Ruling Your World - Ancient Strategies for Modern Life, Sakyong Mipham

"If we accept impermanence, we can dare to live beyond hope and fear of what will happen next"

Luin jokin aika sitten Sakyong Miphamin isän, Chöguam Trungpan kirjan Smile at Fear, joten mikäs sen luontevampaa, kuin tutustua seuraavaksi hänen poikansa tuotantoon. Ruling Your World (julk. 2005) oli lukukokemuksena hieman helpompi, kuin moniin vertauskuviin verhottu Smile at Fear, ja monissa kohdissa se resonoi täysin saumattomasti länsimaisen psykologian ja puhtaan maalaisjärjen kanssa. Aivan kuten Goodreadsiin arvostelunsa kirjoittanut Clark Chamberlainkin totesi, ei tarvitse olla buddhalainen saadakseen tästä kirjasta paljon irti:

You don't need to be a Buddhist in order to read this book and gain your own insights that can be put into your own life. My life, especially in the military, has always been in a constant state of change; probably just like yours. Those changes can bring a lot of stress and pain, this book has helped me accept change and find more peace in my day to day life.

Yllä olevassa arviossaan Chamberlain tiivistää hienosti Ruling Your Worldin parhaimman annin, kyseessä on nimittäin ennen kaikkea mielenhallintaa käsittelevä teos, joka pyrkii auttamaan sisäisen rauhan saavuttamisessa. Tärkeimmäksi apukeinoksi Mipham tarjoaa länsimaissakin paljon tunnustusta saanutta meditaatiota:

The Autobiography of a Brown Buffalo, Oscar Zeta Acosta

Meksikolaiskirjallisuuden kulmakivi avarsi maailmankuvaani

My father is an Indian from the Mountains of Durango. Although I cannot speak his language.. You see, Spanish is the language of our conguerors... No one ever asked me or my brother if we wanted to be American citizens. We are all citizens by default. They stole our land and made us half-slaves. They destroyed our gods and made us bow down to a dead man who's been strung up for 2000 years.

Kiinnostuin Oscar Zeta Acostan The Autobiography of a Brown Buffalo -elämänkerrasta (julk. 1972) alun perin Hunter S. Thompsonin ansiosta. Acosta on nimittäin tuttu Gonzo-journalismin isänä tunnetun Thompsonin kuuluisasta Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa -teoksesta, jossa hän esiintyy samoalaisena asianajajana. Lisäksi Oscar nähdään Thompsonista kertovassa Where the Buffalo Roam -elokuvassa (1980). 

Olen lukenut niin paljon Hunter S. Thompsonin teoksia, että oli lähes väistämätöntä, että ennemmin tai myöhemmin domino-efekti lähtee kolisten liikkeelle, ja siirryn lukemaan myös hänen hyvän ystävänsä kirjoja. Acostan tuotanto on tosin huomattavasti suppeampi, koska hän katosi jo vuonna 1974, vain kaksi vuotta tämän teoksen ilmestymisen jälkeen. Syyksi Oscarin katoamiselle epäillään hänen robinhoodmaista osallisuuttaan meksikolaisliikkeessä (Chicano Movement), joka pyrki parantamaan meksikolaisten asemaa ja vähentämään meksikolaisiin liitettyjä negatiivisia stereotypioita. 

Lukukokemuksena The Autobiography of a Brown Buffalo oli ajoittain melko samanlainen, kuin Hunter S. Thompsonin teokset; sekoitus villejä käänteitä, poliittista kantaaottavuutta ja gonzomaista kerrontaa. Lisäksi Hunter S. Thompson esiintyi kirjan sivuilla paitsi esipuheen kirjoittajana, myös nimellä "the King", tietenkin vain hankkiutuakseen vaikeuksiin yhdessä Oscarin kanssa. Tämä oli hauska yllätys kaltaiselleni Thompson-fanille. 

Hunter S. Thompson & Oscar Zeta Acosta (justin-maurer.com).

Suurin ero Oscarin ja Thompsonin tekstien välillä on niiden sävyssä. Oscar on selvästi katkerampi, koska Yhdysvalloissa asuvana meksikolaisena hän kärsii juurettomuuden tunteesta, ja lisäksi hän suree tapaa, jolla meksikolaisia kohdellaan.

Parasta The Autobiography of a Brown Buffalo -kirjassa oli tapahtumarikas ja elävästi kuvailtu vierailu Oscarin syntykaupunkiin, El Pasoon:

My head was in a guagmire, twisted with the delights of the most beautiful women I'd ever seen in my life. Millions of brown women with black hair, Graceful asses for strong children; full breasts for sucking life; eyes of black almonds encased in furry nests.

Luonnollisesti Oscar joutuu ongelmiin, ja päätyy lopulta maapohjaiseen, torakoita kuhisevaan vankilaan, ja siitä oikeuden eteen, jossa hän puolustaa itse itseään, asianajaja kun on. Tämän rujon välikohtauksen jälkeen vanhan kotikaupungin loisto tuntuu hiipuvan hänen silmissään:

I walk slowly in the late morning hours trough the city of sin and colored lights. Gone are the shaped women with mascara and ruby lips. The bars are silent. I see no pimps. The city is grey. Dust covers all the walls of cheap paint.

Oscarin juurettomuuden tunne konkretisoituu Amerikan rajalla, kun hän on poistumassa Meksikosta, ja henkilöpaperit ovat hukkuneet. Tämä johtaa henkiseen romahdukseen:

I stand naked before the mirror. I cry in sobs. My massive chest quivers and my broad shoulders sag. I am a brown buffalo lonely and afraid in a world I never made. I enter the womb of night and am dead to this world of confusion for thirty-three hours..

Kirjan loppu on kuitenkin riehakkaan kapinallinen; Oscar aikoo tehdä kaikkensa kansansa ja vallankumouksen eteen. Tästä voi halutessaan lukea lisää hänen toisesta kirjastaan, vuonna 1973 ilmestyneestä teoksesta nimeltä The Revolt of the Cockroach People.

The Autobiography of a Brown Buffalo sai minut tajuamaan, miten Eurooppa-keskeistä suomalaisen koululaitoksen historianopetus lopulta onkaan. Minulla kun ei ollut juuri minkäänlaista muistikuvaa meksikolaisten vaiheista, ja huomasin, että minulta puuttuu meksikolaiskirjallisuuden kulttuuritaustan tuntemus pitkälti kokonaan, ja pieni yleistiedon paikkailu on aiheellista. Niinpä tämän teoksen lukeminen oli paitsi viihdyttävää, myös avartavaa.

Humiseva harju, Emily Brontë

"Talvella ei mitään ankeampaa, kesällä ei mitään ihanampaa, kuin nuo kukkuloitten piirittämät laaksot ja nuo uljaina kaartuvat kanervaiset rinteet"

Humisevan harjun (Wuthering Heights) vuonna 1847 julkaissut Emily Brontë kuoli saman ikäisenä kuin minä olen nyt, saatuaan keuhkotaudin. Tämä tapahtui vain vuosi maailmanklassikoksi myöhemmin nousseen ainokaisteoksen ilmestymisen jälkeen. Sympatisoin Emilyä vahvasti, olen nimittäin itsekin juuri kuumeessa, mutta kiitos nykyaikaisen lääketieteen, ei tämä sairastuminen mitä todennäköisimmin koidu kohtalokseni. Toista se oli 1800-luvun Englannissa, ja niinpä Emily ei koskaan päässyt todistamaan kirjansa valtaisaa menestystä.

Kaunista luontokuvausta ja rosoisen eläviä henkilöhahmoja pursuava Humiseva harju on ollut minulla kesken viisitoista vuotta. Aloitin sen lukemisen jo yläasteella, mutta jostain syystä en saanut tuolloin kahlattua tarinaa loppuun. Kaikki nämä vuodet Catherinen ja Heathcliffin tarina on kuitenkin ollut mielessäni, ja nyt päätin tarttua tähän kuuluisaan rakkausromaaniin uudemman kerran, muutaman elokuvasovituksen (paras oli vuoden 1992 versio) tässä välissä katsottuani. 

Pian uusimman lukukierroken aloitettuani totesin, että olisi ollut hyvä lukea kirja ennen elokuvien katsomista, koska nyt vertailin eri elokuvasovituksia alkuperäistekstiin tuon tuostakin, ja kiirehdin päässäni juonen edelle yrittäen muistella, mitä seuraavaksi tapahtuukaan. Sen verran vangitsevasti Humiseva harju oli kuitenkin kirjoitettu, että kaikesta huolimatta kirja nousi lopulta elokuvaversioiden yli. Ajoittain saatoin suorastaan haistaa Yorkshiren kanervanummien raikkaan tuulen nenässäni, ja henkilöhahmot pureutuivat suoraan sisimpääni.

Erityisesti pidin teoksen alkupuoliskosta, jossa Catherine oli vielä elossa ja pohdiskeli valintaansa Heathcliffin ja Edgar Lintonin välillä, sekä tarinan päätöksestä, jossa Heathcliff ennen karmivaa kuolemaansa vaipuu jonkinlaiseen psykoosiin, ja häntä verrataan jopa ihmissusiin ja vampyyreihin. 

Alku on täynnä vahvoja tunteita:

Elämäni suurimmat kärsimykset ovat olleet Heathcliffin kärsimykset - jokaisen niistä olen myötäelänyt; hän on elämäni tärkein sisällys. Jos kaikki muu tuhoutuisi, mutta hän jäisi, jatkuisi elämäni; mutta jos kaikki muu jäisi ja hän tuhoutuisi, muuttuisi koko maailma minulle aivan vieraaksi.

Nelly, minä olen Heathcliff - hän on aina, aina mielessäni - ei ilona, sen enempää kuin itsekään olen aina itselleni iloksi - vaan osana ominta itseäni - älä siis enää puhu meidän erostamme, sellainen on mahdoton..

Loppu taas on silkkaa goottilaista synkeyttä ja kauhua: 

Puhuessani osui kynttilän valo hänen kasvoilleen. Voi, herra Lockwood, en voi kuvailla, miten kauheasti tuo aavemainen näky säikähdytti minut! Nuo syvänmustat silmät! Tuo hymy ja aavemainen kalpeus! Hän ei näyttänyt herra Heathcliffiltä vaan peikolta, ja pelästyksissäni päästin kynttilän vaipumaan vasten seinää, jolloin se sammui ja jäin pimeään. ..Kiiruhdin pois huoneesta mielettömän pelon vallassa..

Suljin ikkunan, kampasin hänen pitkät mustat hiuksensa pois otsalta ja yritin sulkea hänen silmäluomensa peittääkseni, jos suinkin mahdollista, tuon kauhistuttavan, niin elävältä näyttävän hurmioituneen katseen ennen kuin kukaan muu näkisi sen. Mutta silmät eivät sulkeutuneet, vaan näyttivät nauraen ilkkuvan yritystäni, ja myöskin hänen raollaan olevat huulensa ja valkeat hampaansa nauroivat ilkkuvasti. Minut valtasi jälleen pelko ja huusin Josephia.

Fantasian ja kauhun ystävänä arvostan suuresti Humisevan harjun juoneen kietoutuvaa synkkyyttä, pelkoa ja yliluonnollisia elementtejä. Ne toivat tarinaan aivan omanlaistaan, useammista rakkausromaaneista puuttuvaa lisäsyvyyttä. Kauhuelementit oli nimittäin valjastettu korostamaan päähenkilöiden tunteita: Heathcliff muun muassa kaivaa Catherinen ruumiin esiin vain, jotta voisi nähdä kaivattunsa, ja tarinan lopussa Heathcliffin ja Catherinen haamujen kerrotaan kuljeskelevan vanhoilla asuinsijoillaan yhdessä. He siis toden totta olivat yhdessä ikuisesti..

On myös kerrottu, että Emily Brontën haamu olisi ilmestynyt kuolemansa jälkeen Charlotte-sisarelle, ja että Emilyn henki vaeltelisi vielä tänäkin päivänä Englannin karuilla nummilla vailla rauhaa. Samoin kirjailijasiskosten veljen, Branwell Brontën uskotaan edelleen kummittelevan.

Avioliittosimulaattori, Veera Nieminen

Tämä ei vaan iskenyt

Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (julk. 2013) on kirja, josta mitä ilmeisimmin pitkälti kaikki ovat pitäneet: Helsingin Sanomien kirja-arviossa Avioliittosimulaattoria luonnehdittiin "hotkaistavaksi, vatsanpohjaa pompottelevaksi tripiksi", joka antaa lukijalle aitiopaikan "kärpäsenä katossa, hihittelemässä". Mitä taas kirjabloggareihin tulee, kutsui esimerkiksi Krista  tätä Niemisen esikoisteosta hyvän mielen kirjaksi, ja Marile löysi omassa, sangen positiivisessa arviossaan yhtymäkohtia Hilja Valtoseen, ja kuvaili Avioliittosimulaattoria muun muassa viihdyttäväksi ja hupaisaksi. 

Itse en valitettavasti voi yhtyä tähän ylistäjien kuoroon, koska pitkästyin tämän tarinan parissa niin totaalisesti, että sain hädin tuskin kuunneltua kirjastosta lainaamani, alle seitsemäntuntisen MP3-äänikirjan loppuun. Periaatteessa romantiikkaa, maalaiselämää ja kulttuurieroja reippaasti yhdistelleen Avioliittosimulaattorin olisi kyllä pitänyt miellyttää minua, olenhan itsekin maatilan kasvatti, joka on viettänyt koko pienen ikänsä navetoissa ja talleissa, hoitaen vuoronperään hevosia, lampaita ja lehmiä. Lisäksi kirjassa esiintyneet murteet ja ihmistyypit olivat minulle ennalta tuttuja, koska olen länsi-suomalainen, jolla on sukua myös lähellä Venäjän rajaa (voi sitä puheen tulvaa!). Mutta silti, kaikista näistä kotikenttäeduista huolimatta, Avioliittosimulaattori ei onnistunut vangitsemaan mielenkiintoani missään vaiheessa. 

Toisaalta: ehkä ongelma oli juurikin Niemisen luoman miljöön tuttuudessa. Avioliittosimulaattori ei vienyt minua vieraaseen, kiehtovaan maailmaan, vaan tuntui sen sijaan lähinnä arkiselta ja tutulta, liiankin tavanomaiselta. Esimerkiksi harvasanaiset, murahtelevat ukot eivät ole minun mielestäni millään lailla koomisia ja eksoottisia, koska tapaan heitä tosielämässä harva se päivä. He vain ovat sellaisia kuin ovat. End of the story.

Enpä tiedä. Ehkä minun pitäisi olla suurkaupungin kasvatti, jotta osaisin todella arvostaa tällaista "agraarisesti rajoittunut emäntäkokelas näkee ensimmäisen kerran nykyaikaisen suomalaisnavetan" -asetelmaa.

Lisäksi tarinassa esiintyneet hahmot tuntuivat minun makuuni liian ohuilta ja kliseisiltä. Esimerkiksi umpirehti sulhaspoika-Jussi on mahdollisesti tylsin keskushahmo Suomen kirjallisuushistoriassa kautta aikojen, eikä muitakaan valonpilkahduksia ollut juuri havaittavissa. Mitä nyt ajoittain säälin yli-innokasta miniäkokelas-Ainoa, joka yritti miellyttää tulevan aviomiehensä perhettä totaalisessa paniikissa.

Ainoat jossakin määrin kiinnostavat henkilöhahmot olivat Ainon villit sinkkuystävät, mutta valitettavasti heidän osuutensa tarinassa oli aivan liian pieni mielenkiintoni ylläpitämiseksi. Kaiken kaikkiaan olisin kaivannut huomattavasti persoonallisempia ja kompleksisempia henkilöhahmoja, jotta olisin todella voinut viihtyä Avioliittosimulaattorin parissa.

Ainoa, mikä vielä kaiken tämän yllä todetun jälkeen olisi minun silmissäni voinut pelastaa Avioliittosimulaattorin, olisi ollut yllätyksellinen ja stimuloiva juoni. Valitettavasti sellaista ei kuitenkaan ollut tarjolla, ja höttömäisen rakkaustarinan ympärille rakennetun kertomuksen loppu sai minut lähinnä kysymään: "Tässäkö tämä nyt oli? Missä vaiheessa tämän olisi pitänyt muuttua kiinnostavaksi?". Jopa inhokkini Danielle Steel osaa punoa räyhäkkäämpiä juonikuvioita, ja hänenkin kirjansa tuntuvat minusta lähinnä hitaalta ja tuskastuttavalta lobotomialta.

- Anteeksi, Veera Nieminen. 

Pussikaljaromaani, Mikko Rimminen

Tajunnanvirtamainen veijaritarina

Nenäpäivä-teoksellaan Finlandia-palkinnonkin voittanut Mikko Rimminen on ollut minulle pitkään nimenä tuttu, mutta teostasolla vieras kirjailijasuuruus. Nyt tämä aukko sivistyksessäni on kuitenkin korjattu, kiitos juuri kuuntelemani Pussikaljaromaani-äänikirjan (julk. 2004), jota pidetään yleisesti Rimmisen läpimurtoteoksena. Tämä surrealistisen soljuvasti kirjoitettu tarina sai aikoinaan sekä Finlandia-ehdokkuuden että Kalevi Jäntti -palkinnon.

Myönnettäköön, että Pussikaljaromaanin dekadentti nimi aiheutti minussa jonkinasteisia ennakkoluuloja ennen kuuntelun aloittamista. Kaikeksi onneksi teos paljastui kuitenkin viipyileväksi ja lempeäksi veijaritarinaksi, jonka keskiössä oli ennen kaikkea huumori, ystävyys, ja elämän unenomaisen absurdiuden tarkkailu. Rimmisen kerrontatyyli oli lapsenomaisen ihmettelevä, ympäristön jokaisen pikku yksityiskohdan tarkasti ja omaperäisesti huomioiva. Kokonaisuuden täydensi lukijana toimineen Arttu Kurttilan rauhallinen ja hämillisen pohdiskeleva ulosanti. Ihan kuin olisin katsonut Veikko Huovisen käsikirjoittamaa ja Sofia Coppolan ohjaamaa elokuvaa. Hahmot, huumori ja juoni ovat ehtaa Huovista, kerrontatyyli ja tunnelma kaikkine hienovireisine vivahteineen taas tuo mieleen Coppolan viipyilevän kerrontatyylin.

Pussikaljaromaani sai minut myös pohtimaan sitä, miten nykyajan ongelmana on usein jatkuvien huippukokemuksien maaninen ja pakonomainen tavoittelu. Elämän jokaisen hetken pitäisi olla pelkkää loputonta ilotulitusta ja tajunnanräjäyttävää juhlaa. Yksikin tylsä hetki, ja ihmisen mielenkiinto lopahtaa. Pieniä, joka puolella ympäristössämme piileviä yksityiskohtia ja tavallisen arjen kiehtovuutta ei enää osata arvostaa. Tätä kuvaa hyvin mediatutkija Henry Jenkinsin luonnehdinta tyypillisestä nykyajan mediakuluttajasta:

"You've got three seconds, impress me."
An advertisement for Applebox Productions depicts the new youth consumer: his scraggly discwater blonde hair hangs down into his glaring eyes, his chin is thrust out, his mouth is turned down into a challenging sneer, and his finger posed over the remote. One false move and he'll zap us.

(Fans, Bloggers and Gamers, Exploring Participatory Culture, Henry Jenkins, julk. 2006).

Rimmisen viipyilevän mietteliäs Pussikaljaromaani on erinomainen vastalääke tällaista nopearytmisyyden pakkoa vastaan. Ainakin minut se sai pysähtymään, rentoutumaan, ja hengittämään syvään. 

P.S.

Pussikaljaromaani kääntyi vuonna 2011 myös ulkomaita myöten suosiota niittäneeksi Pussikaljaelokuvaksi:

Itse en ole Pussikaljaelokuvaa vielä nähnyt, mutta..
(pajamapress.ca)

Vertailussa: Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja & Koko Kansan Johanna - Paljastuksia kulissien takaa

Antisankari vs. antisankaritar

Silmiini osui taannoin Jani Asikaisen kolumni nimeltä "Tuksu on tämän päivän Sid Vicious". Siinä hän toteaa: 

Tukiaisen keikoissa on punk-henkeä enemmän kuin missään muussa kotimaisessa musiikissa tällä hetkellä.. Raskaasti päihtynyt Tukiainen on niin piittaamaton, tyylitön, röyhkeä ja typerän itsevarma, että samalle viivalle yltää oikeastaan vain Sex Pistolsin 'basisti' Sid Vicious. Vicious oli käytännössä soittotaidoton ja hänet valittiin bändiin ulkonäkönsä ja asenteensa takia.

Kun luin tämän, en voinut kuin nyökytellä myöntävästi, sen verran hyvin vertaus osui ja upposi. Osittain tämän kolumnin innoittamana päätin myös tehdä ensimmäistä kertaa blogihistoriassani postauksen, jossa käsittelen yhdellä kertaa kaksi eri kirjaa, niitä samalla keskenään vertaillen. Vastapareiksi valikoituivat suuren kohun saattelemana vuonna 2013 julkaistu Koko Kansan Johanna -teos, ja Mötley Crüen basisti Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirja (The Heroin Diaries. A Year in the Life of Shattered Rockstar, julk. 2007). Mainittakoon, että Nikki Sixx on suunnaton Sid Vicious -fani.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei maailmankuululla, yli 100 miljoonaa levyä myyneellä, karskilla amerikkalaisrokkarilla ja Suomessa niin sanotun turhan julkkiksen maineessa olevalla tuittupäänaisella olisi juuri mitään yhteistä. .. Well, think again.

Sekä Heroiinipäiväkirjassa, että Koko Kansan Johanna -teoksessa suuri osa ajasta vietetään tien päällä (Metropolin kiertue, Girls, Girls, Girls -kiertue), ja vapaa-aika sujuu enemmän ja vähemmän itsetuhoisissa merkeissä, vihan, pelon ja katkeruuden vallassa. Kumpikin purkaa pahaa oloa omalla tavallaan: Nikki kääntyy sisäänpäin ja kirjaimellisesti sulkeutuu vaatekomeroonsa huumeneulojen ja aseiden kanssa, Johanna taas hyökkää internetiin häiriköimään.

Nikkin viha suuntautuu hänet hylänneeseen äitiin ja ahneeseen levy-yhtiöön, Johannan suuttumus taas kohdistuu ennen kaikkea katoilevaan Artoon ja "näätiin". Myös henkilökunnan (ex-keikkamyyjä, manageri..) kanssa molemmilla on omat ongelmansa.

Nikki seurusteli vuonna 1987 Vanity-nimisen laulajattaren kanssa.

Lisäksi ihmissuhteet ovat sekä Nikkillä että Johannalla hyvin sekavia ja tuhoisia. Kumpikin artisti oli kertomahetkellä pitkälti parisuhteessa, mutta he pettivät kumppaneitaan toistuvasti, ja lopulta kummankin on-off -suhde kaatui. Ainoa selkeä ero oli tämä: Nikkin sittemmin uskovaiseksi kääntynyt Vanity-tyttöystävä ei suostunut katoamaan millään, kun taas Johannan aviomies Arto lähti toistuvasti karkuun kielloista huolimatta.

Kummassakin kirjassa antipatiat vastakkaista sukupuolta kohtaan ovat ilmeisiä: Johanna haukkuu ex-miehiään toistuvasi erittäin rajuin sanankääntein, kun taas Nikkin kirjan sivuilla toistellaan naisiin liittyvien anekdoottien yhteydessä kerta toisensa jälkeen seuraavaa mantraa: "MUIJAT = ONGELMIA". Villi kiertue-elämä yhdistettynä mielenterveysongelmiin ja päihteiden liikakäyttöön eivät selvästikään ole eduksi, jos toivoo löytävänsä rakkauden.

Vasemmalla Johanna & Arto, oikealla Johanna ja jo edesmennyt Julia-sisko.
Mainittakoon, että Koko Kansan Johanna -kirjan kuvaliite oli resoluutioltaan
poikkeuksellisen huonolaatuinen.

Lyhyesti voisi todeta, että Nikki ja Johanna ovat molemmat tarinan kertomahetkellä uransa huipulla, mutta silti ja ehkä juuri sen vuoksi totaalisesti romuna. Meikkejä ei jakseta pestä pois päiväkausiin (myös Nikki meikkasi), päihteitä kuluu hengenvaarallisia määriä, hiukset ovat takussa, vaatteet likaisia ja suihkuunkaan ei jakseta raahautua juuri koskaan. Nikki tiivistää kumpaankin tässä käsiteltyyn artistiin istuvan ajattelumallin osuvasti:

11. maaliskuuta 1987

Van Nyus, keskiyö

Olen kehitellyt pientä teoriaa, jota kutsun teoriaksi hygienian ylläpitämisestä. Se on periaatteessa hyvin yksinkertainen..

1. Miksi käydä suihkussa, jos kuitenkin tulee uudelleen likaiseksi?

2. Miksi pedata sänky, jos kuitenkin aikoo nukkua siinä uudelleen?

3. Miksi selvitä, jos aikoo kuitenkin vetää uudet kännit?    

Suihkussa tarvitsee käydä vain silloin, kun ympärillä on ihmisiä, jotka eivät voi sietää löyhkää. Ainoa syy olla selvin päin on, että pitää tehdä jotakin. Kun minulla on muutama vapaapäivä kotona, voin paskat piitata muista ihmisistä ja velvoitteista.

"Johanna on tallonut Artoa korkokengillä päähän.."

Myös väkivalta, kuten moottoripyöräjengiläisten palkkaus ja ihmisten pahoinpitely viini- ja Jack Daniels -pulloilla kuuluvat näiden artistien elämään, ja hotellihuoneita tuhotaan rutiininomaisesti. Koko Kansan Johanna -kirjasta löytyvät muun muassa seuraavat, paljonpuhuvasti nimetyt luvut:

Väkivaltaa Arton kanssa
Lisää väkivaltaa Arton kanssa
Yhä lisää väkivaltaa Arton kanssa
Väkivalta Arton kanssa ei ota päättyäkseen

Mitä taas Nikki Sixxiin tulee, kertoo esimerkiksi musiikkivideo-ohjaaja Wayne Isham seuraavaa:

Nikki riivasi meikäläistä aina, haistatteli päin naamaa ja yhtenä päivänä hän täysin arvaamatta kävi käsiksi ja löi minua oikein kunnolla. Siihen tavallaan tottui.

Mötley Crüen väkivaltaista kulttuuria kuvaa lisäksi erinomaisesti heidän turvapäällikkönsä, entisen Helvetin enkeli Fred Saundersin selonteko:

Vastasin Mötley Crüen turvallisuudesta aina Shout at the Devil -kiertueesta lähtien. Kun Doc McGhee aikanaan palkkasi meikäläisen, se sanoi bändin olevan niin holtiton, että minun pitäisi tehdä mitä tahansa pitääkseni ne kurissa. Itse asiassa se sanoi antavansa minulle lisäpalkkion aina, kun löisin niitä. Sanoin, että sovittu.

Vedin Mötleyn jätkiä pataan harva se kerta. Kerran Indianassa mursin Tommyn klyyvarin, hajotin Nikkin kylkiluut ja pieksin Vincen pahanpäiväisesti monta kertaa, koska... no koska se on kusipää. Taisin jopa kerran lyödä Mick-parkaa. Ihan vain täydentääkseni kokoelman.

Lukijana oli mielenkiintoista huomata, miten eri tavalla näiden kahden antisankarin ajoittain lähes identtisiin edesottamuksiin tuli toisinaan suhtauduttua. Kun Nikki Sixx sytytti hotellihuoneiden ovia palamaan, se oli poikamaisen hauskaa ja hassua, sellaista Extreme Duudsonit -meininkiä, mutta tarina Johannan hajottamasta ovesta herätti lähinnä kulmien kohottelua ja kummastusta: "Mites se nyt noin, pieni naisihminen..?".

Näiden kahden tarinan reflektointi herättikin oivalluksen siitä, miten erilaisia odotuksia ja standardeja eri sukupuolten edustajien käytökselle on ihan huomaamattaan tullut asettaneeksi. Vaikka uskookin sukupuolten väliseen tasa-arvoon, sitä saattaa silti huomaamattaan sietää miehiltä enemmän huonoa käytöstä kuin naisilta. Näiden kahden elämänkerran lukeminen peräkkäin onkin mitä erinomaisin kaksinaismoralismin paljastuskeino. Lukija saa toden teolla katsoa itseään peiliin.

Toisaalta on huomattava, että nämä väkivaltaiset välikohtaukset myös esitettiin näissä kirjoissa hyvin erilaisessa, sukupuolikoodiston värittämässä valossa, ja tämä totta kai ohjaili jossakin määrin minun reaktioitani lukijana: Heroiinipäiväkirjassa nyrkkien heiluttelu kuitattiin useimmiten luonnollisena ja arkisena tapahtumana kuin ohimennen, ja usein suhtautuminen verenvuodatukseen oli jopa humoristinen, kuten ylläolevista sitaateista selviää. "Pojat on poikia.."

Johannan harjoittamaan väkivaltaan taas suhtauduttiin lähinnä tyrmistyneesti, ja painopiste oli usein uhrien vammojen kuvailussa, ja tapahtumia todistaneiden ihmisten järkyttyneissä reaktioissa:

..Johanna istui päällä ja raivosi Artolle. Arto piteli Johannaa käsistä ja yritti rauhoitella. Tilanteesta häkeltyneenä ex-keikkamyyjä huusi Johannalle: "Mitä helvettiä?!" ja tilanne päättyi...

Nopeasti edenneen tilanteen järkytyksestä toivuttuaan ex-keikkamyyjän puoliso ehti tilanteeseen mukaan tarttumalla Johannaan kiinni, ja suunniteltu "Arto löi minua" -video jäi tekemättä.

..Mies oli tosiaan aika verillä, ja mun hommaama paita riekaleina.

Kuka kertoo ja miten?

Suurin ero Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen välillä on kertojan näkökulmassa: Nikkin kirja perustuu kyllä jossakin määrin tuttujen, kuten Tommy Leen ja Slashin kommentteihin, mutta ennen kaikkea Nikkin omiin, sangen avoimiin päiväkirjamerkintöihin vuosilta 1986-1987.  Koko Kansan Johanna -teos taas on koottu lähinnä Johannan lähipiirin haastatteluista ja muista sekundaarilähteistä.

Ainoat primaarilähteet Tukiaisen paljastuskirjassa ovat muutamat vanhat haastattelut, sekä Johannan muihin yhteyksiin (blogi, Facebook..) kirjoittamat, usein sangen sekavat avautumiset, joita on välillä siteerattu Koko kansan Johanna -kirjassa pitkästikin. Copypaste-toiminto on siis ollut Helen Ranta -nimimerkin taakse piiloutuvalla kirjoittajalla kovassa käytössä.

Lyhyesti: Heroiinipäiväkirja on päähenkilön itsensä kokoama elämänkerta, kun taas Koko Kansan Johanna on ulkopuolisen tahon kynäilemä paljastuskirja, jonka sisällön tarinan keskushenkilö haluaa pitkälti kieltää. Sinällään kukaan ei voi tietenkään sanoa varmasti, kumpi näistä kahdesta kirjasta on lopulta lähempänä objektiivista totuutta.

Nämä Heroiinipäiväkirjan ja Koko Kansan Johanna -teoksen sangen erilaiset syntytaustat ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, mihin sävyyn tapahtumat on kerrottu. Heroiinipäiväkirjassa Nikki kontrolloi itse omaa imagoaan, ja pääsee itse päättämään, millaiseksi kertomuksen sävy muodostuu. Tarina ei ole kaunis, mutta se esitetään lukijalle ennen kaikkea varoittavana esimerkkinä ("Jos yksikin ihminen lukee tämän kirjan ja välttyy joutumasta sille tielle jolla minä olin, minun kannatti kertoa henkilökohtaisesta helvetistäni muille."), ja loppu on nostattava ja positiivissävyinen:

Minä olin narkomaani, alkoholisti, masentunut kontrollifriikki ja egoisti.. Rehellisyyden nimissä minun on pakko myöntää itselleni, että oikeasti vain juoksin pakoon..

..Joku kysyi, miksi kirjoitan tätä kirjaa, ja sanoin: "Ehkä yksi ihminen lukee sen ja saa siitä apua." Kysyjä sanoi: "No, eipä ole kovin rokkenrollia." Vastasin: "Haista vittu!" ja virnistin, koska tiedän, että juuri se on meikäläisessä kaikkein rokkenrolleinta - se, että teen elämässäni mitä huvittaa.

Oli myös mukava lukea, että osa Heroiinipäiväkirjan tuotosta käytetään hyväntekeväisyyteen:

Minä myös lahjoitan tämän kirjan tuottoja perustamalleni hyväntekeväisyysaloitteelle, Running Wild in the Nightille, joka Covenant Housen kautta auttaa kotoaan karanneita lapsia. 

Koko Kansan Johanna taas on kirjoitettu ilman päähenkilön suostumusta, ja kerronnan sävy on pääosin asiallinen, mutta usein myös sangen ivallinen. Monesti teksti muistuttaa väittelyä tai oikeudenkäyntiä, jossa ensin kerrotaan Johannan kanta asioihin, ja sen jälkeen muut tahot kumoavat kaiken. Niinpä Koko Kansan Johanna -kirjan sangen omaperäinen jännite syntyy paitsi häiritsevistä tapahtumista, myös keskenään riitelevien näkökulmien välisistä törmäyksistä.

Kaiken kaikkiaan on todettava, että amerikkalaiset veivät tämän erän. Siinä missä Koko Kansan Johanna on hätäisen oloisesti ja riitaisissa tunnelmissa koottu sotkuinen ryöpytys, voi Nikki Sixxin Heroiinipäiväkirjaa luonnehtia sujuvasti ja omaäänisesti kerrotuksi selviytymistarinaksi, jolla on myös selkeä ja opettavainen viesti.

Lopuksi haluan vielä vinkata, että mikäli musiikin maailmaan sijoittuvat laatuelämänkerrat kiinnostavat, kannattaa ehdottomasti tutustua myös Mötley Crüen kiiteltyyn The Dirt -yhteiselämänkertaan vuodelta 2001.

Heroiinipäiväkirjan graafinen ilme on teemaan sopiva

ja poikkeuksellisen pitkälle mietitty.

Natural Supernaturalism, Tradition and Revolution in Romantic Literature, M.H. Abrams

"Life, love, liberty, hope & joy"

The Romantic era was one of technical, political, and social revolutions and counter-revolutions - of industrialization, urbanization, and increasingly massive industrial slums: of the first total war and postwar economic collapse; of progressive specialization in work, alternations in economic and political power, and consequent dislocations of the class structure; of competing ideologies and ever-imminent social chaos. 

Tänä vuonna korkeassa, 102 vuoden iässä poismenneen M.H. Abramsin klassikkoteos, Natural Supernaturalism (julk. 1973), ei päätynyt lukulistalleni viihdemielessä, kuten lähes kaikki tässä blogissa esittelemäni kirjat. Sen sijaan kyseessä on yksi työn alla olevan väitöskirjani lähdeteoksista, ja luin sen ohjaajani kehotuksesta. Kirjan aiheena on romantiikan aikakausi (engl. Romanticism).

Taustana kerrottakoon, että romantiikka on mielikuvitusta ja tunteellisuutta korostava kirjallisuuden suuntaus, joka vallitsi Euroopan kirjallisuudessa 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun. Sille oli tyypillistä nerokulttien muodostus, auktoriteettien kyseenalaistaminen, spontaanisuus, mystiikka ja individualismi. Innoittajina toimivat muun muassa Ranskan vallankumous, luonto, Raamattu ja teollinen vallankumous.

Päätin esitellä tämän Natural Supernaturalism -kirjan myös täällä blogini puolella paitsi vaihtelun vuoksi, myös palkitakseni itseni. On nimittäin myönnettävä, että tämä yli 500-sivuinen teos ei todellakaan ollut kevyttä luettavaa ja niinpä sen kanssa tuli painittua melko kauan. Natural Supernaturalismia lehteillessäni sainkin hyvän muistutuksen siitä, että minulla on vielä paljon opittavaa kirjallisuudesta, sen verran monta kertaa hämmennyin Abramsin vauhdikkaasta name droppingista (Wordsworh, Milton, Hegel, Shelley, Blake, Coleridge, Carlyle, Lawrence..) ja lennokkaasta kirjoitustyylistä. Kompasteluani pahensi se, että Abrams oli onnistunut jättämään pois ne romantiikan ajan kirjailijat, jotka olisin tuntenut paremmin. Esimerkiksi Brontën sisarukset ja Jane Austen loistivat poissaolollaan.

Kun tämä vahvasti William Wordsworthin tuotantoon nojaava kirja julkaistiin vuonna 1973, se ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, kuin Abramsin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin samasta aiheesta kirjoittama The Mirror and the Lamp (1953). Kriitikkojen mukaan Natural Supernaturalism oli ajastaan jäljessä. Tästä huolimatta Abrams itse piti Natural Supernaturalismia pääteoksenaan, ja se lasketaan yleisesti yhdeksi Abramsin tärkeimmistä julkaisuista.

Itse sain juuri myös The Mirror and the Lampin luettua, ja minun on myönnettävä, että pidin siitä enemmän. Tuo Abramsin väitöskirjasta alkunsa saanut aiempi julkaisu kun oli selkeämpää luettavaa, ja siinä romantiikan estetiikasta nostettiin esille kiinnostavampia puolia. Mukana oli vähemmän puhetta Raamatusta ja elämän syklisyydestä, ja romantiikkaa tarkasteltiin enemmänkin ihmismielen luomisvoiman ja tunteiden spontaanin ilmaisun näkökulmasta. Sinällään Natural Supernaturalism ja The Mirror and the Lamp kyllä täydensivät toisiaan hyvin.

Alivaltiosihteeri - Joukossa virallisuus tiivistyy - Virallinen kuin saapas 2010-2011, Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka

En kuuntele radiota, mutta jos kuuntelisin, kuuntelisin Alivaltiosihteeriä

Olen kuunnellut menneinä vuosina useaan otteeseen Alivaltiosihteeri-äänikirjoja, ja nauranut joka kerta makeasti. Nälkä kasvaa syödessä, ja niinpä tartuinkin nyt ensimmäistä kertaa myös painettuun versioon Frangénin, Heikuran ja Liikan hengentuotoksista. Sisältö oli ennestään tuttua: hauskaan ja totutusta poikkeavaan vinkkeliin keikautettuja pakinoita ajankohtaisista aiheista palindromeilla höystettyinä. Lisäksi tässä vuonna 2011 julkaistussa Joukossa virallisuus tiivistyy -teoksessa oli mukana myös lyhyitä sanaleikkejä, kuten: "Lady Gaga lihoi, Lady Giga tarjoaa yhä enemmän nähtävää!".

Kuten Juha Haataja omassa bloggauksessaan totesi, ovat Alivaltiosihteeri-kirjat helposti verrattavissa Mitä-missä-milloin -teoksiin, koska molemmista on helposti nähtävissä, mitkä aiheet ovat minäkin vuonna olleet ajankohtaisia ja tärkeitä. Niinpä Joukossa virallisuus tiivistyy oli näin vuonna 2015 luettuna paitsi viihdyttävä, myös omalla tavallaan jo hieman nostalginenkin, käsiteltiinhän siinä muun muassa Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkausta ja Wikileaksia.

Sen huomasin, että Alivaltiosihteeri on kuin onkin parhaimmillaan kuunneltuna, ei luettuna. Minulle kun suuri osa Alivaltiosihteerin viehätystä perustuu uutislukijamaisen viralliseen puhetapaan, joka painetusta formaatista jää luonnollisesti uupumaan. Tästä huolimatta tulen varmasti lukemaan Alivaltiosihteeri-kirjoja jatkossakin, sen verran hyväntuulinen ja viihdyttävä tämä teos oli.

Suosikkini tästä kirjasta: Homejuuston kuntotarkastus

- No niin. Te, kantaja klemmarimuotoilija Koskenlaskija väitätte, että vastaaja tapetööri Luostari on tahallisesti harhauttanut teitä, kantaja klemmarinmuotoilija Koskenlaskijaa myydessään teille vuonna 2008 Liinaharjankatu 10:ssä sijainneen 25 neliömetrin homejuuston kertomatta, että siinä on hometta.

- Kyllä! Ja vaadin tältä valhesäkiltä homejuuston arvoa vastaavaa viiden euron kolmenkymmenen sentin korvausta!

- Vastustan! Mistä minä olisin voinut tietää, onko homejuustossa hometta vai ei!? Ja sitä paitsi vaadittu korvaussumma on täysin kohtuuton! Mistä tavallinen tapetööri tuollaisia summia saisi?!

- Hiljaisuus saliin! Kutsutaan kuultavaksi kantajan todistaja, homejuustojen kuntotarkastaja diplomi-insinööri Aura.

- Suoritin elokuussa 2008 Liinaharjankatu 10:ssä sijainneen vuonna 2006 valmistuneen 25 neliömetrin homejuuston kuntotarkastuksen kosteusmittauksineen homekoirani Violan läsnä ollessa. Ensivaikutelmani tutkittavasta kohteesta oli se, että pyörryin. Seuraavaksi kiinnitin huomiotani jatkuvaan aivasteluun, joka tarkemmassa katsannossa paljastui seinänraossa asuvien hiirien aiheuttamaksi. Hiiret olivat sairastuneet astmaan vuosien homealtistumisen seurauksena. Homejuuston kosteusarvot olivat selvästi kohonneet juuston pahvisen pakkauksen puutteellisen tuuletuksen takia.

- Minä alan pikkuhiljaa kyllästyä tähän oikeusjuttuun. Minä tuomitsen teidät kaikki Turunmaan linnan vankityrmään homehtumaan lopuksi ikäänne! Jos tuomio ei tyydytä, valittakaa Hovijuusto-oikeuteen.

Smile at Fear - Awakening the True Heart of Bravery, Chögyam Trungpa, toim. Carolyn Rosie Gimian

"We must decide to look at ourselves and experience ourselves honestly"

We always try to do something with ourselves, rather than simply be with ourselves. If you cannot be with yourself, you cannot find out who you are or where you are. In that case, the essence of what you are is impossible to find.

Tiibetissä syntynyt, ja vuonna 1959 kiinalaisia kommunisteja Intiaan paennut meditaatio-opettaja Chögyam Trungpan (1940-1987) postuumisti julkaistu Smile at Fear -teos (2010) päätyi lukulistalleni Pema Chödrönin ansiosta. Tiibetinbuddhalaista filosofiaa maanläheisesti opettava Chödrön oli nimittäin Trungpan oppilas, ja Chödrön siteeraa Trungpaa toistuvasti omissa kirjoissaan ja puheissaan, joista olen saanut runsaasti inspiraatiota viimeisten kahden vuoden aikana. Niinpä oli pitkälti selvää, että jossain vaiheessa tutustun myös Chödrönin esikuvan tuotantoon. 

Buddhalaisuuden opettajana Chögyam Trungpa on yksi 1900-luvun merkittävimmistä, ja hänet tunnetaan erityisesti rohkeasta ja vauhdikkaasta elämäntyylistään, sekä suuresta kiinnostuksestaan länsimaiseen kulttuuriin. Hän kuului viimeiseen sukupolveen, joka sai koko koulutuksensa Tiibetissä, ja ensimmäisiin, jotka opettivat englanniksi. On todettu, että Trungpa vaikutti huomattavasti siihen, että buddhalaisuus rantautui myös länsimaihin. Melko lyhyeksi jääneen elämänsä aikana Trungpa ehti muun muassa opiskella Oxfordin yliopistossa, opettaa tuhansia oppilaita henkilökohtaisesti, perustaa satoja meditaatiokeskuksia ja yhden buddhalais-henkisen yliopiston (Naropa University) Pohjois-Amerikkaan, sekä kirjoittaa lukemattomia teoksia buddhalaisuudesta ja meditaatiosta.

Smile at Fear -kirjassa keskitytään erityisesti meditaatioon ja siitä kumpuavaan, avoimeen ja tyyneen tapaan kohdata omat tunteet ja ympäröivä maailma. Ennen kaikkea lempeys, kiitollisuus, huumorintaju ja avoimuus ovat keskeisiä arvoja. Näistä rakentuu myös rohkeus, johon kirjan nimessä viitataan:

Unconditional fearlessness is cheerful and very light. There is no need for any kind of cowardice or fear, or any moments of doubt. It might actually be better to speak of being doubtless rather than fearless.. Because the world is complete, as it is, there is no room for doubt.

Lukukokemuksena Smile at Fear oli mielenkiintoinen, mutta se ei kuitenkaan yltänyt Pema Chödrönin tuotannon tasolle, koska siinä käytetty kieli oli ajoittain turhan abstraktia ja vertauskuvallista, ja mukana oli myös liiaksi toisteisuutta. Pidän enemmän Chödrönin tavasta kirjoittaa, koska hän jättää kaiken länsimaiselle lukijalle vieraan ja ydinviestin välittymisen kannalta turhan jargonin pois, ja sitoo opetuksensa sen sijaan lukijalle tuttuihin konteksteihin, kuten perhe-elämään, populaarikulttuuriin ja työhön.

Revontultentie, Jari Tervo

Tervon toinen semi-autobiografia ei sytyttänyt

Tapahtui eilen metsässä: tuulihousuihin ja huomioliiviin pukeutunut lenkkeilijä käveli rivakoin askelin satakuntalaista metsätietä pitkin ja sadatteli: "Lopu jo! Mikset sä voi jo loppua..?". Syynä sadatteluun oli vyötäröllä keinahteleva Gollan laukku, jonka sisällä parhaat päivänsä nähnyt kannettava cd-soitin pyöritti Jari Tervon Revontultentie-äänikirjan (julk. 2014) viimeistä levyä. Matka teoksen kanssa oli ollut pitkä ja kivikkoinen. 

Aloitin tämän Esikoinen-romaanin (julk. 2013) jatko-osan kuuntelemisen moneen kertaan, mutta se tuntui niin laimealta, että vasta kolmannella tai neljännellä yrityksellä sain tarinasta otteen, enkä jättänyt sitä kesken ennen ensimmäisen cd:n puoliväliä. 

Syy nihkeyteeni on se, että vaikka Tervo taitava ja sanavalmis kirjailija onkin, eivät tämän nimenomaisen teoksen teemat vain yksinkertaisesti puhutelleet. Teinipojan seksuaalinen herääminen ja 1970-luvun politiikka kun eivät juurikaan kiinnosta minua. Lisäksi Revontultentiestä puuttui minulle paremmin uponneen Esikoisen maaginen magaberismi, josta nautin suuresti.

Lähinnä tarinan keskivaiheilla jaksoin kiinnostua Revontultentiestä, kun Jarin perhe teki varsin tapahtumarikkaan ja elämänmakuisen matkan Moskovaan Suomi-Neuvostoliitto -Seuran mukana. Siinä Tervo onnistui kuvaamaan neuvostoliittolaista atmosfääriä sangen mehukkaasti. Loppua kohti Revontultentie muuttui kuitenkin jälleen liian arkiseksi, enkä pettymyksekseni enää pystynyt tempautumaan mukaan tarinaan. Harmillista, koska yleensä olen pitänyt kaikesta, mitä Tervolta luen. 

Jääräpää, Mikko-Pekka Heikkinen

Ihastuttavan moniulotteinen lapinkomedia

Paljon kirjoja lukevana minua vaivaa usein tarinoiden ennalta-arvattavuus ja kaavamaisuus. Jo ensimmäisen luvun jälkeen tietää, miten kaikki tulee vielä päättymään, ja millainen kukin tarinan hahmo pohjimmiltaan on. Kaikeksi onneksi Mikko-Pekka Heikkisen kolmas teos, Jääräpää (julk. 2014), oli jotain aivan muuta. 

Tämä kaamosajan Muonioon sijoittuva komedia kun onnistui yllättämään minut iloisesti kerta toisensa jälkeen. Tästä piristävästä poikkeuksesta voidaan kiittää mukavan koukeroista juonta, sekä henkilöhahmojen oletetusta poikkeavia urapolkuja ja harrastuksia. Erityisesti pidin siitä, miten erilaiset populaarikulttuurin tuotteet sidottiin osaksi tarinakudosta. Mikäs sen mehevämpää, kuin Black Sabbathia moottorikelkkansa kaiuttimista hirveällä raivolla luukuttava poroukko, tai Notting Hillin pauloihin joutunut, piiloherkkä lappalaismies?

Näiden persoonallisten yksityiskohtien ohella Heikkinen onnistui keittämään läpi Suomen ajankohtaisesta kuntaliitoskysymyksestä mitä herkullisimman sopan, jonka ansiosta eri hahmojen välille kehittyi mielenkiintoisia jännitteitä. Ja kuten kunnon satiirissa kuuluukin, tapahtumat vedettiin iloisesti överiksi. Niin, ja ei tietenkään saa unohtaa myöskään perheväkivallasta kärsivien naisten jokseenkin rajuja ja omintakeisia kostokeinoja. "Where it hurts the most.."

Nautin tämän äänikirjan kuuntelusta mitä suurimmassa määrin. Kerronta oli elävää ja jouhevaa, tarina tempaisi mukaansa, ja henkilöhahmot menivät suoraan ihon alle.

- Tällaista lisää, kiitos!

Kevyt liha, Riikka Ala-Harja (Spoilerivaroitus)

"Mä kuvittelin että se olisi ollut semmoinen kevyt ja mutkaton juttu, mutta ei se sitten ihan ollut"

Jo vuonna 2013 tulin luvanneeksi tässä blogissa, että aion vielä lukea Riikka Ala-Harjalta täyspitkän kirjan. Tuolloin käsissäni kului Reikä-niminen novellikokoelma, josta jäi hieman epätasainen vaikutelma. Nyt tuo romaanilupaus on vihdoin lunastettu, luin nimittäin juuri yhdeltä istumalta läpi Ala-Harjan uusimman kirjan, Kevyen lihan (julk. 2015). 

Syy nopeaan lukusuoritukseeni on kaksijakoinen: ensinnäkin tähän uutuusteokseen oli tullut varaus, ja siksi minun pitää palauttaa se kirjastoon viimeistään huomenna, ja toiseksi Kevyt liha oli hyvin vetävää luettavaa. Kansi oli tyylikäs, taitto ilmavan miellyttävä, ja tarina osuva ja mielenkiintoinen, joskin melko surullinen ja kyynisyyttä ruokkiva.

Kevyessä lihassa Saara, tuo oman elämänsä Jutta Gustafsberg, ajautuu tuhoontuomittuun (seksi)suhteeseen:

Kyllä, minä tiedän, ettei ole vain omien halujen tyydyttämistä. Ihmisen pitää ajatella kaikkia osapuolia ja koko rakkautta, kuunnella toista ja välittää, luottaa, pälä pälä, eikä vain toteuttaa omia tarpeitaan. Ei se ole pelkästään toisesta viehättymistä. Mutta ei minusta nyt ole noin hienoon ja kunnialliseen ajatteluun. Onko minusta siihen ollenkaan?

Kuten arvata voi, tämä juttu ei kestä. Pian elämäänsä alun perin vain seksiä kaivannut päähenkilö huomaakin kerran niin ihastuneelta vaikuttaneen miehen etääntyvän itsestään, ja samaan aikaan naisen omat oksitosiininhuuruiset aivot tekevät hänen elämästään helvettiä:

Me olemme rakastelleet, me puemme, kumpikaan ei sano mitään. Onko tunnelma Jarnonkin mielestä laimea vai kuvittelenko minä?..Miksi haluan esittää välinpitämätöntä, miksi haluan olla viileä ja rento?

Voi. Voi voi voi. Mikä siinä on, että useimmissa suomalaisissa romaaneissa kaikki menee aina päin helvettiä hyvinkin ennustettavalla tavalla? Sitä lukijana vaan seuraa tapahtumia sivusta päätään pudistellen ja huutaa päänsä sisällä päähenkilölle: "Ei! Senkin idiootti! Älä tee noin! Tuo tulee päättymään todella huonosti! Lopeta!" 

Se on sanottava, että vaikka tämä tarina tekikin minut ärtyneeksi, on Ala-Harjalle ehdottomasti annettava pisteet ajatuksia herättävästä ja teemoiltaan ajankohtaisesta romaanista, jonka ahmaisi helposti yhdeltä istumalta. 

Takana puhumisen taito, Anna-Leena Härkönen

"Siteeraan vielä lopuksi Aila Meriluotoa: 'Miehet. Mitä paskasakkia. Entä naiset sitten? Voi jumalauta'."

On olemassa kirjailijoita, joiden tekstit ovat niin hyviä, että niitä lukiessa vaipuu transsiin, jota ei pysty häiritsemään juuri mikään. Ei televisio, ei puhelin, ei edes some. Sitä vain lukee, lukee ja lukee, koska nyt vaikka joku Facebook tuntuu äkkiä kovin lattealta ja tylsältä vaihtoehdolta kädessä olevaan, säkenöivän hauskaan ja osuvasti kirjoitettuun teokseen verrattuna. Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito (julk. 2014) kuuluu juuri tähän viihdekirjallisuuden eliittiryhmään. 

Olen lukenut useita Härkösen kolumnikokoelmia, ja tämä on niistä tähän mennessä paras. En tiedä, onko Härkönen alkanut kirjoittamaan paremmin, vai olinko nyt vain juuri oikeassa mielentilassa. Oli miten oli, tämä Kirjan ja ruusun päivä -erikoisteos oli mielestäni todellinen täysosuma. 

Pidän Härkösen kirjoista, koska hän osaa tarttua ihmiselämän pieniin outouksiin osuvan viihdyttävästi ja itsensä peliin laittaen, olipa kyse sitten kauneushoitoaddiktiosta, lääkkeistä, hotellin aurinkotuolin varaamisesta tai baarin valomerkistä. Enemmän kuin kerran Härkönen myöntää, että hän ei ole täydellinen, ja saa näin lukijankin rentoutumaan:

Onko tyhmä, jos ei tiedä tarpeeksi asioita? Selitä revontulien pointti! En osaa! Selitä globalisaatio! En pysty! Selitä vallan kolmijako! Unohtui jo! Miksi simpukat ja muut nilviöt kiinnittyvät koralliriuttaan? Koska niitä huvittaa!

On myös ehdottomasti mainittava, että eräs oleellinen osa Härkösen viehättävyyttä on hänen kykynsä käsitellä ihmiselämään luonnollisena osana kuuluvia negatiivisia tunteita vapauttavasti ja hauskasti. Omalla tavallaan hän onkin suomalainen vastine Grumpy Catille. 

Raskausarpia - Juoppuhullun päiväkirja, osa 3, Juha Vuorinen

"Olen aina ollut sitä mieltä, että nainen on outo kapine. Raskaana olevista puhumattakaan."

Sirpa lopetteli syömistään ja mulla alkoi uni painaa simmua. Kuulin, kun tarjotin laskettiin lattialle. Sänky heilahti, kun pienen iltapalan nauttinut ryhävalas haki pikku masulleen sopivaa asentoa. Taas alkoi se helvetin hetkutus, kun Sirpa etsi patjasta sopivaa kohtaa kuin maanmittari.

Muistan yhä, miten luin ensimmäisen Vuoriseni vuosia sitten. Kyseessä oli tietenkin "Tuusulan Aleksis Kiven" huippusuosittu esikoisteos, Juoppohullun päiväkirja (julk. 1998) , jonka olin löytänyt poikaystävän laatikon pohjalta, ja mies sai toden totta vielä moneen kertaan katua, ettei ollut piilottanut kirjaa paremmin. Yönä jos toisenakin tuli nimittäin naureskeltua rappio-Juhalle peiton alla taskulampun valossa, ja näin häirittyä kirjan omistajan unta. Vaikka tuon kulttiteoksen lukemisesta onkin nyt jo vuosia, lasken sen vielä tänäkin päivänä lukemieni huumorikirjojen kirkkaimpaan kärkeen yhdessä TSH-parodian, Bored of the Ringsin  (julk. 1969) kanssa. On kirjoja, joille nauretaan. Ja sitten on kirjoja, joille huutonauretaan.

Viime vuonna palasin Vuorisen tuotannon pariin Painajainen piparitalossa -äänikirjan (julk. 2009) merkeissä, ja huomasin edelleen viihtyväni erinomaisesti. Niinpä lainauspäätöksen tekeminen oli sangen helppo, kun taannoisella kirjastoreissullani satuin törmäämään Raskausarpia - Juoppuhullun päiväkirja 3 -teokseen (julk. 2003). Jälkikäteen ajateltuna toinen juoppis, Tolppa-apina - Juoppohullun päiväkirja 2 (julk. 2002), olisi tietenkin kannattanut lukea ensin. Nyt kun teksti alkoi todella kaukaa ensimmäisen osan lopusta, ja minulta jäi joitakin detaljisia Tolppa-apina -viittauksia tajuamatta. 

Mutta noh, meni tämä toki näinkin. Nyt siis entisestä rappioalkoholistista oli tullut punaista lihaa välttelevä absolutisti, joka odotti ensimmäistä lastaan yhdessä avovaimonsa kanssa. Kyseessä on mitä selkeimmin antisankarin kasvutarina.

Raskausarpia oli aiempien Vuoristeni tapaan varsin nopeaa ja kepeää luettavaa, ja se jaksoi naurattaa useaan otteeseen. Mitä hahmoihin tulee, pidin erityisesti Juhan ystävästä, aina hieman hukassa olevasta Kristian-reppanasta, vaikka hän ei minun silmissäni vetänytkään vertoja Painajainen piparitalossa -kirjan eksentriselle Käpperssille.

Yleisesti ottaen varsin positiivisesta lukukokemuksestani huolimatta minun on sanottava, että huomasin nyt aiempaa selkeämmin, että minun ja Vuorisen huumorintajut eivät aina kohtaa. Aloin nimittäin todella väsymään jatkuvaan homofobiseen läppään, eivätkä kirjan rasistiset sävyt myöskään parantaneet lukukokemustani. Minua on yleensä melko helppo naurattaa, eikä huumorin tarvitse välttämättä olla edes erityisen älykästä. Mutta jos jutut ovat pahasti aikaansa jäljessä, ja alkavat tuntua rasistisilta tai homofobisilta, en enää oikein viihdy. 

Myös osa väärinkäsityksiin nojaavasta tilannekomiikasta ("Saako rautatabletteja rautakaupasta?") tuntui hieman väsähtäneeltä, enkä nähnyt mitään erityisen elähdyttävää siinäkään, kun raskaana oleva Sirpa tuon tuostakin pahoinpiteli tulevan lapsensa isää enemmän tai vähemmän aggressiivisesti. En, vaikka mies olikin kaksimetrinen karju, joka kesti iskut yleensä ilman verenvuotoa.

Krista totesi omassa arviossaan, että kolmosjuoppis on ehdottomasti Juoppohullun päiväkirjojen heikoin lenkki, enkä ihmettele tätä lainkaan. Omistakin Vuoris-kirjoistani tämä on ollut vähiten mieleeni. Tiedän, että Vuorinen pystyy parempaankin.

Gourmet, Tuomas Vimma

Vimma Trimalkion pitojen tunnelmissa

Kas niin. Olen jälleen lukenut yhden Tuomas Vimman teoksen, joten minulla taitaa todellakin olla jonkinlainen putki päällä. Vuonna 2008 julkaistu Gourmet on Vimman kolmas romaani, ja minun neljäs puolen vuoden sisään häneltä lukemani teos. Sillä välin kun monet muut lukupuolissa olevat kirjat pölyttyvät hyllyssäni kuukaudesta toiseen, luen Vimman teoksia läpi oman keskimääräisen lukuvauhtini huomioon ottaen todella.. noh.. vimmaisesti. Mutta minkäs teet, kun kirjailijan vauhdikkaita käänteitä ja persoonallista sanakikkailua yhdistelevä teksti aiheuttaa minussa toistuvasti "vielä yksi sivu"-sydrooman? Silloinhan on vain pakko lukea!

Tässä Helsinki-trilogian täydentävässä teoksessa uppoudutaan ravintolamaailmaan, vimmamaisen huikentelevaan tyyliin totta kai: 

Koristelin lautaset tuoksupielikin terälehdistä leikkaamillani lumpeilla, kaislikkoa esittävillä mullokalan viiksisäikeillä, mustikalla värjäämästäni sokerista veistämilläni sudenkorennoilla sekä syötävästä paperista taittelemillani ja sitten friteeraamillani origamikaloilla. Sormisuolan asetin tarjolle valkoisten marsipaanijoutsenten vetämässä kehrätystä sokerista muotoilemassani veneessä.

Idea kirjan sijoittamisesta ruuan maailmaan oli hauska ja trendikäs, tosin ajoittain huomasin puutuvani loputtomaan ruokasnobbailuun, kun niteen pituuskin lähenteli jo kunnioitettavaa kolmeasataa sivua. Pieni tiivistäminen olisikin ollut paikallaan. 

Nyt monta Vimmaa putkeen lukeneena olen alkanut löytää hänen teoksistaan enenevissä määrin yhtäläisyyksiä ja erilaisia kaavoja. Esimerkiksi siinä missä Vimman edellisessä romaanissa, Toisessa, (julk. 2005) päähenkilön tyttöystävä kiihottuu äärimmilleen Louis Vuittonin vintage-matkalaukkusetistä, aiheutetaan naisystävälle vastaavan tasoinen sekoaminen tällä kertaa huippukalliin viinin, vuoden 1947 Chateau Lafleurin avulla:

Kuin veripankkiin yöksi lukittu romanialainen kreivi hän tyhjensi maljansa yhdellä kulauksella, viinin valuessa hänen suupielistään kaulalle ja pamppaileville rinnoille. Zwzannan nännit törröttivät nyt pystyssä kuin Smith & Wesson .357:n viilatut patruunat ja häneltä pääsi ilmoille haavoittuneelle saaliseläimelle ominainen vinkaisu.

Tämänkaltaiset kohtaukset tiivistävät erinomaisesti Vimman hurmosmaisen kursailemattoman suhteen materiaan, ja ennen kaikkea luksukseen. Ja mikäli Helsingin Sanomien Tommi Aitiota on uskominen, saattaa tämä ääri-konsumeristinen ominaispiirre olla peräisin Bret Easton Ellisin American Psycho -klassikosta (julk. 1991).

Kuten aiemmissakin Vimmalta lukemissani romaaneissa, myös Gourmetissa oli mukana hyvin vahvoja ja juonen kannalta relevantteja naishahmoja, jotka ohjailevat miespuolista päähenkilöä mielensä mukaan juuri niin kuin itse haluavat. Pidän tästä puolesta Vimman teoksissa suuresti. Äkkiseltään näyttää monesti siltä, että Vimman kirjat kertovat enemmän ja vähemmän pahoista luonnevioista kärsivistä tuhlaajapojista, mutta lopulta on kuitenkin aina selvää, että puikoissa istuu tosiasiassa miespäähahmoa huomattavasti vahvempi nainen. Tosin Gourmetissa loppuun asti nimettömänä pysynyt päähenkilö kyllä pyrkii uhmaamaan naistensa tahtoa, mutta huonostihan siinä lopulta käy. Tällä tarinalla on siis selkeä opetus..

Alivaltiosihteeri - Virallisuus täältä tähän - Pesunkestävimmät alkkarit 1990-2010, Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka

"Emme voi olla nauramatta, kun muistelemme sitä, kun kerrankin teimme 20 vuodessa yli 6000 radiohupailua! Kaikenlaista sitä voikin sattua!"

Jokin aika sitten tein jotain hyvin harvinaista: ostin äänikirjan omaksi, enkä vain normaaliin tapaani lainannut sitä kirjastosta. Kyseessä oli Alivaltiosihteerin Virallisuus täältä tähän -kokoelma (julk. 2010), joka juhlistaa Suomen pitkäikäisimmän sähköisen median huumoriohjelman 20-vuotismerkkipäivää. Tein tämän poikkeuksellisen ostoksen, koska Alivaltiosihteerin sanataituruus nyt vain on aivan omaa luokkaansa, ja Vesa Keskinen kaiken kukkuraksi sattui pyytämään alle kymmenen euroa tästä yli 600-minuuttisesta jättikokoelmasta.

Osa tämän boksin sketseistä oli minulle ennestään tuttuja aikaisemmin kuuntelemastani Virallisesta kirjasta (julk. 1996), mutta suurin osa oli minulle täysin tuoreita, kiitos vuosia kestäneen radionkuuntelulakkoni. Uusista tuttavuuksista muun muassa tämä sketsi toimi loistavasti:

Viime viikolla Radio Suomen luontoäänenä oli punarinta. Nyt ornitologian tohtori Kari Kona esittelee tämän viikon luontoäänen, muutosvastarinnan. Meille kaikille tuttu, ympäri vuoden Suomessa esiintyvä arkinen jurputtaja on tietenkin muutosvastarinta, consevativicus conservativicus. Muutosvastarinta viihtyy vanhoissa poteroissa, joihin se kaivautuu mahdollisimman syvälle. Tavalliselle luonnonkuluttajalle muutosvastarinta näyttäytyy tavallisesti silloin kun se kuulee jonkun uudistuksen tai organisaatiomuutoksen lähestyvän.

Muutosvastarinnan aistit ovat erittäin herkät. Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että se pystyy havaitsemaan lähestyvän organisaatiomuutoksen jopa kahdensadan metrin etäisyydeltä. Lintumaailman oudon linnun muutosvastarinnasta tekee se että se ei itse muni, vaan antaa muiden munia ja ilkkuu itse vieressä.

Viimevuosien kuntauudistussuunnitelmat ovat nostaneet maamme muutosvastarintakannan huippuunsa, ja nykyään muutosvastarintoja tavataan niin kerrostalojen yhtiökokouksista kuin työpaikkojen kahvihuoneista. Seuraavaksi kuulemme täysikasvuisen urosmuutosvastarinnan iloista jurputusta keväisessä organisaatiossa: "Ei käy, ei käy, ei käy! Ei tule onnistumaan, ei tule onnistumaan, ei tule onnistumaan! Ei käy, ei käy, ei käy! Ei tuo ennenkään ole toiminut.."

Tämä kymmenen cd-levyä sisältänyt boksi oli lähes täydellinen. Ainoa asia, mikä yllätti minut negatiivisesti, oli aiemmin julkaistusta Virallisesta kirjasta tyystin puuttuneet äänitehosteet, jotka pilasivat osan tämän kokoelman jutuista. Muun muassa erilaiset sireeniäänet, kimeä linnunlaulu ja kaoottinen tehdasmelu lähinnä peittivät sanataituruuden alleen, eivät tuoneet sitä paremmin esille.

Se mitä todella ihailen, on Heikuran, Frangénin ja Liikan tasaisen tuottoisa ja poikkeuksellisen pitkä ura. He ovat tehneet luovaa työtä demokraattisessa kolmen kimpassa jo neljännesvuosisadan ajan, eikä loppua näy. Aivan kuten Josper Knutaskin Virallisuus täältä tähän -kokoelman mukana olevassa vihkosessa toteaa:

Eräässä mielessä Alivaltiosihteeri-ryhmä on ainutlaatuinen: he käsikirjoittavat suurimman osan materiaalistaan yhdessä alusta loppuun. Tämä, että kolme ihmistä (kesälomia lukuun ottamatta) joka maanantai ja tiistai kahdenkymmenen vuoden ajan tapaavat toisensa ja kirjoittavat materiaalinsa yhdessä, on hyvin poikkeuksellista.

Knutaksen mukaan tällaista työskentelymetodia käyttävät maailmalla lähinnä amerikkalaiset sitcomit, ja niissä käsikirjoittajat vaihtuvat yleensä tiuhaan tahtiin. Niinpä on selvää, että Heikura, Frangén ja Liikka muodostavat ihailtavan tiiviin ja pitkäikäisen ryhmän.
- Respect!

P.S.

Tiedätkös muuten, millä tavalla Jari Tervon uutta Kekkos-kirjaa myydään Tampereella?

 - Kyllä minä tiedän.. Onkos likalla Tervon uutta kirjaa myyrä?

Hiljaiset sillat, Robert James Waller

"Kuin kaksi yksinäistä lintua jotka suunnistavat tähtien avulla laajojen autiomaiden halki olemme kaikkien näiden vuosien ja elämämme ajan kulkeneet toisiamme kohti"

Robert James Wallerin Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County, julk. 1992) on todellinen mielipiteidenjakaja. Yleisesti ottaen tätä oman aikansa bestselleriä joko kiitellään kyyneleet silmissä, tai halveksutaan intensiteetillä, joka vetää vertoja E.L. Jamesin Fifty Shades of Greyn nostattamaan paskamyrskyyn. 

Esimerkiksi Goodreadsissa tämä onnettomasta rakkaudesta kertova tarina näyttäisi saaneen lukijoilta usein joko alimman (yksi tähti) tai ylimmän (viisi tähteä) mahdollisen rankingin. Hiljaisia siltoja vihaavien leiri toivoi muun muassa mahdollisuutta antaa "negatiivisia tähtiä" ja ohjeisti yksityiskohtaisesti, miten niteen saa parhaiten poltettua ("Tear pages out of binding - I find seven pages at a time works best.."), kun taas Robertin ja Francescan rakkaustarinan mukaansa tempaamat Waller-fanit totesivat tuntevansa sääliä arvostelijoita kohtaan, ja suitsuttivat teosta todella suurella intensiteetillä. 

Nämä äärimmäiset Goodreads-arvostelut ovatkin erinomainen esimerkki siitä, miten internetin suoma anonymiteetti vapauttaa lukijoiden kielenkannat poikkeuksellisen hyvin. Ja hyvä niin, koska tässä tapauksessa lopputulos oli mitä viihdyttävin.

Syy siihen, miksi tällainen perus-harlekiini herätti noin voimakkaita tunteita, lienee sen huima menestys. Arvostelijoita taitaa hieman ärsyttää, että "tällainen roska" on yksi 1900-luvun myydyimmistä teoksista. Olisihan siinä innokkaimmallakin vihaajalla melkoinen polttaminen, kun Hiljaisia siltoja on myyty maailmanlaajuisesti 50 miljoonaa kappaletta. 

Vain yhdestä asiasta kaikki näyttävät olevan pitkälti samaa mieltä: Clint Eastwoodin Hiljaisista silloista tekemää elokuvasovitusta pidetään kirjaa selvästi parempana. Kuten Goodreadsissa Keith-nimimerkin suojissa esiintyvä, Wallerin kirjalle yhden tähden antanut lukija kirjoitti: 

The best line I ever saw concerning this book is from a reviewer of the Clint Eastwood movie of it, something about how amazing it was that Eastwood could make a silk purse out of such a sow's ear of a book.

Itselleni Hiljaiset sillat ei ollut maailmoja mullistava lukuelämys, jollaista teoksen takakansi ("..tarina joka palauttaa uskon rakkauteen") lupaili, mutta toisaalta huomasin kyllä ärtyväni, kun Francesca ja Robert eivät lopulta päätyneetkään yhteen. Jotain tämä siis minussa kosketti.

Patanjalin Yoga-Sutra - Joogan filosofia, Måns Broo

Maailman vanhin jooga-raamattu yllätti 

Osallistuin juuri elämäni viidennelle astangajoogaleirille, ja sieltä mukaani tarttui maailman vanhin pelkästään joogaan keskittyvän teos, Patanjalin Yoga-sutra (julk. noin 350 jKr.). Olen jo vuosia ollut hyvin tietoinen tästä joogafilosofian kivijalasta, ja nyt voin vihdoin tyytyväisenä kertoa lukeneeni sen! Kyseessä on vieläpä ainoa suoraan alkuperäiskieli sanskritistä tehty suomennos (julk. 2010), jonka takana on Åbo Akademin uskontotieteen laitoksen opettaja ja joogalehti Anandan päätoimittaja, Måns Broo.

Pidin Broon tavasta kirjoittaa. Akateeminen tausta näkyi paitsi alkuperäistekstin suorana käyttämisenä, myös objektiivisuutena ja harkittuna kriittisyytenä, lehtitausta taas selkeytenä ja soljuvuutena. Monesti Broo esimerkiksi avasi vaikeaselkoisia tekstejä käytännönläheisillä esimerkeillä, ja pyrki sitomaan sutrat toisiinsa tekemällä viittauksia eteen- ja taaksepäin aina sopivan paikan tullen.

Jos tarkkoja ollaan, on Yoga-sutra itsessään vain 196:n, aforismimaisen lauseen pituinen. Suurin osa tämän 246-sivuisen kirjan tekstistä koostuukin sutrille elintärkeistä kommentaareista, joita ilman itse sutria on pitkälti mahdoton ymmärtää. Kirjan alussa Broo vertaakin sutria luentomuistiinpanoihin ja kertoo, että Intiassa sutra-teoksia opiskellaan yhä niin, että oppilas opiskelee aluksi sutrat ulkoa, ja tämän jälkeen opettaja avaa niiden sisällön oppilaalleen omin sanoin.

Mitä Patanjalin Yoga-sutrien sisältöön tulee, täytyy minun myöntää yllättyneeni. Mukana oli toki odotettavia viisauksia, kuten Om-tavun merkityksen avaus, ja sutra, jossa sanotaan: "Jooga on mielen toimintojen pysäyttämistä". Nämä eivät kummastuttaneet. Myös eettinen koodisto, ja tarinat joogan kautta saavutettavista yliluonnollisista kyvyistä, kuten taidosta muuttua näkymättömäksi tai lentää, olivat odotettavissa. Se, mikä minut yllätti, oli Patanjalin negatiivinen suhde aineelliseen maailmaan ja ihmiskehoon. 

Aiempien joogasta lukemieni kirjojen perusteella odotin löytäväni lempeitä ja positiivisia sanoja kehon ja mielen yhteen sulauttamisesta, mutta törmäsinkin ohjeisiin, joiden avulla saavutetaan erillisyys. Tunnetta voi verrata siihen, kun leppeän ja silotellun rippileirin jälkeen erehtyy lueskelemaan Vanhan Testamentin tulikivenkatkuisia uhkauksia. Ristiriidan nykypäivän länsimaisen joogakulttuurin ja Patanjalin Yoga-sutran välillä oli havainnut myös niin ikään tästä Måns Broon käännöksestä blogannut Saija Sillanpää.

En tiedä, minkälaista filosofiaa pohjimmiltani odotin, mutta Yoga-sutrat, joka edustaa yhtä hindulaisuuden kuudesta klassisesta filosofiasta, on pohjavireeltään hyvin kaukana esimerkiksi lempeästä ja maailmoja syleilevästä tiibetin-buddhalaisuudesta, johon olen Pema Chödrönin teoksien kautta tutustunut. Tiibetin-buddhalaisuudessahan uskotaan, että yksikään ihminen, asia tai tapahtuma ei ole pohjimmiltaan yksiselitteisen paha, ja korkein päämäärä on sulautua yhteen, ymmärtää, ettemme ole erillisiä entiteettejä. Samkhyaan oppinsa pohjaava, monessa kohtaa buddhalaisuutta kritisoiva Patanjali taas korostaa maailman pahuutta ja elämän tuottamaa tuskaa, ja kehottaa pyrkimään täydellisen pesäeron tekemiseen tuosta kaikesta. Jooga on vain väline lopullisen päämäärän, erillisyyden, saavuttamisessa. Kuten 16. sutrassa todetaan: "heyam duhkham anagatam - Tuleva tuska on vältettävä".

Parasta Patanjalin Yoga-sutrassa olivat rauhallinen pohjavire, ja aivoja stimuloivat ajatusleikit muun muassa siitä, miten ihmismieli toimii, kuinka havainnot ulkomaailmasta syntyvät ja millainen maailmankaikkeuden rakenne on. Patanjalin mukaanhan maailmassa on varsinaisen maan (bhurloka) ohella useita eri tasoja, muun muassa kuusi erillistä helvettiä ja seitsenosainen manala, sekä viisiosainen taivas. Mainittakoon vielä, että näistä tasoista löytyy esimerkiksi ihmissyöjiä, demoneita ja puoli-ihmisiä. Yhtenä kommentaattoreista toimineen B.K.S. Iyengarin mukaan tämä maailmankaikkeuden makrokosmos on myös rinnastettavissa ihmiskehon mikrokosmokseen.

Lyhyesti Yoga-sutraa voisi kuvailla yllättäväksi yhdistelmäksi muinaista psykologiaa, filosofiaa, uskontoa ja myyttejä. En usko tämän teoksen vaikuttavan omaan vakaumukseeni (perus-luterilainen) tai edes joogaharrastukseeni juurikaan, mutta oli kiehtovaa tutustua näinkin erilaiseen ja itselle vieraaseen maailmankatsomukseen.

Toinen, Tuomas Vimma

 Meta, metampi, Toinen

Tuomas Vimman esikoisteos, Helsinki 12 (julk. 2004), oli aikoinaan kohuttu, paljon huomiota saanut romaani. Niinpä Vimma intoutui kirjoittamaan siitä fiktiivisen metaromaanin, Toisen, (julk. 2005), jossa "paljastuu", että Vimma olikin vain sätkynukke, ja todellisuudessa menestysromaanin on kirjoittanut hänen tyttöystävänsä, näyttävä ja älykäs, mutta julkisuutta vihaava ja siksi haamukirjailijan roolissa viihtyvä Indigo. Vimma itse ei ole edes lukenut tyttöystävänsä kirjaa kunnolla läpi, vaikka promoaa sitä aktiivisesti. Tämä meta-asetelma oli hauska. Vähän kuin Vimma olisi kävellyt oman itsensä takana, ja heitellyt kiviä takaraivoonsa.

Vimmalle tyypillisesti Toinen on villi ja hedonistinen teos, jossa yhdistetään sujuvasti kerskakulutus, seksi, ruoka, muotivaatteet ja kaikkien mahdollisten yhteiskunnan sääntöjen rikkominen. Erityisesti kirjan kolmas päähenkilö, Vimman umpirikas ystävä Ronja, tekee juuri niin kuin itse haluaa, olipa kyseessä sitten villin karhunpennun haltuunotto, oman aivokuoren lamauttaminen, feederismi, tai kyseenalaiset poliittiset mieltymykset. Tosin sen verran Vimma toki tulee vastaan, että hän näyttää lukijalle myös Ronjan tekemien valintojen haittapuolet ja jälkiseuraamukset.

Kuten muissakin Vimmalta lukemissani teoksissa, myös tässä otettiin kantaa johonkin kyseenalaiseen alaan. Tällä kertaa kritiikin kohteena oli sensaatiolehdistö, ja erityisesti kaikkien suomalaisten tuntema Seiska. Näkökulma ja sävy oli tällä kertaa kuitenkin erilainen, kuin Raksassa ja Helsinkin 12:ssa, joissa läpimätää alaa tarkastellaan sisäpuolelta käsin. Nyt Vimma nimittäin asetti itsensä ulkopuolisen uhrin asemaan, ja kritiikkikin oli mahdollisesti tästä johtuen tavallista hampaattomampaa. Lisäksi valitun alan lieveilmiöt olivat ennalta tuttuja, ja siksi kovin yllätyksettömiä. Juorutoimittaja Rauni Näätävaaran edesottamukset eivät siis valitettavasti saaneet aikaan samanlaista wow-efektiä, kuin rakennusalan ja mainosalan synkemmän puolen esittely:

Kyllä mä olin omassa mielessäni ollut varautunut siihen, että media kiinnostuis musta. Jotenkin olin vain naivisti kuvitellut sen tarkoittavan haastattelupyyntöjä ja satunnaisia nimmarinruinaajia. Massiivinen ajojahti, jonka kohteeksi olin joutunut, oli jotain mistä en ollut pahimmissa painajaisissanikaan uneksinut.

- I've heard it, I've heard it, I've heard it.. Lopun kosto oli sentään vimmamaisen näyttävä ja yliampuva.

Liitto, Tuomas Kyrö

Kyrö vakavana

Suomen kärkikirjailijoihin kuuluva Tuomas Kyrö on aiemmin ollut minulle tuttu lähinnä Mielensäpahoittajista ja Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmasta, ja minun silmissäni hän onkin aina ollut ennen kaikkea huumorimies, koko kansan oma karvahattu. Niinpä yllätyinkin melkoisesti, kun kuuntelin tämän, Finlandia-palkintoehdokkaanakin olleen Liitto-teoksen vuodelta 2005. 

Vaikka äänikirjan takakannessa tarinaa kuvailtiinkin tragikoomiseksi, en itse juurikaan komiikkaa havainnut. Nyt uitiin syvissä vesissä. Osa sota-aikaan sijoittuvista kohtauksista oli suorastaan pysäyttävän raakoja ja puistattavia, vaikka Mielensäpahoittajan taustalla leijuva henki lievensikin tunnelmaa. Olisikin ollut mielenkiintoista tietää, miten paljon synkempänä olisin tätä romaania pitänyt, jos se ei olisi ollut juuri Kyrön kirjoittama.

Sinällään Liitossa on paljon samaa kuin Mielensäpahoittajissakin; menneet vuosikymmenet ovat tarinoissa läsnä joko konkreettisesti, tai ainakin muistoina. Ja ennen kaikkea: päähenkilöt ovat sympaattisia ja rehtejä puurtajia, mutta heillä on vaikeuksia kommunikoida läheistensä kanssa, tuppisuisia suomalaismöllejä kun ovat. 

Liitto on kerännyt kirjabloggarien keskuudessa pääosin kiitosta. Kerrontaa ja kieltä on kehuttu, ja mitä äänikirjaversioon tulee, totesi esimerkiksi Amma omassa arviossaan, että kahden eri lukijan (Veikko Honkanen ja Päivi Akonpelto) käyttäminen oli onnistunut ratkaisu, joka toi tarinaan lisäsyvyyttä. Itse olen pitkälti samoilla linjoilla, vaikka minulle Mielensäpahoittaja onkin silti edelleen ykkönen, mitä Kyrön tuotantoon tulee. Noissa kirjoissa kun on jotain uniikkia tähän verrattuna. Koska onhan toki selvää, että Liiton kaltaisia teoksia on julkaistu Suomessa useita, ja esimerkiksi niin ikään Suomen sota-ajoista kertova Katja Ketun Kätilö (julk. 2011) oli minusta kokonaisuutena kiehtovampi. 

The Love Secret, Dr. Sue Johnson

"Splendid isolation is for planets, not people"

Toisinaan minua hieman harmittaa, että en suuntautunut yliopisto-opinnoissani sosiologian tai psykologian pariin. Tätä erinomaista, ihmissuhteita käsittelevää The Love Secret - The Revolutionary New Science of Romantic Relationships -kirjaa (julk. 2014) lukiessani huomasin jälleen ajautuvani näiden ajatuksien pariin kerta toisensa jälkeen, sen verran mielenkiintoiselta ja merkitykselliseltä kliinisen psykologian professorina ja parisuhdeterapeuttina kunnostautuneen Sue Johnsonin työ ja sen tulokset vaikuttavat.

Kirjana the Love Secret voi kantensa ja nimensä perusteella vaikuttaa kevyeltä huuhaalta, mutta sitä se ei todellakaan ole. Teos on kyllä populaari, mutta se perustuu vankkaan tutkimustietoon, joka käy hyvin ilmi paitsi itse tekstistä, myös niteen lopusta löytyvästä, noin 30-sivuisesta lähdeluettelosta, jossa listataan massiivinen määrä tieteellisiä teoksia, julkaisuja ja tutkimuksia, joihin Johnson näkemyksensä pohjaa. Mukana on muun muassa paljon aivojen toimintaa (peilineuronit, oksitosiini, vasopressiini..) käsittelevää tietoa.

"We live in the shelter of each other"

The Love Secretissä Johnson haastaa nykyajan länsimaiselle yhteiskunnalle tyypillisen individualistisen yksinpärjäämisen ihanteen, jonka mukaan on heikkous tarvita muita ihmisiä ja kärsiä yksinäisyydestä, saati tuntea eroahdistusta:

The message touted by popular media and therapists has been that we're supposed be in total control of our emotions before we turn to others. Love yourself first, and then another will love you. Our new knowledge stands that message on its head. "For humans," says psychologist Ed Tronick of the University of Massachusetts, "the maintenance of {emotional balance} is dyadic collaborative process." In other words, we are designed to deal with emotion in concert with another person - not by ourselves.

..To be human is to need others, and this is no flaw or weakness.

Syy, miksi ihminen tarvitsee muita, on biologinen, ja pohjautuu primääriin selviytymisvaistoon. Ihmisvauvat syntyvät avuttomina, ja ovat pitkään täysin riippuvaisia vanhemmistaan. Niinpä luonto on ohjelmoinut ihmisaivot niin, että lapsen ja äidin välille syntyy vahva, molemminpuolinen side. Tämä side on elintärkeä koko ihmislajin selviytymiselle:

The first and foremost instinct of humans is neither sex nor aggression. It is to seek contact and comforting connection.

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan tämä tarve ei katoa, vaikka ihminen aikuistuu. Kiintymyksen kohde vain vaihtuu vanhemmista rakastettuun:

We've long assumed that as we mature, we outgrow the need for the intense closeness, nurturing, and comfort we had with our caregivers as children and that adults, the romantic attachments we form are essentially sexual in nature. This is complete distortion of adult love. Our need to depend on one precious other - to know that when we "call", he or she will be there for us - never dissolves.

.. Adult romantic love is an attachment bond, just like the one between mother and child.

Tämän seurauksena turvallinen, läheinen ja toimiva ihmissuhde tai sen puute on suurin yksittäinen määrittävä tekijä, joka vaikuttaa ihmisen psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin:

In terms of mental health, close connection is the strongest predictor of happiness, much more so than making masses of money or winning the lottery. It also significantly lessens susceptibility to anxiety and depression and makes us more resilient against stress and trauma.

..Consistent emotional support lowers blood pressure and bolsters the immune system.

..A good relationship , says psychologist Bert Uchino of the University of Utah, is the single best recipe for good health and the most powerful antidote to aging.

"Nature has desingned us so that physical closeness easily and inexorably slips into bonding and caring"

Parisuhdeterapeuttina kymmeniä vuosia toiminut, ja menestyksekkään "Emotionally Focused Couple Therapyn" kehittänyt Johnson liputtaa pitkien, läheisien ja yksiavioisten parisuhteiden puolesta:

All of us may not be destined for a single, lifelong relationship, but we are naturally monogamous.

..Polygamy exists in more primitive cultures mainly because men are few and because lack of education, equality, and opportunity prevents women from supporting themselves and their children on their own. 

..monogamy tends to be the rule in those who must invest time and effort to ensure survival of their offspring and the species as whole. 

Johnsonin mukaan merkittävää on, että sekä ihmisillä, että yksiavioisilla eläinlajeilla aivot erittävät rakkaushormoninakin tunnettua oksitosiinia. Samasta syystä yhdenyönjutut, parinvaihto ja polyamoria tuottavat usein ongelmia. Lisäksi Johnson huomauttaa, että tutkimusten mukaan vahva henkinen side ja yksiavioisuus johtavat parempaan seksiin: 

Secure lovers have the capacity to be playful and adventurous throughout their relationship. This is borne out by a recent survey of sex in America by University of Chicago researchers who found that sexual satisfaction and excitement for both men and women increases with emotional commitment and sexual exclusivity.

"There is fluoride in our water to prevent tooth decay... we need empathy in our water to prevent social decay"

Teoksensa lopussa Johnson nostaa aihepiirinsä kiehtovalla ja puhuttelevalla tavalla yleiselle, yhteiskunnalliselle tasolle. Hän kritisoi nykyajan sosiaalisesti fragmentoitunutta, teollistunutta yhteiskuntaa, jossa ahneus ja narsismi rehottavat, ja monet kärsivät yksinäisyydestä:

When as a society we fail to grasp, honor and nurture our need for emotional connection, we pay a huge price. Without loving attachment, we lapse the morass of depression and anxiety that increasingly characterizes affluent Western cultures.

..out-of-control anxiety and high levels of depression are natural consequences of emotional separation and disconnection. 

Johnson peräänkuuluttaa yhteiskunnan vastuuta. Henkisesti hyvinvoivat kansalaiset kun luovat paremman ja sallivamman yhteisön:

Secure relationships with parents and partners make for more compassionate and caring citizens, who will be more tolerant of those who are not like them.

..Surveys find the greatest reported well-being and happiness not in the wealthiest nations but in those with the highest level of trust among citizens and the most bonding-friendly social policies.

Nykytilanteen korjaamiseksi Johnsonilla on useita ideoita. Hän muun muassa ehdottaa, että osa siitä 641 miljoonasta dollarista, joka Amerikassa vuosittain käytetään tupakoinnin vastaiseen kampanjointiin, voitaisiin ohjata yksinäisyyden ehkäisemiseen. Tutkimukset kun osoittavat, että yksinäisyys on terveydelle vaarallisempaa kuin polttaminen.

Suosittelen The Love Secretin lukemista lämpimästi. Vaikka toisinaan tekstin "tässä ja tässä yliopistossa tehty tutkimus on osoittanut, että.." -poljento puuduttikin, oli ydinsanoma humaani, koskettava ja mielenkiintoinen. Everyone must not stand alone, vaikka Madonna on joskus muuta väittänytkin.

Liberté, égalité, fraternité!