Seitsemän veljestä, Aleksis Kivi

"Elettiinpä ennenkin, vaik ojan takan' oltiin.."

Vihdoin se on tehty. Olen lukenut.. tai noh.. kuunnellut Suomen kansallisromaanin, Aleksis Kiven Seitsemän veljestä -teoksen (julk. 1873). Helpolla tämä 13,5 tuntia kestänyt kertomus ei minua päästänyt. Vaikka tätä "suomalaisen kirjallisuuden ja realistisen kansankuvauksen tienraivaajana" pidettyä tarinaa voi luonnehtia tyyliltään humoristiseksi ja kevyehköksi, oli juonessa silti melkoinen tietäminen, kiitos suuren henkilökavalkadin. Tunnustan avoimesti, että sekoitin veljekset toisiinsa tuon tuostakin. En siis ihmettele lainkaan, että Jokke kertoi omassa bloggauksessaan lukeneensa Seitsemän veljestä jo viiteen kertaan, ja edelleen löytävänsä siitä uusia puolia.

Eniten nautin Kiven leikkisästä ja luovasta kielenkäytöstä (voi sitä veikeiden adjektiivien ja verbien määrää..), joka sai minut hymyilemään kerta toisensa jälkeen, ja antoi myös lukuisia ahaa-elämyksiä. Synnyinkylästäni Otamosta on esimerkiksi kirjoitettu kotiseutukirja nimeltä "Elettiinpä ennenkin, kun Otamolla oltiin", ja nyt tiedän vihdoin, mistä Julle Mikkola otti kirjansa nimen! 

Seitsemän veljestä käsitti laajan ajanjakson Jukolan poikien elämästä, kuitenkin veljesparven vaiherikkaaseen nuoruuteen keskittyen. Omaksi suosikkikohdakseni nousi fantastisia elementtejä sisältänyt kohtaus, jossa Raamatun ja viinan välillä rimpuileva Simeoni kohtasi itse Lusifeeruksen:

Ensiksi, kun hän ilmestyi, tuli hän tuulen puuskana kohinalla pensastoon, jossa istuin.. Minä seurasin häntä, koska en uskaltanut kynsiä vastaan, vaan katsoin parhaaksi tehdä hänen tahtonsa. Ja nytpä vaelsimme yhdessä kauan pitkin ohdakkeista, kivistä tietä; ja muuttuipa hän milloin miksikin. Välistä hyppeli hän edelläni pienenä naukuvana kissanpoikasena, katsellen taakseen aivan tyhmästi ja minua vasten silmiä. Välistä taasen kohosi hän hirmuisen pitkäksi mieheksi, ulettui päänsä aina pilvien rajalle. Sieltä huusi hän minulle: "näetkös minun päätäni?" Minä, haastellen aina hänen mieliksensä, ihmettelin pituutta ja sanoin, että silmäni tuskin erotti hänen haarojansakaan.

..Mutta viimein puhkesi kaksi kirjavaa siipeä hänen hartioistansa ulos ja muutaman kerran hän niitä heilautti, ja nytpä rupesimme vilkkaisemaan ylös korkeuteen, kohden kuuta, joka hohti meidän päällämme kuin vaskiammeen pohja. Sinnepä sinkaistiin, ja pyörryttävään syvyyteen jäi meiltä matoinen maa. Ehdittiin tuosta viimein kuuhun, joka, niin kuin sokea-eno kertoili, on suuri, ympyrjäinen ja loistava kallio-saari ilmassa, ja näinpä siellä ihmeitä ja kummia, ihmeitä ja kummia! Ah, eihän niitä voi kertoa syntinen kieli!

Kun Seitsemän veljestä aikoinaan julkaistiin, se sai kovaa kritiikkiä osakseen, koska teos ei kriitikkojen mielestä antanut suomalaisista kyllin siloteltua ja idyllistä kuvaa. Nykylukijan näkökulmasta tämä tuntuu hassulta. Itse ainakin pidin hyväntahtoisten, joskin toisinaan hieman hölmöjen veljesten edesottamuksia ja elämää varsin tervehenkisenä ja viattomana. No joo, välillä he ehkä joivat hieman viinaa, ja pääsi siinä muutama sonnikin hengestään, mutta verrattuna tämänhetkiseen maailmanmenoon tuo nyt on vielä pientä. Niinpä hieman pintaraapaisumaisen oloisesti koottu kirjan loppupuolisko, jossa lähinnä lueteltiin, minkä tytön kukin veljeksistä nai, alkoi tuntua jo jopa sangen tylsältä. "They lived happily ever after" ja niin edespäin.. Onneksi sentään pahis-Simeoni sekoitti hieman pakkaa vielä vanhoilla päivilläänkin, ja vaimot kärttyilivät toisinaan.

Kaukaisin ranta, Ursula Le Guin

Le Guin elämän ja kuoleman rajapinnoilla

Ursula Le Guinin kolmas Maameren tarinat -sarjan kirja, Kaukaisin ranta (The Farthest Shore, 1972), oli minulla kesken monta kuukautta. Luin nimittäin samaan aikaan useita muitakin teoksia, ja Kaukaisimman rannan juoni tuntui aluksi hieman laahaavalta. Tarinan huono imu oli kuitenkin kaikeksi onneksi vain väliaikainen ilmiö, ja teoksen loppupää olikin jo hyvin vetävää luettavaa. 

Tällä kertaa Maamerellä seikkaili jo varttuneeseen ikään ehtinyt Ged, ja hänellä oli mukanaan nuori Enladin prinssi, Arren. Yhdessä he kohtasivat pimeyden, joka uhkasi tällä kertaa koko maata, ei vain Gediä itseään, kuten sarjan ensimmäisessä osassa, Maameren velhossa, oli vielä asian laita. Tapahtumien merkityksellisyys ja kauaskantoisuus siis laajenee hetki hetkeltä ja kirja kirjalta, kuin renkaat veden pinnalla.

Taolaisuuteen nojaava, kuolemattomuuden tavoittelun problematiikasta inspiraationsa ammentava loppuhuipennus, ja sitä edeltäneet, kuoleman ja elämän suhdetta koskeneet pohdiskelut olivat tämän, aiempiakin osia tummasävyisemmän kirjan, parasta antia:

Vain kuolevainen kantaa elämää sisällään, Arren. Vain kuolemassa on uuden elämän siemen. Tasapaino ei ole tyventä. Se on liikettä - ikuista uudelleensyntymistä.

.."Minä en pelkää mitään", hän sanoi. "Mitä kuollut pelkäisi?"

Lisäksi mukana oli Le Guinille tyypilliseen tapaan mitä taidokkaimpia lohikäärmekuvauksia: 

Kun Kaukokatse lähestyi saaria ja Arren näki lohikäärmeitten leijaavan ja kaartavan aamutuulessa hänen sydäntään sykäytti riemu, raju täyttymyksen riemu, pakahduttava kuin tuska. Sillä tuossa lennossa oli koko elämisen loistokkuus. Lohikäärmeitten kauneus uhkui kauhistuttavaa voimaa ja hurjaa villiyttä ja määrätietoista suloa. Ne olivat ajattelevia puhuvia olentoja, joiden sivistys on ikivanha: niiden lento oli täynnä kiihkeää hallittua harmoniaa.

Arren ei sanonut mitään ääneen, mutta hän ajatteli: 

En välitä mitä tapahtuu! Olenhan nähnyt lokikäärmeitten tanssivan aamutuulessa.

Maameri-sarja on tunnettu synkkyydestään, ja tällä kertaa myös majesteettiset lohikäärmeet saivat osansa tästä sävystä. Kirjan loppupuolella ne ovat tulleet hulluiksi, eivätkä osaa enää puhua. Seuraukset ovat kammottavat:

Vene kiersi pienen kallioniemekkeen ja Arren näki rannalla jotain jota hän hetken erehtyi luulemaan rauniolinnaksi. Lohikäärme. Sen toinen musta siipi oli taipunut sen ruhon alle ja toinen retkotti hietikon poikki veteen niin että rantaan lyövät aallot näykkivät sitä kuin kiusoitellen ees taas. Sen pitkä liskonruumis virui oikoisenaan kalliorannalla. Toinen etujalka oli poissa ja mahtavasta rintakehästä roikkui panssarin ja lihan riekaleita. Sen vatsa oli revitty auki niin että hietikko oli kyynärkaupalla mustana myrkyllisestä lohikäärmeenverestä. Mutta se eli yhä. Niin lujassa oli lohikäärmeen henki että vain mahtava taikuus voi sen riistää nopeasti. Sen kullanvihreät silmät olivat auki ja kun vene lipui ohi sen luinen valtava pää liikahti ja koriseva sihisevä huuru purskahti verisenä suihkuna sen sieraimista. 

Kuolevan lohikäärmeen ja meren välinen rantakaistale oli täynnä sen sukulaisten jalanjälkiä ja niiden valtavien ruhojen painanteita; sen sisälmykset oli tallattu hiekkaan.

Tämä ylläoleva kohtaus oli koko kirjan pysäyttävin. Minusta se kuvasi ennen kaikkea sitä, että toisinaan kuolema on suuri helpotus. Tämän kaltaiset tapahtumat saivat minut myös lisäämään ensimmäistä kertaa Le Guinia käsittelevään bloggaukseeni tägin "kauhu".

Olen nyt lukenut Maameren tarinoista kolme ensimmäistä osaa. Aikaa kului kaksi vuotta, mutta se ei haittaa juurikaan, koska nämä kirjat toimivat loistavasti myös itsenäisinä teoksina. Jäljellä on vielä Tehanu: Maameren tarinoiden päätösosa (julk. 1990), joukko Maamerelle sijoittuvia novelleja, sekä Toinen tuuli (julk. 2001), ja hyvä niin. Aion tutustua niihin aivan ehdottomasti. On ihanaa tietää, että "jossain tuolla" on laadukasta fantasiaa, jota en ole vielä lukenut.

Musta kuu, Mia Vänskä

"I see the bad moon rising, I see trouble on the way"

..Markuksen ote veitsestä herpaantui, ja se putosi kalahtaen lattialle. Yhtäkkiä häntä pelotti enemmän kuin hän olisi koskaan voinut kuvitella. Hän tunsi sydämensä kuminan rintakehässään ja kuuli tykytyksen korvissaan pelon liimatessa hänet paikalleen.

Kauhukirjailija Mia Vänskä viihdytti minua taannoin mitä erinomaisimmin Saattaja-teoksellaan,  ja kaikeksi onneksi kirjailijan hyvä vire näyttää jatkuneen myös seuraavassa, vuonna 2012 julkaistussa Musta kuu -kirjassa. Aivan kuten Saattaja, myös Musta kuu vei minut mukanaan siinä määrin, että ahmin tarinan parissa päivässä. Tätä ei vain halunnut jättää kesken! Mukana oli jälleen sopivassa suhteessa kauhuelementtejä, ihmissuhdevääntöä ja mytologiaa:

"Aivan! Vanhoissa uskomuksissa Kapeet ja Kuumeet ovat kuun vaiheisiin liittyviä henkiolentoja. Kuumeet vähentävät kuun ja Kapeet kasvattavat sen. Kapeiden sanotaan ilmestyvän lintujen muodossa, ehkä jopa ilmattarina. Kuumeet taas ovat salaperäisiä pimeyden olentoja." 

Itselleni nämä Kapeet ja Kuumeet olivat täysin uusia tuttavuuksia, aivan kuten edellisestä Vänskän kirjasta mukaan tarttunut metsänpeitto-käsitekin. Lisäksi nyt tiedän, kuka on Lilith, tuo Frasieristakin tuttu naisriivaaja, jota voidaan pitää kaikkien femme fataleiden itseoikeutettuna kantaäitinä.

- Aina ei tarvitse lukea tietokirjallisuutta sivistyäkseen. 

Parasta Mustassa kuussa oli yllättävä loppuratkaisu. Alussa olleen prologin perusteella tein nimittäin varsin selkeitä ennakko-oletuksia siitä, ketkä selviävät kirotusta, eristyksissä olevasta mökkikylästä hengissä ja ketkä eivät. Mutta ah, miten ihanan väärässä olinkaan! Kutkuttavan hitaasti mutta varmasti juoni ja henkilöhahmojen käytös alkoivat kääntyä odottamattomiin suuntiin, joista löytyi vaikka mitä mielenkiintoista. Lisäksi vielä aivan viimeisillä sivuilla mukaan pahuuden ketjuun astui uusi, yllättävä hahmo. 

- Erinomaista!

Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen, Tommy Tabermann

"Ellet polvistu onnen edessä, et ole onnen arvoinen"

Sain Tommy Tabermannin Yksinäinen tyttö ja yksisarvinen -runokirjan (julk. 2003) yllättäen lainaksi työkaveriltani, ilmeisen vannoutuneelta Tabermann-fanilta. Teoksen etusivua koristi vaivoja säästelemättä ("taksilla piti ajaa Turkuun asti..") hankittu omistuskirjoitus, ja parhaat kohdat oli vieläpä merkitty kirjanmerkein. Itselleni Tommy on ennestään tuttu lähinnä Uutisvuodosta, vaikka joskus takavuosina olenkin kuunnellut Eroottiset runot -teoksen äänikirjaversion.

Tämä kauniisti kuvitettu kirjanen sai minut kohottelemaan kulmiani kahdesta syystä: Ensinnäkään en löytänyt Yksinäisestä tytöstä ja yksisarvisesta kuin yhden bloggauksen, vaikka kyseessä on huippusuosittu runoilija - lieneekö Tommy jonkinlainen tabu kirjabloggarien silmissä? Toiseksi Tabermannin kuvakieli yllätti latauksellaan ja (ainakin näennäisellä) suoruudellaan:

Miehessä asuu eläin

Naisessa asuu eläin

Miehessä ja naisessa asuu käärme, lintu,

asuu hevonen

jolle kukaan ei suitsia pane

Mies on yksisarvinen

Miehellä on sarvi

ja naisessa paikka sarvea varten

sarven paikka maailmassa 

on nainen

Miehessä huutaa eläin

Naisessa huutaa eläin

Miksi kaksi huutoa

ei kuule toisiaan?

- Seems legit. Ei liene yllätys, että tällaiset reippaanpuoleiset fallos-analogiat ovat hieman liikaa joillekin kriitikoille. Toisaalta, kuten Asko Kaunislehto bloggauksessaan totesi:

Mm. tämä teos panee miettimään, miksi Tommy Tabermannin lyriikkaa niin ankarasti vihataan ja ennen muuta mitä pahaa on erotiikassa. Miten asioita muuttaa se, että niistä hymistellään huomattavasti peitetymmin.

Tämä on totta. Ja kuten kirjan minulle lainannut työkaverinikin totesi: jokaisen rivin välissä on tyhjä tila lukijan omia tulkintoja varten. ..Ehkä provosoivasti esitetty sarvi symboloikin vaikkapa rakkautta..? Kuka tietää. Jokainen päättäköön itse.

Minua, tottumatonta runojen lukijaa, tämä yksisarviskirja vuoron perään viihdytti ja hymyilytti. Kyllä minä Tabermannia luen ennemmin kuin vaikkapa 50 Shades of Greytä. Suomi 1 - Englanti 0.

Loru Sorbusten Herrasta, Henry N. Beard & Douglas C. Kenney

Hauskin kirja, jonka olen koskaan lukenut

Vaikka emme voikaan täysin vilpittömästi professori Tolkienin tapaan sanoa, että "tämä tarina muotoutui kerrottaessa", voimme vakuuttaa, että tämä tarina (tai pikemminkin tarve tyrkyttää sitä viattomille kuluttajille halpahallin hinnoilla) kasvoi suorassa suhteessa karhukirjeisiin, joita saimme Harvardin luottokonttorista.

..Tämän kirjan tarkoituksena on rahan tienaaminen, ja sen sivuilta voi lukija oppia monia seikkoja kirjoittajien kieroutuneesta luonteesta ja kirjallisesta lahjattomuudesta.

Amerikkalaisen huumorilehti National Lampoonin perustajien, Douglas C. Kenneyn ja Henry N. Beardin Loru Sorbusten Herrasta (Bored of the Rings, julk. 1969) on kirja, johon olen palannut säännöllisin väliajoin viimeisten kymmenen vuoden ajan. Vaikka olen lukenut tämän kulttimaineeseen nousseen parodian jo arviolta viidesti, se saa minut edelleen nauramaan ääneen joka kerta. Tässä on todellakin teos, jota minun ei pidä erehtyä lehteilemään, jos lähistöllä sattuu olemaan esimerkiksi nukkuvia ihmisiä.

Naulan kantaan

Taru Sormusten Herrasta -trilogian kaltaiseen mestariteokseen kajoaminen tällä tavalla olisi voinut väärissä käsissä olla suunnaton moka, josta omistautuneet Tolkien-fanit olisivat rankaisseet armotta. Toisin kuitenkin kävi, kiitos oikean tulokulman. Beard ja Kenney kun arvostavat alkuperäisteosta suuresti, ja tuntevat sen läpikotaisin. Niinpä lopputulos on juuri sopivan hulvaton, ja stimuloi takuulla jokaisen Tolkieninsa tuntevan lukijan aivoja. Kaikki on oudolla tavalla kovin tuttua, mutta kuitenkin juuri sopivalla tavalla täysin erilaista ja vinksahtanutta: Frodo onkin hännällinen pikku otus nimeltä Fritzu, Gandalf go-go -saappaisiin pukeutuva huijarisilmänkääntäjä nimeltä Goodgulf, ja Bilbosta Dildoksi muuntautunut hobit.. ööh.. höpötti säästää Kolkkaajan hengen, koska "..on sääli, että panokset loppuivat". 

Loru Sorbusten Herrasta seuraa alkuperäisteoksen juonta sangen uskollisesti, mutta tarinaa on tiivistetty, ja yksittäisten tapahtumien motiivit on muutettu astetta koomisemmiksi. Fritzu esimerkiksi pelastuu jokea ylittäessä mustien rats.. anteeksi.. Nasalsprayiden kynsistä, koska haltiat vaativat niiltä kohtuuttoman suuria siltamaksuja:

"Siltamaksu, olkaa hyvä", ilmoitti hahmo hämmästyneille ratsastajille. Kädenliikkeellä hän kehotti typertyneitä takaa-ajajia tutustumaan hätäisesti kyhättyyn tauluun, joka oli pikaisesti naulattu sillan kaiteeseen.

HALTIALAN KUNNAN VIRALLISESTI VAHVISTETUT SILTAMAKSUT

Jalankulkijat                        1 penni

Nelipyöräiset heinäkärryt   2 penniä

Mustat Ratsastajat             45 kultarahaa

- Nasalsprayt joutuvat kääntymään pois, koska haltiat eivät hyväksy Mormorin keskuspankin takaamia sekkejä, tai Kansainvälistä luottokorttia.

Kirjan huumori on camp-henkistä, ja juhavuorismaisen roisia. Ajoittain se luiskahtaa myös karnevalistisessa hengessä täysin yli äyräidensä. Tässä on esimerkiksi humoristiparivaljakon näkemys TSH:n suuresta lopputaistelusta Minas Tirithissä/Minas Troneyssä:

Portista valui satatuhatpäinen vesikauhuinen narkkilauma, joka heilutti pyöränkettinkejä ja jakoavaimia. Niitä seurasivat mulkosilmäisten lehtolasten kuolaten konttaavat rivistöt, ja niitä puolestaan mielenvikaiset zombiet ja penikkatautiset ihmissudet. Viimeksi mainittujen olkapäillä ratsasti tusinoittain hohottavia, vahvasti panssaroituja aarnikotkia. Vasemmalta hyökkäsivät kolmetuhatta steppaavaa muumiota ja kolonna moottorikelkoilla päälle jyristäviä lumimiehiä. Niiden kannoilla lampsi kuusi komppaniaa kodittomia haamuja, kahdeksan iltapukuista vampyyriä ja Oopperan kummitus. Heidän yläpuolellaan taivaan tummensivat ilkeät pelikaanit, autotallin kokoiset kärpäset ja lentävä Rodan-hirviö. Portista ryntäsi ulos yhä lisää sanoinkuvaamattomia kammotuksia: kuusijalkainen jättiläisameeba, Loch Nessin hirviö, King Kong, Godzilla, Mustan laguunin hirviö, Peto, jolla on miljoona silmää, Arous-planeetan aivot, Olio, Se, Hän, He ja Klöntti. Näiden kammottavien olioiden hyökkäyksen nostattama meteli olisi herättänyt kuolleetkin, elleivät he olisi jo ehtineet hyökkäyksen jälkijoukkoon mukaan.

- Vannon, että kun luin tämän kohtauksen vuosia sitten ensimmäisen kerran, silmistäni valuivat kyyneleet. Tämä oli vaan niin liikaa. Hyvällä tavalla.

"Nyt ehkä menee hyvin, mutta odotapas sivua 129"

Pidän myös siitä, miten Kenney ja Beard käyttävät postmodernille kirjallisuudelle tunnusomaista metafiktiota yhtenä keinona luoda huumoria. Tekstin keinotekoisuudella siis leikitellään surutta: 

Heidän seisoessaan synkässä painanteessa, he kuulivat susien ulvonnan, karhujen murinan ja korppikotkien kiljunnan. 

"On liian hiljaista", sanoi Gimpi.

"Liian hiljaista", vahvisti Legoland.

"Emme voi jäädä tänne", lisäsi Ara-Korni.

"Emme", myönsi Barafin vilkaisten harmaan sivun yli kirjan jäljellä olevaa, paksumpaa puolikasta. "Meillä on vielä pitkä matka."

Versiointi kertoo elinvoimasta

Bored of the Ringsin kaltaisten kirjojen ilmestyminen voi joidenkin tahojen mielestä osoittaa huonoa makua. Itse olen kuitenkin samoilla linjoilla kuuluisan Tolkien-tutkija Tom Shippeyn kanssa: 

For books, like words, do not stay where they started. They may be put in new contexts, stir new feelings, have new results. I hope this is what happens to Tolkien, and think it is already happening, via hosts of imitators.. (The Road to Middle-Earth, Tom Shippey)

Kirja, joka alkaa julkaisunsa jälkeen elämään omaa elämäänsä, ja jota tulkitaan yhä uudestaan ja uudestaan, on elinvoimainen ja merkityksellinen.

Helsinki 12, Tuomas Vimma

Kirjamaailman Cheekin vahva esikoisteos

Mun teki mieli heittää kärrynpyöriä ja pyöritellä jänisräikkiä, eikä 'omatunto' edes kuulunut sanavarastooni.

Tuomas Vimma on addiktoinut minut huolella. Taannoin kuuntelin Raksa-teoksen äänikirjaversion hyvin intensiivisessä tahdissa, ja nyt puolestaan koukutuin seitsemän vuotta vanhempaan Helsinki 12:ta (julk. 2004) totaalisesti.

Vimmalle tyypillisesti Helsinki 12 sisälsi paljon moraalittomuuksia, epäkorrekteja näkemyksiä ja tietoista lukijan provosointia. Tämä huikentelevainen, helsinkiläiseen mainosmaailmaan sijoittuva tuhlaajapoikatarina oli kaikessa narsistisessa nihilismissään ja kerskailevassa hedonistisuudessaan kuitenkin todella viihdyttävä kokemus, överiys kun on tyylikeino muiden joukossa. Aivan kuten Vimman sielunveli, Jare Henrik Tiihonenkin toteaa: "Vien tän äärirajoille, äärirajoille/vien tän äärirajoille, sua varten."

Mainostoimistoissa 90-luvulla työskennellyttä Vimmaa syytettiin mainosmaailman moraalia säälimättömästi ruotivan Helsinki 12:ta ilmestymisen jälkeen oman pesän likaamisesta. Vanhat kollegat ärsyyntyivät, koska Vimma sohi muurahaispesää heidän mielestään turhan rankasti. Sama, kirjailijalle henkilökohtaisesti tutun alan ongelmakohtien ronski esiin nostaminen jatkui myös Raksa-teoksessa, jossa tulilinjalle joutui puolestaan suomalainen remonttibisnes.

Minua henkilökohtaisesti ei haittaa tällainen eri alojen epäkohtien säälimätön (tosin toivon mukaan kärjistetty) osoittelu millään muotoa. Päin vastoin, on hienoa, että Vimma uskaltaa hyödyntää sananvapauttaan näinkin rohkeasti ja viihdyttävästi. 

- Kapish!

Auringon asema, Ranya ElRamly

"He juoksivat suoraan onnen syliin taakseen katsomatta. Onni horjahti sivuun, mutta pysyi pystyssä kuitenkin"

Ranya ElRamlyn toistaiseksi ainut kirja, moninkertaisesti palkittu Auringon asema (julk. 2002) tarttui kirjastosta mukaani tietyin varauksin. Olin nimittäin lähes varma, että olen kuunnellut tämän äänikirjan ennenkin, joskus vuosia sitten. Uusintakuuntelu ei kuitenkaan haitannut lainkaan. Tai kuten tässä ilmaisultaan lähinnä runoa muistuttavassa kirjassa toisteltiin yhä uudelleen: "Ja se ei kyllä haittaa mitään.".

Monikulttuurisesta avioliitosta pariskunnan tyttären näkökulmasta kertova Auringon asema on poikkeuksellisen kaunis ja runollinen teos, jossa tunteet, ja elävästi lukijan kasvojen eteen maalautuvat tilannekuvat ovat pääosassa. Juoneen on turha yrittää keskittyä sen kummemmin, vaan ennemminkin kannattaa vain nauttia unenomaisesta ja haikeasta tunnelmasta. ElRamlyn kerronta on nimittäin tosiasiassa hyvin sirpaleista ja toisteista. Erityisesti suomalaisen Anun ja egyptiläisen Ismaelin ensikohtaamiseen Luxor-Assuan -junassa palataan yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä kerrontatyyli on jakanut kirjabloggareita jonkin verran: Mari A piti kerrontatapaa upeana, Salla taas ärsyyntyi toisteisuudesta.

Oma kuuntelukokemukseni oli positiivinen. Kirjastoreissun jälkeen meni kauan, että sain tartuttua tähän ulkoisesti hyvin vaatimattomaan ja mitäänsanomattomaan äänikirjaboksiin, jonka nimikään ei herättänyt sen kummempaa kiinnostusta. Ensimmäinen cd tulikin työnnettyä auton soittimeen lähinnä velvollisuudentunnosta: "Minähän en äänikirjaa kuuntelemattomana palauta". Yllätyinkin iloisesti kun tajusin, millaisen aarteen olin onnistunut löytämään. Ultra Bra:sta tutun Vuokko Hovatan heleä ääni sopi tarinaan täydellisesti, ja ei mennyt kuin muutama minuutti, kun olin koukussa. Suosittelen kaikille romantikoille.