Tapaus, Annie Ernaux

 

Pieni, mutta rankka kirja

Ranskalainen Annie Ernaux (s. 1940) voitti viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Tapaus (L'evénement, 2000).  Kirjassa omaelämänkerrallisesti käsitelty laiton abortti on jälleen ajankohtainen, kuten Yhdysvaltojen viimeaikaiset kehityskulut osoittavat. Eutanasian ohella abortti on yksi vaikeimmista lääketieteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä, ja omiaan luomaan voimakasta polarisaatiota.

Tapauksen kohdalla räjähdysherkkää aihetta onneksi tasapainottaa Ernauxin eleetön ja taitava kerrontatyyli. Alle 90-sivuisen kirja(sen) luki parissa tunnissa. Ja minä olen vieläpä melko hidas lukija. Piti aluksi katsahtaa vain hiukan alkua, mutta äkkiä huomasinkin, että olin jo viimeisillä sivuilla. Kirjan kesken jättäminen ei ollut vaihtoehto. En erityisemmin pitänyt 23-vuotiaasta päähenkilöstä (eli Ernauxista), sillä tämän käytös oli ajoittain varsin holtitonta ja manipuloivaa. Toisaalta Ernaux ei ainakaan yrittänyt silotella tai kaunistella tarinaansa.

Tällaisesta kirjasta bloggaaminen on vaikeaa. Ainakin jos ei halua alkaa ottamaan kantaa julkisesti. Kommentoinkin nyt vain sen verran, että olipa abortti kielletty tai ei, siihen linkittyy aina paljon hankalia kysymyksiä ja ilmiöitä. Laittomuus johtaa esimerkiksi Ernauxin kaltaisiin, monesti vaarallisiin tilanteisiin, joissa abortti haetaan muualta kuin lääkäriltä. Lisäksi Yhdysvalloissa esiintyy nykyisin tapauksia, joissa keskenmenon kärsineet naiset eivät saa asianmukaista hoitoa, koska heitä ja heidän lääkäreitään voitaisiin epäillä aborteista. Toisaalta taas herää kysymys, kuinka pitkälle kehittyneitä raskauksia on eettistä enää keskeyttää? Kuka osaa vetää rajan oikein tässä asiassa?

Ernauxin tapauksessa raskaus ehti pitkälle ennen aborttia, mikä teki kirjan lukemisesta astetta karmivampaa. Toki ironisesti syy abortin viivästymiseen oli Ernauxin kohdalla juurikin abortin kieltävässä lainsäädännössä. Sittemmin Ernaux on saanut kaksi poikaa. Kirjan lopussa hän toteaa:

Nyt tiedän, että minun oli käytävä läpi tuo koettelemus ja uhraus osatakseni haluta lapsia, voidakseni hyväksyä väkivallan, jota suvunjatkaminen keholleni tarkoittaa, ja ryhtyäkseni vuorostani sukupolvien läpikulkupaikaksi.

Windsorien vaietut totuudet, Tina Brown

 

Perhe, josta voisi kirjoittaa useammankin tiiliskiven

Kun kuvasin tätä kirjaa blogiani varten, älypuhelimeni luonnehti valokuvan sisältöä ryhmäkuvaksi, fokusoiden vahvasti Camillan, Elizabethin, Katen ja Meghanin kasvoihin. Niin sanottu tekoäly ei olisi voinut olla enempää oikeassa. Tämä toimittajanakin tunnetun kirjailija Tina Brownin tiiliskivi, Windsorien vaietut totuudet (The Palace Papers, 2022), on nimittäin todellinen brittikuninkaallisten ryhmäpotretti. Valokeilaan astuu vuorollaan pitkälti jokainen Windsorin kuninkaallisen perheen keskeinen jäsen, joitakin prinssi Edwardin kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lopputulos on koukuttavaa ja monin tavoin ajankohtaista luettavaa. Tai no, itse kuuntelin tämän teoksen pääosin alkuperäiskielisenä äänikirjana kirjailijan itsensä lukemana. Erinomainen lukija, tämä Brown! 

Erityisesti minua, kuten varmasti monia muitakin, kiinnosti tietenkin Charlesin, Dianan ja Camillan kolmiodraama, sekä tuon sotkun vaikutus muihin hovin jäseniin, kuten Williamiin ja Harryyn. Toisin kuin monet muut, Brown ei varsinaisesti ole team-Diana -kerholainen. Hän olikin muun muassa sitä mieltä, että oli virhe valita Spencerin "vaikealuonteisen" suvun edustaja tulevaksi kuningattareksi. Sen sijaan Camillan vahvahermoisuus ja hyvät sosiaaliset taidot tekevät hänestä Brownin silmissä mainion kuningatarehdokkaan. Tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen Camillasta onkin toden totta tullut Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar. Katselin itsekin kruunajaisia, ja tilaisuuden juhlavuus nosti kyyneleet silmiini. Kuninkaallisissa on aivan omanlaistaan mystiikkaa, kuten kirjailija Alexander von Schönburgkin on todennut.

Harry ja William puolisoineen eivät aiemmin ole minua liiemmälti kiinnostaneet. En ole edes vaivautunut katsomaan Harryn ja Meghanin surullisenkuuluisaa Oprah-haastattelua, joka tapahtui juuri parahiksi ennen prinssi Philipin kuolemaa, ja takasi näin Harrylle erittäin kiusallisen hautajaisvierailun vanhaan kotimaahansa. Tämä Brownin teos kuitenkin sai jopa minut höristämään korviani, ja keskittämään ajatukseni Windsorin nuorempaan polveen. Tämän lukukokemuksen myötä ymmärränkin entistä paremmin, mistä esimerkiksi Harryn pohjaton viha mediaa kohtaan juontaa juurensa. Kyse ei ole "vain" hänen äitinsä kuolemaan liittyvistä seikoista. 

Omat lukunsa ansaitsi myös nykyisin arvonimensä menettänyt Andrew. Tosin sanottakoon, että minusta Brown olisi voinut paneutua tähän perheen mustaan lampaaseen hieman enemmänkin. Esimerkiksi Andrewin hirvittävää "en pystynyt hikoilemaan" -haastattelua olisi voinut käsitellä laajemminkin. Onneksi suosikki-YouTube -sisällöntuottajani Scott Sharp on tehnyt aiheesta mitä mainioimman kommentaarivideon. 

Yllä mainitsemistani, subjektiivisista pikku puutteista huolimatta Windsorien vaietut totuudet on mielestäni varsin onnistunut läpileikkaus brittikuninkaallisista. Tämä kannattaa lukea, vaikka aihe olisi tuttu entuudestaan (kukapa nyt tätä kuningasperhettä ei tuntisi). Itse olen kahlannut läpi monia muitakin samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja, mutta silti koin saavani Brownin kirjasta myös uutta, relevanttia tietoa. Ja mikä tärkeintä: Brown on myös mitä taitavin kirjoittaja ja hänen analyysinsä on paikoittain suorastaan veitsenterävää. Niinpä päätänkin tämän tekstin yhteen lempikohdistani:

Meghanin lumonnut kuninkaallisten loisto on optinen harha. Hänen oli vaikea käsittää sitä, että hänen Windsorin linnan satuhäissään tarjoiltu orgaaninen sitruuna-seljankukkajälkiruoka oli Ihmemaan Liisan "Syö minut" -kakku. 

-Kuka vielä väittää, että tietokirja ei voisi olla runollinen?

Ystävällisyys, John Ajvide Lindqvist

 

Inhottava kirja, joka oli pakko lukea

Luen nykyään vain harvoin yhtä kirjaa kerrallaan. John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys (Vänligheten, 2021) pakotti minut kuitenkin keskittymään itseensä sataprosenttisesti. Tämä yli 700-sivuinen järkäle ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin takakansi oli suljettu. Erityisesti kirjan alkupää suorastaan piinasi minua. Yksi yö tuli jopa nukuttua valot päällä, kun Norrtäljen pikkukaupungin (ja erään kontin) tapahtumat tulivat uniini asti. Maija totesi omassa kirja-arviossaan, että Ystävällisyys ei ollut erityisen pelottava, mutta itse olen toista mieltä. Tosin "pelottava" ei ehkä olekaan oikea sana kuvaamaan tätä tarinaa, ennemminkin Ystävällisyys on raskas, painostava ja piinaava, ajoittain jopa kuvottava kertomus synkistä tapahtumista ja huonoista energioista. 

En ole aiemmin lukenut Lindqvistiltä yhtään kirjaa. Upea Ystävät hämärän jälkeen -elokuva (2008) on toki elokuvana tuttu, ja se onkin tullut katsottua useaan otteeseen. Kertojanäänen tunnistaa samaksi kuin tässäkin, ilman muuta. 

Ystävällisyys -kirjan lähtökohtana ollut idea kaupunkiin saapuvasta salaperäisestä kuljetuksesta, joka sitten alkaa terrorisoida yhteisöä, toi mieleeni Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus-trilogian. Toki Lindqvistin tarina on huomattavasti hitaammin etenevä, pirstaleisempi ja hienovireisempi, kuin Del Toron ja Hoganin verenmakuinen kauhuspektaakkeli. Toisaalta sen minkä Lindqvist häviää vauhdissa ja näyttävyydessä, hän voittaa ajankohtaisuudessa ja painostavan tunnelman luomisessa. Puhuttiinpa sitten maahanmuutosta, naisten kehonkuvasta tai videopeleistä, Lindqvist on tiiviisti ajan hermolla, ja provosoi lukijaansa takuuvarmasti.

The House With Chicken Legs, Sophie Anderson

 

Baba Jagan jalanjäljillä

No book is really worth reading at the age of ten which is not equally (and often far more) worth reading at the age of fifty ... The only imaginative works we ought to grow out are those which it would have been better not to have read at all. 

(C.S. Lewis, 1966, s. 15.)

Olen viime aikoina tuntenut voimakasta vetoa satuja kohtaan. Tämä selittynee muun muassa sillä, että työskentelen tällä hetkellä lasten- ja nuortenkirjojen parissa. Sitä paitsi hyvät tarinat kuuluvat kaiken ikäisille, ja jos esimerkiksi satu on hyvin kerrottu, se puhuttelee myös aikuisia lukijoita ja kuulijoita. Niinpä tämä Sophie Anderssonin The House With Chicken Legs (2018) oli minulle varsin luonteva valinta, vaikka se onkin suunnattu ensisijaisesti varhaisnuorille.

Eniten minua Chicken Legs -kirjassa kiinnosti slaavilaisista mytologioista tutun Baba Jagan uudelleentulkinta, vaikka toki esimerkiksi erilaisuuden, yksinäisyyden ja kuoleman teemat olivatkin sinällään hyviä tarinaelementtejä. Kuten arvata saattaa, ei tämän tarinan Baba ollut pelottava, ja valitettavasti kukaan ei myöskään lentänyt huhmarella (tästä iso miinus). Andersonin tarinassa Baba oli redusoitu leppoisaksi vanhaksi mummoksi, joka musisoinnin ja slaavilaisten herkkujen kokkaamisen ohella toimi kuoleman lautturina.

Tarinan päähenkilö, (tietenkin orpo) Marinka, oli ajoittain melko ärsyttävä. Hän vatvoi samoja ongelmia loputtomiin, ja kohteli paitsi Babaa, myös taloa (jolla on kanankoivet) suorastaan toksisesti, kuten nyt muodikas ilmaisu kuuluu. Tästä päästäänkin minun mielestäni Chicken Legs -kirjan kiehtovimpaan puoleen. 

Elävä, ajatteleva ja tunteva talo, joka voi myös liikkua, tuo kiinnostavalla tavalla mieleen toisen, huomattavasti yleisemmän fantasiatroopin: lohikäärmeen. Tarkemmin sanottuna lohikäärmeen, jolla sankari ratsastaa. Siinä missä vaikkapa Eragonin seuralainen on Saphira-lohikäärme, on Marinkalla hänen kävelevä talonsa. Ja aivan kuten lemmikkilohikäärme (tai muu ratsu), myös talo on herkkätunteinen mutta uskollinen ja se kantaa omistajansa moniin seikkailuihin ja myös pelastaa hädän tullen. Tämä hurmasi minut, ja sai aidosti kiinnostumaan kävelevän talon olemuksesta ja ominaisuuksista. Kerrassaan mainiota!

LÄHDE:

Lewis, C.S. (1966). On stories. Teoksessa: Of other worlds. New York: Harcourt, Brace & World.

Väittelen tohtoriksi lauantaina 10.12.2022 Jyväskylän yliopistossa

 

Väitöskirjani kansikuva on 
Essi Variksen käsialaa.

"There is not a single original thought in Eragon" Tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa

Päätin tulla tänne bloginkin puolelle kertomaan, että väittelen tulevana lauantaina kahdeksan vuoden työrupeaman jälkeen. Väitös käsittelee J. R. R. Tolkienista, J. K. Rowlingista ja Christopher Paolinista käytyjä tekijyyskeskusteluita. Mukana on myös asiaa verkkoyhteisöistä ja faniudesta. Suosittelen tulemaan joko paikan päälle kuuntelemaan, tai seuraamaan etäyhteyden välityksellä, jos nämä aiheet kiinnostavat. 

Yliopiston väitöstiedote tarvittavine linkkeineen löytyy täältä.

Serotoniini, Michel Houellebecq

Ensimmäinen, mutta takuulla ei viimeinen Houellebecqin kirjani

Michel Houellebecqiä kuvataan usein Ranskan kiistellyimmäksi nykykirjailijaksi. Tällä kohukirjailijan imagolla myydään myös nyt lukemaani Serotoniini-teosta (2019), sillä heti niteen etuliepeessä Houellebecqin nimeen kiinnitetään seuraavat ismit: nihilismi, rasismi, misogynia ja oikeistopopulismi. Kirsikkana kakun päältä löytyy vielä ranskalaiskirjailijaamme lätkäisty kyynikon leima. Melkoinen kattaus, sanoisin!

Tutustuin Houellebecqiin kirjastotyöni kautta. Osallistuin nimittäin jokin aika sitten koulutukseen, jonka ammatikseen lukeva puhuja kertoi Serotoniinin olleen paras kirja, jonka hän on lukenut kymmeneen vuoteen. Hän piti teosta suorastaan tajunnanräjäyttävänä. Pakkohan Serotoniini oli moisen mainospuheen jälkeen lukea itsekin. Varsinkin, kun kouluttaja totesi, että ei pidä Houellebecqiin kohdistettuja (ismi-)syytöksiä oikeutettuina, sillä Houellebecq yksinkertaisesti vain havainnoi tosielämän ilmiöitä. Oman lukukokemukseni perusteella sanoisin, että olen pitkälti samoilla linjoilla syytösten suhteen, joskin naishahmojen yksiulotteisuus ja yliseksualisointi latisti Serotoniinin kirjallisia ansioita silmissäni. Toisaalta, en usko, että Houellebecq piittaa. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, joka kirjoittaa juuri sen mitä haluaa, ja miten haluaa. 

Aistin Houellebecqissä Hunter S. Thompsonilta tuttua kapinahenkeä ja halua kommentoida ympäröivän yhteiskunnan epäkohtia vailla pidäkkeitä, ja pidän siitä. Esimerkiksi Serotoniini-kirjan keskeinen teema, maanviljelijöiden ahdinko, ja tästä seuraavat levottomuudet, oli varsin ajankohtainen, ja joiltakin osin jopa visionäärinen kommentaari: kirjassa vain palavat maatalouskoneet, todellisuudessa autonrenkaat ja heinäpaalit. 

Arvostan myös tarinan monitahoisuutta. Serotoniinissa Houellebecq nimittäin kuvaa epäonnistumista ja kaiken luhistumista monella eri tasolla: muun muassa päähahmon, 46-vuotiaan Florent-Clauden henkilökohtaisena, epäonnistuneiden ihmissuhteiden, masennuksen ja impotenssin siivittämänä romahduksena, kuin myös suurempana, koko Eurooppaa koskevana maatalouskriisinä. Päälle päätteeksi Florent-Clauden karjatilaa isännöivän Aymeric-ystävän tarinassa yleinen ja yksityinen tuho yhdistyvät mitä rajuimmalla tavalla. 

Mutta. Oliko Serotoniini myös minulle se "paras kirja kymmeneen vuoteen"? Ei missään nimessä. Teräväsanainen, ajankohtainen, ja lukijansa tiiviissä otteessa alusta loppuun asti pitävä tarina kaiken menettämisestä se sen sijaan oli. Tämä kirjailija ansaitsisi suosionsa ilman skandaalinkäryisiä myynti-ismejäkin.

Eläin, Lisa Taddeo

 

Naisen kosto

Kiinnostuin Lisa Taddeon Eläin-kirjasta (Animal, 2021) alun perin sen pysäyttävän kannen takia. Takakannen lupaus #MeToo-sukupolven Amerikan Psykosta ei myöskään ainakaan laskenut kiinnostustani teosta kohtaan (tosin Amerikan Psyko on kyllä huomattavasti parempi teos kuin tämä).

Taddeo on omituinen kirjalija. Hän on samaan aikaan hyvin kiinnostava ja luotaantyöntävä. Esimerkiksi hänen aiempi teoksensa, Kolme naista (Three Women, 2019), vangitsi ensin huomioni täysin, vain menettääkseen sen, ennen kuin kirja oli luettu loppuun. Still working on it..

Tämä, 36-vuotiaasta Joanista kertova, vinksahtanut trilleri, jaksoi pitää huomioni loppuun asti, mutta ei täysin ongelmitta. Eläin olisi voinut olla paljon parempikin kirja, mikäli tyhjäkäyntiä ja toistoa olisi ollut vähemmän, ja jos loppu ei olisi ollut niin päälleliimatun oloinen. Toisaalta suvantopaikkojen vastapainona mukana oli paljon shokeeraavia, niskakarvat pystyyn nostavia kohtia. Ajoittain tunsin suoranaista raivoa ja kuvotusta. Kaiken kaikkiaan Eläin oli voimakas, joskin nihilistinen ja ruma elämys. En suosittele herkille lukijoille.