Become Your Own Matchmaker - 8 Easy Steps for Attracting Your Perfect Mate, Patti Stanger & Lisa Johnson Mandell

Naimisissa oleva ystävättäreni osti minulle amerikkalaisen hardcore-deittioppaan

Kyllä, sain tämän teoksen joululahjaksi naimisissa olevalta kaveriltani. Ah, mikä #myfriendsaremarried -farssi! Mutta no, en ota pahalla, koska tämä Patti Stangerin Become Your Own Matchmaker -opaskirja (2009) on mitä hersyvintä luettavaa, ja siksi viihdyttävä ihan jo sellaisenaan, vaikkei siitä mitään sen kummempia elämänohjeita ottaisikaan. Lisäksi on aina hienoa saada kirja lahjaksi. Arvostan.

Patti Stanger, tuo The Millionaire Matcmaker -realitysarjasta tuttu kolmannen polven puhemies (..nainen) on amerikkalaisia alansa huippuja, ja sen kyllä huomasi, kun vain pääsi muovisen kansigrafiikan aiheuttaman huvittuneisuuden ohitse. Vankka kokemus näkyy tekstissä itsevarmuutena, määrätietoisuutena ja järjestelmällisyytenä. Lisäksi erilaisia tapauskertomuksia löytyy kirjan sivuilta runsaasti. Näiden seassa on myös Pattin omia, henkilökohtaisia kokemuksia "We've all been there. I know I have" -hengessä kerrottuna.

"It's time to negotiate the ring, my friend.."

Joitakin suomalaislukijan kannalta maantieteellisistä ("New Yorkissa miehistä on liian kova kilpailu") tai kulttuurisista syistä ("hyväntekeväisyysgaalat ovat toimivia miehenmetsästyspaikkoja") irrelevantteja neuvoja toki mahtui joukkoon, ja välillä lyötiin muuten vain yli ("jos et saa kihlasormusta vuodessa, eroa"), mutta kaiken kaikkiaan Patti vaikutti varsin tolkulliselta ja hauskalta naiselta, joka uskoo asiaansa. Monessa kohtaa huomasinkin olevani hänen kanssaan samaa mieltä, vaikka Become Your Own Matcmaker ei mikään sosiaalipsykologian raamattu olekaan.

Se on selvää, että tämä teos voittaa absurdin The Rules -ideologian mennen tullen. Ok, joitakin samoja "let HIM call YOU" -elementtejä tässä toki on kuin the Rulesissakin, mutta ne ovat paljon järjellisemmässä mittakaavassa.

Aviomiehen (Patti olettaa, että lukijan päämäärä on ensisijaisesti päästä naimisiin) nappaamisesta on tehty kirjassa kahdeksanvaiheinen prosessi, joka alkaa puhdistavalla Dating Detoxilla ("STEP ONE") ja päättyy taktiseen Negotiating the Ringiin ("STEP EIGHT"). Kannessa hehkutetaan: " 8 easy steps for attracting your perfect mate". Kirjan lukeneena poistaisin tuosta lauseesta sanan "easy". Osa neuvoista on nimittäin naurettavia ja kiusallisia ("käy otattamassa itsestäsi edustuskuvia ammattilaisella ja jaa näillä kuvilla varustettuja infokortteja itsestäsi kiinnostaville miehille", "mene baariin yksin"), osa taas totuudenmukaisia ja hyviä, mutta vaikeita toteuttaa. Lisäksi en pidä Patin asettamaa "vuodessa kihloihin ja hääpäivä lukkoon" -päätavoitetta mielekkäänä.

Näistä epäkohdista huolimatta voin silti todeta, että Patilla on monia hyviä näkökulmia. Pidin erityisesti alun Dating Detox -luvusta, ja lopussa olleista ohjeista, joissa neuvottiin hankkiutumaan eroon kehityskelvottomista suhteista, ja siirtymään eteenpäin. Lisäksi oli hienoa, että terveen itseluottamuksen ja rauhallisen asenteen merkitystä korostettiin.

Takuuvarma mielipiteiden herättäjä

Tosikoille tämä ihmisolentoja räävittömästi esineellistävä, ja parinmuodostusta toistuvasti kaupankäyntiin vertaava, "female-Dr Phil without filters" -henkinen opas ei sovellu:

You Can't Change Him, But You Can Train Him.. Training a dog is not very different from training a man. You do it with a maximum of love and encouragement and a minimum of harsh discipline, and you reward them. (Terkkuja vaan mahdollisille mieslukijoille.)

Even if the budget is tight, it's important that you find some way to cover a new dating wardrobe. The clothes you own now are obviously not working, or you wouldn't be reading this book. (Kapish!)

If you think you're going to get away with short hair, you're not. Men like long, flowing locks. They just do. (Piikki ei osunut, olen pitkähiuksinen.)

Really, it's all about negotiation, from first date to perfect mate. (Tätä romantiikan määrää..)

In business, the advantage goes to the person who's least invested. Act like you're not invested, and you could get the ring. (Raadollista.)

Now that you know yourself  oh-so-much better, and you're aware of how qualify buyer, it's time to go out and touch, smell and play with the merchandise. (Kyllä, "merchandise" viittaa miehiin.)

Itse lähinnä naurahtelin näille kohdille ("voi näitä amerikkalaisia reality-tähtiä.."), mutta kaikki lukijat eivät välttämättä arvosta. Esimerkiksi Amazonissa eräs nainen totesi: "I enjoyed parts of this book, but I was disappointed in how sexist and shallow some parts of Patti's advice is.." En ihmettele tätä näkökulmaa lainkaan. Patti on suulas ja tekee rajuja (usein miehiä mustamaalaavia) yleistyksiä, sitä ei käy kieltäminen. Raadollisimmillaan hänestä voisi todeta vaikkapa näin: "Pahasuinen ja vanhoillinen kyynikko, joka opettaa naiset manipuloimaan miehet ennätysnopeisiin avioliittoihin".

Toisaalta Patti on naispuolisia lukijoitaan kohtaan hyvin kannustava, ja pyrkii kaikin tavoin varmistamaan, että jokainen nainen tuntisi olonsa itsevarmaksi, ja saisi haluamansa. Esimerkiksi tämänkaltaisia kohtia kirjasta löytyy paljon:

On a side note, don't be surprised if during your dating sabbatical, the men start lining up. As soon as you say, "I'm not goin to date for a while", the bus unloads. Don't go out with them, but make sure you take reservations. Remember, the best restaurants are booked weeks in advance, why not you? You're worth waiting for.

When it comes to relationships, something is not better than nothing.

Itse pidin Patin energisestä ja epämuodollisesta ("..do you want a husband or not?") kirjoitustyylistä, koska se lisäsi kirjan viihdearvoa huomattavasti. Ja nimenomaan viihdearvo on minusta tällaisen teoksen kohdalla avainasemassa. Mistään Jumalan sanasta tai absoluuttisesta totuudesta kun ei ole kysymys. Ennemminkin yhdestä, mukavasti keskustelua herättävästä näkökulmasta muiden joukossa. Suosittelen tätä teosta kaikille nokkelasta sanailusta ja ihmissuhteista kiinnostuneille, sivilisäädystä riippumatta.

Karvaturreista parhaat, James Herriot

James Herriot ja hänen rakkaat daimoninsa

Kun eläintarinoillaan maailmanmaineeseen noussut brittieläinlääkäri James Herriot (1916-1995) kulki Yorkshiren nummilla hoitamassa lehmiä, hevosia ja lampaita, seurasi hänen mukanaan aina koiraystävä:

Autoilu kaukaisille tiloille oli yksinäistä puuhaa etenkin talvisin, ja silloin autokoirasta tai -koirista oli todella suurta iloa. Beagleni Sam, joka tosiasiassa oli Helenin, vilahtaakin usein tässä kirjassa, koska se oli niin erikoinen koira. Näen vielä nytkin miten se katsoo minua isoin kostein silmin ja ehdottaa, että pysäyttäisimme auton viideksi minuutiksi parin potilaan välillä ja tekisimme pienen lenkin ylhäällä nummilla. Sitä vetoomusta en yleensä pystynyt vastustamaan, sillä minäkin halusin nojailla hetken veräjään ja ihailla suurenmoista maisemaa.

Kirjan on kuvittanut Lesley Holmes.

Tämä alun perin nimellä James Herriot's Favourite Dog Stories vuonna 1995 julkaistu kirja sisältää paitsi juttuja Herriotin omista koirista, ennen kaikkea tarinoita potilaina olleista, toinen toistaan persoonallisemmista karvaturreista: Pienen pienestä Tricki Woosta, suuresta ja ylväästä Jakesta, tuulennopeasta Jockista.. Kuten Herriotin eläintarinat aina, myös tämän kirjan kertomukset ovat täynnä huumoria ja lämpöä, ja omistajiensa rakastamat koirat voi suorastaan nähdä sielunsa silmin. Tai no, monesti ihan oikeastikin, kiitos kirjan kauniin ja ilahduttavan runsaan kuvituksen:

Jocki.

Jake.

Karvaturreista parhaat on nopealukuinen ja hurmaava pikkukirja, jonka ahmaisee helposti muutamassa tunnissa. Teos on Herriotille tyypilliseen tapaan jaettu lyhyehköiksi tarinoiksi, joten nide on mitä parhainta seuraa myös silloin, kun ei ehdi keskittymään pitkiksi ajanjaksoiksi. Kuten Amazonen käyttäjäraadissakin on todettu: Highly recommended!

Täällä Pohjantähden alla, Osa II, Väinö Linna

Se Suomen historian astetta synkempi luku

Väinö Linnan (1920-1992) Täällä Pohjantähden alla -trilogian toinen osa (1960) oli pysäyttävää kuunneltavaa. Kirjasarjan ensimmäisessä osassa talollisten ja torpparien välille muodostuneet jännitteet purkautuivat nyt verisesti. Hahmoja ei todellakaan säästelty tai säälitty. Huomasin selkeästi, että astetta kevyempien fiktiivisten kertomusten jäljiltä odotin tuon tuostakin turhaan, että "hyvät tyypit pelastuisivat viime hetkellä" jollakin mielikuvituksellisella ja cinemaattisella tavalla. Nyt ei kuitenkaan ratsastettu kepeästi auringonlaskuun, vaan joko kaaduttiin joukkohautaan, tai onnuttiin luurangonlaihoina ja yhteiskunnan hylkääminä takaisin kotiin. Kaukana oli kepeä Hollywood-viihde.

Yleensä en ole kiinnostunut sotatarinoista. Esimerkiksi joitakin vuosia sitten silloinen poikaystäväni yritti saada minua katsomaan palkittua, Tom Hanksin tähdittämää Pelastakaa Sotamies Ryan -elokuvaa, mutta ei. Ei vaan napannut, koska sota ei ole minun juttuni. Nyt huomasin kuitenkin liikuttuvani, ja todella kiinnostuvani siitä, miten taisteluissa käy. Tämä johtui paitsi Linnan kertojanlahjoista, myös tapahtumien henkilökohtaisesta koskettavuudesta. Pysähdyin toistuvasti pohtimaan, miltä omista sukulaisistani on mahtanut tuntua vuonna 1918. Jos isoiso-vanhempani olisivat vielä elossa, haluaisin mennä kysymään heiltä, miten he kaiken kokivat, ja millä puolella vankileirin piikkilanka-aitaa he seisoivat. Tietojeni mukaan suonissani virtaa niin talollisten, kuin torpparienkin verta.

Viime aikoina mediassa on uutisoitu laajasti Pohjois-Korean vankileirien oloista. Miten ihmiset ovat olleet niin nälkäisiä, että he ovat syöneet jopa ruohoa. Niinpä olikin jokseenkin kiusallista kuulla, miten Linna kuvaili suomalaisten punavankien leirioloja pitkälti samanlaisiksi. Väkivaltaa oli huomattavasti vähemmän, mutta nälkään näännyttäminen kuului täälläkin nähtävästi asiaan, ja jopa iholla kiipeilevät syöpäläiset kelpasivat luurangonlaihojen miesten ravinnoksi, jos Linnaa on uskominen.

Torppariperheen kasvattina Linna tietenkin painotti ennen kaikkea valkoisten pahoja tekoja, mutta tästä ymmärrettävästä puolueellisuudesta huolimatta punavankien järkyttävät olot saivat minut häpeämään. Ajattelin hiljaa mielessäni: "Ei voi olla totta, että vieraat valtiot todella kritisoivat suomalaisten punavankien oloja samassa hengessä, kuin nyt kritisoidaan Pohjois-Korean vankileirejä! Miksi tästä ei aikoinaan puhuttu koulun historiantunneilla enempää? Enpä olisi uskonut..".

Koskettavin kohtaus oli minusta pentinkulmalaisten punaisten pahaenteinen lähtö Tampereelle sisällissodan alkaessa. Tavassa, jolla ensimmäistä kertaa junassa olleet, huonosti varustautuneet nuoret sotilaat jännittivät tulevaa matkaa, oli jotain todella liikuttavaa ja karmivaa. Kaikki oli kiinnostavaa ja uutta, ja he olivat vielä niin kovin viattomia. Ihan kuin olisivat olleet teuraalle menossa; eivät ymmärtäneet, mikä heitä perillä odotti.. Kunnioitan tapaa, jolla Linna kuvasi sotilaat kasvottomien tappokoneiden sijasta tuntevina ja ajoittain hyvin herkkinäkin ihmisinä. Ihmisinä, joita odotettiin takaisin kotiin.

Ei ihme, että vuoden 1918 tapahtumia pidetään Suomen historian ristiriitaisimpina, ja kollektiivisen trauman jäljet ulottuvat pitkälle. Olisi mielenkiintoista lukea Linnan punanäkökulman jälkeen vastapainoksi vaikkapa Frans Eemil Sillanpään Hurskas Kurjuus -teos (1919), joka käsittelee tapahtumia puolestaan valkoisten perspektiivistä käsin.

Loppukevennys

Linnaa on kritisoitu naisnäkökulman sivuuttamisesta. Itse olen kuitenkin löytänyt Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta useita persoonallisia naishahmoja, joista muodostin mielessäni hyvinkin selkeät ja tunnepitoiset kuvat.

Räväkästä Elma Laurilasta pidin yli kaiken, kun taas takakireä Ellen Salpakari sai niskakarvani pystyyn. Värikäs Aune Leppänen herätti puolestaan sympatiani: hänen moraalikäsityksensä eivät istuneet kyläyhteisöön kovinkaan hyvin, ja hän sai kärsiä siitä. Nykymaailmassa Aunella olisi helpompaa. Ja lopuksi: Elina Koskela oli herttainen, mutta hieman liiankin kiiltokuvamainen, ja siksi tylsähkö. Rakkaustarina Akselin kanssa pelasti kuitenkin paljon, ja toi hahmoon kaivattua lisäsyvyyttä. Näin minä heidät sieluni silmin näin:

Elma Laurila

(www.theguardian.com)

Ellen Salpakari

(www.thefancarpet.com)

Aune Leppänen

(www.laineysgossip.com)

Elina Koskela (os. Kivivuori)

(www.mtv.fi)

Haastevastaus: Muumikirjat ja minä



Taikatalvi kohtaa takatalven.

Kiitokset haasteesta, Marika  <3

Kirjabloggarikollegani, Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa, antoi minulle meneillään olevaan Tove Janssonin juhlavuoteen erinomaisesti linkittyvän haasteen:

- Kirjoita Tove Janssonin Muumikirjoista ja siitä, miten ja missä vaiheessa ne ovat kuuluneet elämääsi. Tee omaelämänkerrallinen teksti aiheesta ja julkaise se blogissasi.

- Lähetä haaste kolmelle sellaiselle kirjabloggaajalle, joita aihe voisi kiinnostaa

- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi.

Tämä haaste inspiroi minua, koska sain pysähtyä muistelemaan ja mietiskelemään mitä kiehtovinta aihetta. Vaikka en toistaiseksi omistakaan yhtään muumikirjaa (tyynyliinoja kyllä löytyy), on minulla yhtä ja toista kerrottavaa, kiitos Siikaisten kunnankirjaston ja YLE:n.

Unelma muumitalosta

Heti kärkeen minun on todettava, että kuten monilla ikäisilläni, myös minulla vahvimmat muumeihin liittyvät lapsuusmuistot linkittyvät YLE:n esittämiin suomalais-japanilaisiin piirrettyihin, joita katsottiin väsymättä: henkiin heräävä jäälumihevonen, pieni ja oikukas lohikäärme, noidan salaperäinen mökki metsän siimeksessä, ärsyttävä Nuuska Muikkunen, uhkaava Mörkö, ilahduttavan räväkkä Pikku-Myy.. Ei ole liioiteltua sanoa, että Muumilaakson tarinoita -piirretyn alkumusiikki oli lapsuuteni tunnussävel.

Omaa, kaikki oleelliset hahmot sisältävää muumitaloakin toivoin, mutta koska sellaista ei Otamon lähikaupasta löytynyt, jouduin tyytymään vaaleanpunaiseen ja vaaleansiniseen pyyhekumiin, jotka minulle ostettiin lohdutukseksi (!). Ei ehkä ihan sama asia.. Vielä tänäkin päivänä jokin sisälläni liikahtaa, jos näen vaikkapa Hobby Hall -kuvaston lelusivuilla Muumitalon asukkaineen. Unelma, joka ei koskaan toteutunut..

Täydellinen jännityskertomus

Ensimmäinen muumikirja jonka lapsuudestani muistan, on apokalyptinen Muumipeikko ja Pyrstötähti (1946), johon Janssonin sotakokemukset pommituksineen olivat vaikuttaneet merkittävästi. Kuuntelin tarinan lähikirjastostani lainattuna kasettiäänikirjana, ja tunnelmat olivat silloisella pienellä tytöllä samaa luokkaa, kuin nykyminällä Walking Deadia katsoessa: Hermostuttaa, mutta keskenkään ei voi jättää, koska on saatava tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tämä kaksikymmentä vuotta vanha lapsuusmuistoni heräsi viime kesänä eloon yllättävällä tavalla, kun satuin vierailemaan kirjastossani aineistonpoistomyyjäisten aikaan. Bongasin tutun, nyt jo hieman rapistuneen kasettiäänikirjaboksin poistotelineestä. Hintaa oli vaivaiset kaksi euroa, ja melkein ostin sen. Melkein. Epäröin kuitenkin liikaa ("ei minulla ole tilaa tuollaiselle jättilaatikolle.. entä jos se ei toimikaan enää.."), ja jätin maailmanloppumuumit hyllyyn vain katuakseni sitä jälkeenpäin, kun oli jo liian myöhäistä. Joku muu, minua fiksumpi muumifani oli käynyt korjaamassa aarteen parempaan talteen ennen uusintavierailuani. Piru vie.

Vaarallisen matkan synkkä metsä symboloi..

Lapsuuden intensiivisen (piirrettyjä, kirjoja, tyynyliinoja, traaginen unelma omasta muumitalosta..) muumikauden jälkeen unohdin muumit pitkäksi aikaa. Uuden tulemisensa muumit tekivät elämääni vasta yliopistoaikoina. Tuolloin analysoimme muumikirjoja freudilaisittain eräällä loistavalla kirjallisuudenkurssilla, ja virkamiesruotsia suorittaessani taas luin esseetehtävää varten Trollvinterin (1957). Jos olen rehellinen, valitsin Taikatalven ruotsinkielisen alkuperäisteoksen yksinkertaisesti siitä syystä, että se oli melko lyhyt, ja siksi nopealukuinen kirja.

Pian kuitenkin huomasin, miten paljon muumit edelleen viehättävät minua. Aloin lainaamaan kirjastosta muumiäänikirjoja uudestaan, kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Teknologia oli mennyt eteenpäin, ja nyt cd:t korvasivat vanhat tutut kasetit, mutta tarinat olivat edelleen todella kiehtovia.

Yksi Janssonin luoman maailman tunnusomaisimmista piirteistä on se toistuvasti esiin nostettu seikka, että muumitarinat puhuttelevat niin lapsia kuin aikuisiakin, kumpaakin lukijaryhmää vain hieman eri tavalla. Lapset nauttivat vauhdikkaista ja mielikuvituksellisista saduista pitkälti ihan sellaisenaan ("vau, tuo jäähevonen lentää!"), varttuneemmille lukijoille kertomusten voimakas vertauskuvallisuus taas tarjoaa oman kiehtovan lisätasonsa.

Tästä syystä myös oma suhteeni muumeihin on kokenut melkoisen renessanssin sitten lapsuusaikojen. Itse esimerkiksi nautin nykyisin suunnattomasti Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kirjan (1962) Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin -tarinasta, koska sen sanoma pelkojen kohtaamisesta puhuttelee minua henkilökohtaisella tasolla.

Haaste eteenpäin

Olen bongannut sangen ihastuttavia, muumiaiheisia kirja-arvioita muun muassa Annamin, Katrin ja Anna J:n kirjablogeista, niinpä kutsunkin heidät mukaan tähän haasteeseen:

- Anna minun lukea enemmän/ Annami
- La petite letrice/ Katri
- Matkalla Mikä-Mikä -Maahan/ Anna J.

- Toivottavasti innostutte vastailemaan =)

Kaikenkarvaiset ystäväni, James Herriot

Lamb-approved literature.

Tarinoita reaalimaailman Konnusta

Olen lukenut James Herriotin (1916-1995) Kaikenkarvaiset ystäväni -teoksen (All Creatures Great and Small, 1972/1979) nyt jo kahdesti. Plus kaikki muutkin Herriotin eläinkirjat ainakin kerran. Syy on yksinkertainen: maaseutueläinlääkärinä toimineen Herriotin vauhdikkaiden ja hellyttävien eläintarinoiden lukeminen tekee hyvää. Ne ovat täydellinen vastalääke kaikkiin mahdollisiin vaivoihin aina työstressistä yleiseen maailmantuskaan ja Miley Cyrusin uusimpiin mauttomuuksiin asti. Vain muutama sivu Herriotin tekstiä, ja mieli on taas kuin taikaiskusta tyyni, vakaa ja iloinen.

Tarinoiden vanha, 1930- ja 1940 -luvun taitteen brittiläinen maaseutu on turvapaikka vailla vertaa. Se tuntuu olevan niin kovin kaukana pahasta maailmasta. Ei ihme, että J.R.R. Tolkienkin otti sen esikuvakseen luodessaan hobittien idyllistä kotiseutua, Kontua.

Eläin- ja ihmisluonnon kummallisuuksia tarkastelevissa kertomuksissa käyskennellään pitkin Yorkin maaseudun kauniita tasankoja raikasta ilmaa haistellen, ja tuon tuostakin lempeästi naurahdellen. Vaarallisistakin tilanteista jalostuu jälkeenpäin hauskoja anekdootteja, joita ei jäädä kauhistelemaan, olipa kyse sitten huippujyrkän mäen laskemisesta jarruttomalla autonromulla, tai verenhimoisen tanskandoggin väkivaltaisen hyökkäyksen torjumisesta. Aina välillä heittäydytään kumisaappaat jalassa selälleen nummelle, ja mietitään pilviä tuijotellen, kuinka mukavaa onkaan, kun saa työskennellä maaseudulla. Herriotin peruskiitollista, iloista ja rohkeaa elämänasennetta ei kerta kaikkiaan voi olla ihailematta. Välillä hän saattaa kyllä todeta:

Miksi hitossa olinkin saanut päähäni ruveta maaseutueläinlääkäriksi? Olin ollut hullu valitessani työn, jossa sai raataa seitsemän päivää viikossa ja yöt lisäksi. Toisinaan minusta tuntui, kuin ammattini olisi ollut pahansuopa elävä olento, joka kokeili ja tarkkaili minua lisäten painetta yhä enemmän ja enemmän vain nähdäkseen, missä pisteessä lysähtäisin kuolleena maahan.

Mutta jo pian: 

Täysin alitajuinen reaktio nosti minut kuiville itsesäälin suosta; luontainen optimismini palasi ja ohjasin ajatukseni edessä olevaan työhön.

- Respect!

Äitini lammaskatraan karitsat luottivat James Herriotiin heti.
Huomaa myös pieni, kiinnostunut turpa vasemmalla.

Auringon ydin, Johanna Sinisalo

Luulin kannen kuvaa pitkään joksikin ihmisen sisäelimeksi,
mahdollisesti sydämeksi tai keuhkoksi. Sitten huomasin
vihreän chilinvarren oikealla. 

Johanna Sinisalo Margaret Atwoodin jalanjäljillä

Auringon ydin (2013) on kolmas Johanna Sinisalolta lukemani kirja. Epäröin siihen tarttumista pitkään, koska edellinen läpi kahlaamani Sinisalo, Enkelten verta -kirja, oli pettymys erinomaisen Ennen päivänlaskua ei voi -teoksen jälkeen. Sain itseni kuitenkin lopulta lukemaan puoli vuotta sitten lainatun Auringon ytimen, kun huomasin, että niteeseeni oli tullut varaus, ja niinpä lainanuusimiskierre oli tiensä päässä. Rehellisesti sanottuna mietin, että en todennäköisesti ehdi lukemaan kirjaa eräpäivään mennessä, ja harkitsin sen palauttamista koskemattomana. 

Onneksi päätin kuitenkin toisin; Auringon ydin osoittautui nimittäin todelliseksi mestariteokseksi, ja innostuin lukemaan sen läpi yhdessä viikonlopussa. Sujuvasti rytmitetty, äärimmäisen vetävä teksti sai minut ajattelemaan toistuvasti: "Miksi en saa käsiini näin hyviä kirjoja useammin?"

Tarina oli juuri sopivan vinksahtanut ja kekseliäs. Kyseessä oli todellinen WTF-elämys: Aivopestyt, koirien lailla jalostetut barbie-naiset, huumeena (ja vähän muunakin) käytetty chili, vaihtoehtoinen historiankirjoitus, Suomen muuntaminen Pohjois-Korean kaltaiseksi takapajulaksi, viittaukset suomalaiseen samanismiin.. Tämä kaikki sai minut ajattelemaan vimmatusti (..miten kävisi Suomen kansantalouden, jos naiset eivät työskentelisi.. miksi päähenkilö aisti kanssaihmisten tunnetilat hajuina..), ja tyrkkäsi ihanasti pois mukavuusalueelta. En tiennyt, miten päin olisin. Mieleeni tuli The Big Bang Theoryn levottomasti käyttäytyvä Sheldon, joka ei osaa päättää, mihin istuisi Pennyn asunnossa:

- On aina yhtä hienoa, kun kirjailija saa aiheutettua minussa tämänkaltaisia reaktioita. Tällaista lisää, kiitos!

Mitä aion lukea seuraavaksi

Kirjassa esiintyvät eloiset, nuo miesten tahtoon alistuvat "feminaiset" toivat mieleeni vuosia sitten näkemäni elokuvan The Handmaid's Tale (1990). Kirja perustuu Margaret Atwoodin vuonna 1985 ilmestyneeseen, samannimiseen teokseen.

Tässä moninkertaisesti palkitussa, Amerikkaan sijoittuvassa dystopiassa naisilta on niin ikään viety kansalaisoikeudet, ja mahdollisuus elättää itsensä työllä. Myös lukeminen on heiltä pitkälti kielletty (vrt. eloisien vastaava tilanne). Tarinan päähenkilö, maastapakoa yrittänyt Offred-niminen nainen, on jalkavaimo, jonka ainoa tehtävä on lisääntyä. En ole vielä lukenut itse kirjaa, mutta Sinisalon ansiosta tein siitä juuri kaukolainapyynnön.

(www.fem2pt0.com)

P.S. 

En nähtävästi ole ainoa, joka huomasi yhteyden Margaret Atwoodiin. Muun muassa Helsingin Sanomien Juhani Karila nosti Atwoodin klassikkoteoksen verrokiksi Auringon ytimelle. Karilan kirja-arvio osui silmiini heti sen jälkeen, kun olin kirjoittanut yllä olevan tekstin, joka sai inspiraationsa vanhasta elokuvaflashbackistani.

Hieman naurattaa, että kun poikkeuksellisesti kirjoitin bloggauksen lukematta juurikaan muiden arvioita teoksesta ("niitä on niin paljon.. ei jaksa.."), se kostautui välittömästi ylimääräisenä työnä. Jos olisin lukenut Karilan tekstin heti kärkeen, ei olisi tarvinnut käydä läpi pitkää ja kiemuraista jäljitystyötä, joka alkoi haparoivalla Google-haulla "dystopia movie women treated badly", ja päätyi lopulta Children of Menin ("liian uusi, ei voi olla tämä..") ja Cloud Atlaksen ("tämä se ei ole, mutta tässäkin oli niitä kiinalaisia naisia, joille kävi huonosti..") kautta The Handmaid's Taleen.

Toisaalta, informaatiotutkimuksen sivuaineopiskelijana voin olla tyytyväinen haastavan tiedonhakuprojektini onnistumisesta. Kyseessä oli kuitenkin joskus 90-luvulla vanhasta kuvaputkitelevisiosta yhden kerran katsottu random-elokuva, josta muistin ainoastaan pari hassua kohtausta. Ja tästä huolimatta: sain sen jäljitettyä!