keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Hevosen taju, Ville Virtanen




Groteskein ja hämmentävin hevosromaani, jonka olen koskaan lukenut


Kun näin Ville Virtasen Hevosen taju -teoksen (julk. 2013) lähikirjastoni palautuskärryssä, oli ensireaktioni: "Vau! Ihan uskomattoman kaunis kirja! Pakko lainata.". Kysyin saman tien luottokirjastonhoitajani mielipidettä tästä poikkeuksellisen upeasta ja kiinnostavan oloisesta niteestä. Ratsastusta harrastavan kirjastotädin vastaus oli kuitenkin nihkeä: "En tykännyt, meni liian erikoiseksi ja oudoksi. Mutta lue itse.." Ja minähän luin. Mitäpä muuta tällainen hevosia viimeiset 21 vuotta omistanut elämäntaparatsastaja ja kirjaholisti voisikaan tehdä. Sen verran harvoin vastaan kuitenkaan tulee aikuisille suunnattuja hevosromaaneja. 

Puoleen väliin asti Hevosen taju toimikin ajoittain liian kikkailevaa ja raskasta kieltä lukuun ottamatta hyvin. Se oli särmikäs, asiantunteva ja ihon alle menevä tarina Flon ja Eliaksen elämästä heidän suurella hevoskauppatallillaan. Kaikesta näki, että Virtanen todella tuntee hevosmaailman perinpohjin. Tekstissä vilahti muun muassa Niinisalo, tuo minullekin hyvin tuttu hevosurheilun keskus, jossa olen monesti käynyt katsomassa oman ponini kisasuorituksia. Elävästi kirjoitettuja tilannekuvauksia ratsastuskilpailuista ja tallielämästä oli ilo lukea, ja monesti liikutuinkin. Erityisesti Eliaksen Liisa-tammaan liittyvät lapsuusmuistot osuivat ja upposivat, samoin kuvaukset salaperäisestä akhaltektammasta kiehtoivat: 

Muu vilinä lakkasi olemasta: oli ainoastaan tamma, Elias ja heidän välisensä kontakti. Hevosen suunnalta humisi, se oli jotain taikaa, vähän pelotti, että taika särkyisi. Hän oli ensimmäistä kertaa kohdannut elämänsä hevosen. Hän oli päässyt perille siihen kohtaan, mistä hänen tiensä oli alkava. Hän oli saanut aavistuksen lahjastaan: kun Elias kuiskaa, hevonen kuuntelee, kun hevonen kuiskaa, Elias kuulee. Hevosen taju.

Oli myös hyvä, että Virtanen nosti teoksessaan esille hevosbisneksen varjopuolet, joista hänellä on omakohtaista kokemusta. Nuorena miehenä hollantilaisella kauppatallilla hevosia ratsuttanut Virtanen ei voi hyväksyä hevosten kohtelua pelkkinä rahanteon välineinä. Tämä kanta välittyy vahvasti myös Hevosen taju -kirjan sivuilta.

Hyvän maun rajat ylittyivät


Valitettavasti pitkään hyvin kasassa pysynyt ja mielenkiintoinen tarina alkoi loppua kohden muuttua varsin vaivaannuttavaksi. Kuten Sallan kirja-arvostelua kommentoinut anonyymi totesi: 

Ratsastus- ja hevoskirjana minusta oivallinen kirja puoliväliin saakka, mutta sitten tapahtuu jotain, jota nimittäisin "pakkotaiteeksi". Ihan kuin kirjailijalle olisi yhtäkkiä tullut paniikki siitä, ettei hevoskirjan kirjoittaminen riitäkään, eikä  se ole oikeaa kirjallisuutta "ja että lapasesta pitää lähteä ja kunnolla, että tulee uskottavaksi kirjailijaksi".

Samainen anonyymi kertoi, että hänellä oli ollut vaikeuksia jaksaa lukea kirja loppuun asti. Itse huomasin saman, vaikka yleensä rakastankin fantasiaa, ja hieman outoja tarinoita. Kirjan alkupuolen kävin läpi tarkasti, jokaista sanaa maistellen. Lopussa lukeminen muuttui kuitenkin ajoittain vaivaantuneeksi selailuksi ja hyppimiseksi, enkä enää saanut itseäni keskittymään, koska Virtanen vei minua paikkoihin, joihin en halunnut mennä.

Tarinan loppu oli toki moraaliselta viestiltään looginen ("olet kohdellut hevosia väkivaltaisesti, ja nyt sinun on aika maistaa omaa lääkettäsi"), mutta toteutus meni minusta liian pitkälle. Se oli kertakaikkiaan liian atavistinen, vaivaannuttava ja outo. Mieleeni tuli lähinnä Madonnan Confessions Tour vuodelta 2007:

Voi. Voi voi.

maanantai 8. syyskuuta 2014

JORDAN - A Whole New World, Katie Price




Salainen paheeni: Iso-Britannian kuuluisimman glamourmallin elämänkerrat


Pari viikkoa sitten suunnitteilla olevan väitöskirjani tutkimussuunnitelman ajoittain kuivahko lähdekirjallisuus aiheutti vastareaktion: huomasin kaipaavani jotain todella kevyttä, helppoa ja viihteellistä luettavaa. Niinpä nappasin kirjahyllystäni jo kertaalleen luetun JORDAN - A Whole New World -pokkarin (julk. 2007), yhden viidestä glamourmallina maineeseen kohonneen Katie Pricen elämänkerroista. Nämä tapahtumarikkaat ja tunnepitoiset girl talk- hengessä kirjoitetut vuodatukset ovat kuin pinkki ja pörröinen peite, johon on toisinaan mukava kääriytyä. 

Teksti on niin avointa, että melkein tuntuu, kuin Katie olisi läheinen ystävätär, jonka kanssa istuskellaan takkatulen ääressä viiniä siemaillen, henkilökohtaiset tunteet ja tapahtumat jakaen, oli sitten kyse viimeisimmistä rakkauskuvioista, akuutista hiuskriisistä, tai vaikkapa työhuolista. 

Rakkaustarinan nousu ja tuho


JORDAN - A Whole New World on järjestyksessä toinen Katie Pricen elämänkerta. Omissa silmissäni kirja jakautuu aikaan ennen ja jälkeen Katien ja hänen aviomiehensä (nykyään ex-avoimiehensä) Peter Andren ensimmäisen lapsen, Junior-pojan syntymän. Salamarakkauden sekopäinen huuma ja onni vaihtui nimittäin surullisen nopeasti raskaudenjälkeiseen masennukseen, josta alkoi lopulta suhteen hajoamiseen ja avioeroon johtanut laskukierre:

Ten days after Junior was born Pete, Harvey, the baby and I did a shoot for OK! magazine. I must have looked like the perfect mother who had it all - beautiful new baby, loving fiancé and fabulous wedding to look forward to. But as I smiled away I felt this searing pain inside me - it wasn't all perfect.

Nykyajan julkkiksia on toistuvasti verrattu muinaisiin kreikkalaisiin jumaliin: heitä seurataan ja jopa palvotaan, mutta he ovat kuitenkin hyvin inhimillisiä, ja kaikkea muuta kuin täydellisiä. Omalla tavallaan itselleen miljoonaomaisuuden kerännyt ja kotimaassaan äärimmäisen tunnettu Katie Pricekin on moderni kreikkalainen jumalatar: hyvin menestynyt, mutta ei kuitenkaan ihailtava, kiiltokuvamainen hahmo, vaan kaikessa haavaoittuvaisuudessaan, kostonhimossaan (laulajattaret Gina G & Javine saivat tässä kirjassa osansa..) ja kompleksisuudessaan hyvinkin inhimillinen.

torstai 4. syyskuuta 2014

FAIL





Palauttamisen vaikeus


Yksi kirjaston kätevimmistä ominaisuuksista on palautusluukku. Ei tarvitse ajoittaa menojaan kirjaston aukiolojen mukaan, ja elämä muuttuu näin kaikin puolin helpommaksi. 

Paitsi jos...

Lainattu (ääni)kirja onkin niin massiivinen, että se ei mahdu palautusluukusta sisään. Ja voin kertoa, että tämä ei ole ensimmäinen kerta. Paksun niteen voi aina avata keskeltä, ja näin puolittaa epäonnistumisen uhan, mutta valtaisat, nähtävästi vailla minkäänlaisia enimmäismittoja olevat äänikirjaboksit eivät moiseen taivu. Hitto vie! 

Monet kirjabloggarit ovat kritisoineet Stieg Larssonin rönsyilevää ja venyttelevää kirjoitustyyliä - asiat voisi sanoa lyhyemminkin. Tällä hetkellä olen sattuneesta syystä täysin samaa mieltä.


Niin lähellä.. mutta ei.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Pari kirjavinkkiä joogaharrastajille: Yoga Dharma & Yoga Yãjñavalkya




Kurkistus Suomen tunnetuimman astangajoogaopettajan kirjahyllyyn


Osallistuin elokuun alussa Petri Räisäsen astangajoogaretriitille Hämeenkyrössä sijaitsevassa Frantsilan Hyvän Olon Keskuksessa. Retriitti oli elämäni neljäs. Mysore-tyylisten joogatuntien, tekniikkatuntien, hengitysharjoitusten ja meditaation ohella istuimme myös alas keskustelemaan. Ja mikäs sen luontevampi tapa aloittaa juttutuokio, kuin tutustua pariin merkittävään joogateokseen! Kirjat olivat minulle ennestään vieraita, mutta herättivät mielenkiintoni.

Vaikka jooga onkin monille ennen kaikkea yhtä kuin fyysinen asanaharjoitus, jonka oppii parhaiten tekemällä, voi siitä niin halutessaan löytää myös paljon muita mielenkiintoisia tasoja, kuten hengitysharjoitukset, ja joogafilosofian monine eri vivahteineen. Merkittävää on huomata, että kyse on nimen omaan filosofiasta, ei uskonnosta. Petriä lainatakseni: jooga sopii kaikille, uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta. Joogin pitää pystyä olemaan kuin kotonaan niin kirkossa, kuin moskeijassakin. Niin haluttaessa joogaa voidaan toki käyttää oman uskonnollisen vakaumuksen tukena. Esimerkiksi monet luostareissa asuvat nunnat ja munkit harrastavat joogaa.




Yoga Dharma, Hamish Hendry


Yoga Dharma (julk. 2014) on Iso-Britannian kuuluisimman astangajoogaopettajan, Hamish Hendryn, käsialaa. Sri K. Pattabhi Joisin oppilaana kunnostautuneen Hendryn kirjassa keskitytään joogafilosofiaan, ei niinkään asanoihin. Yoga Dharmaa on kehuttu vuolaasti muun muassa Elephant Journal -lehdessä, mutta sen voi ostaa tällä hetkellä ilmeisesti vain suoraan Hamish Hendryltä itseltään.

Ulkoasultaan riisuttu kirja alkaa sanoilla:

Before you start reading this book breathe long and deep. This is the only practice in this book and may be the most important.





Yoga Yãjñavalkya, kääntänyt A. G. Mohan


Yoga Yãjñavalkya on ikivanha, sanskritin kielestä käännetty joogakirjallisuuden klassikko, johon viitataan joogamaailmassa toistuvasti. Sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä koskaan kirjoitetuista joogateoksista. Yoga Yãjñavalkyassa Yãjñavalkya-niminen mies kertoo vaimolleen Gãrgille joogan kahdeksasta haarasta, jotka ovat yama, niyama, ãsana, prãnãyãma, pratyãhãra, dhãranã, dhyãna ja samãdhi. Kyseessä on syvällinen katsaus joogafilosofiaan.

Tämän käännöksen (julk. 2013) takana on modernin joogan perustajana pidetyn Sri T Krishnamacharyan opissa ollut A. G. Mohan.

Mohanin käännöstä on kiitelty muun muassa näin:

It takes a great deal more than knowledge of Sanskrit to make an accurate and meaningful translation of any of the ancient yoga texts, such as the Yoga Sutras of the Yoga Yajnavalkya. Only trough his long experience and study with Krishnamacharya and subsequent untiring scholarship has A. G. Mohan prepared himself adequately for this task. No other active yoga teacher can match Mohan's depth of knowledge and understanding of these texts. We are grateful to him for his lucid translation. 

tiistai 2. syyskuuta 2014

Tyttö joka leikki tulella, Stieg Larsson





Kakkososasta polvi paranee


Olen Stieg Larssonin hengästyttävien Millenium-elokuvien suuri ihailija. Filmien taustalta löytyvien teosten suhteen en kuitenkaan ole ollut yhtä haltioitunut. Ensimmäinen osa, Miehet jotka vihaavat naisia, oli minusta niin hidastempoinen ja rönsyilevä, että melkein palautin trilogian kaksi seuraavaa osaa takaisin kirjastoon kuuntelemattomina. Pari kuukautta nuo massiiviset äänikirjaboksit matkustivatkin autoni ovilokerossa koskemattomina, ja pölyä keräten.

Mutta kuinkas sitten kävikään.. Aloitin kakkososan, Tyttö joka leikki tulella (Flickan som lekte med elden 2006/2007), kuuntelun lopulta kaikesta huolimatta, ja äkkiä kaikki vaan klikkasi. Mikä onni! Nyt tarina rullasi paljon suuremmalla energialla eteenpäin, ja verkossa tempoili juuri sopiva määrä enemmän ja vähemmän epämääräisiä ja epäilyttäviä hahmoja: salaperäinen Zala, äärimmäistä individualismia edustava Lisbeth Salander, uhkaava valkoinen jättiläinen, kaiken keskellä luoviva, aina yhtä kevytkenkäinen ja jokseenkin turhautunut Mikael Blomkvist.. Toimii.

 Salla kritisoi omassa arviossaan hahmojen pitkälle vietyä mustavalkoisuutta ja äärimmäisyyttä. Ymmärrän täysin, mistä Salla puhuu; osa hahmoista vaikutti lähinnä piirroselokuvasankareilta, joista tuli mieleen milloin Harry Potter -kirjojen Voldemort, milloin taas Marvelin sarjakuvista ja elokuvista tuttu Hulk. Esimerkiksi Lisbethin yli-inhimilliset kyvyt lähes kaikessa mihin hän ryhtyi, ja pitkälle viety nihilismi olivat kieltämättä kombinaatio, joka sai minunkin kulmani ajoittain kohoamaan epäuskosta. Melkein sitä jo odotti, milloin Larsson paljastaa, että Salanderia on purrut radioaktiivinen hämähäkki, tai tyttö on nuorena tippunut taikajuomapataan.

Toisaalta Lisbethin taustoja ja geeniperimää valottanut juoni kyllä selittikin naisen poikkeavia henkisiä ja fyysisiä attribuutteja melko tyhjentävästi. Äärimmäiset hahmot eivät muutenkaan minun silmissäni syöneet tarinan nautittavuutta, koska mielestäni ne sopivat hyvin jo itsessäänkin äärimmäiseen tarinaan.

Aika on tehnyt tehtävänsä


Yksi, melkoisen triviaali seikka minua kuitenkin häiritsi: ajan hammas ei ollut kohdellut alun perin nykyaikaan jämäkällä otteella sijoitettua tarinaa kovinkaan hellästi. Ajat sitten haudattu, nyt jo jokseenkin vaivaannuttava Millenium-hype muistutti itsestään tuon tuostakin, kiitos Mikaelin kökösti nimetyn Millenium-lehden.
- It might have seemed like a good idea at the time..

Lisäksi vahvasti uusimpaan ja hienoimpaan teknologiaan nojaava juoni herättää vuoden 2014 kuuntelijassa ajoittain lähinnä huvittuneisuutta. Varsinkin Lisbethin monimutkaiset langaton netti -viritykset vain naurattivat, ja muuttivat parin tiukan kohtauksen tunnelman ikävän surkuhupaisaksi, vieden huomion itse tapahtumilta. Lisäksi Lisbethin ostama, "peräti" 18-tuumainen, tuliterä televisio sai pokkani pettämään totaalisesti. Nämä toistuvat viitteet vanhentuneeseen teknologiaan tuottivat samanlaisen ummehtuneen olon kuin ne hetket, kun kirjaston poistohyllyä silmäillessä katse sattuu osumaan Windows 98 -käyttöjärjestelmän opaskirjaseen.

Kaiken kaikkiaan Tyttö joka leikki tulella oli kuitenkin niin addiktoiva kuuntelukokemus, että aloitin heti sen loputtua kolmannen osan, Pilvilinna joka romahti, kuuntelun. Juoni yksinkertaisesti jäi liian kiinnostavaan kohtaan, jotta voisin edes harkita minkään muun äänikirjan valitsemista. Elokuvien katselustakin on onneksi jo sen verran aikaa, että en muista enää, miten kaikki menikään. 

maanantai 25. elokuuta 2014

Lukutaidoton joka osasi laskea, Jonas Jonasson




Hieman erilainen migranttitarina


Afrikkalainen, äärimmäisen köyhiin oloihin syntynyt ja vanhojen miesten ahdistelema tyttö, joka ajautuu paperittomana Ruotsiin.. Kuulostaa pahaenteiseltä. Kaikkihan sen tietävät, miten tällaiselle päähenkilölle yleensä käy, ja mihin sävyyn tällainen tarina aina kerrotaan..

Tai niinhän sitä luulisi. Jonas Jonassonin Lukutaidoton joka osasi laskea -teoksen (julk. 2014) päähenkilö, etelä-afrikkalaisesta Soweton slummista kotoisin oleva Nombeko Mayeko, on nimittäin kaikkea muuta kuin avuton uhri, ja vähintäänkin persoonallinen tarina kerrotaan humoristisella otteella, kieli poskessa. Tummia sävyjä on toki pohjalla, mutta niiden ei anneta ottaa valtaa. Tästä tuttujen aineksien raikkaasta käyttötavasta annan Ruotsin ykköshumoristiksi nimetylle Jonassonille ison plussan. Lisäksi Jonasson tekee rohkean vedon ottaessaan pilailun kohteeksi myös Ruotsin kuninkaalliset, jotka ovat osalle ruotsalaisista humoristeista enemmän tai vähemmän tabu. Freesi, erilainen ja rohkea kirja siis. 

Jos tätä Jonassonin kirjaa johonkin pitäisi verrata, niin mainittakoon, että jokseenkin persoonallisia missioitaan eteenpäin vieneet valtavirrasta poikkeavat päähenkilöt (joista kaksi oli todella ärsyttäviä) toivat mieleeni Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen -kirjan kajahtaneen keskushahmon, Mikon/Mikaelin. Samoin suosikkihumoristini Erlend Loen teoksista voi löytää useita tämän kategorian omaperäisiä sankareita, joista esimerkkinä mainittakoon metsään erakoituva, huippusympaattinen Doppler. Niin, ja tietenkään ei pidä myöskään unohtaa Kari Hotakaisen Juoksuhaudantietä, ja sen eeppistä päähahmoa, Matti Virtasta. Olen aina pitänyt omaperäisistä henkilöhahmoista, jollaisia Jonassoninkin kirjasta löytyy.

Men jag måste säga..


On kuitenkin todettava, että minun silmissäni Jonasson ei yltänyt edellä mainitsemieni verrokkien tasolle. Päähenkilöiden sisäinen maailma, joka on minulle lukijana hyvin tärkeä osa lukukokemusta, jäi nimittäin tässä tapauksessa liiaksi paitsioon. Niinpä hahmot tuntuivat ajoittain liian ohuilta ja mekaanisilta. Kyllä, he tekivät hassuja, rohkeita ja yllättäviä juttuja, mutta.. mitä sitten? Myönnän suoraan, että mielenkiintoni ei ajoittain meinannut pysyä yllä. 

Asiaa ei auttanut, että tarinan rytmi teki melkoista haitariliikettä. Välillä tapahtumat polkivat paikallaan, kun taas toisinaan huomasin tippuvani vimmatusti eteenpäin poukkoilevan juonen jäljiltä, kun erehdyin äänikirjan kuuntelemisen lomassa keskittymään liiaksi fyysiseen maailmaan kuuntelun sijaan. Nämä juonen rytmittämiseen liittyvät kompastelut nostettiin esille myös Helsingin Sanomien yleisesti ottaen positiivisessa arviossa. 

Kirjan huonoimpina hetkinä minusta tuntui, että pitkästyttävän yksiulotteiset ja litteät hahmot vain rymistelivät eteenpäin sinällään eriskummallisesta, mutta kuitenkin melko yhdentekevästä tilanteesta toiseen. Mieleeni välähteli jopa epämiellyttäviä Artemis Fowl -flashbackeja: kauheasti tapahtuu, mutta mistään ei saa otetta..

Lukutaidoton joka osasi laskea oli minusta kaiken kaikkiaan rempseä kirja, joka käsitteli vaikeita asioita terveellä ja tuoreella tavalla. Siitä saisi varmasti myös hyvin viihdyttävän elokuvan. Mitään kovin koskettavaa tai syvällistä lukukokemusta on kuitenkaan turha odottaa. Jos haluaa huumorin ja tunteen samassa paketissa, kannattaa kääntyä vaikkapa juuri Erlend Loen puoleen.



lauantai 16. elokuuta 2014

Saatanalliset säkeet, Salman Rushdie





Da Vinci -koodin astetta kohutumpi edeltäjä


Mitä kirjallisuusmaailman uskonnollisiin kiistakapuloihin tulee, kannattaa suosiolla unohtaa Dan Brownin "Maria Magdalenalla oli suhde Jeesukseen" -riipustelut, ja suunnata katse suoraan tähän 15 vuotta vanhempaan, paljon suurempaa kohua herättäneeseen uskonnollisen muurahaispesän sohaisuun:

"There's no such thing as bad publicity" on lausahdus, joka ei sovi Salman Rushdien kohuttuun Saatanalliset säkeet -teokseen (julk. 1988). Tämä kirja nosti muslimipiireissä niin kovan vihan, että teoksen julkaisu ja myynti häiriintyivät, teos poltettiin julkisesti lehdistön läsnäollessa, ja kirjailija sai pelätä henkensä puolesta iranilaisen Ayatollah Khomeinin langetettua hänelle fatwan.

Rushdie joutui vaihtamaan asuinpaikkaansa kymmeniä kertoja, koska pelkäsi, että hänet murhataan. Fatwan seurauksena myös Rushdien avioliitto päättyi, koska kuolemantuomion alla eläminen oli vaimolle liikaa. Lisäksi kirja aiheutti murhia, murhan yrityksiä ja kuolettavia mellakoita. Nämä tapahtumat jättävät varjoonsa sen tosiasian, että the Satanic Verses nousi kohun myötä best-selleriksi. On melko kuvaavaa, että Saatanalliset säkeet on viisisataasivuinen, mutta sen aiheuttamaan piinaan keskittyvä Salman Rushdien omaelämänkerta on kuulemani mukaan vielä kaksisataa sivua pidempi.




Matkani tämän kirjan kanssa on ollut poikkeuksellisen pitkä. En nimittäin pelkästään lukenut suomenkielistä paperiversiota, vaan kuuntelin Saatanalliset säkeet myös englanninkielisenä äänikirjana (the Satanic Verses). Syy tähän kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja syöneeseen projektiini on seuraava: lähdin matkaan aluksi vain äänikirjan kanssa, mutta teoksen sokkeloinen, moniääninen ja ajasta ja henkilöstä toiseen hyppivä juonirakennelma ei auennut tarpeeksi hyvin englanninkielisen audion avulla. Oli kerta kaikkiaan pakko hakea kirjastosta myös paperiversio, jotta ei tulisi missanneeksi kaikesta päätellen erittäin mielenkiintoista kirjaa!

Aivot solmussa


Valitettavasti minun on kuitenkin todettava, että Saatanalliset säkeet ei ollut saatanan hyvä, vaan ennemminkin liian moneen suuntaan samanaikaisesti tempoileva järkäle, jonka lukeminen tuntui joitakin maagisia hetkiä lukuun ottamatta lähinnä työläältä ja vaikeaselkoiselta. Loputtomasti sivujuonteita, vierasperäisiä, vaikeasti muistettavia nimiä ja sokkeloisia ihmissuhteita.. Todellinen pedanttisen "haluan ymmärtää kaiken" -lukijan painajainen! Luojan kiitos en kuitenkaan ole tämän turhauttavan "kuka hitto tuokin hahmo taas oli?" -lukukokemukseni kanssa yksin. Myös Ellipsi taisteli samojen ongelmien kanssa.

Mitä Saatanallisten säkeiden tunteensiirtoon tulee, en saanut luotua juuri minkäänlaista suhdetta kirjan miespuolisiin päähenkilöihin, jotka olivat lähinnä tilanteidensa(/metamorfoosiensa) uhreja, ja tarinan naiset taas tuntuivat kovin karikatyyrimäisiltä: He olivat tyypillisesti joko täysin frigidejä, tai sitten äärimmäisen yliseksuaalisia eläimiä, jotka rakastelivat jopa viikon putkeen. Oleellisinta naishahmoissa vaikutti useimmissa tapauksissa olevan heidän seksuaalisuutensa, ja suhteensa miehiin:

Rosa Diamondin salaisuus oli niin suurenmoinen rakastamisen kyky, että pian kävi selväksi ettei hänen onneton arkipäiväinen Henrynsä kykenisi siihen ikinä vastaamaan..

..Iltaisin hän otti tavakseen paeta pampalle ja maata selällään katselemassa Linnunrataa, ja välistä kokiessaan tuon kauneuden kirkkaan vuon hän alkoi kauttaaltaan vapista, väristä syvästä mielihyvästä ja hyräillä tuntematonta sävelmää, ja tämä tähtien musiikki oli suurin riemu johon hän ylti.

Kaunis peto


Kiinnostavimmaksi juonenhaaraksi minulle muodostui surrealistisia ja traagisia sävyjä saanut pyhiinvaellus Mekkaan. Mystinen, perhosten verhoama A'isha, tuo pyhiinvaelluksen kohtalokas johtohahmo, oli koko kirjan kiehtovin henkilö. Kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan hän tuntui olevan jonkinlainen Jim Jonesin ja seireenin ristisiitos:

Nuori nainen kyyhötti nurmikolla vasen kämmen ojossa. Perhoset laskeutuivat sille, ja oikealla kädellään hän poimi niitä ja pani suuhunsa. Verkkaisesti ja järjestelmällisesti hän nautti noita alistuvia siipiä. Hänen huulensa, poskensa ja leukansa olivat väkevästi tahriintuneet niihin monenlaisiin väreihin, joita kuolevista perhosista oli irronnut.

Kun mirza Saeed Akhtar näki nurmikollaan tuon nuoren naisen nauttimassa haurasta aamiaistaan, hän tunsi niin voimallisen halun hyöyn että hän siinä paikassa häpesi.