Huhtikuun noita, Majgull Axelsson

Maagista realismia ruotsalaisittain

Tämä kirja tuli minun tielleni aivan sattumalta. Nykyisessä kirjastovirkailijan työssäni käsittelen suuren määrän lainakirjoja päivittäin, ja eräänä päivänä yksi näistä kirjoista sattui olemaan Majgull Axelssonin Huhtikuun noita (Aprilhäxan, julk. 1997). Teos kiinnitti huomioni poikkeuksellisen kauniin ja mystisen kantensa ansiosta, ja takakannen esittelytekstin luettuani päätin kuunnella sen e-äänikirjana. Tämä on jo yli kaksikymmentä vuotta vanha teos, mutta syystä tai toisesta se osui tielleni juuri nyt, ja tempaisi minut mukaansa.

Huhtikuun noita -kirjan nimi viittaa kehitysvammaisena syntyneeseen Desiréehen, joka ei pysty kävelemään tai puhumaan, mutta hänellä on sen sijaan toisenlaisia, harvinaisempia voimia. Sanotaan vaikka näin, että hänellä on keinonsa kontrolloida ympäristöään. Hahmona Desirée olikin kaltaiselleni fantasian ystävälle se mielenkiintoisin osa tätä kertomusta, ja minua jäi harmittamaan, ettei Desiréen tarinaa viety vielä pidemmälle. Tarinan kolme muuta päähenkilöä, Desiréen äidin kasvattityttäret, kun eivät olleet läheskään yhtä kiinnostavia. 

Christina ja Margareta olivat minusta jokseenkin mitäänsanomattomia, ja minusta heidän tehtävänsä tarinassa oli lähinnä tasapainottaa päihdeongelmien kanssa painivan Birgitan hahmoa, jonka edesottamuksia oli ajoittain varsin ahdistavaa seurata. Sanoisinkin, että Huhtikuun noidassa oli maagisen realismin ohella myös aimo annos inhorealismia. Vähän kuin Johanna Sinisalo ja Sofi Oksanen olisivat kirjoittaneet yhteisteoksen. Sofi Oksanen tuli inhorealismin ohella mieleeni myös siksi, että Oksasen tapaan myös Axelsson kommentoi lähihistoriaa kriittisin äänenpainoin.

Lukukokemuksena (/kuuntelukokemuksena) Huhtikuun noita oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, ajoittain jopa hypnoottinen. Varsinkin kirjan alku imaisi minut mukaansa poikkeuksellisella voimalla, ja loppu oli myös hyvin koukuttava. Keskivaiheilla oli hienoista tyhjäkäyntiä, mutta muuten pidin tarinasta. Lisäpisteitä haluan myös antaa mukana olleista yhteiskunnallisista kannanotoista, sekä ennen kaikkea sujuvasta, elävästä kielestä, joka toi hahmot lähelle ja teki heidät eläviksi.

Kerrostalo, Hanna-Riikka Kuisma

Kirja, joka jäi minulta kesken

Porilaiskirjailija Hanna-Riikka Kuisman uutuusteosta Kerrostalo (2019) on luonnehdittu kirja-arvioissa muun muassa "urbaanin kurjuuden kronikaksi" ja "trillerin intensiteetillä vyöryväksi lähiöromaaniksi". Oman käsitykseni mukaan Kuisman teos on saanut pitkälti kaikissa arvosteluissa hyvin positiivista palautetta ja kehuja. Valitettavasti en itse voi liittyä tähän ylistäjien kuoroon. Minulta Kerrostalo jäi nimittäin kesken jossain sivun 90 paikkeilla.

Tämä on ensimmäinen kerta koskaan, kun bloggaan keskenjääneestä teoksesta. Päätin tehdä poikkeuksen sääntöön, koska Kuisman teos herätti minussa hyvin voimakkaan reaktion, joskin pitkälti negatiivisen. Minusta tämä tarina oli liian synkkä ja ahdistava. Lukiessa mieleeni nousi tuon tuostakin ilmaisuja kuten "inhorealistinen sosiaaliporno". Ainoan valonpilkahduksen tarinaan toivat Reino ja Marketta, tasapainoista elämää viettävä eläkeläispariskunta. Tämä ei kuitenkaan riittänyt tuomaan kylliksi balanssia muuten sysimustaan juoneen, joka suorastaan rypi synkkyydessä ja kurjuudessa.

Toinen pettymyksen aiheeni olivat liian ohuiksi jääneet dystopia-elementit, koska lupaus niistä oli alun perin yksi tärkeimmistä syistä tarttua tähän kirjaan. Kuitenkin mielestäni ainoa jokseenkin dystooppiseksi komponentiksi laskettava asia tässä tarinassa olivat asuinrakennusten ympärille rakennetut aidat, jotka ovat arkipäivää joissakin suurten tuloerojen maissa jo nykyäänkin. 

Tähän liittyen mainittakoon, että arvostin kyllä Kuisman yhteiskunnallisia kannanottoja, kuten maaseudun tyhjenemiseen liittyvä palveluiden katoaminen, joka on tässä kertomuksessa siirretty kerrostalolähiöiden ongelmaksi (..vai onko tämä jo lähiöidenkin ongelma?). Valitettavasti myöskään tämä yhteiskunnallinen kantaaottavuus ei kuitenkaan riittänyt tekemään lukukokemuksestani positiivista, vaikka se olikin ilman muuta hyvä lisä.

Lyhyesti sanoen: Kerrostalo ei vain ollut kirja minua varten. Tämä hieman yllätti minua, koska pidän monista muista jokseenkin samoja aihepiirejä käsittelevistä teoksista paljonkin. Tällaisia ovat esimerkiksi ikisuosikkini Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, hysteerisiä naurukohtauksia aiheuttanut Juoppuhullun päiväkirja ja leppoisa Pussikaljaromaani. Syy, miksi nämä kirjat saivat minut puolelleen, mutta Kerrostalo ei, lienee siinä, että nuo kolme muuta teosta olivat lopultakin kevyempiä ja huumoripitoisempia, kuin Kuisman synkkä ja jokseenkin ryppyotsainen uutuusteos. Toisaalta, pidän myös esimerkiksi Deborah Spungenin Nancysta ja Elina Tiilikan Punaisesta mekosta, joissa on varsin raskaita, Kerrostalon kanssa yhteneväisiä teemoja, eikä huumoria juurikaan. Enpä tiedä, ehkä aina ei vain pysty tyhjentävästi selittämään sitä, miksi yksi kirja sytyttää, mutta toinen ei.

Jotta tästä kirja-arvostelusta ei kuitenkaan tulisi liian negatiivista, niin mainittakoon, että Kuisma osaa kyllä (minunkin mielestäni) kirjoittaa. Valitettavasti hän vain käyttää tätä taitoaan tavalla, joka saa minut ahdistumaan ja voimaan pahoin. 

Kaikille tämän kirjan lukemista harkitseville sanoisin, että kannattaa tutustua, mutta älä odota helppoa lukukokemusta, joka unohtuu heti kirjan sulkeuduttua. Voit itse päättää, pidätkö tätä uhkauksena vai lupauksena.

Esko - Stripparin tarina, Antto Terras

Voi sen elämänkerran näinkin kirjoittaa

Jokin aika sitten tyrmäsin täällä blogissani Antto Terraksen Tauskista kirjoittaman elämänkerran totaalisesti. Tämä ei kuitenkaan (nähtävästi) estänyt minua tarttumasta toiseenkin Terraksen kirjoittamaan elämänkertaan. Tällä kertaa lukuvuorossa oli Scandinavian Hunkseista ja reality-tv:stä tutun Esko Eerikäisen elämänkerta: Esko - Stripparin tarina (julk. 2016). 

Syy siihen, että annoin tälle kirjalle mahdollisuuden, piilee pitkälti taannoisessa, varsin positiivisessa kuuntelukokemuksessani, jonka tarjosi Terraksen Pilkkuun asti- Baarimestarin muistelmat -kirja. Valitettavasti tuo teos ei kuitenkaan koskaan selvinnyt tänne blogiin asti, koska minulla ei tuolloin, noin 1,5 vuotta sitten, ollut aikaa kirjoittaa kirja-arvosteluita työkiireiden takia.

Mutta eli sanottakoon nyt näin jälkikäteen, että oman kokemukseni perusteella Pilkkuun asti on yksi Terraksen parhaista teoksista. Siinä hän ei ainoastaan roustaa muita, vaan laittaa myös itsensä ja oman elämänsä tulilinjalle.

Mutta se Esko. Tätä elämänkertaa lähdin lukemaan aivan eri lähtökohdista, kuin Tauskin tarinaa. Tiesin jo, mitä odottaa. Niinpä myös lukukokemukseni oli positiivisempi, joskin jälleen varsin levoton. Terraksen tapa kirjoittaa kun on poikkeuksellisen nopeatempoinen. Sitä voisi ehkä parhaiten verrata stand-up -keikan seuraamiseen. Mukana on nimittäin huikea määrä enemmän ja vähemmän mustaa huumoria, kuten nämä lausahdukset:

Naisia karkeloihin ei huolittu eikä hommattu, koska Hunkseille on juhlaa kun saa olla ilman. 

Ei se elämä ole Eerikäisellekään ollut näköjään pelkkää lentoa kukasta kukkaan - aina välillä on tullut laskeuduttua myös kaktukseen.

Olipa Terraksesta mitä mieltä tahansa, yksi asia on pakko myöntää: hän on nokkela kynäniekka, jolla on sana hallussa. Mikään suuri kaunokirjallinen elämys Stripparin tarina ei ollut, mutta kyllä sen parissa viihtyi, kun lähestyi teosta kirjailijan tarkoittamalla tavalla, eli kaikkea muuta kuin vakavasti.

Iltalukemiseksi tämä teos ei kuitenkaan sovi, sen verran hengästyttävä se on. Kirjan kanssa nukahtamista ei myöskään helpottanut, että kaltaiseni juoruhaukka tunsi vähän väliä tarvetta googlettaa kirjassa mainittuja ihmisiä ihan vain, että tarinassa esiintyvät henkilöt saisivat kasvot. Lyhyet ja napakat kappaleet provosoivine otsikkoineen viimeistelivät "vielä yksi aukeama" -syndrooman syntymisen. Kyllä tämä aina Seiskan voittaa.

10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT, Jaron Lanier

"Miksi niin monet tunnetut twiitit päättyvät toteamukseen 'surullista'?"

Luin jokin aika sitten Pekka Vahvasen varsin puhuttelevan Kone kaikkivaltias -teoksen, jossa sivuttiin myös sosiaalisen median haitallisuutta ihmiselle. Vahvanen itse kertoi käyttävänsä somea hyvin vähän, ja boikotoivansa älypuhelimia. Nyt lukemani Jaron Lanierin  10 syytä tuhota kaikki sometilit NYT (Ten Arguments for Deleting Your Social Media Accounts Right Now, 2018) jatkaa samoilla linjoilla, nyt vain keskitytään puhtaasti sosiaalisen median ongelmiin, eikä puututa esimerkiksi supertietokoneiden aiheuttamiin uhkiin. Näkökulma on siis rajatumpi.

Lisäksi Lanier on huomattavasti teknologiamyönteisempi kuin Vahvanen, onhan hän tehnyt pitkän uran teknologian parissa, ja häntä pidetään muun muassa virtuaalitodellisuus-käsitteen keksijänä. Niinpä kyseessä on todellinen sisäpiiriläisen puheenvuoro, eikä tavoitteena ole enempää eikä vähempää kuin nykyisten somekanavien romahduttaminen, jotta tilalle voitaisiin luoda jotain parempaa. Lanierin mukaan ainoa keino saavuttaa tämä tavoite on saada ihmiset äänestämään jaloillaan, aivan kuten tämän poleemisen kirjan nimikin jo kertoo. Niinpä Piilaaksossa ei taidettu paljoa Lanierin päätä silitellä, kun tämä teos ilmestyi.

Lanier nostaa kirjassaan esiin useita erittäin painokkaita näkökulmia, jotka allekirjoitan pitkälti itsekin. Ainoa miinus omissa silmissäni tulee siitä, että Lanier kirjoittaa ehkä liiankin teknologiakeskeisesti, ja kattamatta jäävät esimerkiksi somen nuoriin kohdistamat paineet, huijarien aiheuttamat ongelmat, ja algoritmien syrjivät toimintatavat, sekä somen perhe-elämää häiritsevät piirteet. Itse olisin mielelläni lukenut lisää näistä kaikista.

Lanierin ydinsanoma on, että some addiktoi käyttäjänsä, ja tuo heidän pimeimmät puolensa esiin, synnyttäen näin esimerkiksi trollauksen ja someraivon kaltaisia ilmiöitä. Lyhyesti: some tekee ihmisistä itsekeskeisiä, laumasieluisia ja riidanhaluisia kusipäitä. Lisäksi, aivan kuten useimmat varmasti jo tietävätkin, yksityinen ihminen ei ole sosiaalisessa mediassa asiakas, vaan manipuloitava tuote, jolla käydään kauppaa.  Näitä kirjan pääargumentteja avaa erinomaisesti myös Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, kannattaa käydä katsomassa.

Mielestäni kaikkien sosiaalista mediaa käyttävien kannattaisi lukea tämä teos, olipa sen kanssa lopulta samaa mieltä tai ei. Vahvasen kirjan päädyin ostamaan omaan hyllyyni, tämän teoksen kohdalla saatan toimia samoin. Viimeistään tämä Lanierin kirja todistaa, että muutaman vuoden takainen Facebook-skandaali liittyen käyttäjien mielialan tietoiseen manipulointiin oli vain jäävuoren huippu.

Kitchen Confidential: Adventures in the Culinary Underbelly, Anthony Bourdain

Kirja, joka sinetöi Anthony Bourdainin uran julkkiskokkina

Aloitin Kitchen Confidential:in (julk. 2000) kuuntelemisen Audiblen äänikirjana vuosi sitten, kun uutinen Anthony Bourdainin kuolemasta tuli julki. Tähän liittyen mainittakoon, että minun on vaikea uskoa, että kyseessä olisi todella ollut itsemurha. Mutta foliohattuilut sikseen. 

Kitchen Confidential on yksi oman aihealueensa kuuluisimmista kirjoista, ja niinpä olenkin itseeni hieman pettynyt, että hyvin alkanut kuuntelu-urakka jostain syystä tyssäsi kesken, ja jatkui vasta paljon myöhemmin. En tiedä, ehkä odotin mehevämpiä ja laadultaan erilaisia paljastuksia. Odotushorisonttini oli siis vinoutunut kirjan todelliseen sisältöön nähden.

Kyllä, Bourdain kertoo tässä teoksessa omista päihdeongelmistaan ja siitä, miksi kalaa ei kannata tilata ravintoloissa maanantaisin. Puuttumaan jäivät kuitenkin kaikki ne skandaalit, mitä monien muiden julkkisten elämänkerroista yleensä löytyy. Bourdain kun oli ihan aidosti kokkaamista ja ruokaa rakastava työnarkomaani, joka hädin tuskin ehti nähdä vaimoaan, koska vietti kaiken ajan keittiöissä, joissa hän työskenteli kirjaimellisesti kädet ruvella. Kunnon kokin kun tunnistaa Bourdainin mukaan kädenpuristuksesta, jossa tuntuu lukuisa määrä arpia ja kovettumia.

Kaiken kaikkiaan Kitchen Confidential on täynnä jouhevaa kerrontaa, ja siitä välittyy voimakkaasti rakkaus ruokaan. Ja vaikka itselläni menikin kauan tämän läpikahlaamiseen, oli kokonaisvaikutelma kuitenkin positiivinen, ja sai minut pitämään Bourdainista entistä enemmän. Plussaa myös siitä, että Audiblen äänikirja oli Bourdainin itsensä lukema. Hänen ääntään oli ilo kuunnella.

Kenelle tämä kirja sopii: hyvää työmoraalia ihaileville, ravintolakulttuurista kiinnostuneille ja pannunhoito-ohjeita halajaville.

Kenelle tämä kirja ei sovi: kasvissyöjille ja julkkisjuoruja metsästäville skandaalihaukoille (köh köh..).

Coraline varjojen talossa, Neil Gaiman

Liisa Ihmemaassa kauhutwistillä

Jokin, jota Coraline oli luullut osaksi eteisen sohvan alla olevaa varjoa, tuli esiin sohvan alta ja syöksähti hurjaa vauhtia kohti etuovea pitkillä, valkeilla jaloillaan. Coralinen suu loksahti auki kauhusta ja hän astui kiireesti pois tieltä, kun olento kipitti hänen ohitseen juosten rapumaisesti liian monilla napsuvilla ja vilistävillä jaloillaan.

Hän tiesi mikä se oli ja hän tiesi, mitä se oli tullut hakemaan. Hän oli nähnyt sen liiankin usein viime päivien aikana hamuamassa ja tarttumassa ja sieppaamassa ja työntämässä tottelevaisesti mustia koppakuoriaisia toisen äidin suuhun. Se oli viisijalkainen, punakyntinen ja luunvalkoinen. 

Se oli toisen äidin käsi.

Neil Gaimanin etupäässä lapsille ja nuorille suunnattua Coraline varjojen talossa -kirjaa (Coraline, 2002) pidetään hänen läpimurtoromaaninaan, ja se on voittanut myös useita kirjallisuuspalkintoja. Niinpä tämä teos oli sangen looginen valinta kaltaiselleni lukijalle, jolle Gaiman on toistaiseksi ollut sangen vieras tuttavuus, vaikka toki taannoin luinkin yhden Sandman -sarjakuvateoksen. Nyt jatkoin tutustumistani Gaimanin tuotantoon hieman Sandmania kevyemmissä tunnelmissa. Luin Coralinen itse asiassa myös ihan jo työnikin puolesta, koska toimin nykyisin kirjastovirkailijana, ja tarkoitukseni on vinkata tätä kirjaa lapsille. Yleensä en ole ehtinyt jakamaan tänne blogini puolelle näitä kirjavinkkauskirjojani, mutta nyt tein kaikesta huolimatta poikkeuksen, koska mielestäni tämä teos oli sen verran mainio tapaus.

Tässä teoksessa on melko klassinen porttifantasian kaava, saahan tarina alkunsa siitä, että päähenkilö löytää kodistaan umpeen muuratun oven, jonka takaa paljastuu toinen, aavemainen koti, ja toiset, aavemaiset vanhemmat. Itse sain tätä kirjaa lukiessani todella vahvat Tim Burton -vibat, varsinkin Coralinen toisten vanhempien mustista nappisilmistä, valkeasta ihosta ja pitkistä sormista. Samoin pyöreät naapurinrouvat olivat synkässä rinnakkaistodellisuudessa hoikkia ja mustasilmäisiä. Nightmare Before Christmas, anyone..? Parasta Coralinen tarinassa olivatkin makaaberit yksityiskohdat, goottilainen tunnelma ja kauhuelementit, jotka lisääntyivät mukavasti loppua kohden.

Koska en aikuislukijana kuulu täysin tämän teoksen kohderyhmään, kesti minulla hetken aikaa lämmitä tarinalle. Loppua kohti kertomus sai kuitenkin mukavasti twistiä, ja se vain parani paranemistaan. Niinpä uskallan suositella tätä teosta myös aikuisille lukijoille.

P.S. 

Coralinen tarinasta on tehty myös animaatioelokuva:

Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan, Pekka Vahvanen

"Ihmislaji teknologian kanssa on aivan kuin alkoholisti viinitynnyrin äärellä"

Nykyisin en kovinkaan usein osta kirjoja omaksi. Jotta minä ostaisin jonkun teoksen pysyvästi hyllyyni, sen pitää olla joko poikkeuksellisen informatiivinen tai tavallista paremmin kirjoitettu. Tämä kirja oli molempia, ja niinpä lainakirjan eräpäivän umpeuduttua (ja teoksen lähdettyä seuraavalle sitä jonottaneelle) päädyin ostamaan itselleni oman kappaleen.

Erityisesti toimittajana ja televisiojuontajana tunnetun Pekka Vahvasen teknologiakriittinen Kone kaikkivaltias - Kuinka digitalisaatio tuhoaa kaiken meille arvokkaan (julk. 2018) on teos, jonka soisin kaikkien lukevan. Myös niiden, jotka uskovat olevansa Vahvasen kanssa eri mieltä. Itselleni tämä kirja tarjosi ennen kaikkea hyvän tiivistelmän ja monia tarkennuksia jo tiedossani olleista digitalisaation ja loputtoman teknologin palvomisen uhista.

Kone kaikkivaltiaan ydinsanoma on, että jatkuva teknologinen kehitys ei välttämättä ole hyväksi, vaan voi johtaa globaaliin katastrofiin, joka on verrattavissa ilmastonmuutokseen. Ainoa ero on vain siinä, että toisin kuin ilmastonmuutoksen kohdalla, ei loputonta teknologista innovointia koeta ongelmana, tai pyritä hillitsemään juuri mitenkään riskeistä huolimatta. Syy on yksinkertainen:

Teknologiaa palvotaan intensiivisemmin kuin mitään muuta jumalaa. Ajassamme tuskin on suurempaa totuutta kuin digitalisaation välttämättömyys. Siihen uskovat miljardit ihmiset, jotka ovat lumoutuneina älypuhelimistaan ja takertuneet internetiin. Siihen uskovat poliitikot niin oikealla kuin vasemmalla: he näkevät teknologian kehittämisen ainoaksi keinoksi pitää kansakuntansa elossa.

Vahvanen haluaa kyseenalaistaa tämän paradigman, eikä usko olevansa yksin:

Mutta usko teknologian autuaaksi tekevään voimaan on alkamassa horjua. Vaikuttaa siltä, että teknologinen kehitys ei enää muovaakaan yhteiskuntia paremmiksi. Tässä kirjassa kerron, kuinka kehitys on kääntymässä tarkoituksiaan vastaan. Meillä on jo liikaa edistystä, se ei enää palvele inhimillistä hyvinvointia. Samat asiat, jotka johtivat meitä kohti parempaa huomista, ovat nyt heikentämässä elämän mielekkyyttä. Hiljainen vastarinta teknologian kyllästämää elämää vastaan on herännyt. Tietotekniikkayhtiö Intelin tutkimusosasto Intel Labsin laajan kyselyn mukaan 61 prosenttia nuorista aikuisista kokee, että teknologia tekee maailmasta epäinhimillisemmän. Kahdeksan maata kattavassa kyselyssä selvisi, että juuri nämä niin kutsutut milleniaalit korostavat muita sukupolvia useammin teknologian huonoja puolia.

Vahvanen nostaa teoksessaan esiin muun muassa älylaitteiden ihmisten kognitiivisia kykyjä heikentävän vaikutuksen, kansalaisten yksityisyyden vaarantumisen, ja ihmisen oman aivokapasiteetin peittoavan tekoälyn, joka saattaa "jäädä ihmiskunnan viimeiseksi keksinnöksi". Tätä kirjaa voisi luulla synkäksi dystopiaksi, jos se ei sijoittuisi tietokirjagenreen. Massatyöttömyyttä ja robottisotilaiden hyökkäystä odotellessa..

Lukukokemuksena Kone kaikkivaltias muistuttaa kaikkine tutkimustuloksineen ja lähdeviitteineen akateemista julkaisua, joskin se on astetta populaarimmin kirjoitettu. Eikä ihme, se nimittäin syntyi Vahvasen keväällä 2014 aloittamasta väitöskirjaprojektista, joka sai toimittajantyön myötä uuden suunnan yleistajuisena teoksena. Kuten Vahvanen toteaa: "..jos kirjoitan ei-akateemisen kirjan aihepiiristä, joku saattaisi sen lukeakin". Heh heh..

Pakko nyt näin tohtorikoulutettavana huomauttaa, että kyllä väitöskirjatkin saavat mediassa huomiota, varsinkin, jos tutkija osaa brändätä itsensä ja tutkimuksensa hyvin. Kyllä meitä tutkijoitakin haastatellaan lehtiin tuon tuostakin. Mutta leikki sikseen, kyllä Vahvanen tämän varmasti tietää, hän nyt vain halusi viedä tekstinsä yleistajuisempaan suuntaan, ja lopputulos on mitä onnistunein.

Tästä kirjasta olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta nyt taidan sulkea läppärini, ja lähteä metsään kävelylle. Jokin sisälläni nimittäin kertoo, että tämä koneella istuskelu ei ole minulle hyväksi. Hassu juttu..