The New Rules, The dating dos and dont's for the digital generation, Ellen Fein & Sherrie Schneider

Alrighty then!

Women have to bury their competence, their ambition, their drive-and why? Because men are such pathetic creatures.. (Michael Kimmelin kommentti the Rules -ideologiasta kirjassaan Misframing Men: The Politics of Contemporary Masculinities).

Haluatko menettää uskosi ihmisyyteen, sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja avoimeen kommunikointiin? Kiinnostaisiko harjaantuminen taitavaksi manipuloijaksi, joka saa haluamansa pelaamalla psykologisia pelejä? Entä pidätkö itseäsi liian ulospäin suuntautuneena ja mukavana ihmisenä, jonka olisi syytä oppia olemaan etäisempi?

Jos vastasit "kyllä" yhteenkään edellä olevista kysymyksistä, tässä on oikea kirja sinulle. Kun tämä kirja on luettu, olet takuulla varautuneempi, kyynisempi ja laskelmoivampi.

Miksi luin tämän?

The New Rules (julk. 2013) päätyi käsiini Dailymailin provosoivan lehtiartikkelin vuoksi. Jutun otsikko oli niin tyrmäävä, että sisäisen tasa-arvovaltuutettuni mielenkiinto heräsi välittömästi ("..you should NEVER make the first move with a man.."). Luettuani jutun tilasin kirjan hetken mielijohteesta Amazonesta. Tämähän oli pakko nähdä! Harvoinhan sitä saa tilaisuutta lukea oikein kunnon potaskaa.

Kyseinen kirja on Ellen Feinin ja Sherrie Schneiderin viides. Ensimmäinen kirja, The Rules, ilmestyi jo vuonna 1995. Kahden amerikkalaisnaisen lanseeraama ideologia on erityisesti kotimaassaan suuri, paljon keskustelua herättänyt ilmiö (ks. http://therulesbook.com/), jonka nimiin muun muassa Beyonce Knowles ja Blake Lively vannovat (Blaken ja Beyoncen The Rules -deittionnesta lisää täältä).

The Rules -ideologian neuvot eivät pohjaudu tieteellisiin tutkimuksiin, vaan käytännön kokemuksiin. Minkäänlaista muodollista koulutusta Feinilla ja Schneiderillä ei alalle ole: toinen on ammatiltaan toimittaja, toinen kirjanpitäjä.

"A woman can do absolutely nothing to start a relationship"

The New Rulesin viesti tuntuu menevän jotakuinkin näin: miehet ovat välinpitämättömiä, tunnekylmiä ja naiseen helposti kyllästyviä oppoturnisteja. He kohtelevat naista huonosti, jos siihen antaa tilaisuuden. Tämän vuoksi nainen ei saa paljastaa miehelle tunteitaan. Miehen saa itselleen vain olemalla arvoituksellinen ja vaikeasti tavoiteltava jääkuningatar.

Tästä syystä nainen ei esimerkiksi MISSÄÄN NIMESSÄ saa tehdä minkäänlaista aloitetta. Koskaan. Millään tavalla. Jos tämän virheen tekee, saa kärsiä: Mies vain leikkii hetken helpolla saaliillaan, ja häipyy sitten kylmästi jonkun sellaisen naisen luo, josta on oikeasti kiinnostunut.

Sääntöihin kuuluu lisäksi muun muassa tiukka komento, jonka mukaan mieheltä saatuun tekstiviestiin saa vastata vasta tuntien panttaamisen jälkeen (näin mies saadaan varpailleen), ja esimerkiksi Facebook-keskustelu miehen kanssa saa kestää korkeintaan 10-15 minuuttia. Jos annat itsestäsi enemmän, sinut hylätään.

Niin, ja jos "tapahtuu ihme", ja naisen tekemä aloite johtaa suhteeseen, niin:

Sometimes flirting first does lead to a longer relationship, but there is usually some fundamental problem. There are fights or miscommunication or intimacy issues.

-Tässä kohtaa haluaisin kysyä, että ovatko "sääntöjen mukaan" alkaneet suhteet sitten automaattisesti täydellisiä?

Kirjassa on toki mukana ihan fiksujakin ajatuksia, kuten: "Don't be Self-Destructive by Dating Married Guys" ja "Don't Lose Your Friends Because You're So Obsessed With a Guy!".

Kirjan lopussa oleva lause kuulostaa myös terveeltä:

We hope that everything we have shared with you in this book will help you date with self-esteem, boundaries, and discipline, even as technology continues to evolve!

Ongelmana vain on se, että tässä mennään liian äärimmäisyyksiin. Ei tajuta lopettaa ajoissa. Esimerkiksi tämä sääntö, joka kieltää jopa oma-aloitteisen katsekontaktin ottamisen mieheen on minusta naurettava:

 Rule 5. Don't Sit or Stand Next to a Guy First or Flirt with Him First.

Itseinho ja miesviha samoissa kansissa

Neuvojen takana piilevä tapa nähdä eri sukupuolet on surullinen ja mustavalkoinen. Mustavalkoinen siinä mielessä, että minusta noilla pelisäännöillä voi "käsitellä" lähinnä kovapäisiä pelimiehiä.

Ujommat ja kiltimmät miehet, joiden itseluottamus ei ole huippuluokkaa, lannistuvat ja luovuttavat melko varmasti, jos ihastuvat "Rules Girliin". The Rules -ideologiaa onkin kritisoitu nimenomaan siitä, että mies ei voi tietää, pelaako nainen peliä, vai eikö hän vain oikeasti ole kiinnostunut.

Michael Kimmel kritisoi kirjassaan Misframing Men: The Politics of Contemporary Masculinities (Rutgers University Press, 2010) Schneiderin ja Feinin ideologiaa rajusti. Hänen mukaansa The Rules -ideologian perusajatus "Treat the men we wanted like the men we didn't want" on ongelmallinen ensinnäkin siksi, koska se pakottaa modernin nykynaisen tukahduttamaan luontonsa, ja olemaan passiivinen, tavoiteltava objekti.

Tämä oman käytöksen pakonomainen muuttaminen kertoo Kimmelin mukaan selkeästä itseinhosta. Ei haluta olla aitoja, koska uskotaan, että sellaisena ei kelpaa. Ei siis ihme, että feministit eivät pidä the Rules-ideologiasta.

Toinen ongelma on Schneiderin ja Feinin välittämä mieskuva. Suoraan sanottuna se oli niin kamala, että aloin itsekin tuntemaan antipatiaa miehiä kohtaan viimeistään jossain sivun 150 paikkeilla. Kimmel (2010: 88) toteaa seuraavaa:

Though the book is intended to be read by women, it's an important book to read for men as well-especially since it tells us what conniving, manipulative women those "Rules" gals are counseled to be, but also because of what such behavior by women actually says about us. 

We're "born to respond to challenge", biologically "the aggressor" who must pursue the woman. We love to be treated badly-treated as though we were not wanted-because that will only prime that testosterone to pump up our competitive hunting urges and really go after our prey.

We're overgrown babies, who want everything our own way -- Peter Pan as the icon for an entire gender: we won't grow up! And if you treat us like adults, we will run away and hide in our cave with John Gray.

Toisin kuin Schneiderillä ja Feinillä, heitä kritisoivalla Michael Kimmelillä on alan koulutus. Kimmel on sukupuolitutkimukseen erikoistunut sosiologian tohtori.

Yö ikuinen, Guillermo del Toro ja Chuck Hogan

Vampiristinen dystopia

Aioin pitää taukoa tämän vampyyritrilogian toisen ja kolmannen osan välillä, ja lukea vaihteeksi jotain ihan erilaista ja hieman rauhallisempaa. Toisin kävi. En vain yksinkertaisesti voinut välttää kiusausta olla lukematta tätä viimeistä, 441-sivuista kirjaa saman tien, kun se kuitenkin oli minulla jo valmiina.

Onneksi jatkoin lukemista heti, koska tämä oli parempi, kuin toinen osa, Lankeemus. Yö ikuinen (The Night Eternal, ilm. 2011, suom. 2012) vei tarinan uuteen, mielenkiintoiseen vaiheeseen: vampyyreitä kuhisevaan dystopiaan, jossa B+ verilaadulla kirotut ihmiset on suljettu verileireille, ja Mestari/Ozryel näkee pitkälti kaiken outojen telepaattisten kykyjensä avulla. Aurinkokin paistaa vain pari tuntia vuorokaudessa luoden vampyyreille mitä ihanteellisimmat elinolosuhteet. Kirjan vielä ihmisyytensä säilyttäneet päähenkilöt piileskelevät maan alla.

Erilaiset vaihtoehtoiset maailmat ovat aina kiinnostaneet minua, ja Yö ikuinen todisti, että karmivammatkin vaihtoehtoismaailmat voivat olla kiinnostavia. Kuten Katakin (http://luettujamaailmoja.blogspot.fi/2012/04/guillermo-del-toro-chuck-hogan-yo.html), myös itse pidin erityisesti verileiri-osoista. Tuollainen outo, suljettu ja melko omavarainen yhteisö herättää heti niin paljon kysymyksiä, ja saa mielikuvituksen liikkeelle. Pistää lukijan ajattelemaan.

Siitä taas olin Katan kanssa eri mieltä, että uskonto olisi ollut jotenkin turha osa tätä tarinaa. Itse luin mielenkiinnolla ja tarkasti kaikki kohdat, joissa vampyyrien raamatullista historiaa selvitettiin. Tämä ulottuvuus toi tarinaan lisää syvyyttä, jota se ehdottomasti kaipasi. Juuri tämä erotti kirjat puhtaasti elossaselviämiseen keskittyvistä, atavistisista zombie-elokuvista. Yli tuhat sivua käsittävä kirjatrilogia ei yksinkertaisesti kanna loppuun asti pelkän mäiskeen ja vastenmielisten hirviöiden kuriositeettiarvon varassa. Kaksituntinen zombie-elokuva voi ehkä vielä toimia ilman mitään syvällisempää ekstraa, mutta näin pitkä kirjasarja ei.

Jos jotain taas olisi voinut karsia, niin toimintaa. Huomasin monesti selailevani sivuja puolihuolimattomasti vain sieltä täältä lukien, kun vuorossa oli taistelukohtaus. Loputon valkoisen vampyyriveren vuodatus käy jossain kohtaa yksinkertaisesti tylsäksi. Samasta syystä en katso toimintaelokuviakaan juuri koskaan. En saa sellaisesta viihteestä juuri mitään irti. Väkivalta ei vaan kiinnosta.

Tämän trilogian jokainen osa on ollut erilainen. Ensimmäisessä osassa kaikki oli vielä hieman salaperäistä (pelottavin osa), toisessa osassa taisteltiin (heikoin osa), ja kolmannessa osassa, jonka tapahtumat sijoittuivat kaksi vuotta myöhempään aikaan, taistelu oltiin hävitty. Maailma oli muuttunut hyvin vieraaksi.

Kaiken kaikkiaan Yö ikuinen oli mielenkiintoisella tavalla erilainen vampyyrikirja. Tässä tehtiin se, mitä tietoni mukaan kukaan muu vampyyreistä kirjoittanut ei ole koskaan tehnyt: annettiin vampyyrien lopettaa piileskely ja olemassaolonsa salaaminen, joka on ollut oleellinen osa vampyyrien toimintaa kaikissa muissa tuntemissani vampyyritarinoissa. Tässä vampyyrit todella valloittivat maailman.

Lankeemus, Guillermo del Toro & Chuck Hogan

Vampyyri- ja miten se tuhotaan

Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin astetta rankemman vampyyritrilogian toinen osa, Lankeemus (engl. The Fall, julk. 2010, suom. 2011), oli melkoisen apokalyptinen lukukokemus. Ikäänkuin the Walking Dead -televisiosarja Da Vinci -koodilla ja Day After Tomorrowilla höystettynä. Niin, ja ilman mitään metsäleirissä tai maatilalla vietettyjä lokoisia hengähdystaukoja. Tässä tapahtui koko ajan! Epäilen, että loppua kohti päähenkilöt eivät juuri syöneet, juoneet tai nukkuneet pariin vuorokauteen. Ei siinä oikein ehtinyt, kun maailmanloppu oli tulossa.

Lukukokemus oli niin hengästyttävä, etten kertakaikkiaan jaksa aloittaa heti jo hyllyssäni odottavan kolmannen osan (Yö ikuinen/The Night Eternal) lukemista. Tarvitsen lepotauon. Sitä varten minulla onkin parahiksi kesken myös Donna Fahrin rentouttava Jooga ja elämän voima -kirja. 

Toinen syy pienen tauon tarpeeseen on se, että Lankeemus ei trilogian ensimmäisen osan (Vitsaus) tapaan ollut maailman helpoin seurattava. Ei ainakaan, jos lukemisessa piti paljon taukoja. Tarinassa kun hypittiin jatkuvasti paikasta ja henkilöhahmosta toiseen. Lisäksi hahmojen nimet eivät olleet erityisen mieleenpainuvia, ja se johti ajoittain sekaannuksiin. Piti muistella, että kuka olikaan kuka? 

Esimerkkinä hahmojen mitäänsanomattomista nimistä voidaan mainita Eph ja Fet. Suomalaisen lukijan suussa nuo kuulostavat suunnilleen samalta kuin "Äh" ja "Fat" tai "Splat". Haluaisinkin kysyä, miksi hahmoilla ei voisi olla selkeämpiä nimiä, kuten vaikka Tom ja Jack? Ne sentään muistuttavat ihmisen nimiä myös muiden, kuin amerikkalaisten korvissa.

Myytit olivat minulle se kirjan paras juttu

Myytit ja tarut ovat aina kiehtoneet minua, ja esimerkiksi gradussani tein myös myyttitutkimusta. Siksi minusta oli hauska nähdä, miten Del Toro ja Hogan olivat käyttäneet vanhoja myyttejä trilogiansa rakennuspalikkoina. Kirjan viimeisellä sivulla he kiittelivätkin saamastaan avusta tohtori Ilona Zsolnayta Pennsylvanian yliopiston yliopistomuseosta.

Perinteiden mukaisesti Del Toron ja Hoganin vampyyrit eivät voi esimerkiksi ylittää vettä ilman avustusta. Asia oltiin ratkaistu lentokoneilla ja kulkemalla veden ali.

Keskeisimpiä kirjassa esiintyneitä myyttejä olivat vampyyrien tuhoaminen hopealla ja auringonvalolla:

Eph tuhosi kaksi ensimmäistä kaikkein tehokkaimmaksi osoittautuneella tavalla: käyttämällä uv-lamppua kuin soihtua pedon torjumiseen, eristämällä sen ansaan seinää vasten ja sitten käymällä päälle miekan kanssa lopullista armoniskua varten. Hopeasta tehdyt aseet haavoittavat niitä.. ja ultraviolettivalo polttaa niiden dna:ta kuin liekki.

Auringonvalon vampyyrejä tuhoava vaikutus lienee kaikille populaarikulttuurista tuttu asia. Hopean tuhoavan vaikutuksen taas yhdistin äkkiseltään ainakin itse lähinnä ihmissusiin. Tarkistin asian Stith Thompsonin loistavasta myyttihakuteossarjasta nimeltä Motif-Index of Folk-Literature (1966), ja sieltä selvisi seuraavaa: "Silver bullet protects against giants, ghosts, and witches." -Nämä myytit ovat peräisin Japanista ja Pohjois-Carolinasta. Kun tähän vielä lisätään populaarikulttuurin tuomat lisät ihmissusista ja vampyyreistä, ei voi kuin todeta, että hopea suojelee ilmeisesti lähes kaikelta, paitsi verottajalta.

Mitä tulee erilaisiin keinoihin tuhota vampyyri, ovat Del Toro ja Hogan olleet tässä kirjatrilogiassaan hyvin luovia. Uusia hävityskeinoja keksittiin vähän väliä.  Ylitse kaiken muun nousi sivulla 155 Setrakian pirulliseen Strigoi-vampyyriin käyttämä, suorastaan puistattava hävityskeino:

"Auringonvalo", Setrakian ilmoitti, "on Herr Doktorille liian hyvä."

 Siltä varalta, että joku ei ole kirjaa vielä lukenut, en paljasta yksityiskohtia. Sanottakoon kuitenkin sen verran, että itselleni Strigoin hävitystapa toi mieleen Saw-elokuvat. Se jäi puistattamaan pitkäksi aikaa.

Onnistunein punchline

Lempikohtani muuten kaiken kaikkiaan synkästä kirjasta oli keskustelu, jossa vanha vampyyri kertoo, miten haluaa tuhkansa talletettavan hopeasta ja valkotammesta (huom. tammi on irlantilaisen myytin mukaan pyhä puu) tehtyyn pyhäinjäännösastiaan:

-Valkotammea, varmista se, Setrakian.
-Ei tule kysymykseenkään, jollen tiedä varmasti, etten niin tekemällä aiheuta enää lisää vahinkoa.
-Sinä teet sen. Tämän enempää vahinkoa ei voi enää edes olla.
Setrakian ymmärsi, että Muinainen oli oikeassa.
Fet puuttui puheeseen Setrakianin selän takaa. "Kyllä ne kerätään talteen - ja säilötään sitten roskapönttöön."
Muinainen katsoi hetken Setrakianin ohitse, kohti tuholaishävittäjää.

-Minun on pakko myöntää, että saatoin hieman nauraa ääneen tuossa kohtaa.

Punaisten lyhtyjen kaksoset, Martine ja Louise Fokkens

Siis mitä ihmettä?

Tämä kirja yllätti näkökulmallaan totaalisesti. Tässä meillä on amsterdamilaiset, vuonna 1942 syntyneet identtiset kaksoset, joista prostituutio on mukava ammatti. Martine ja Louise Fokkens kertovat rennosti muina naisina, miten omat aviomiehet alkoivat parittamaan heitä (!!) ja lapset piti antaa ammattivalinnan takia sijaiskoteihin kasvamaan. Ei mitään tunteenpurkauksia. Ammattiharjoittamista on takana yli puoli vuosisataa, Louise jäi eläkkeelle kaksi vuotta sitten, Martine työskentelee edelleen. 

Kirjan loppupuolella kerrotaan, miten ylpeitä kaksoset olivat, kun saivat perustettua oman bordellinsa. Kirjan kerrontatyyli on niin leppoisa ja iloinen, että luulisi siskosten toimineen kosmetologeina tai terveydenhoitajina, ei prostituoituina. He yksinkertaisesti eivät näe ammatinvalinnassaan juuri mitään erikoista. Kun "työt" on hoidettu, he kiehauttavat asiakkailleen monesti vielä kupin kahvia. Kirja on täynnä hersyviä anekdootteja mitä erikoisimmista asiakkaista ja tilanteista. Tässä on todellakin niiden normaalisti kuultujen, traagisten prostituutio/ihmiskauppatarinoiden vastakohta. 

Kaksosten rento asenne häiritseekin todennäköisesti juuri siksi, että se poikkeaa niin paljon yleisestä mentaliteetistä, joka on sisäänkoodattu pitkälti jokaisen länsimaisen ihmisen mieleen. Martinen ja Louisen "vain koirat naivat ilmaiseksi"- arvomaailma on kertakaikkiaan vieras. 

Oman kulttuurin sisäänkoodattuja arvoja voidaan toki rikkoa ja rikotaankin, mutta silloin se tehdään yleensä pehmeästi, ottaen ensin kantaa vallitsevaan ajattelutapaan: "Tiedän, että yleensä näin ei toimita, MUTTA.." Tästä kirjasta tämä pohjustus sivuutettiin hyvin nopeasti. Alussa todetaan lyhyesti: "Emme tunteneet häpeää." Vasta aivan lopussa kirjoitetaan: 

Ja jokainen valitkoon itse, miten haluaa elää. Päätät itse omasta elämästäsi, joka on annettu sinulle vain kerran.

Minusta tämä hieman syvällisempi ajatus olisi kannattanut kirjoittaa jo aivan alkuun, ja sitä olisi voinut laajentaa pidemmäksikin pohdinnaksi. Se olisi edes hieman pehmittänyt kulttuurishokkia, ja antanut nyt melko pinnalliseksi jääneelle kirjalle hieman lisää tasoja.

P.S.
Martine ja Louise tekevät kirjan takakansitekstin mukaan aktiivista työtä prostituoitujen aseman parantamiseksi. Tämä ei kuitenkaan näkynyt niteen sisäsivuilla kuin lähinnä rivien välissä. Se on harmi. Tälle yhteiskunnallisesti ajankohtaiselle puheenaiheelle olisi voinut antaa perustellusti ihan oman lukunsa. Kannanoton painoarvo olisi ollut taattu, ja tällaisen pysähdyttävän tarinan yhteydessä se olisi saanut myös paljon lukijoita.

Kurt kuriirina, Erlend Loe

Loen seuraavaa aikuisille suunnattua kirjaa odotellessa

Vuonna 2012 suomennettu Kurt Kuriirina on Kurt-sarjan kuudes teos. Tämä sarja on suunnattu nuorille, ja joissakin Satakirjastojen kirjastoissa tämä oli luokiteltu jopa lastenkirjaksi. Tarina on kuitenkin sen verran pitkä ja väkivaltainen, että ihan pienelle lapselle tämä ei sovellu. Niinpä luokittelu lastenkirjaksi ei ole perusteltua, vaikka mukana onkin melko paljon kuvia, ja teksti on fonttikooltaan suhteellisen isoa.

Tartuin tähän teokseen, koska olin jo lukenut kaikki Loen aikuisille kirjoittamat kirjat ja tiesin, että osa aikuisistakin Loe-faneista pitää Kurt-sarjasta. Tarina kertoo siis trukkikuski Kurtista, joka lähtee vaaralliselle matkalle sisällissodan puhjettua Norjassa. Sisällissodan syy on se että pohjoisnorjalaiset eivät halua luovuttaa verorahojaan etelänorjalaisten tyhjänpäiväisiin hankkeisiin, kuten oopperaan ja ennestään hyvien teiden korjailuun.

Kurt kuriirina oli loemaisen hauska, mutta kohderyhmä näkyi liian selkeästi. Ensinnäkin Loe puhuttelee nuoria lukijoitaan välillä suoraan. Lisäksi hahmot olivat kovin litteitä, esimerkiksi pääpahis nimeltä Hektor oli turhan karikatyyrimäinen ja yksiulotteinen hahmo. Plussaa on tosin annettava siitä, että hän syystä tai toisesta kantoi aina saukkoa sylissään hieman samaan tapaan, kuin Austin Powers -elokuvien pääpahis, Dr. Evil kantaa kaljua kissaansa. Lisäksi löysin intertekstuaalisia yhteyksiä myös Star Warsiin ja Taru Sormusten Herrasta -trilogiaan.

Hektor Hellfokk jäi istumaan ja taputtelemaan saukkoaan vielä hyväksi toviksi ennen kuin rauhoittui taas. Hän oli vähän kaksisuuntaista tyyppiä, mutta hankittuaan lemmikkisaukon hänestä oli tullut hitusen parempi.

Juoni kantoi tiettyyn pisteeseen asti. Sitten tuli tunne, että tarinaa oli venytetty liiaksi, ja aloin pitkästymään. Tämän liian pitkitetyn kerronnan huomasi myös Turun Sanomien kirja-arvostelija Maria Viertola.

Jos syvyyden puutetta ei oteta huomioon, on Kurt henkilöhahmona taattua Loea. Yksinäinen susi, joka tekee päättömiä asioita. Melkein saman tien mieleeni tuli Doppler, tuo Doppler- ja Volvon Kuorma-autot -teoksien individualistinen päähenkilö, joka Kurtin tapaan jättää perheensä ja lähtee omille teilleen. Sävyltään ja loppuratkaisultaan Kurtin tarina on tietenkin kiltimpi, koska kyseessä on nuorille lukijoille suunnattu teos.

Humoristiset yksityiskohdat kuuluivat
kirjan vahvuuksiin:.
"Öisin jokiporo laiduntaa suotasangoilla
ja päivisin se lojuu vedessä ja torkkuu, kun
taas talvisin se jäädyttää itsensä niin, että
vain turpa jää pinnalle. Sitä ollaan yritetty
kesyttää, mutta jokiporo on niin ovela, että
 lopputuloksena on aina ollut kesyttäjän kuolema."

Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois. 543 päivän reppumatka, Merja Mähkä

Gonzojournalismia parhaimmillaan

Saavuin hostellille kolme tuntia myöhässä yhdentoista aikaan illalla lopen uupuneena. "Mikä hätänä?" kysyi vastaanoton nuorimies.

"Bussistani löytyi kolme kiloa kokaiinia. Olen vähän myöhässä."

Nuorimies katsoi ymmärtäväisesti silmiin. Hän lykkäsi käteeni oluen ja sanoi:

"Tervetuloa Kolumbiaan."

En yleensä lue matkakirjoja. Tämä vuonna 2012 julkaistu nide taisi olla elämäni toinen tätä aihetta käsittelevä teos. Edellinen oli kerrassaan loistava 101 paikkaa, joissa ei kannata käydä (Adam Russ), jota suosittelen lämpimästi kaikille.

 Mähkän kirja tarttui mukaani ensisijaisesti siksi, että kirjan perusajatus arjesta irtautumisesta ja "Suuresta Matkasta" viehätti minua, ja kirja oli hyvin värikäs. Harvoin näkee näin hienosti taitettua nidettä. Plussaa myös kansien pahvilipareista, joiden ansiosta en tarvinnut erillistä kirjanmerkkiä.

Toimittajana itsensä elättävän Mähkän puolitoista vuotta kestänyt matka kulki läpi Etelä-Aasian, Kaakkois-Aasian, Afrikan, Etelä-Amerikan ja Väli-Amerikan, ja maksoi 24 039 euroa, eli kuukautta kohden keskimäärin 1336 euroa. Kun ottaa huomioon, että kyse oli reppureissaamisesta, ja Mähkä välillä jopa liftasi, on hinta yllättävän kova. Mähkä myöntää itsekin, että halvemmallakin olisi pärjännyt, mutta blogin ja matkajuttujen kirjoittamisen takia oli varaa tehdä myös kalliimpia retkiä. Tuli vähän törsättyä.

Matka selvästikin kannatti: palatessaan Suomeen puolentoista vuoden matkan jälkeen kirjoittaja oli paljon onnellisempi, kuin ennen matkaa. Hän osasi suhtautua elämään paljon positiivisemmin ja arvosti asioita, joille oli aiemmin ollut sokea. Tässä otteet mietteistä ennen matkaa, matkan aikana ja sen jälkeen:

Ennen matkaa:

Ihan rehellisesti sanottuna olin pettynyt itseeni ja elämääni, joka tuntui raahautuvan omaa, ennalta määrättyä latuaan. Olin loppuun kulutettu ja rikki. Sen sijaan että olisin elänyt elämääni, elämäni eli minua.

Matkalla (Malawissa):

Toivoin, että kyyti jatkuisi ikuisesti. Kihelmöivä, voimakkaan fyysinen onnentunne otti minusta vallan. Huusin riemusta. Ehdin pikaisesti toivoa, että ääneni hukkuisi auton moottorimetelin alle tai tien kuoppiin, kunnes lakkasin välittämästä. Luulkoot muut hulluksi, kunhan tämä tie ja tämä onni eivät päättyisi koskaan!

Matkan jälkeen:

Olin ollut hukassa, ja päässyt sieltä pois. Elämä toteutuneen unelman jälkeen oli ihanaa, levollista. Kaikki hyvä, mikä siitä seurasi, oli enemmän kuin olisin ikinä uskaltanut pyytää.

Tämä henkinen prosessi on ehdottomasti kirjan punainen lanka, jota ilman en olisi jaksanut lukea sitä loppuun asti. Mähkän rehellinen ja avoin dialogi siitä, miltä mikäkin hänestä tuntui, toi kirjalle ratkaisevaa lisäarvoa.

                                                     *******************

P.S. Iso plussa erinomaisista laamakuvauksista:

Ensimmäinen laama tepasteli pian meitä polulla vastaan. Se oli ruskean- ja valkoisenkirjava. Punaiset lankatupsut korvissaan laama oli kaikkea muuta kuin älykkään näköinen. Sen suurissa silmissä oli hämmentävän tyhjä katse. Se oli tietysti johtajalaama. Puskan takaa ilmestyi kohta kolme muuta villakasaa syksyn muotiväreissä. Ne jolkottivat ohitsemme johtajaansa seuraten.

Laamat näykkivät karuilta rinteiltä ruohotuppoja, joivat vettä laakson halki virtaavasta purosta ja yleisesti ottaen koikkelehtivat.

Poljin jalkaa. Tämä ei voi olla mahdollista! Tämä on väärin! Machu Piccu piti itsepäisesti kiinni salaisuuden verhostaan. Rauniokaupungin ruohonleikkureina toimivat laamat järsivät ruohoa takanani. Niiden paksut villaturkit olivat kastuneet paakkuisiksi. Ne näyttivät harvinaisen tyytyväisiltä itseensä. Mistä ne aina ilmestyivätkin lähettyvilleni epäonnen hetkellä? Kirosin ne alimpaan helvettiin.

Ymmärrän Mähkän ärsyyntymisen näihin sorkkaeläimiin erittäin hyvin. Itse olen nimittäin ärsyyntynyt laaman lähisukulaisiin, lampaisiin jo ajat sitten. Äitini kasvattaa niitä, ja varmasti mikään ei voi olla niin ärsyttävää, kuin lauma äänekkäästi määkiviä kiljukaula-lampaita ikkunan alla. Varsinkin, jos on se + 30 astetta hellettä, minkä takia ikkuna olisi pakko avata melusaasteen uhallakin.

Layla, Jari Tervo

Epäkäytännölliset kannet. Kansikuva on koskettava, mutta en
ollut eläissäni törmännyt näin outoihin pahvivirityksiin. Terveisiä
vaan Merikarvian kirjastoon: Joka kerta, kun boksin avasi, nämä
jäykät irtopahvit lähtivät liikkeelle. Selkäpahvi meni asentoon,
joka esti boksin sulkemisen, ja kerran molemmat irtopalat tippuivat
lumihankeen, kun nousin autosta aukiolevan boksin kanssa. -Nice.

Parempi kuin Sofi Oksanen

Aloitin tämän, vuonna 2011 julkaistun äänikirjan kuuntelemisen tehdessäni joulusiivouksia. En ollut varma mitä odottaa, koska en ole lukenut Tervoa koskaan aiemmin, ja tunsin hänet vain Uutisvuodon kautta. Kirjastonhoitajani oli kuitenkin jo ehtinyt varoittaa minua: Uutisvuodosta saatu hilpeä kuva Tervosta pettää: kirjat ovat synkkiä. 

Tervon tähänastisen uran pääteokseksi nimetyn kirjan alku ei ollutkaan millään lailla miellyttävä, ja Sofi Oksasen yhä kummitellessa mielessäni olin entistä herkempi alun inhottaville tapahtumille: kunniamurhaa, raiskaamista, väkivaltaa.. Ei oikein napannut! Ajattelin jo mielessäni, että lopetan kuuntelemisen kesken.

Hetkeksi lopetinkin. Kun myöhemmin jatkoin kuuntelua, yllätyinkin positiivisesti: Tarina alkoi muuttua monipuolisemmaksi ja kiinnostavammaksi. Lisäksi Tervo ei kohdellut kirjansa hahmoja yhtä kylmän kliinisesti, kuin Oksanen omiaan. Kerronnassa oli mukana myötätuntoa.

Kiinnostukseni heräsi siinä määrin, että pian aloin jopa miettimään, mitä sellaista voisin seuraavaksi tehdä, jonka lomassa äänikirjan kuuntelu olisi mahdollista. 

Tarina kertoo 15-vuotiaan istanbulilaisen Laylan tarinan: Layla pakenee sukunsa kunniamurhayritystä muutaman välietapin kautta Suomeen ja joutuu perillä ihmiskaupan uhriksi. Mutta tarinassa on muutakin: on kebab-pizzerian pitäjä, on uusnatseja, on alkoholisoitunut äiti joka haluaa takaisin poikansa huoltajuuden, on aiemmissa bisneksissään epäonnistunut kauppatieteiden maisteri ja tämän vieraantunut poika, on vaimonsa pelinappulaksi joutunut islaminuskoinen isä.. 

Nimenomaan erilaisten henkilöhahmojen kirjo ja tapa, jolla nämä hahmot ovat kosketuksissa toisiinsa teki tästä kuuntelemisen arvoisen. Jos tarina oltaisiin kerrottu vain Laylan näkökulmasta, olisi se ollut liian synkkä ja yksipuolinen. 

Lukija voi pelastaa tai pilata äänikirjan

Lukijana toiminut Jarmo Mäkinen miellytti minua. Mäkisellä ei ole mitään ärsyttäviä maneereita, ja hänen äänensä on sopivan neutraali. Laylan osuudet lukenut (onneksi harvoin äänessä ollut) Erja Manto taas sai niskavillani pörhistymään. 

Jotenkin tuntui, että Manto äänsi konsonantit liian korostetusti, ja taas toisaalta ääni oli liian samea ja hyssyttelevä. Lopputulos: sihisevää, yliartikoloitua kuiskailua. Aina kun Manto alkoi lukemaan omaa osuuttaan, mieleeni nousivat sanat: "Ei taas! Toivottavasti tämä ei kestä kauaa!" 

En tiedä, miksi Manto on nyt äkkiä alkanut ärsyttämään minua. Aiemmin olen pitänyt hänen äänestään. Sinikka Nopolan lämminhenkisessä Matkustan Melko Harvoin ja muita kirjoituksia -teoksessa hän oli omiaan. Ehkä Manto ei vain sopinut tämän tyyliseen, astetta rankempaan teokseen:

Kurditytön pitää tajuta kulkevansa soihtuna kuivilla oljilla täytettyjen miesten joukossa. Miehet ovat viattomia kuin vuorten karhut, niin Ismail sanoi. Niin oli Allah tarkoittanut. -Tällaiset sanat eivät vain sovi Erja Mannon suuhun. Tai no, eivät oikeastaan kenenkään, mutta varsinkaan eivät Mannon. Tällaisia sanoja ei kuulu lausua pehmeästi kuiskaillen. Se on liian karmivaa.

Kotikenttäetu lisäsi kiinnostavuutta

Mainittakoon, että detaljitasolla kirjan parasta antia olivat ulkomaalaisten henkilöhahmojen tuoreet ja erilaiset, monesti huvittavatkin näkökulmat Suomesta ja suomalaisista. Välillä tiedot olivat hieman vääriä tai vanhentuneita: Layla esimerkiksi kuulee ennen Suomeen saapumistaan, että Suomessa ei käytetä alkoholia, koska siellä on säädetty kieltolaki. 

Toisin kuin Sofi Oksasen teoksissa, tässä eletään tutussa nykyajan Suomessa, ja näin ollen pedantimpikin lukija/kuuntelija voi rentoutua ja keskittyä itse tarinaan sen sijaan, että tarvitsee stressata siitä, ettei tunne tarinan viitekehystä niin hyvin, kuin omasta mielestä pitäisi. Oksasen kanssa hermostuin, ja yritin muistella, mitä siellä peruskoulun ja lukion historian tunneilla taas sanottiinkaan silloin vuosia sitten. Tervon Laylaa kuunnellessa riitti se, että olen seurannut uutisia.