Pussikaljaromaani, Mikko Rimminen

Tajunnanvirtamainen veijaritarina

Nenäpäivä-teoksellaan Finlandia-palkinnonkin voittanut Mikko Rimminen on ollut minulle pitkään nimenä tuttu, mutta teostasolla vieras kirjailijasuuruus. Nyt tämä aukko sivistyksessäni on kuitenkin korjattu, kiitos juuri kuuntelemani Pussikaljaromaani-äänikirjan (julk. 2004), jota pidetään yleisesti Rimmisen läpimurtoteoksena. Tämä surrealistisen soljuvasti kirjoitettu tarina sai aikoinaan sekä Finlandia-ehdokkuuden että Kalevi Jäntti -palkinnon.

Myönnettäköön, että Pussikaljaromaanin dekadentti nimi aiheutti minussa jonkinasteisia ennakkoluuloja ennen kuuntelun aloittamista. Kaikeksi onneksi teos paljastui kuitenkin viipyileväksi ja lempeäksi veijaritarinaksi, jonka keskiössä oli ennen kaikkea huumori, ystävyys, ja elämän unenomaisen absurdiuden tarkkailu. Rimmisen kerrontatyyli oli lapsenomaisen ihmettelevä, ympäristön jokaisen pikku yksityiskohdan tarkasti ja omaperäisesti huomioiva. Kokonaisuuden täydensi lukijana toimineen Arttu Kurttilan rauhallinen ja hämillisen pohdiskeleva ulosanti. Ihan kuin olisin katsonut Veikko Huovisen käsikirjoittamaa ja Sofia Coppolan ohjaamaa elokuvaa. Hahmot, huumori ja juoni ovat ehtaa Huovista, kerrontatyyli ja tunnelma kaikkine hienovireisine vivahteineen taas tuo mieleen Coppolan viipyilevän kerrontatyylin.

Pussikaljaromaani sai minut myös pohtimaan sitä, miten nykyajan ongelmana on usein jatkuvien huippukokemuksien maaninen ja pakonomainen tavoittelu. Elämän jokaisen hetken pitäisi olla pelkkää loputonta ilotulitusta ja tajunnanräjäyttävää juhlaa. Yksikin tylsä hetki, ja ihmisen mielenkiinto lopahtaa. Pieniä, joka puolella ympäristössämme piileviä yksityiskohtia ja tavallisen arjen kiehtovuutta ei enää osata arvostaa. Tätä kuvaa hyvin mediatutkija Henry Jenkinsin luonnehdinta tyypillisestä nykyajan mediakuluttajasta:

"You've got three seconds, impress me."
An advertisement for Applebox Productions depicts the new youth consumer: his scraggly discwater blonde hair hangs down into his glaring eyes, his chin is thrust out, his mouth is turned down into a challenging sneer, and his finger posed over the remote. One false move and he'll zap us.

(Fans, Bloggers and Gamers, Exploring Participatory Culture, Henry Jenkins, julk. 2006).

Rimmisen viipyilevän mietteliäs Pussikaljaromaani on erinomainen vastalääke tällaista nopearytmisyyden pakkoa vastaan. Ainakin minut se sai pysähtymään, rentoutumaan, ja hengittämään syvään. 

P.S.

Pussikaljaromaani kääntyi vuonna 2011 myös ulkomaita myöten suosiota niittäneeksi Pussikaljaelokuvaksi:

Itse en ole Pussikaljaelokuvaa vielä nähnyt, mutta..
(pajamapress.ca)

Vertailussa: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja & Koko Kansan Johanna - Paljastuksia kulissien takaa

Antisankari vs. antisankaritar

Silmiini osui taannoin Jani Asikaisen kolumni nimeltä "Tuksu on tämän päivän Sid Vicious". Siinä hän toteaa: 

Tukiaisen keikoissa on punk-henkeä enemmän kuin missään muussa kotimaisessa musiikissa tällä hetkellä.. Raskaasti päihtynyt Tukiainen on niin piittaamaton, tyylitön, röyhkeä ja typerän itsevarma, että samalle viivalle yltää oikeastaan vain Sex Pistolsin 'basisti' Sid Vicious. Vicious oli käytännössä soittotaidoton ja hänet valittiin bändiin ulkonäkönsä ja asenteensa takia.

Kun luin tämän, en voinut kuin nyökytellä myöntävästi, sen verran hyvin vertaus osui ja upposi. Osittain tämän kolumnin innoittamana päätin myös tehdä ensimmäistä kertaa blogihistoriassani postauksen, jossa käsittelen yhdellä kertaa kaksi eri kirjaa, niitä samalla keskenään vertaillen. Vastapareiksi valikoituivat suuren kohun saattelemana vuonna 2013 julkaistu Koko Kansan Johanna -teos, ja Mötley Crüen basisti Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja (The Heroin Diaries. A Year in the Life of Shattered Rockstar, julk. 2007). Mainittakoon, että Nikki Sixx on suunnaton Sid Vicious -fani.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei maailmankuululla, yli 100 miljoonaa levyä myyneellä, karskilla amerikkalaisrokkarilla ja Suomessa niin sanotun turhan julkkiksen maineessa olevalla tuittupäänaisella olisi juuri mitään yhteistä. .. Well, think again.

Sekä Heroiinipäiväkirjassa, että Koko Kansan Johanna -teoksessa suuri osa ajasta vietetään tien päällä (Metropolin kiertue, Girls, Girls, Girls -kiertue), ja vapaa-aika sujuu enemmän ja vähemmän itsetuhoisissa merkeissä, vihan, pelon ja katkeruuden vallassa. Kumpikin purkaa pahaa oloa omalla tavallaan: Nikki kääntyy sisäänpäin ja kirjaimellisesti sulkeutuu vaatekomeroonsa huumeneulojen ja aseiden kanssa, Johanna taas hyökkää internetiin häiriköimään.

Nikkin viha suuntautuu hänet hylänneeseen äitiin ja ahneeseen levy-yhtiöön, Johannan suuttumus taas kohdistuu ennen kaikkea katoilevaan Artoon ja "näätiin". Myös henkilökunnan (ex-keikkamyyjä, manageri..) kanssa molemmilla on omat ongelmansa.

Nikki seurusteli vuonna 1987 Vanity-nimisen laulajattaren kanssa.

Lisäksi ihmissuhteet ovat sekä Nikkillä että Johannalla hyvin sekavia ja tuhoisia. Kumpikin artisti oli kertomahetkellä pitkälti parisuhteessa, mutta he pettivät kumppaneitaan toistuvasti, ja lopulta kummankin on-off -suhde kaatui. Ainoa selkeä ero oli tämä: Nikkin sittemmin uskovaiseksi kääntynyt Vanity-tyttöystävä ei suostunut katoamaan millään, kun taas Johannan aviomies Arto lähti toistuvasti karkuun kielloista huolimatta.

Kummassakin kirjassa antipatiat vastakkaista sukupuolta kohtaan ovat ilmeisiä: Johanna haukkuu ex-miehiään toistuvasi erittäin rajuin sanankääntein, kun taas Nikkin kirjan sivuilla toistellaan naisiin liittyvien anekdoottien yhteydessä kerta toisensa jälkeen seuraavaa mantraa: "MUIJAT = ONGELMIA". Villi kiertue-elämä yhdistettynä mielenterveysongelmiin ja päihteiden liikakäyttöön eivät selvästikään ole eduksi, jos toivoo löytävänsä rakkauden.

Vasemmalla Johanna & Arto, oikealla Johanna ja jo edesmennyt Julia-sisko.
Mainittakoon, että Koko Kansan Johanna -kirjan kuvaliite oli resoluutioltaan
poikkeuksellisen huonolaatuinen.

Lyhyesti voisi todeta, että Nikki ja Johanna ovat molemmat tarinan kertomahetkellä uransa huipulla, mutta silti ja ehkä juuri sen vuoksi totaalisesti romuna. Meikkejä ei jakseta pestä pois päiväkausiin (myös Nikki meikkasi), päihteitä kuluu hengenvaarallisia määriä, hiukset ovat takussa, vaatteet likaisia ja suihkuunkaan ei jakseta raahautua juuri koskaan. Nikki tiivistää kumpaankin tässä käsiteltyyn artistiin istuvan ajattelumallin osuvasti:

11. maaliskuuta 1987

Van Nyus, keskiyö

Olen kehitellyt pientä teoriaa, jota kutsun teoriaksi hygienian ylläpitämisestä. Se on periaatteessa hyvin yksinkertainen..

1. Miksi käydä suihkussa, jos kuitenkin tulee uudelleen likaiseksi?

2. Miksi pedata sänky, jos kuitenkin aikoo nukkua siinä uudelleen?

3. Miksi selvitä, jos aikoo kuitenkin vetää uudet kännit?    

Suihkussa tarvitsee käydä vain silloin, kun ympärillä on ihmisiä, jotka eivät voi sietää löyhkää. Ainoa syy olla selvin päin on, että pitää tehdä jotakin. Kun minulla on muutama vapaapäivä kotona, voin paskat piitata muista ihmisistä ja velvoitteista.

"Johanna on tallonut Artoa korkokengillä päähän.."

Myös väkivalta, kuten moottoripyöräjengiläisten palkkaus ja ihmisten pahoinpitely viini- ja Jack Daniels -pulloilla kuuluvat näiden artistien elämään, ja hotellihuoneita tuhotaan rutiininomaisesti. Koko Kansan Johanna -kirjasta löytyvät muun muassa seuraavat, paljonpuhuvasti nimetyt luvut:

Väkivaltaa Arton kanssa
Lisää väkivaltaa Arton kanssa
Yhä lisää väkivaltaa Arton kanssa
Väkivalta Arton kanssa ei ota päättyäkseen

Mitä taas Nikki Sixxiin tulee, kertoo esimerkiksi musiikkivideo-ohjaaja Wayne Isham seuraavaa:

Nikki riivasi meikäläistä aina, haistatteli päin naamaa ja yhtenä päivänä hän täysin arvaamatta kävi käsiksi ja löi minua oikein kunnolla. Siihen tavallaan tottui.

Mötley Crüen väkivaltaista kulttuuria kuvaa lisäksi erinomaisesti heidän turvapäällikkönsä, entisen Helvetin enkeli Fred Saundersin selonteko:

Vastasin Mötley Crüen turvallisuudesta aina Shout at the Devil -kiertueesta lähtien. Kun Doc McGhee aikanaan palkkasi meikäläisen, se sanoi bändin olevan niin holtiton, että minun pitäisi tehdä mitä tahansa pitääkseni ne kurissa. Itse asiassa se sanoi antavansa minulle lisäpalkkion aina, kun löisin niitä. Sanoin, että sovittu.

Vedin Mötleyn jätkiä pataan harva se kerta. Kerran Indianassa mursin Tommyn klyyvarin, hajotin Nikkin kylkiluut ja pieksin Vincen pahanpäiväisesti monta kertaa, koska... no koska se on kusipää. Taisin jopa kerran lyödä Mick-parkaa. Ihan vain täydentääkseni kokoelman.

Lukijana oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla näiden kahden antisankarin ajoittain lähes identtisiin edesottamuksiin tuli toisinaan suhtauduttua. Kun Nikki Sixx sytytti hotellihuoneiden ovia palamaan, se oli poikamaisen hauskaa ja hassua, sellaista Extreme Duudsonit -meininkiä, mutta tarina Johannan hajottamasta ovesta herätti lähinnä kulmien kohottelua ja kummastusta: "Mites se nyt noin, pieni naisihminen..?".

Näiden kahden tarinan reflektointi herättikin oivalluksen siitä, miten erilaisia odotuksia ja standardeja eri sukupuolten edustajien käytökselle on ihan huomaamattaan tullut asettaneeksi. Vaikka uskookin sukupuolten väliseen tasa-arvoon, sitä saattaa silti huomaamattaan sietää miehiltä enemmän huonoa käytöstä kuin naisilta. Näiden kahden elämänkerran lukeminen peräkkäin onkin mitä erinomaisin kaksinaismoralismin paljastuskeino. Lukija saa toden teolla katsoa itseään peiliin.

Toisaalta on huomattava, että nämä väkivaltaiset välikohtaukset myös esitettiin näissä kirjoissa hyvin erilaisessa, sukupuolikoodiston värittämässä valossa, ja tämä totta kai ohjaili jossakin määrin minun reaktioitani lukijana: Heroiinipäiväkirjassa nyrkkien heiluttelu kuitattiin useimmiten luonnollisena ja arkisena tapahtumana kuin ohimennen, ja usein suhtautuminen verenvuodatukseen oli jopa humoristinen, kuten ylläolevista sitaateista selviää. "Pojat on poikia.."

Johannan harjoittamaan väkivaltaan taas suhtauduttiin lähinnä tyrmistyneesti, ja painopiste oli usein uhrien vammojen kuvailussa, ja tapahtumia todistaneiden ihmisten järkyttyneissä reaktioissa:

..Johanna istui päällä ja raivosi Artolle. Arto piteli Johannaa käsistä ja yritti rauhoitella. Tilanteesta häkeltyneenä ex-keikkamyyjä huusi Johannalle: "Mitä helvettiä?!" ja tilanne päättyi...

Nopeasti edenneen tilanteen järkytyksestä toivuttuaan ex-keikkamyyjän puoliso ehti tilanteeseen mukaan tarttumalla Johannaan kiinni, ja suunniteltu "Arto löi minua" -video jäi tekemättä.

..Mies oli tosiaan aika verillä, ja mun hommaama paita riekaleina.

Kuka kertoo ja miten?

Suurin ero Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen välillä on kertojan näkökulmassa: Nikkin kirja perustuu kyllä jossakin määrin tuttujen, kuten Tommy Leen ja Slashin kommentteihin, mutta ennen kaikkea Nikkin omiin, sangen avoimiin päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1986-1987.  Koko Kansan Johanna -teos taas on koottu lähinnä Johannan lähipiirin haastatteluista ja muista sekundaarilähteistä.

Ainoat primaarilähteet Tukiaisen paljastuskirjassa ovat muutamat vanhat haastattelut, sekä Johannan muihin yhteyksiin (blogi, Facebook..) kirjoittamat, usein sangen sekavat avautumiset, joita on välillä siteerattu Koko kansan Johanna -kirjassa pitkästikin. Copypaste-toiminto on siis ollut Helen Ranta -nimimerkin taakse piiloutuvalla kirjoittajalla kovassa käytössä.

Lyhyesti: Heroiinipäiväkirja on päähenkilön itsensä kokoama elämänkerta, kun taas Koko Kansan Johanna on ulkopuolisen tahon kynäilemä paljastuskirja, jonka sisällön tarinan keskushenkilö haluaa pitkälti kieltää. Sinällään kukaan ei voi tietenkään sanoa varmasti, kumpi näistä kahdesta kirjasta on lopulta lähempänä objektiivista totuutta.

Nämä Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen sangen erilaiset syntytaustat ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, mihin sävyyn tapahtumat on kerrottu. Heroiinipäiväkirjassa Nikki kontrolloi itse omaa imagoaan, ja pääsee itse päättämään, millaiseksi kertomuksen sävy muodostuu. Tarina ei ole kaunis, mutta se esitetään lukijalle ennen kaikkea varoittavana esimerkkinä ("Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle jolla minä olin, minun kannatti kertoa henkilökohtaisesta helvetistäni muille."), ja loppu on nostattava ja positiivissävyinen:

Minä olin narkomaani, alkoholisti, masentunut kontrollifriikki ja egoisti.. Rehellisyyden nimissä minun on pakko myöntää itselleni, että oikeasti vain juoksin pakoon..

..Joku kysyi, miksi kirjoitan tätä kirjaa, ja sanoin: "Ehkä yksi ihminen lukee sen ja saa siitä apua." Kysyjä sanoi: "No, eipä ole kovin rokkenrollia." Vastasin: "Haista vittu!" ja virnistin, koska tiedän, että juuri se on meikäläisessä kaikkein rokkenrolleinta - se, että teen elämässäni mitä huvittaa.

Oli myös mukava lukea, että osa Heroiinipäiväkirjan tuotosta käytetään hyväntekeväisyyteen:

Minä myös lahjoitan tämän kirjan tuottoja perustamalleni hyväntekeväisyysaloitteelle, Running Wild in the Nightille, joka Covenant Housen kautta auttaa kotoaan karanneita lapsia. 

Koko Kansan Johanna taas on kirjoitettu ilman päähenkilön suostumusta, ja kerronnan sävy on pääosin asiallinen, mutta usein myös sangen ivallinen. Monesti teksti muistuttaa väittelyä tai oikeudenkäyntiä, jossa ensin kerrotaan Johannan kanta asioihin, ja sen jälkeen muut tahot kumoavat kaiken. Niinpä Koko Kansan Johanna -kirjan sangen omaperäinen jännite syntyy paitsi häiritsevistä tapahtumista, myös keskenään riitelevien näkökulmien välisistä törmäyksistä.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että amerikkalaiset veivät tämän erän. Siinä missä Koko Kansan Johanna on hätäisen oloisesti ja riitaisissa tunnelmissa koottu sotkuinen ryöpytys, voi Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa luonnehtia sujuvasti ja omaäänisesti kerrotuksi selviytymistarinaksi, jolla on myös selkeä ja opettavainen viesti.

Lopuksi haluan vielä vinkata, että mikäli musiikin maailmaan sijoittuvat laatuelämänkerrat kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tutustua myös Mötley Crüen kiiteltyyn The Dirt -yhteiselämänkertaan vuodelta 2001.

Heroiinipäiväkirjan graafinen ilme on teemaan sopiva

ja poikkeuksellisen pitkälle mietitty.

Natural Supernaturalism, Tradition and Revolution in Romantic Literature, M.H. Abrams

"Life, love, liberty, hope & joy"

The Romantic era was one of technical, political, and social revolutions and counter-revolutions - of industrialization, urbanization, and increasingly massive industrial slums: of the first total war and postwar economic collapse; of progressive specialization in work, alternations in economic and political power, and consequent dislocations of the class structure; of competing ideologies and ever-imminent social chaos. 

Tänä vuonna korkeassa, 102 vuoden iässä poismenneen M.H. Abramsin klassikkoteos, Natural Supernaturalism (julk. 1973), ei päätynyt lukulistalleni viihdemielessä, kuten lähes kaikki tässä blogissa esittelemäni kirjat. Sen sijaan kyseessä on yksi työn alla olevan väitöskirjani lähdeteoksista, ja luin sen ohjaajani kehotuksesta. Kirjan aiheena on romantiikan aikakausi (engl. Romanticism).

Taustana kerrottakoon, että romantiikka on mielikuvitusta ja tunteellisuutta korostava kirjallisuuden suuntaus, joka vallitsi Euroopan kirjallisuudessa 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun. Sille oli tyypillistä nerokulttien muodostus, auktoriteettien kyseenalaistaminen, spontaanisuus, mystiikka ja individualismi. Innoittajina toimivat muun muassa Ranskan vallankumous, luonto, Raamattu ja teollinen vallankumous.

Päätin esitellä tämän Natural Supernaturalism -kirjan myös täällä blogini puolella paitsi vaihtelun vuoksi, myös palkitakseni itseni. On nimittäin myönnettävä, että tämä yli 500-sivuinen teos ei todellakaan ollut kevyttä luettavaa ja niinpä sen kanssa tuli painittua melko kauan. Natural Supernaturalismia lehteillessäni sainkin hyvän muistutuksen siitä, että minulla on vielä paljon opittavaa kirjallisuudesta, sen verran monta kertaa hämmennyin Abramsin vauhdikkaasta name droppingista (Wordsworh, Milton, Hegel, Shelley, Blake, Coleridge, Carlyle, Lawrence..) ja lennokkaasta kirjoitustyylistä. Kompasteluani pahensi se, että Abrams oli onnistunut jättämään pois ne romantiikan ajan kirjailijat, jotka olisin tuntenut paremmin. Esimerkiksi Brontën sisarukset ja Jane Austen loistivat poissaolollaan.

Kun tämä vahvasti William Wordsworthin tuotantoon nojaava kirja julkaistiin vuonna 1973, se ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, kuin Abramsin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin samasta aiheesta kirjoittama The Mirror and the Lamp (1953). Kriitikkojen mukaan Natural Supernaturalism oli ajastaan jäljessä. Tästä huolimatta Abrams itse piti Natural Supernaturalismia pääteoksenaan, ja se lasketaan yleisesti yhdeksi Abramsin tärkeimmistä julkaisuista.

Itse sain juuri myös The Mirror and the Lampin luettua, ja minun on myönnettävä, että pidin siitä enemmän. Tuo Abramsin väitöskirjasta alkunsa saanut aiempi julkaisu kun oli selkeämpää luettavaa, ja siinä romantiikan estetiikasta nostettiin esille kiinnostavampia puolia. Mukana oli vähemmän puhetta Raamatusta ja elämän syklisyydestä, ja romantiikkaa tarkasteltiin enemmänkin ihmismielen luomisvoiman ja tunteiden spontaanin ilmaisun näkökulmasta. Sinällään Natural Supernaturalism ja The Mirror and the Lamp kyllä täydensivät toisiaan hyvin.

Alivaltiosihteeri - Joukossa virallisuus tiivistyy - Virallinen kuin saapas 2010-2011, Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka

En kuuntele radiota, mutta jos kuuntelisin, kuuntelisin Alivaltiosihteeriä

Olen kuunnellut menneinä vuosina useaan otteeseen Alivaltiosihteeri-äänikirjoja, ja nauranut joka kerta makeasti. Nälkä kasvaa syödessä, ja niinpä tartuinkin nyt ensimmäistä kertaa myös painettuun versioon Frangénin, Heikuran ja Liikan hengentuotoksista. Sisältö oli ennestään tuttua: hauskaan ja totutusta poikkeavaan vinkkeliin keikautettuja pakinoita ajankohtaisista aiheista palindromeilla höystettyinä. Lisäksi tässä vuonna 2011 julkaistussa Joukossa virallisuus tiivistyy -teoksessa oli mukana myös lyhyitä sanaleikkejä, kuten: "Lady Gaga lihoi, Lady Giga tarjoaa yhä enemmän nähtävää!".

Kuten Juha Haataja omassa bloggauksessaan totesi, ovat Alivaltiosihteeri-kirjat helposti verrattavissa Mitä-missä-milloin -teoksiin, koska molemmista on helposti nähtävissä, mitkä aiheet ovat minäkin vuonna olleet ajankohtaisia ja tärkeitä. Niinpä Joukossa virallisuus tiivistyy oli näin vuonna 2015 luettuna paitsi viihdyttävä, myös omalla tavallaan jo hieman nostalginenkin, käsiteltiinhän siinä muun muassa Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkausta ja Wikileaksia.

Sen huomasin, että Alivaltiosihteeri on kuin onkin parhaimmillaan kuunneltuna, ei luettuna. Minulle kun suuri osa Alivaltiosihteerin viehätystä perustuu uutislukijamaisen viralliseen puhetapaan, joka painetusta formaatista jää luonnollisesti uupumaan. Tästä huolimatta tulen varmasti lukemaan Alivaltiosihteeri-kirjoja jatkossakin, sen verran hyväntuulinen ja viihdyttävä tämä teos oli.

Suosikkini tästä kirjasta: Homejuuston kuntotarkastus

- No niin. Te, kantaja klemmarimuotoilija Koskenlaskija väitätte, että vastaaja tapetööri Luostari on tahallisesti harhauttanut teitä, kantaja klemmarinmuotoilija Koskenlaskijaa myydessään teille vuonna 2008 Liinaharjankatu 10:ssä sijainneen 25 neliömetrin homejuuston kertomatta, että siinä on hometta.

- Kyllä! Ja vaadin tältä valhesäkiltä homejuuston arvoa vastaavaa viiden euron kolmenkymmenen sentin korvausta!

- Vastustan! Mistä minä olisin voinut tietää, onko homejuustossa hometta vai ei!? Ja sitä paitsi vaadittu korvaussumma on täysin kohtuuton! Mistä tavallinen tapetööri tuollaisia summia saisi?!

- Hiljaisuus saliin! Kutsutaan kuultavaksi kantajan todistaja, homejuustojen kuntotarkastaja diplomi-insinööri Aura.

- Suoritin elokuussa 2008 Liinaharjankatu 10:ssä sijainneen vuonna 2006 valmistuneen 25 neliömetrin homejuuston kuntotarkastuksen kosteusmittauksineen homekoirani Violan läsnä ollessa. Ensivaikutelmani tutkittavasta kohteesta oli se, että pyörryin. Seuraavaksi kiinnitin huomiotani jatkuvaan aivasteluun, joka tarkemmassa katsannossa paljastui seinänraossa asuvien hiirien aiheuttamaksi. Hiiret olivat sairastuneet astmaan vuosien homealtistumisen seurauksena. Homejuuston kosteusarvot olivat selvästi kohonneet juuston pahvisen pakkauksen puutteellisen tuuletuksen takia.

- Minä alan pikkuhiljaa kyllästyä tähän oikeusjuttuun. Minä tuomitsen teidät kaikki Turunmaan linnan vankityrmään homehtumaan lopuksi ikäänne! Jos tuomio ei tyydytä, valittakaa Hovijuusto-oikeuteen.

Smile at Fear - Awakening the True Heart of Bravery, Chögyam Trungpa, toim. Carolyn Rosie Gimian

"We must decide to look at ourselves and experience ourselves honestly"

We always try to do something with ourselves, rather than simply be with ourselves. If you cannot be with yourself, you cannot find out who you are or where you are. In that case, the essence of what you are is impossible to find.

Tiibetissä syntynyt, ja vuonna 1959 kiinalaisia kommunisteja Intiaan paennut meditaatio-opettaja Chögyam Trungpan (1940-1987) postuumisti julkaistu Smile at Fear -teos (2010) päätyi lukulistalleni Pema Chödrönin ansiosta. Tiibetinbuddhalaista filosofiaa maanläheisesti opettava Chödrön oli nimittäin Trungpan oppilas, ja Chödrön siteeraa Trungpaa toistuvasti omissa kirjoissaan ja puheissaan, joista olen saanut runsaasti inspiraatiota viimeisten kahden vuoden aikana. Niinpä oli pitkälti selvää, että jossain vaiheessa tutustun myös Chödrönin esikuvan tuotantoon. 

Buddhalaisuuden opettajana Chögyam Trungpa on yksi 1900-luvun merkittävimmistä, ja hänet tunnetaan erityisesti rohkeasta ja vauhdikkaasta elämäntyylistään, sekä suuresta kiinnostuksestaan länsimaiseen kulttuuriin. Hän kuului viimeiseen sukupolveen, joka sai koko koulutuksensa Tiibetissä, ja ensimmäisiin, jotka opettivat englanniksi. On todettu, että Trungpa vaikutti huomattavasti siihen, että buddhalaisuus rantautui myös länsimaihin. Melko lyhyeksi jääneen elämänsä aikana Trungpa ehti muun muassa opiskella Oxfordin yliopistossa, opettaa tuhansia oppilaita henkilökohtaisesti, perustaa satoja meditaatiokeskuksia ja yhden buddhalais-henkisen yliopiston (Naropa University) Pohjois-Amerikkaan, sekä kirjoittaa lukemattomia teoksia buddhalaisuudesta ja meditaatiosta.

Smile at Fear -kirjassa keskitytään erityisesti meditaatioon ja siitä kumpuavaan, avoimeen ja tyyneen tapaan kohdata omat tunteet ja ympäröivä maailma. Ennen kaikkea lempeys, kiitollisuus, huumorintaju ja avoimuus ovat keskeisiä arvoja. Näistä rakentuu myös rohkeus, johon kirjan nimessä viitataan:

Unconditional fearlessness is cheerful and very light. There is no need for any kind of cowardice or fear, or any moments of doubt. It might actually be better to speak of being doubtless rather than fearless.. Because the world is complete, as it is, there is no room for doubt.

Lukukokemuksena Smile at Fear oli mielenkiintoinen, mutta se ei kuitenkaan yltänyt Pema Chödrönin tuotannon tasolle, koska siinä käytetty kieli oli ajoittain turhan abstraktia ja vertauskuvallista, ja mukana oli myös liiaksi toisteisuutta. Pidän enemmän Chödrönin tavasta kirjoittaa, koska hän jättää kaiken länsimaiselle lukijalle vieraan ja ydinviestin välittymisen kannalta turhan jargonin pois, ja sitoo opetuksensa sen sijaan lukijalle tuttuihin konteksteihin, kuten perhe-elämään, populaarikulttuuriin ja työhön.

Revontultentie, Jari Tervo

Tervon toinen semi-autobiografia ei sytyttänyt

Tapahtui eilen metsässä: tuulihousuihin ja huomioliiviin pukeutunut lenkkeilijä käveli rivakoin askelin satakuntalaista metsätietä pitkin ja sadatteli: "Lopu jo! Mikset sä voi jo loppua..?". Syynä sadatteluun oli vyötäröllä keinahteleva Gollan laukku, jonka sisällä parhaat päivänsä nähnyt kannettava cd-soitin pyöritti Jari Tervon Revontultentie-äänikirjan (julk. 2014) viimeistä levyä. Matka teoksen kanssa oli ollut pitkä ja kivikkoinen. 

Aloitin tämän Esikoinen-romaanin (julk. 2013) jatko-osan kuuntelemisen moneen kertaan, mutta se tuntui niin laimealta, että vasta kolmannella tai neljännellä yrityksellä sain tarinasta otteen, enkä jättänyt sitä kesken ennen ensimmäisen cd:n puoliväliä. 

Syy nihkeyteeni on se, että vaikka Tervo taitava ja sanavalmis kirjailija onkin, eivät tämän nimenomaisen teoksen teemat vain yksinkertaisesti puhutelleet. Teinipojan seksuaalinen herääminen ja 1970-luvun politiikka kun eivät juurikaan kiinnosta minua. Lisäksi Revontultentiestä puuttui minulle paremmin uponneen Esikoisen maaginen magaberismi, josta nautin suuresti.

Lähinnä tarinan keskivaiheilla jaksoin kiinnostua Revontultentiestä, kun Jarin perhe teki varsin tapahtumarikkaan ja elämänmakuisen matkan Moskovaan Suomi-Neuvostoliitto -Seuran mukana. Siinä Tervo onnistui kuvaamaan neuvostoliittolaista atmosfääriä sangen mehukkaasti. Loppua kohti Revontultentie muuttui kuitenkin jälleen liian arkiseksi, enkä pettymyksekseni enää pystynyt tempautumaan mukaan tarinaan. Harmillista, koska yleensä olen pitänyt kaikesta, mitä Tervolta luen. 

Jääräpää, Mikko-Pekka Heikkinen

Ihastuttavan moniulotteinen lapinkomedia

Paljon kirjoja lukevana minua vaivaa usein tarinoiden ennalta-arvattavuus ja kaavamaisuus. Jo ensimmäisen luvun jälkeen tietää, miten kaikki tulee vielä päättymään, ja millainen kukin tarinan hahmo pohjimmiltaan on. Kaikeksi onneksi Mikko-Pekka Heikkisen kolmas teos, Jääräpää (julk. 2014), oli jotain aivan muuta. 

Tämä kaamosajan Muonioon sijoittuva komedia kun onnistui yllättämään minut iloisesti kerta toisensa jälkeen. Tästä piristävästä poikkeuksesta voidaan kiittää mukavan koukeroista juonta, sekä henkilöhahmojen oletetusta poikkeavia urapolkuja ja harrastuksia. Erityisesti pidin siitä, miten erilaiset populaarikulttuurin tuotteet sidottiin osaksi tarinakudosta. Mikäs sen mehevämpää, kuin Black Sabbathia moottorikelkkansa kaiuttimista hirveällä raivolla luukuttava poroukko, tai Notting Hillin pauloihin joutunut, piiloherkkä lappalaismies?

Näiden persoonallisten yksityiskohtien ohella Heikkinen onnistui keittämään läpi Suomen ajankohtaisesta kuntaliitoskysymyksestä mitä herkullisimman sopan, jonka ansiosta eri hahmojen välille kehittyi mielenkiintoisia jännitteitä. Ja kuten kunnon satiirissa kuuluukin, tapahtumat vedettiin iloisesti överiksi. Niin, ja ei tietenkään saa unohtaa myöskään perheväkivallasta kärsivien naisten jokseenkin rajuja ja omintakeisia kostokeinoja. "Where it hurts the most.."

Nautin tämän äänikirjan kuuntelusta mitä suurimmassa määrin. Kerronta oli elävää ja jouhevaa, tarina tempaisi mukaansa, ja henkilöhahmot menivät suoraan ihon alle.

- Tällaista lisää, kiitos!