perjantai 3. lokakuuta 2014

Vanhan rouvan lokikirja, Kyllikki Villa





Kiireettömyyden ylistys


Kuuntelin Kyllikki Villan (1923-2010) Vanhan rouvan lokikirjan (julk. 2004) ensimmäistä kertaa jo vuosia sitten, ja tuolloin ihastuin tähän lempeään matkatarinaan siinä määrin, että oli vain ajan kysymys, milloin tarttuisin siihen uudestaan. Maailmanmatkaajana, kirjailijana ja kääntäjänä tunnettu Villa nousi suuren yleisön suosioon juuri tämän, Vuoden 2004 Matkakirjaksikin valitun Vanhan rouvan lokikirjan ansiosta. 

Tässä teoksessa 73-vuotias Villa tekee kuukausia kestävän, yksinäisen rahtilaivamatkan, ja jakaa kaiken, myös tylsät, surulliset tai hermostuttavat hetket lukijansa kanssa. Välillä pakkaaminen ahdistaa, laiva on liian rähjäinen, tai Kyllikki kaatuu ja loukkaa itsensä voimakkaan mainingin riepotellessa alusta. Eteenpäin kuitenkin aina jatketaan, vaikka hiukan pelottaisikin.

Paitsi aiheet, myös itse kieli on hyvin autenttista ja tajunnanvirtamaista kaikkine rosoineen, koska kirja pohjautuu Villan kasettinauhurille sanelemiin monologeihin. Lopputuloksena on yksi inhimillisimmistä kirjaelämyksistä, mitä olen koskaan kokenut. Editointi on minimissä. Tällaisiahan me kaikki pohjimmiltaan olemme: iloitsemme, pelkäämme, ikävöimme, haaveilemme ja joitakin asioita mietimme yhä uudelleen ja uudelleen. Katkeraksi Villa ei kuitenkaan heittäydy; hän kertoo toistuvasti, miten kiitollinen on kaikista kohtaamistaan ystävällisistä ja avuliaista ihmisistä.

Päällimmäiseksi Villan lokikirjasta jää mieleen kiireetön ja pohdiskeleva tunnelma. Meri rauhoittaa ja rentouttaa, läheisiin pidetään yhteyttä lähinnä kolikkopuhelimista harvakseltaan tehdyillä soitoilla, ja päivät kuluvat verkalleen kirjoja lukien ja muiden matkustajien kanssa maailmaa parantaen. Maissa käydään lähinnä hoitamassa pakollisia asioita. Tämä poikkeuksellisen hidas ja rauhallinen tapa matkustaa herätti minussa suurta mielenkiintoa ja ihailua. Voisinpa itsekin tehdä joskus samanlaisen irtioton!

Villalta ilmestyi myöhemmin vielä kaksi muutakin matkapäiväkirjaa: Pakomatkalla: toinen lokikirja (julk. 2007) ja Myrskyssä - kolmas lokikirja (2010).  Niitä en ole vielä lukenut, mutta aion ehdottomasti korjata asian.

torstai 2. lokakuuta 2014

Lumikko ja yhdeksän muuta, Pasi Ilmari Jääskeläinen






Teos, joka piti minut tiukasti kynsissään


On kirjoja, joita lukiessa tulee tuon tuostakin laskeskeltua, montako sivua täytyy vielä rämpiä, ennen kuin teos on lusittu kunnialla loppuun. Ja sitten on niitä, joiden soisi kestävän pidempään, ja joiden loputtua sitä vaan kiljuu päänsä sisällä:
- Mitä hittoa, eihän tämä nyt vielä voi päättyä!

Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta (julk. 2006) kuuluu jälkimmäiseen, suhteellisen pieneen, mutta sitäkin korkeatasoisempaan ryhmään. Jos minä saisin päättää, maailmassa olisi paljon enemmän juuri tällaisia kirjoja: ajatuksia herättäviä, persoonallisia, kutkuttavan tummanpuhuvia ja sopivan outoja. Ei ihme, että Lumikko niittää tällä hetkellä suosiota myös ulkomailla, missä se tunnetaan muun muassa nimellä The Rabbit Back Literature Society (julk. 2013). Tällä hetkellä kirjan oikeudet on myyty kaiken kaikkiaan kahdeksaan maahan.

Lumikko on järjestyksessä toinen Jääskeläiseltä lukemani teos. Vuosi sitten vietin unettomia öitä Sielut kulkevat sateessa -kirjan (julk. 2013) parissa, ja jo tuolloin minulle tuli täysin selväksi, että tämän kirjailijan tuotannon pariin tulen vielä palaamaan, sen verran tehokkaasti niskakarvani pörhistyivät. Nyt, kun vuoden pimein ajanjakso on jälleen lähestymässä, hakeuduin Jääskeläisen seuraan jo kuin luonnostaan. Tämä kirjailija ja lisääntyvä hämärän aika yksinkertaisesti kuuluvat yhteen.

Mielenkiinto ja miten sitä ylläpidetään


Lumikko ei ollut yhtä pelottava kuin Sielut, mutta tästä huolimatta se addiktoi minut aivan yhtä tehokkaasti, kiitos Jääskeläisen härnäävän kirjoitustyylin. Tuon tuostakin kirjailija viritti eteeni täkyjä: "Kyllä tämä tästä selviää, mutta ei vielä.. wait for it.. wait for it..". Vaikka en olekaan dekkarien suurkuluttaja, arvostan silti lukijana kaikenlaisia pikku mysteereitä ja arvoituksia. Ne antavat tarinalle kuin tarinalle stimuloivan lisätason, ja syyn lukea eteenpäin. Onhan esimerkiksi J.K. Rowlinginkin yhdistänyt Harry Potter-sarjassaan sujuvasti juuri fantasian ja salapoliisimysteerin, ja tässä onnistuneessa fuusiossa piilee yksi syy hänen valtaisaan menestykseensä.

Lumikon kohdalla minun on tosin todettava, että kertomuksen loppu ei ollut täysin tyydyttävä, koska tarinan suurin mysteeri jäi minusta lopulta selvittämättä, ja pari muutakin asiaa jäi hampaankoloon. Olisin muun muassa halunnut saada lisätietoja eräästä kummituksesta. Sinälläänhän tällainen "asiat jäävät avoimiksi" -ratkaisu voi olla täysin perusteltu, mutta itse olen kuitenkin samoilla linjoilla mediatutkija Veijo Hietalan kanssa: avoimeksi jätetty loppu ei toimi, koska katsojalla/lukijalla on luontainen tarve saattaa juoni päätökseen, päästä tyydyttävään loppuratkaisuun. Sellainen on ihmisluonto. Haluamme vastauksia, haluamme ratkaisuja.

Tuo hieman muotopuoleksi jäänyt loppuratkaisu ei kuitenkaan pilannut lukunautintoani, koska Lumikossa oli niin paljon muuta hyvää. Kuten sanontakin kuuluu: "Tärkeintä ei ole määränpää vaan matka." 

Ja millainen matka se olikaan! Jääskeläinen oli luonut oman, viimeisen päälle hiotun Tove Jansson -varianttinsa, lastenkirjailijatar Laura Lumikon (jota luonnollisesti fanitettiin Japanissa), ja sijoittanut hänet todelliseen tarujen ja kirjakulttuurin Eldoradoon, kuvitteelliseen paikkaan nimeltä Jäniksenselkä. Jos tämä paikkakunta, jota ollaan osuvasti luonnehdittu Twin Peaksin ja Grimmin veljeksien kohtaamispaikaksi todella löytyisi kartalta, olisi minulla vain yksi kysymys: "Koska voin muuttaa?".

Myös hahmot ovat mitä herkullisimpia: helposti samaistuttavissa oleva sankaritar Ella Milana, marlonbrandomainen hedonisti Martti Talvimaa, ärsyttävä Igrid Kissala ja teletappia muistuttava Aura Jokinen.. Kun pääsee seuraamaan näin persoonallisten hahmojen edesottamuksia, on olo hetkittäin kuin Jalilla Vili Vonkkan suklaatehtaassa.

"Ideavarkaus veisi väistämättä heidän uskottavuutensa"


Lumikon juoni kiertyi lopulta vahvasti plagiarismi-stigman ympärille. Oli mielenkiintoista huomata, miten vakavasti kirjassa suhtauduttiin ideoiden ja vaikutteiden ottamiseen kollegalta, koska näinä postmoderneina aikoina ideoiden lainaamista ei useinkaan pidetä kovin vakavana rikkeenä, toisin kuin vielä romantiikan aikakautena (1700-luvun loppu ja 1800-luvun alkupuoli). Sinälläänhän tämä vaikutteiden ottaminen on ikivanha kiistakapula, joka kiteytyy hyvin seuraavassa:

Two contrasting cultural narratives exist, therefore, to explain literary creation. One is hallowed vision of creation as generation - which we might call creatio - the other a more pragmatic account of creation as rearrangement which we might call inventio.
- Robert Macfarlane (2007)

Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura oli selvästi kallistunut creation puolelle, ja nakkasi inventiolla kuikkaa. Ja pakkohan niin oli tehdäkin, jotta juoni pysyi kasassa. Jännitteet olisivat vesittyneet täysin, jos vaikkapa kirjailija Martti Talvimaa olisi kesken kaiken todennut rennosti jotain tämänhenkistä: "When the original is well chosen and judiciously copied, the imitator often arrives excellence."



keskiviikko 1. lokakuuta 2014

Nainen katolla, Maija Vilkkumaa





Looginen jatke elämänmakuisille lyriikoille


Maija Vilkkumaan esikoisromaani, Nainen katolla (julk. 2013) tarttui puolihuolimattomasti mukaani viimeisimmällä kirjastoreissullani. Minun ei myöskään ollut tarkoitus lukea sitä näin pian (vain muutama päivä lainaamisen jälkeen), mutta sitten tulin silmäilleeksi kirjan vetävän takakannen, ja lukeneeksi pari hulvatonta kohtaa sisäsivuilta, enkä enää voinut laskea nidettä käsistäni. Toden totta: tällä tekstillä oli erinomainen imu! 

Sinällään tämä ei tällaista vanhaa Vilkkumaa-fania (kolme ensimmäistä levyä löytyvät hyllystäni) tietenkään yllätä. Olen tiennyt jo kauan, että Vilkkumaa osaa kirjoittaa, kiitos hänen erinomaisten lyriikoittensa. 

".. ja sitten hän ajattelee että siinä juuri on hänen ongelmansa, mikään ei kelpaa hänelle"


Monesti suomalaisten naiskirjailijoiden teokset ovat mielestäni liian synkkiä ja pessimistisiä, enkä esimerkiksi ole erityisemmin nauttinut Riikka Pulkkisen tai Inka Nousiaisen teoksista. Ei siis ole yllättävää, että myös Vilkkumaan kertoma tarina, joka sisältää muun muassa keskiluokkaista eksistentiaalista tuskaa, ihmissuhdedraamoja, itsemurhayrityksiä, masennusta ja kuolemaa oli minusta ajoittain liian ankeaa luettavaa. Tai kuten Helsingin Sanomien Suvi Ahola totesi: "Iloisia tapahtumat ja tarinat eivät ole. Nainen katolla on Talvisotaa rankempi ja vihaisempi."

Se mikä kuitenkin pelasti tilanteen Vilkkumaan kohdalla, oli moniäänisyys. Tarinassa oli useita eri hahmoja, ja näin en lukijana uponnut yhdenkään toimijan ongelmiin liian syvälle; näkökulma vaihtui riittävän usein. Lisäksi osa hahmoista oli varsin hauskoja, ja näin tarinan yleisvire ei muuttunut liian synkeäksi. Erityisesti pidin räväkästä stand up -koomikko Linda Pertusta, ja kotiäiti Silja Seppälän luomasta sivupersoonasta, maailmalla uskomatonta uraa tekevästä Gwendolynistä. Välillä nauroin ääneen:

Facebook. Vitun sosiaalinen media jossa on pakko olla. Jossa joku on koko ajan silleen et "tänään syömme itsemetsästetyn yksisarvisen sisäfilettä ja sen seurana pakurivittukääpäminttubasilikahöystöä pihan omista antimista pehmeän ja tunnelmallisen marmorikeittiömme nurkassa, jossa ruokailuryhmämme aistikkaine desingvalaisimineen eteerisesti värähtelee." VOI VITTU!

Tämä Linda Pertun purkaus puhutteli minua melko lailla, koska onhan se niin, että Facebook on melkoinen itsekorostushelvetti. Lisäksi tämä(kin) kohta toi mieleen Pasan ja Atpon aina yhtä viihdyttävät vitutuskirjat.

"Hän menee joka ilta voimajoogaan

 Ja tuttaviaan paheksuu.."


Näin varsin myötämielisen arvion lopuksi minun on kuitenkin nostettava esille eräs riitasointu, joka särähteli korvaani tuon tuostakin Nainen katolla -kirjaa lukiessa. Astangajoogan harrastajana en nimittäin voinut olla kiinnittämättä huomiota tapaan, jolla Vilkkumaa kirjoittaa joogasta. 

Jo Ärsyttävä tapa -biisistä tuttu kuittailumentaliteetti lajia kohtaan jatkui Vilkkumaan esikoisteoksessa vahvana. Erään kirjan päähahmon paras ystävä kun on Suomen kuuluisimpana joogaopettajana tunnettu Tessu, eli Teresa Riekki. Tessu kuvataan kirjassa itseriittoisena ja löyhämoraalisena pintaliitäjänä, jolle kaikki on helppoa. Kunniatohtorin arvonimi ja Linnankutsukin saadaan ihan tuosta noin. Niin, ja tietysti Tessu ahmii hirvittävät määrät huonolaatuista henkistä kirjallisuutta.

Ei jää epäselväksi, etteikö Vilkkumaa pitäisi joogaajia ärsyttävinä yli-ihmisinä, jotka nolaavat itsensä seuraamalla typeriä huuhaa-filosofioita. "Järkevät ihmisethän" taas tunnistaa siitä, että he käyvät Metallican keikoilla, kuten kirjassa jämäkästi todetaan. 

Ymmärrän toki Vilkkumaan perusidean, hän kun kirjoittaa satiirisella otteella myös monista muista nyky-Suomen ilmiöistä, kuten esimerkiksi juuri somesta. Ongelma on vain siinä, että toisin kuin hyvin onnistunut some-läppä, tämä joogaharrastajia kohtaan suunnattu vinoilu on sen verran kömpelöä, että minua alkoi lähinnä nolottamaan kirjailijan puolesta. Jos haluaa kuittailla, kannattaisi ensin perehtyä aiheeseen hieman syvemmin, ettei kaiva maata omien jalkojensa alta esimerkiksi outoihin asiavirheisiin sortumalla:

Tessu nauraa jutulle K-Raudasta ja sanoo että hänenkin itse asiassa pitää mennä pian, Hyvä Olo -messut ovat tulossa ja Tessun joogakoulu järjestää siellä retriitin. 

- Retriitti messuilla? Joku ei nyt ihan täsmää.. Minun on mahdotonta kuvitella, että mikään joogakoulu lähtisi pitämään retriittiä messuvieraiden kuhinan keskelle. Varsinkaan, kun vielä selviää, että nämä Hyvä Olo -messut järjestetään Messukeskuksessa, ja viereisessä hallissa on menossa American Car Show. Mitä seuraavaksi, ehkäpä posliinikaupassa järjestetty hiehohuutokauppa, tai välkkyvillä discovaloilla sisustettu epilepsiaklinikka?

Ok, ehkä Vilkkumaa ajatteli tämän retriitti Messukeskuksessa -jutun olevan loistavaa satiiria, mutta minusta juttu oli kuitenkin lähinnä outo, ja haiskahti enemmänkin asiantuntemattomuudelta. Meluisa messuhalli on joogaretriitille suunnilleen yhtä toimiva pitopaikka, Linnatuulen rekkaparkki.

Kuten lajin harrastajat hyvin tietävät, järjestetään joogaretriitit aina mahdollisimman rauhallisessa ja syrjäisessä paikassa. Tämän tuo esille myös Maijan nuorempi kollega Chisu, joka harrastaa astangajoogaa:

Neljän kympin kriisin tunnistaa siitä
Ettei ryppyvoiteet enää mihinkään riitä
Näyttää keskisormee Onnelassa nuorille
Ja kiipee joogaretriitille ylös vuorille

Mitä kirjalliseen joogasatiiriin tulee, kuittaili Pauli Kohelo joogaharrastajille paljon hauskemmin ja osuvammin kirjassaan Kassan kautta (julk. 2014). Nauroin ääneen.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Pilvilinna joka romahti, Stieg Larsson




Jälkipuinti joka pitkästytti


Kaikkihan tietävät, miten action-elokuvissa ja trillereissä tarina loppuu yleensä siihen, kun suuren välienselvittelyfinaalin jälkeen poliisit saapuvat paikalle, vievät pahikset asemalle, ja sankarit saavat vihdoin hengähtää? Noh, siihen on syynsä, ja Stieg Larssonin Millenium-trilogian kolmatta osaa, Pilvilinna joka romahti (Luftslottet som sprängdes, julk. 2008), voidaan pitää varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, jos tätä sääntöä rikotaan. Lyhyesti voisin todeta, että kolmososassa lähinnä vain märehdittiin kakkososan tapahtumia. Juuri mitään uutta ja yllättävää ei tapahtunut. 

Nyt koko Millenium-trilogian äänikirjoina kuunnelleena sanoisin, että jos teosten kiinnostavuutta pitäisi kuvata käyränä, näyttäisi se kolmiolta. Ykkösosa oli pääasiassa tylsää jumittelua ja rönsyilyä, kakkososassa kiinnostavuustaso ampaisi hetkellisesti huippulukemiin, ja kakkososan tapahtumilla ratsastavan kolmososan kanssa tehtiin jälleen uusi, melkoisen jyrkkä mahalasku. Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että kolmososassa lähinnä vietettiin aikaa kokouksissa, surffailtiin netissä, ja istuttiin oikeussalissa? Niin, ja Mikael Blomkvist iski tietenkin jälleen uuden naisen, mutta tämähän nyt ei yllätä enää ketään.

Alkumetreille ja aivan loppuun oli toki saatu ympättyä pari sangen kiinnostavaa tapahtumaa, mutta ne eivät yksinään pystyneet pitämään tätä aivan liian pitkäksi venytettyä tarinaa kiinnostavana, kun suurimman osan ajasta ne persoonalliset pääpahiksetkin olivat joko a) sairaalassa, b) jo kuolleita, tai c) kadoksissa. Varsinkaan, kun pääjuoneen mitenkään liittymätön Mikael Blomkvistin avoin sekundaarisuhde, Erika Berger, roikkui mukana pääjuonta hidastavine lehtikuvioineen. Tunnustan, että toisinaan tuli skippailtua Erikasta kerrottuja osuuksia, koska ne eivät kerta kaikkiaan jaksaneet innostaa minua.

Se, mitä haluan kiitellä, on koko Millenium-trilogian ääneen lukeneen Kari Ketosen tulkinta. Hänen tasainen, eleetön ja sopivan tyly äänensä sopi erinomaisesti Larssonin luomaan synkkään, tunteettomaan ja pahaenteiseen maailmaan. 

What could have been..


Viisikymppisenä sydänkohtaukseen kuollut Stieg Larsson oli suunnitellut Millenium-sarjastaan alun perin kymmenosaista. Tämän huomasi kolmososasta selvästi, sen verran langanpätkiä jäi vielä pyydystämättä. 

Esimerkiksi Lisbethin salaperäisen kaksoissisaren, Camilla Salanderin, olemassaoloa väläyteltiin tuon tuostakin, mutta häntä ei vielä marssitettu mukaan tarinaan. Lisäksi Lisbethin isän omaisuuteen ja hämäräpuuhiin liittyi paljon epäselvyyksiä, jotka eivät vielä saaneet vastausta. Harmi, että kirjailijan kuollessa työn alla ollut nelososa ei koskaan ehtinyt valmistua, koska jos vanhat merkit olisivat pitäneet paikkansa, se olisi ollut kakkososan tapaan hemmetin hyvä. Kyseessä olisi nimittäin väistämättä ollut uuden toimintasyklin käynnistys. 

Viitososa (aka. "Neloskirjan jälkipuinti") taas olisi todennäköisesti kannattanut skipata, koska se olisi arvattavasti sisältänyt lähinnä Lisbethin ja hänen kauan kadoksissa olleen kaksoissisarensa välisiä oikeuskiistoja, ja jonkinlaisen uuden, entistä epäkiinnostavamman Erika Berger -keissin. Ehkäpä lehtitalofuusion tällä kertaa? We will never know.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Kultahattu - The Great Gatsby, F. Scott Fitzgerald




Klassikko, jolle lämpenin hitaasti, mutta varmasti


Hetki sitten luin Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teoksen, koska eräs lempikirjailijoistani, Hunter S. Thompson, oli kirjoittanut sen uudestaan sanasta sanaan kehittyäkseen kirjoittajana. Noh, näitä teoksia oli itse asiassa kaksi, ja nyt lukemani F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu - The Great Gatsby (julk. 1925) on niistä toinen. 

Hunter ei ollut ihailunsa kanssa yksin. Alun perin heikohkosti menestynyt The Great Gatsby nimittäin saavutti kirjaklassikon aseman Fitzgeraldin kuoltua, ja se on sittemmin valittu muun muassa 1900-luvun parhaaksi amerikkalaiseksi romaaniksi. Myös näytelmä- ja elokuvasovituksia on tehty runsaasti. Viimeisin filmatisointi on vuodelta 2013. Minä en ole tätä Oscarilla palkittua ja Leonardo DiCaprion tähdittämää elokuvaa vielä nähnyt, mutta nyt kirjan luettuani haluan ehdottomasti korjata asian.




Teos, jota ei kannata jättää kesken


Lukukokemukseni Kultahatusta on kaksijakoinen. Pitkään pidin kirjaa yhdentekevänä kuvauksena loputtomista juhlista, joita salaperäinen Jay Gatsby järjestää ylellisessä kartanossaan Long Islandilla. Melko kauas menneisyyteen, 1920-luvun Amerikkaan sijoittuva teos ei puhutellut minua myöskään aikakautensa puolesta. Suurimpana plussana pidinkin pitkään (noin sivun 160 paikkeille) Fitzgeraldin taidokasta kerrontaa:

Naapurini talossa kaikui musiikki halki kesäöiden. Hänen sinisissä puutarhoissaan miehet ja tytöt kulkivat edestakaisin kuin koit, kuiskeiden ja samppanjan ja tähtien parissa..

..Noin puolimatkassa West Eggin ja New Yorkin välillä autotie äkkiä kohtaa rautatien ja juoksee sen rinnalla lähes puoli kilometriä välttääkseen erään aution maa-alueen. Se on tuhkalaakso - mielikuvituksellinen farmi, missä tuhka kasvaa kuin vehnä harjuina ja mäkinä ja irvokkaina puutarhoina; missä tuhka muodostaa taloja ja savupiippuja ja kohoavaa savua ja vihdoin yliluonnollisin ponnistuksin tuhkanharmaita ihmisiä, jotka liikkuvat tomuisessa ilmassa epäselvinä, murenevina hahmoina.

Kirjan loppupuolella juoni pääsi kuitenkin samalle viivalle kerronnan kanssa, kun hitaasti kerääntyneet jännitteet alkoivat purkautua mitä dramaattisimmilla tavoilla, ja huomasin kiinnostuvani Gatsbyn ja Daisyn tarinasta aina vain enemmän ja enemmän. Aluksi kovin arrogantilta vaikuttanut Jay Gatsby paljastuikin lopulta todelliseksi romantikoksi; kaikki naisen takia.. 

Teoksen luettuani minulle selvisi, että Jayn ja Daisyn onneton rakkaustarina pohjautui vahvasti Fitzgeraldin omiin kokemuksiin; hän melkein menetti oman elämänsä suuren rakkauden, Zelda Sayren, koska oli naisen mielestä liian köyhä aviomieheksi. Ei siis ihme, että Fitzgerald loi Jay Gatsbyn, ryysyistä rikkauksiin naisen takia nousseen miljonäärin. 

The Great Gatsbyn surullinen loppu toi minulle mieleen erään ikisuosikeistani, Thomas Mannin aina yhtä koskettavan Kuolema Venetsiassa -novellin. Myös tämä, The Great Gatsby (2013) -elokuvan soundtrackilta löytyvä Dana Del Reyn Young and Beautiful -kappale kuvaa hyvin tunnetilaa, johon tämä teos minut jätti:



perjantai 19. syyskuuta 2014

Sudenmorsian - hiidenmaalainen tarina, Aino Kallas





Tyylipuhdas tarina riivatusta Lycanthropuksesta


Mikä kirja! Harvoin saan luettavakseni mitään yhtä koukuttavaa ja kiehtovaa, kuin juuri kädestä laskemani Aino Kallaksen Sudenmorsian (julk. 1928). Vanhahtavaan, balladimaiseen tyyliin kirjoitetut teokset tuntuvat minusta yleensä hieman vierailta, mutta kun ensimmäisen sivun esittelyteksti sisältää tällaista informaatiota, on lukemista yksinkertaisesti pakko jatkaa:

Tainkaltainen on tarina Aalosta, Priidik metsänvahdin aviovaimosta, joka Saatanalta sudenhahmoon saatettiin, ja näin Ihmissutena vihityn miehensä viereltä korpiin karkasi, siellä metsäpetojen ja Diabolus sylvarum'in elikkä Metsädaimonin kanssa kanssakäymistä pitäen, ja sentautta maarahvaalta Sudenmorsiameksi kutsuttu.

Vanhan kirjan lumo


Sudenmorsian, joka monien lähteiden mukaan sai innoituksensa Aino Kallaksen ja Eino Leinon rakkaustarinasta, päätyi käsiini fantasiaa rakastavan tuttavani mainittua sen "Ten books that have resonated with me over the years" -listallaan sosiaalisessa mediassa. 

Sudenmorsiamen mystinen nimi kiinnitti huomioni, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin lähikirjastoni tiskin takana odottamassa, että kirja kaivettaisiin takahuoneen varastohyllystä luettavakseni. 

Kun pieni, pahoja vaurioita ajan hampaissa saanut nide sitten ojennettiin minulle, olin häkeltynyt: "Mitä ihmettä, siis miten vanha tämä oikein onkaan? ". Teoksen ajaton nimi kun ei ollut antanut vihiä sen iästä, eikä Aino Kallaksen nimi äkkiseltään, ilman tiedonhakuja, soittanut kelloja päässäni (kyllä, sivistyksessäni on aukkoja). Mutta toden totta, kyseessä oli kunnioitettavat 86 vuotta vanha ensipainos jo 1920-luvulla julkaistusta romaanista. Ikä todella näkyi, koska kirjan kellastuneet sivut olivat enää vain juuri ja juuri paikoillaan, ja osa sinnitteli jo täysin irrallaankin kansien välissä.




Vanhat kirjat ovat aina herättäneet minussa kunnioitusta. Niinpä se tosiasia, että olin saanut jo muutenkin kiehtovasta teoksesta käsiini vieläpä ikivanhan ensipainoksen, vain tuplasi lukuintoni. Ei siis ihme että lyhyehkö, vain 141 sivua pitkä kirja tuli luetuksi alle vuorokaudessa. 

Ihmissudet saivat hohtonsa takaisin


Vahvaa symboliikkaa sisältävä, monella eri tavalla tulkittavissa oleva fantasiakertomus kietoi minut pauloihinsa poikkeuksellisen voimakkaasti. Hollywoodin pahasti korruptoima ihmissusiteema sai vanhahtavalla, itse luomallaan kielellä kirjoittaneelta, ja mytologioista kiinnostuneelta Aino Kallakselta aivan uudenlaista hohtoa. 

Kiitos Kallaksen, nyt muistan taas, miksi ihmissudet ovat pelottaneet ja kiehtoneet ihmiskuntaa kautta aikojen. Suopursuntuoksuiset luontokuvaukset, Aalon moninaiset metamorfoosit, taidokkaat susikuvaukset ja mystiset värssyt Metsädaimonista veivät minut syvälle hiidenmaalaisiin metsiin. Olin suorastaan pahoillani, kun erinomaisesti rytmitetty tarina saapui sykliseen päätökseensä. Haluan lisää!


sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Jäähyväiset aseille, Ernest Hemingway





Viattomuus ja julmuus samoissa kansissa


Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille (A Farewell to Arms, 1929) päätyi luettavakseni hieman poikkeuksellisella tavalla: Minulle selvisi, että eräs lempikirjailijoistani, Hunter S. Thompson, opiskeli paremmaksi kirjailijaksi kopioimalla Hemingwayn Jäähyväiset aseille -teoksen sanasta sanaan. Minun silmissäni tämä on hyvin suuri kunnianosoitus, ja niinpä Jäähyväiset aseille oli aivan pakko lukea, kun asia selvisi.

Erittäin vahvasti Hemingwayn omiin sotakokemuksiin ja rakkauskuvioihin perustuva tarina tasapainoili raakojen sotakuvausten ja poikkeuksellisen romanttisen ja kauniin, jopa naivistisen rakkaustarinan välillä. Tunnelmaa luotiin niin säätiloilla (sotaa käytiin pitkälti sateessa), kuin puhekielisillä, soljuvilla dialogeillakin, joita päähenkilö, luutnantti Frederic Henry, ja hänen rakastettunsa, Catherine, kävivät keskenään.

"Your love alone is not enough"


Fredericin ja Catherinen suhde oli ihailtavan avoin ja rakastava, mutta olisin kuitenkin kaivannut siihen hieman enemmän särmää. Se, että Catherine "kerran tunsi itsensä lutkaksi seitsemän minuutin ajan hotellihuoneen sisustuksen takia" ei ihan riitä. 

Ongelman ydin oli siinä, että Catherine oli liian yksiulotteinen ja litteä henkilöhahmo, ja hänen koko persoonansa roikkuin vain ja ainoastaan Fredericin varassa. Teki mieli kysyä: "Ihan kiva, että olet rakastunut, mutta onko sinulla mitään muita tasoja tai ominaisuuksia?". 

Edelleen ajankohtainen


On sanottu, että Jäähyväiset aseille on "yksi tehokkaimmista ja ahdistavimmista kirjallisuuden tuntemista sotakuvauksista". Itse kuitenkin sanoisin, että Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian sotakuvaukset vankileireineen, kuulusteluineen, pakkasöineen ja julmine teloituksineen on vielä huomattavasti tehokkaampi. Varsinkin, kun pitkä trilogia antaa lukijalle paljon paremman tilaisuuden kiintyä sodan armoille joutuviin hahmoihin, kuin tässä suhteellisen lyhyessä (311 s.) tarinassa.

Sodanvastaisuus tuli tästä ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuneesta teoksesta kuitenkin hyvin ilmi: 

Vaivaannuin aina sanoista pyhä, kunniakas ja uhraus sekä sellaisista ilmauksista kuin turhaan. Olimme kuulleet niitä, seisoessamme joskus sateessa melkein korvankantaman ulkopuolella, niin että vain huudetut sanat tulivat perille, ja olimme lukeneet niitä, julistuksista joita ilmoitusten kiinnittäjät olivat läntänneet toisten julistusten päälle, nyt jo kauan sitten, enkä minä ollut nähnyt mitään pyhää eikä asioissa jotka olivat kunniassa ollut mitään kunnioitettavaa ja uhraukset olivat kuin Chicagon teuraspihat silloin kun ei ollut muuta tehtävissä kuin haudata liha.

Näinä Venäjä-jännitteiden aikoina tämä teos puhutteli minua melko lailla. Huomasin jopa siteeraavani sitä Facebookissa erään Venäjä-keskustelun yhteydessä. Totesin ensin, että en kestä kuulla enää yhtäkään pelottelu-uutista Venäjästä, ja kirjoitin perään seuraavan sitaatin: 

"Minulla oli sanomalehti mutta en lukenut sitä koska en halunnut lukea sodasta. Aioin unohtaa sodan. Olin tehnyt erillisrauhan." - Luutnantti Frederic Henry kirjassa Jäähyväiset aseille