinen ja ronski, mutta sympaattinen ilmaisutyyli voisi kuitenkin sopia moneen muuhunkin naisen elämänvaiheeseen, kuin vain siihen sinkkuuteen. Ja ei, en tällä kommentilla väitä, että sinkkuuden tarvitsisi olla "vain välivaihe", jokaisen ihmisen polku on yksilöllinen ja yhtä arvokas, viettipä sitten aikansa pääosin varattuna tai sinkkuna (Rönkkönen itse on kuulemma nykyisin parisuhteessa). 

Mutta eli miten olisi seuraavaksi vaikkapa raskaus, synnytys ja pikkulapsiarki rönkkösläisittäin? Se voisi toimia erinomaisesti, varsinkin kun ottaa huomioon Rönkkösen karnevalistisen suhtautumisen eritteisiin ja kaaokseen. Samoin naisen vaihdevuodet ja vanhuus monine kremppoineen ja uudenlaisine haasteineen olisivat varmasti mitä hedelmällisintä maaperää Rönkköselle. 

- Bring it on!

Kakkonen on kolmonen.

Kellopeli eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin, Philip Pullman

 

Pullmanin goottilainen taidonnäyte

Kaikki alkoi eräänä talvi-iltana, kun kaupunkilaiset kerääntyivät Valkoisen hevosen majataloon. Tuuli lennätti lunta alas vuorilta ja sai kirkonkellot liikahtelemaan rauhattomasti tornissa..

Philip Pullman on kirjailija, joka on aiemmin ollut minulle tuttu pääasiassa Universumien tomu -kirjasarjasta. Nyt, monen sattuman kautta, pääsin kuitenkin tarttumaan hieman vähemmän ajallisia resursseja vaativaan Pullman-tarinaan, jossa on kuitenkin sama viehätys, kuin Pullmanin pidemmissäkin teoksissa. Itselleni Kellopeli, eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin (Clockwork or all wound up, 1996) toi mieleen ennen kaikkea Pinokkion, ja Tim Burtonin elokuvatuotannon. Siinä on jotain kiehtovalla tavalla vinksahtanutta ja tummaa. 

Tämä kauhuvetoinen nuortenkirja imaisi minut mukaansa kertaistumalta, sen verran hyvin se oli kerrottu, tai pitäisikö sanoa koottu. Sillä toden totta: tässä tarinassa kaikki on paikallaan, ja toimii hyvin yhteen, aivan kuten sveitsiläisissä kelloissakin. 

Oasis: Supersonic, Simon Halfon

 

Work hard, play hard

Joka tapauksessa sillä kertaa ilmoitin työkkärissä: 

"Kuule, minulla on uusi duuni, joten lopetan työnhaun.."

"Mikä työ sinulla on?"

Vastasin: "Laulan rokkibändissä." Virkailija alkoi nauraa. "Avaa radio torstaina, saatanan mulkero. Oasis. Sijalla 31."

Oasis on ainoa lempiyhtyeeni, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Olen nähnyt Depeche Moden, olen nähnyt Kentin, olen nähnyt Sueden, olen nähnyt The Crashin, olen nähnyt Blurin*.. mutta Oasis. Kyllähän se katkeroittaa. Tämän Simon Halfonin kirjoittaman Oasis: Supersonic -kirjan (2021) myötä tämä kaipuu heräsi uudelleen eloon, ja vahvistui entisestään. Koska bändi on hajonnut ajat sitten, tässä ei kai auta kuin etsiä käsiinsä tämän kirjan taustalta löytyvä, samaa nimeä kantava dokumentti vuodelta 2016, ja ennen kaikkea tänä vuonna julkaistu Knebworth-konserttitaltiointi vuodelta 1996, jolloin Oasis eli kultakauttaan. Itse olin tuolloin vasta 11-vuotias.

Supersonic oli jouhevasti etenevä, ja koukuttava lukuelämys, joka tuli ahmittua nopeasti, kaikkien muiden kesken olevien kirjojen jäädessä syrjään. Oasis voi siis dominoida listojen ja stadionien ohella myös kirjahyllyjä. Pidin tavasta, jolla kirja oli tehty. Luvut olivat lyhyitä, ja koostuivat haastattelupätkistä, joissa ääneen pääsivät paitsi Gallagherin veljekset itse, myös heidän bändikaverinsa, veljensä, äitinsä, ja monet muut. Ajoittain kirjoittaja haki selvästi kontrastia, sijoittaen peräkkäin Liamin ja Noelin vastakkaiset näkemykset tapahtumista.

Mutta lukipa kenen tahansa haastattelupätkiä, yksi asia tuli selväksi: Oasis oli paitsi supermenestyvä, myös äärimmäisen räjähdysherkkä kokoonpano, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Tämä repivä elämäntapa johti muun muassa basistin hermoromahdukseen, rumpalin häipymiseen, ja Liamin lauluäänen vaurioitumiseen (sekä tietenkin lopulta bändin hajoamiseen). Olen jo aiemmin kuullut kommenteista, joiden mukaan oltiin sitä mieltä, että tapa, jolla Liam laulaa, tulee tuhoamaan hänen äänensä. Tämän kirjan lukemisen myötä selväksi kävi myös se, että Liamin rankat juhlimistottumukset ja elämäntavat eivät myöskään auttaneet asiaa. Ei ihme, että Oasiksen keulakuvalla oli toisinaan tapana kävellä pois lavalta kesken keikan, koska ääni petti.

Supersonic oli ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Ainoa mikä jäi vaivaamaan minua lukijana, oli tarinan loppuminen kesken. Supersonic pysähtyi vuoteen 1996, vaikka Oasiksen tarina jatkui vielä vuoteen 2009. Toki kirjan päättyminen juuri Oasiksen uran huippuhetkeen, jolloin 2,6 miljoonaa ihmistä yritti saada liput heidän Knebworthin keikalleen, oli omalla tavallaan varsin hieno ja kaunis ratkaisu sekin. Kirjan lopussa oli aistittavissa myös surua ja katumusta, kuten tämä Noelin haikea avautuminen osoittaa:

Kunpa olisin ollut silloin niin cool, että olisin astunut askeleen taaksepäin ja päättänyt: "Tehdään vähän aikaa omia juttujamme." Millaista olisi ollut heittää jättikeikat ja lopettaa siihen? Olisimme kadonneet savuna ilmaan. Se olisi ollut uskomatonta. Jos saisin elää kaiken uudestaan ja tietäisin, mitä minun olisi pitänyt tietää silloin, olisimme sanoneet jotain arvoituksellista, poistuneet lavalta ja kadonneet viideksi vuodeksi. Sitten olisimme tehneet rauhassa mahtavan albumin ja upeita lauluja sen sijaan että olisimme vain jatkaneet samaan malliin. Mutta oli minun ideani jatkaa, halusin jatkaa, koska olin koukussa. Olin koukussa keikkailuun. Niin koheltajat toimivat, jatkavat samaa rataa, kunnes pyörät irtoavat.

Tämä Noelin tekemä analyysi Oasiksen huippuvuodesta 1996 sai vereni hyytymään. Alamäki oli alkamassa. Toivottavasti pääsen vielä lukemaan jostain muusta lähteestä tarinan loppuosan. Vaikka se ei ehkä olekaan pelkästään mukavaa luettavaa.

                                                    ___________________

*Kyllä, voin pitää sekä Oasiksesta, että Blurista. Se ei ole rikos. Varsinkaan, kun Noel on nykyisin Damon Albarnin ystävä.