Hyvä tarjous, Suvi Ratinen

Lukupiiriläiset rakastivat Hyvää tarjousta!
Mikään kirja ei ole pitkään aikaan herättänyt
näin vilkasta keskustelua.

Kirja, joka osuu suomalaisen sielun ytimeen

Tartuin tähän kirjaan, koska se valikoitui vetämäni lukupiirin lukupiirikirjaksi. Suvi Ratinen jätti äänestyksessä taakseen muun muassa John Williamsin Stonerin. Ja vielä lukematta jäänyttä Stoneria yhtään parjaamatta voin sanoa, että onneksi tartuimme tähän Hyvään tarjoukseen (2021).

Hyvässä tarjouksessa oli paljon samaa, kuin Kari Hotakaisen Finladia-palkitussa Juoksuhaudantiessä. Molemmissa tarinoissa päähenkilö elää äärimmäisen askeettisesti, jotta pystyisi ostamaan itselleen talon. Matti on menettänyt perheensä, mutta toivoo saavansa sen takaisin talon avulla, Kati taas reagoi (uusio)perheensä menetykseen päättämällä ostaa talon, jossa saa asua yksin, kaikessa rauhassa. Talon osto on siis keino selvitä erosta, sijaitsipa talo sitten Helsingissä tai Keski-Suomessa, ja enemmän tai vähemmän intensiivinen mania toimii kaiken moottorina. Joutuipa sitten myymään kaiken irtaimistonsa tai vaikka itsensä, talo on saatava!

Ratisen teos hurmasi minut paitsi jouhevalla tarinankuljetuksellaan, myös mitä osuvimmalla kuvauksellaan suomalaisesta sielunmaisemasta, jonka taustalla vielä kaikuvat menneiden sukupolvien koettelemukset sota-aikoineen. Me suomalaiset olemme sitkeitä selviytyjiä, joiden geeneihin iskostunut selviytymisvietti muuntautuu toisinaan myös kitsasteluksi ja epäterveeksi hamstraamiseksi. Kukapa meistä ei olisi joskus pohtinut, että ei halua heittää hyvää tavaraa roskiin, vaikka ei tarvitse sitä, tai laskeskellut kaupassa, paljonko punalapputuotteen hinnaksi jää alen jälkeen. 

Ero tosielämän ja fiktion maailmaan sijoittuvan satiirin välillä on liioittelussa: esimerkiksi Katin vanhempien pakastin on täynnä kuudenkymmenen prosentin alennuksella ostettuja kakkuja. "Kaikki kuusikymppisiä!" ilmoittaa Katin äiti ylpeänä. Tunsin tämän kohdan tarinasta henkilökohtaisella tasolla, sillä ostin pari viikkoa sitten itsekin kaupasta kakun, koska se oli juurikin kuudenkympin alennuksessa. Jostain syystä en voinut vastustaa kiusausta, vaikka en todellisuudessa edes syö kakkua juuri koskaan. Tarjous oli liian hyvä. 

Kirjan surullisin osuus liittyy menneiden huutolais- ja evakkosukupolvien kovien kohtaloiden ohella juuri Katin vanhempiin. He eivät nimittäin nuukaile vain rahan, vaan myös rakkauden kanssa. Erityisesti Katin äidin tunnekylmyys tytärtään kohtaan yhdistettynä lannistuneeseen "me olemme pohjasakkaa, joka ei ansaitse hyvää " -asenteeseen alkoi aidosti ärsyttämään kirjan edetessä kohti loppuaan. Enää ei naurattanut. On lopultakin varsin ankeaa, jos kaikki pyörii rahan ympärillä. Oli myös kuvaavaa, että Kati ei kutsunut äitiään äidiksi, vaan etäisesti aina tämän etunimellä. 

Hyvän tarjouksen huonoin puoli oli minusta loppuratkaisun loputon venyttäminen. Arvasin jo hyvissä ajoin, kuten varmasti muutkin lukijat, mitä on tulossa. Loputon loppuratkaisun rakentaminen alkoi tuntua paikallaan polkemiselta. Toisaalta myös viime metreillä saatiin toki vielä mainio lopputwisti ja tarina päättyi lopultakin napakasti, joskin kaoottisesti, kuten realistiseen kuvaukseen sopii. Nyt ei välttämättä eletä onnellisena elämän loppuun asti ja rahatkin taisi tulla käytettyä väärin.

Hyvä tarjous muistuttaa siitä, että omien rahallisten tavoitteiden eteen työskentely on inspiroivaa, mutta jatkuva kituuttaminen ja nuukailu vain masentaa ja laskee omanarvontuntoa (ja/tai on merkki siitä). Vaikka kerskakulutus on haitaksi sekä pankkitilille että ympäristölle, voi myös äärimmilleen viety nuukailu olla, muotitermiä käyttääkseni, toksista. Minulle kirjan hienoin hetki oli, kun punalappuhaukkana tunnettu, rahojensa kanssa ylitunnollinen Kati vihdoin ostaa ei paitsi täysihintaisen, mutta myös vitriinin kalleimman leivän. Siinä oli jotain kauniin katarttista.

P.S.

Suosittelen tämän kirjan oheislukemistoksi Juha Ketolan ja Katleena Kortesuon loistavaa Älä syötä ruokahukkaa -teosta (2019). Siinä on oikeasti fiksuja säästövinkkejä, mitä ruokaan tulee. Kannattaa siis lukaista se läpi, ennen kuin säntää täyttämään pohjatonta arkkupakastintaan aleruualla. Vaikka kyseessä olisikin se maaginen kuudenkympin ale.

Valentine Crow and Mr. Death, Jenni Spangler

 

"Things are about to get Grim"

Brittikirjailija Jenni Spangler oli minulle ennestään tuntematon nimi, kun tartuin hänen uudehkoon Valentine Crow and Mr. Death -nuortenromaaniinsa (2023). Kirja osui käsiini sattumalta ja hurmasi minut alun perin hienolla kannellaan. Kuitenkin myös sisältö teki nopeasti vaikutuksen, sillä kirja ei jäänyt kesken tai hautautunut muiden lukupuolissa olevien niteiden alle, kuten monelle teokselle hyllyssäni ja yöpöydälläni nykyisin käy. Pidin Spanglerin jouhevasta kerrontatyylistä, joka oli vieläpä kaiken hyvän päälle kuivan brittihuumorin sävyttämää. 

Valentine-kirjan jokainen luku oli esimerkiksi otsikoitu erilaisella kuolemisen kiertoilmaisulla, kuten "In Eternal Slumber", "Wearing a Wooden Overcoat " ja "Kicked the Bucket". Tämä toi mieleeni erään aiemman työni ennen kirjastoa, joka liittyi eläimiin. Tuolloin tuli kuultua monia, kielellisesti rikkaita ilmaisuja tilanteesta: "lehmäni (tai muu kotieläin) on kuollut". Tässä muutama esimerkki:

• "Lehmä kuule pötkähti"
• "Vasikka pätkähti"
• "Pikkuvasikka kitkahti"
• "Sonnivasikka kääkähti tänä aamuna"
• "Vasikan nimi oli korko, mut on vissiin lama-aika, kun ei alkanut kasvamaan"
• "Hieho otti lopputilin"
• "Hiehoni teki itsemurhan"
• "Vasikka keikahti"
• "Vasikka kömmähti"
• "Sonni kuolla nytkähti viime yönä"
• "Täällä yksi mötköttäisi navetan takana"
• "Tuolla on vasikka sorkat suorana navetan takana"
• "Vasikka on navetan takana kötällään"
• "Vanha rouva veti viimeiset virret"
• "Taas perhana meni lehemä"
• "Täällä olis lehmätruppi"
• "Tähänkö sai ilimoottaa, jos on neljä jalkaa ylähäpäin?"
• "Täällä olisi vuotinen sonni, joka kuivi poikhen"
• "Ilmoittaisin yhden hiehon lehmien taivaaseen"
• "Lehmä on koikahtanu yön aikana"
• "Yksi mansikki on nukahtanu"
• "Pää kallellaan ja korva lerpallaan"
• "Täällä olis tällainen pikkuryysä"

Yllä olevaa listaa katsoessa mieleeni nousee väistämättä kysymys: onko meillä suomalaisilla kenties yhtä monta ilmaisua kuolemalle, kuin inuiiteilla lumelle? Sekä Valentine Crow -kirjassa, että yllä olevissa lausahduksissa näkyy myös ihmisen monitahoinen suhde kuolemaan: mukana on paitsi surua ja pohdintaa tuonpuoleisesta, myös mustaa huumoria. Kuoleman kohdatessa hieman ronskikin asenne saattaa joskus olla paikallaan, jos se auttaa käsittelemään tapahtunutta. 

Valentine Crow-kirjassa (kirjan nimi)päähenkilö, 12-vuotias orpopoika, päätyy sattuman oikusta paikallisen viikatemiehen oppipojaksi. Käy ilmi, että herra Kuolema on itse asiassa aivan tavallinen tyyppi, joka yrittää vain tehdä työnsä hyvin ja selviytyä nipottavan pomonsa valvovan silmän alla. Mokaaminen töissä saattaisi nimittäin merkitä, että herra Viikatemies joutuisi jatkossa raapimaan kuolleiden kissojen raatoja irti asfaltista. Kaikki onneksi sujuu varsin mallikkaasti, ainakin kunnes Valentine saa tehtäväkseen kuljettaa ystävänsä Philomenan sielu tuonpuoleiseen. Siitä alkaa kilpajuoksu lopullista tuhoa vastaan.

Valentine Crow on hurmaava kirja, jota voin suositella täydestä sydämestäni niin aikuis- kuin lapsilukijoillekin (yhdeksästä ikävuodesta ylöspäin). Extrapisteet siitä, että tarina sijoittuu viktoriaaniseen Lontooseen, huokuen näin dickensiläistä tunnelmaa.

Kuolema koskettaa meistä jokaista, halusimmepa tai emme. Valentine Crowin seurassa tämä kosketus on onneksi hellävarainen ja kauniin vivahteikas, säpäkkää huumoria unohtamatta. Vaikeiden ja pelottavienkin aiheiden tarinallistaminen tekee niistä siedettävämpiä ja helpommin kohdattavia. Tämä on hyväksi kaiken ikäisille lukijoille.

Juhlat alkakoon, Niccoló Ammaniti

Näitä juhlia et halua missata

Niccoló Ammanitin Juhlat alkakoon (Che la festa cominci, 2009) on kirja, joka vaati tulla blogatuksi. Siitä huolimatta, että kyseessä ei ole uutuusteos ja tätä kirjoittaessa omastakin lukukerrasta on jo hetki aikaa. Tämä on niitä kirjoja, jotka jäkittävät sitkeästi kirjapinossani, yhä huomiota vaatien. Kieltäytyen palautumasta kirjastoon ennen hetkeään valokeilassa. Ja totta tosiaan: Suomen sateinen, kurainen ja harmaa syystalvi kaipaakin kontrastikseen juuri tällaista värikästä ja äänekästä piristysruisketta suoraan aurinkoisesta Roomasta. Kun tarkemmin ajattelen, ei tällainen pläjäys sovi kuin kahteen lokaatioon: Italiaan tai Las Vegasiin (vrt. Hunter S. Thompsonin Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, jossa on monia samoja teemoja ja elementtejä). Joten tässä sitä ollaan. Puhukaamme hetki Juhlista.

Juhlat alkakoon ei ole Ammanitin kuuluisin kirja. Esimerkiksi Minä en pelkää -teos (lo non ho paura, 2001), on saanut maailmalla paljon enemmän suitsutusta. Itselleni Ammanitiin tutustuminen alkoi kuitenkin astetta vieraammasta kirjasta, Juhlat alkakoon -satiirista. Siinä kuuluisa kirjailija, saatananpalvoja ja miljardööri tavoittelevat kukin paikkaansa osana yhteisöään omalla tavallaan, keinoja kaihtamatta. Kaikki huipentuu absurdeihin juhliin, joissa maailma nyrjähtää hetkellisesti jopa yliluonnollisen tai ainakin oudon puolelle. 

Pidin Ammanitin tavasta kuljettaa tarinaa ja kertoa (anti)sankareidensa lennokkaista edesottamuksista. Minulle tulivat tästä mieleen Miika Nousiainen ja Tuomas Vimma. Ja Vimmahan itse asiassa aikoi kirjoittaa jokunen vuosi sitten fantasiaromaanin, mutta valitettavasti luopui ajatuksesta koiran tuhottua hänen lähdeaineistonsa. Onneksi Ammaniti paikkasi tätä puutetta omalla vimmaisen absurdilla tavallaan, vieläpä etukenoisesti.

Main character sydrome kahdella tavalla:
kirjassa ja koirassa. 
P.S. Tätä fantasiakirjaa ei koira onneksi tuhonnut.

Nelinkontin, Miranda July

 

Pelkoa ja inhoa Monroviassa

Miten voisin kuvata Miranda Julyn Nelinkontin-uutuusteosta (All Fours, 2024)? Ensimmäisenä mieleeni tulee: Henriikka Rönkkönen yhdistettynä Hiljaisiin siltoihin ja (päälle liimattuun) wokeen. Jos joku tai kaikki näistä kiinnostavat, tämä kirja on mahdollisesti sinua varten. Itselleni Nelinkontin oli lukukokemuksena kuitenkin kuin jyrkkä rotko. Alku oli tasaista peruspullaa, sitten pudottiin ihmismielen alimpaan kuiluun ja lopuksi kavuttiin hölmistyneenä takaisin maan pinnalle, kysellen: "Mitä ihmettä juuri tapahtui..?". 

En ole pöllämystyneen reaktioni kanssa yksin. Goodreadsissa moni lukija kertoi vihanneensa tätä kirjaa, ja eräs tietty tamponi-kohtaus oli ollut minun lisäkseni myös toiselle lukijalle se piste, jossa kirja meni kiinni, ja loppuun lukeminen tuntui mahdottomalta. Rajansa cringellä ja ruumiineritteilläkin. Jos July halusi shokeerata, siinä hän todella onnistui. 

En oikein tiedä, mitä aiemmin huonosti tuntemaltani Julylta odotin. Takakansitekstin perusteella kai lähinnä jotain hauskaa ja kevyttä, mukaansatempaavaa. Tai korkeintaan jotain Holly Bournen Katsokaa miten onnellinen olen -kirjan kaltaista, astetta synkempää, mutta silti arkijärjellä tajuttavaa ja jonkinlaisen sopivaisuuden rajoissa pysyvää. 

Mutta ei. Päähenkilö valehteli järjestelmällisesti läheisilleen, masturboi suurimman osan ajasta, ja käytti 20 000 dollaria random-hotellihuoneen sisustamiseen, jota hän ei omistanut (tosi samaistuttavaa näinä talousaikoina, kun ostovoima on ihmisillä nollassa.. not). Kaikki tämä selittyi ilmeisesti itseään etsivän naisen keski-iän kriisillä ja pre-menopaussilla. 

Tarina oli lähinnä turhauttava, vastenmielinen ja outo. Juoni junnasi paikoillaan, nimettömäksi jäävä päähenkilö teki outoja valintoja jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa ja hakkasi päätään seinään. Syy, miksi luin kirjan loppuun, oli kertomuksen hienoinen parantuminen loppua kohti, yleinen jääräpäisyyteni, sekä halu päästä avautumaan tästä lukukokemuksesta täällä blogissa. Jos hyvän kirjan mittarina käytetään herätettyjen tunteiden määrää ja voimakkuutta, Nelinkontin on mestariteos. 

Return to the Willows, Kelly Young

 

Räiskyvä kunnianosoitus Kenneth Grahamille

Wind in the Willows -adaptaatiot ovat viime aikoina olleet vahvasti läsnä kirjallisessa elämässäni. Uusin lisäys kokoelmaani on yhdysvaltalaisen Kelly Youngin Return to the Willows (2012).

Youngin kirja oli varsin mukiinmenevä, eikä edes kovin pieni tai vaatimaton jatko-osa brittiläiselle kulttiklassikolle. Teos on nimittäin kookas ja täynnä varsin herkullisia kuvia, jotka olivat videopelialallakin työskennelleen Clint Youngin käsialaa. Youngin pelitausta näkyi vauhdikkaissa kuvissa selvästi ja loi kontrastin niihin klassisiin mustavalkoisiin piirroksiin, joita yleensä löytyy Willows-romaanien sivuilta, puhuttiinpa sitten alkuperäisteoksesta tai adaptaatioista.

On helppo uskoa, että tällaisten kuvien tekijällä on videopelitaustaa.

Verrattuna muiden kirjailijoiden Willows-adaptaatioihin oli Youngin teos varsin suoraviivainen. William Horwoodille ja Kij Johnsonille tunnusomainen hidas tunnelmointi oli sivuosassa ja juoni eteni yleensä reipasta tahtia. Ainoa kerronnan rytmiä puurouttanut aspekti oli toisinaan liiallisen polveileva dialogi. 

Ja mitä puheeseen tulee, en voinut olla harmistumatta, kun yhdysvaltalaisen kirjailijan brittienglanti rakoili ja hahmot puhuivat ajoittain kuin 2010-luvun jenkkiläiset realitytähdet (tyyliin: "you have to keep yourself together, man!"). Young kun selvästi yritti kirjoittaa brittiläisittäin. Tästä kertoivat muun muassa alaviitteisiin laitetut selitykset brittiläisille ilmaisuille, joita amerikkalainen lukija ei välttämättä tajuaisi. Toki olisi epäreilua odottaa, että 2000-luvulla elävä teksasilainen kirjoittaisi samalla tavalla, kuin sata vuotta sitten elänyt britti. Minun silmissäni tämä on joka tapauksessa miinusta, sillä rakastan Wind in the Willowsia muun muassa juuri sen brittiläisyyden takia.

Lempiosuuteni Youngin kirjasta oli Rupikonnan päähän saama isku, jonka seurauksena hänestä kuoriutui akateeminen nero. Pian Rupikonna sitten löysikin itsensä Cambridgesta, professorin virkaa toimittamasta. Hänen tutkimusintressinsä käsittelivät muun muassa ikiaikaista kysymystä siitä, miksi voileipä tippuu lattialle aina voipuoli alaspäin ("the jam-side-down concurdum"). Sivumennen mainiten: tätä ilmiötä on todella tutkittu yliopistossa. 

Lisäksi Vesirotan ja Myyrän soutelu joella oli herätetty hienosti henkiin ja myös lopun taistelukohtaus näätiä vastaan oli jokseenkin hykerryttävä. Siinä tavoitettiin mielestäni näätien kiero olemus mitä osuvimmin. Näädät ovatkin aiemmin olleet ikävän aliedustettuina useissa lukemissani Willows-adaptaatioissa. Ne kun kuitenkin tuovat mukavaa jännitettä ja kontrastia hahmokavalgadiin.

Kaiken kaikkiaan Young kunnioitti alkuperäistä tarinaa ja vei juonta eteenpäin juuri sopivan uskollisesti ja hienotunteisesti. Kaikesta näki, että Young rakastaa Grahamen alkuperäisteosta. Return to the Willowsin lopussa Myyrä jopa lukee Wind in the Willows -kirjaa ja mainitsee sen myös suosikkiteoksekseen. Tätä voi toki pitää kerrontateknisesti hieman hämmentävänä ratkaisuna (onko kyseessä päiväkirja, vai..?). Oli miten oli, tämä Myyrän lukuhetki päättää Return to the Willowsin kauniisti:

"Look here," he said to the baby. "Here's my favorite*. It's about a couple of dear old friends and their sunny days together spent messing about in boats. -- "

*Tämän sanan kirjoitusasu ilman u-kirjainta on yksi esimerkki amerikanenglannista.

Unruly: The Ridiculous History of England's Kings and Queens, David Mitchell

 

Vuoden 2023 lempikirjani on tässä

You love people from the past, don't you Mark. Like Napoleon!

- Sophie Chapman (Peep Show, series 9, episode 5, Kid Farm)

Brittiläisen Peep Show -komediasarjan Mark Corrigan rakastaa historiaa yli kaiken. Hän on ikuisesti katkera, että opiskeli yliopistossa historian sijaan liiketaloutta ja muutama vuosi valmistumisensa jälkeen hän jopa ujuttautuu hetkellisesti takaisin vanhan yliopistonsa historian laitokselle ja "varastaa ilmaista koulutusta". Lisäksi Mark tietenkin julkaisee ikonisen teoksensa Business Secrets of the Pharaohs. 

Markia sarjassa näytellyt David Mitchell on puolestaan toden totta opiskellut historiaa yliopistossa, joskin näytteleminen vei hänet sivu-urille varsin nopeasti. Jotain silti tarttui mukaan, kuten Unruly: The Ridiculous History of England's Kings and Queens (2023) osoittaa.

Itse kuuntelin Unrulyn äänikirjana, jonka lukijana toimi kirjailija itse. Ja mikäs sen parempaa, kun Mitchell sattuu olemaan Bafta-palkittu näyttelijä, joka saisi puhelinluettelonkin kuulostamaan kiinnostavalta. Toki haalin myös printtiversion itselleni (toivoin joululahjaksi), mutta parhaimman kokemuksen Unrulysta saa silti äänikirjamuodossa, jos minulta kysytään. 

Itselleni Unruly on täydellinen kirja monestakin syystä: sen lisäksi että olen David Mitchell-fani ja anglofiili, on myös brittihovilla aina ollut lämmin paikka sydämessäni. The Tudors, The Crown, Musta Kyy.. olen nähnyt ne kaikki. Ei siis ihme, että Unruly onkin tullut kuunneltua läpi enemmän kuin kerran. Mielestäni se on kerrassaan hypnoottinen. Huonon nimimuistini takia vanhemmat brittimonarkit (pre-Tudorit, pois lukien suuret persoonat kuten Rikhard III) ehkä sekoittuvat päässäni iloisesti, mutta se ei haittaa. Minulle pelkkä yleinen tunnelma ja Mitchellin samanaikaisesti nokkela ja letkeän jutusteleva kerrontatyyli on tarpeeksi suuri motivaattori painaa play-nappulaa. Siitä kuuluisasta brittihuumorista puhumattakaan.

Yhdestä asiasta haluan huomauttaa. Mitchell nimittäin väittää, että kaikkien hänen kirjansa lukijoiden on "pakko" tietää, kuka oli Vilhelm Valloittaja:

England was a word that gradually gained currency, like mansplain or staycation, and it was fully in use by the time William the Conqueror was king of it. I expect you've heard of him. Most people know that, in 1066, William the Conqueror (not at that point so named) won the Battle of Hastings and became king of England. When it comes to the likely readership of this book, that 'most' must rise to 'all'. If there is anyone reading this book who didn't already know that, I would love to hear from you because you are genuinely reading in a genre that was previously of no interest. You, if you exist, and I bet you don't, are an absolute confounder of the algorithms. It would be like someone reading a biography of Elvis Presley who did not already know that he was a singer. What you are doing is probably more statistically remarkable than what William the Conqueror did.

Voin myöntää saman tien, että en muista koulussakaan lukeneeni juuri mitään Hastingsin taistelusta. Mutta minäpä en olekaan britti, vaan suomalainen. Meille suomalaisille ehkä hieman vastaava tapahtuma, joka on iskostunut kaikkien mieliin ja joka sijoittuu suunnilleen samalle aikakaudelle, lienee Pähkinäsaaren rauha (1323). Kysyin jopa eräältä historian maisterilta, tietääkö hän, kuka voitti Hastingsin taistelun. Ei tiennyt. 

Only Say Good Things: Surviving Playboy and Finding Myself, Crystal Hefner

 

Hugh Hefnerin myrkyllinen perintö

 

"He always likes the broken ones."

          -Hugh Hefnerin sihteeri Hefnerin naismausta. 

Vuonna 2017 kuollut Hugh Hefner oli kuin komodonvaraani. Esihistoriallinen ilmestys istuttaa uhriinsa tappavia bakteereja, jotka tekevät myyräntyönsä hitaasti. Tämä, toki varsin groteski vertauskuva nousi mieleeni, kun luin Hefnerin viimeiseksi jääneen vaimon, Crystal Hefnerin Only Say Good Things -muistelmat (2024), ja seurasin aiempien puolisoiden reaktioita teokseen. Hefnerin myrkyllinen hajota ja hallitse -psykologia näyttää nimittäin toimivan edelleen, seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin.

Esimerkiksi Hefneristä aiemmin hyvin vastaavan sisältöisen kirjan "Down the Rabbit Hole" (2015) kirjoittanut Holly Madison, Crystalin edeltäjä, on kritisoinut Crystalin kirjaa voimakkaasti, ja muun muassa todennut, että teos on fiktiivinen. Aikoinaanhan Hefner sanoi Madisonin kirjasta samaa. Historia siis toistaa itseään. 

Madison myös epäilee, että Crystal käytti Hefnerin heikentynyttä terveydentilaa hyväkseen Hefnerin viimeisinä elinvuosina, esimerkiksi tekemällä muutoksia testamenttiin. Vaikka Madison tuntee Hefnerin taidon kääntää naiset toisiaan vastaan, hän ei silti vaikuta tuntevan sympatiaa Crystalia kohtaan. Samoin Crystalia edeltänyt vaimo Kimberley Conrad on syyttänyt Crystalia muun muassa uhriintumisesta. Hefner voi siis levätä kryptassaan kaikessa rauhassa. Enemmän ja vähemmän manipuloidut ja kaltoinkohdellut ex-kumppanit puolustavat häntä edelleen, ja tappelevat keskenään.

Lukukokemuksena Only Say Good Things oli vangitseva. En tiedä, kuka toimi haamukirjoittajana, mutta hän teki paljon parempaa työtä, kuin esimerkiksi Britney Spearsin uunituoreen Nainen minussa -elämänkerran kirjoittaja. 

Crystalin kirjassa on mukana elokuvamaisia kohtauksia, osuvaa vertauskuvallisuutta, sekä paljon tunnetta. Pidin myös siitä, että Crystal toimi itse äänikirjansa kertojana. Se toi tiettyihin kohtiin ihan omanlaistaan syvyyttä. Crystal on sanonut, että hän ei rakastanut Hefneriä. Tätä on kuitenkaan vaikea uskoa, kun kuulee, miten hän lähestulkoon murtuu kyyneliin lukiessaan kohtaa, jossa Hefner kuolee 91-vuotiaana. Crystalin rakkaus ei ehkä ollut romanttista, mutta rakkautta se oli joka tapauksessa.

The River Bank, Kij Johnson

 

Paluu brittiläiseen maalaisidylliin

"Mmm," said the poor Toad. It had been a very long day, beginning with the train into Town and ending with quite a substantial tumble into a blackberry bramble --.

Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -klassikolle (1908) on kirjoitettu useita jatko-osia. Toistaiseksi lukemistani tämä Kij Johnsonin The River Bank (2017) on yksi onnistuneimmista. Siinä Joenvarrelle saapuu uusia, tällä kertaa naispuolisia asukkaita, Beryl-myyrä, joka kirjoittaa dekkareita, sekä hänen levoton, aina ongelmiin joutuva ystävänsä, Lotte-jänis. 

Tämä naishahmojen mukaan ottaminen on kirjailijan mukaan kannanotto Grahamen alkuperäisen, yli sata vuotta sitten julkaistun klassikon miesvoittoista hahmokavalkadia vastaan. Eli hieman samaan tapaan kuin Hobitti-elokuvia varten piti keksiä Tauriel, koska Tolkienin alkuperäisessä kirjassa oli "liian vähän naisia". Onneksi Beryl ja Jänis eivät sentään ärsyttäneet yhtä paljon kuin Tauriel. Minusta on kuitenkin aina hieman nihkeää, kun vanhoja, oman aikansa klassikoita aletaan arvottaa (ja muokata) nykyaikaisten standardien mukaan. Itse ainakin toivon voivani lähestyä kulloistakin teosta sen alkuperän ja julkaisuajankohdan huomioiden.

Tarinana The River Bank noudattaa melko lailla alkuperäisen teoksen perusrakennetta. Maaninen Konna joutuu ongelmiin, tällä kertaa hän vain varastaa auton sijasta moottoripyörän. Mitäpä olisikaan elämä Konnakartanossa ilman pientä vauhtia ja jännitystä? Oman mystisen lisänsä tarinaan tuovat Myyrän ja Berylin oudon kylmät välit. Kun totuus selvisi, tarjosi se minulle lukijana hauskan ahaa-elämyksen.

Parasta Johnsonin jatko-osassa on tapa, jolla hän kirjoittaa. Uskallan väittää, että ajoittain Johnson tulee tavoittaneeksi jotain alkuperäisen teoksen tunnelmasta, joskin toki häviää ilmaisussaan Grahamelle, kuten kaikki tälle jatko-osia kirjoittaneet. Tapahtumat ovat yksityiskohtia myöten varsin grahamemaisia: on eväsretkiä, soutelua ja jopa käynti eläimiä suojelevan Pan-jumalan mystisellä saarella. Kaiken kaikkiaan The River Bank oli varsin kelpo yritys, ja toimi erityisesti äänikirjana, jonka kirjailija itse luki.

Kathleen Jenningsin hurmaava kuvitustyyli sopi
The River Bankiin täydellisesti.

Tuplapostaus: This Is Me, Katie Price & The Last Word, Amy Price

 

Normaalin perheen (epä)normaali tytär

Millaisen paineen alla äiti joutuu elämään, kun omaa tytärtä verrataan mediassa nummimurhista tuttuun Myra Hindleyyn? Entä miltä tuntuu, kun kaikki tyttären häät ovat pelkkää mediasirkusta, vailla mitään intimiteettiä, ja päättyvät aina kalliisiin avioeroihin? Tai kun huomaa, että oma tytär hoitaa sydänsurujaan loputtomilla kauneusleikkauksilla? Tällaisten haasteiden eteen joutuu, jos sattuu olemaan brittien tunnetuimman (ex-)glamourmallin, Katie Pricen, äiti.

Kuuntelin juuri läpi vuosi sitten heinäkuussa julkaistun Amy Pricen The Last Word -elämänkerran (2023), sekä alle kaksi viikkoa sitten julkaistun Katie Pricen uusimman elämänkerran nimeltä This Is Me (2024). Molemmat elämänkerrat olivat koukuttavia, koskettavia ja mielenkiintoisia. Voiton kuitenkin vei tällä kertaa äidin elämänkerta. Se oli paitsi puolet pidempi, myös analyyttisempi ja paremmin kirjoitettu, sekä kypsempi, lempeämpi ja viisaampi teos. Mukana oli jopa sitaatteja psykologisista tutkimuksista. Ennen tämän kirjan lukemista en tiennyt Amysta paljoakaan, mutta nyt hänen tarinaansa tutustuttuani en voi kuin nostaa hattua. On upeaa, että Katiella on näin selväpäinen, rakastava ja vahva äiti. 

Erityisen mielenkiintoisena pidin The Last Word -kirjan alkua, jossa Amy kertoi omasta äidistään, joka oli toisen maailmansodan aikana esiintynyt yleisölle seksikkäänä merenneitona, ja näin pitänyt ihmisten mielialaa yllä sodan kauhujen keskellä. Yksi häneen ihastuneista katselijoista oli Katien isoisä, amerikkalainen sotilas. Ei liene yllättävää, että Katien isoäiti tukikin aina tyttärentytärtään tämän glamour-uralla. Voi myös olla, että Katie suorapuheisuus ja yrittäjähenkisyys ovat osittain amerikkalaisten sukujuurten ansiota. 

Kuten kaikki Pricen perheen tuntevat tietävät, Amy sairastaa idiopaattista keuhkofibroosia (IBF). Tämä hengenvaarallinen sairaus toimi myös motivaattorina The Last Wordin kirjoittamiseen. Amy halusi antaa oman vastineensa hänen tytärtään mustamaalaavalle brittimedialle ennen kuolemaansa. Tässä Amy mielestäni myös onnistui. Katien julkinen persoona on usein äänekäs ja jopa röyhkeä. Omassa kirjassaan Amy toi esiin Katien herkemmän puolen, ja taustat tyttären ajoittain sangen holtittoman käytöksen takana. Kaikelle on syynsä, ja usein, kuten myös Katien kohdalla, moni asia juontaa juurensa lapsuuden ja nuoruuden traumoista. Toinen riskitekijä on huonosti valittu puoliso, tai kuten Katien tapauksessa kävi, puolisot. Erityisesti Katien kolmas aviomies aiheutti paljon kauaskantoisia ongelmia. Amy halusi myös kertoa, miten antelias, kiltti ja hyväsydäminen hänen tyttärensä osaa olla. 

IBF-sairaus loi Amyn kirjaan mielenkiintoisen draaman kaaren. Teoksen alussa hän uskoi olevansa kuollut, kun kirja tavoittaa lukijansa. Tarina sai kuitenkin positiivisen loppukäänteen, kun Amy kirjan lopussa kiirehti sairaalaan keuhkojensiirtoleikkaukseen. Jotta jännitystä olisi varmasti tarpeeksi, meinasi Amy myöhästyä leikkauksesta, koska Just stop oil -mielenosoitus oli sulkenut moottoritien. Leikkaus sujui onneksi lopulta hyvin, ja nyt Amy saa toivon mukaan nähdä lastenlastensa kasvavan aikuisiksi.

Katien This Is Me -elämänkerta on hänen seitsemäs elämänkertansa. Edellinen elämänkerta, Reborn (2016), on jo kahdeksan vuotta vanha. Julkaisuväli on ollut poikkeuksellisen pitkä, sillä esimerkiksi kahden edellisen elämänkerran välillä oli eroa vain kolme vuotta. Syy pitkään taukoon on valitettavan surullinen. Katien kolmas avioliitto näyttää tuhonneen hänet sekä henkisesti, fyysisesti, että taloudellisesti. Nyt puhutaan itsemurhayrityksistä, huumeista, lasten huoltajuuden menettämisestä, rattijuopumuksesta ja vararikosta. 

This Is Me -kirjassa Katie vakuuttaa kuitenkin vihdoin olevansa kunnossa. Hänellä on diagnosoitu ADHD ja hän käy terapiassa. Myös laitoshoidosta on ollut paljon apua. This Is Me on kuitenkin ehdottomasti surullisin elämänkerta, jonka Katie on koskaan julkaissut. Lisäksi hänen elämänkerroilleen tyypillinen kronologisuus on korvattu teemoittain etenevillä luvuilla, ja Katie tuntuu myös tavallista hillitymmältä. Tämä liittynee oikeusjuttuihin ex-puolisojen ja näiden uusien kumppanien kanssa. Katie haluaisi varmastikin sanoa enemmän kuin tässä kirjoittaa.

Kuten aina, Katie haluaa kuitenkin esiintyä selviytyjänä, ja kirjassaan hän toteaakin, että hän ei ole pelkästään tuhkasta nouseva Feniks-lintu, vaan hän on itse tuli. 

Molemmissa kirjoissa otetaan vahvasti kantaa brittimedian toimintaan. Sekä Katie että hänen äitinsä kokevat, että koko mediakenttä kääntyi Katieta vastaan Katien erottua ensimmäisestä aviomiehestään Peter Andresta. Kyseisen eron aikana kaikki sympatisoivat ex-aviomiestä, ja Katiesta tehtiin tarinan pahis. Tästä medianarratiivista on sittemmin saatu myös virallisia, oikeuden vahvistamia todisteita. Katie myös huomauttaa, että brittijulkkiksia ei kohdella mediassa tasa-arvoisesti. Monet Katieta isommat julkkikset tekevät paljon raskauttavampia asioita kuin hän, eivätkä ne koskaan päädy lehtien otsikoihin. "Jos sinulla on oikea manageri, saat tehdä vaikka murhan", Katie napauttaa. Tämä on varmasti totta, jos mietitään hetki vaikkapa edesmenneen Jimmy Savilen tapausta. 

The Willows and Beyond, William Horwood

 

Joenvarren ja Erämetsän loppu 

Olen viime aikoina uppoutunut melko täysipainoisesti Kenneth Grahamen (1859-1932) Kaislikossa Suhisee -teokseen (The Wind in The Willows, julk. 1908) ja sen moniin adaptaatioihin. Alkuperäisestä kirjasta ei ole ainakaan vielä tullut kirjoitettua täällä blogin puolella, mutta olen lukenut kyseisen teoksen läpi monta kertaa. Minusta se on yksi parhaista kirjoista, joita Iso-Britanniassa on koskaan julkaistu. Syy bloggauksen puuttumiseen piileekin ehkä juuri tässä. Kirja on liian hyvä ja rakas, että haluaisin tehdä sille ruumiinavauksen blogissani. Tulisi tunne, että en voi mitenkään tehdä sille oikeutta, ja minulla olisi liikaa sanottavaa.

Tämä rakkaus alkuperäistä kirjaa kohtaan johti minut lopulta myös William Horwoodin neliosaisen Tales of the Willows -kirjasarjan (1993-1999) pariin. Horwood on Grahamen perinnön jatkajista se menestynein ja tunnetuin. Ainakin, jos puhutaan puhtaasti kirjoista, eikä esimerkiksi animaatioista, joiden kohdalla Cosgrove Hall voittaa mennen tullen ihanilla stop motion -animaatioillaan.

The Willows and Beyond (1996) on kolmas Horwoodilta lukemani teos. Aiemmin olen jo tutustunut kohtuullisen hyvään Willows in the Winter-teokseen (1993), josta on tehty myös piirretty, sekä umpisurkeaan The Willows at Christmasiin (1999), jota en suosittele kenellekään. Yksi osa, Toad Triumphant (1995), on siis vielä odottamassa lukuvuoroaan.

Kuinka pitkälle adaptaatio saa mennä? 

(Spoilerit alkavat.)

The Willows and Beyond -kirjassa Rupikonna, Vesirotta, Myyrä ja Mäyrä ovat jo vanhoja ja uusi sukupolvi jyrää päälle. Jokaisella päähahmolla, Saukko mukaan lukien, on seuraaja valmiina, olipa se sitten oma poika, tai kaukaisempi sukulainen. Tämä uusien hahmojen paljous on toisaalta virkistävää, mutta ajoittain se aiheuttaa myös sekaannuksia, erityisesti kirjan lopussa. 

The Willows and Beyond on laadultaan epätasainen. Parhaimmillaan se nousee lähelle Grahamen taiturimaista ilmaisua, ja mukana on paljon suoria silmäniskuja alkuperäisteoksen suuntaan, kuten maininta Rotann klassisesta lausahduksesta "messing about in boats". Pidin myös siitä, että Horwood lähetti Rotan merille. Minua on aina hieman surettanut, että Myyrä esti Rotan matkustusaikeet alkuperäisessä tarinassa.

Mutta kun sitä vähiten odottaa, paljastuu karu syy kirjan nimelle. Ja tästä alkavat myös ne ristiriitaiset tunteet tarinaa kohtaan. Kaikessa lyhykäisyydessään: Horwood päättää tuhota koko Joenmutkan ja kaikki sen keskeiset asukkaat. Joenmutkaan tehdään avohakkuut, ja sen asukkaat joutuvat muuttamaan. Pian tämän jälkeen kaikki kuolevat. Ensin menetetään Mäyrä ja sen jälkeen kaikki muutkin, jonkinlaisessa unenomaisessa joukkotuhossa. Monet lukijat ovat kertoneet itkeneensä lukiessaan tätä kirjaa, eikä ihme. Osa myös suuttui, täysin perustellusti.

Tässä voidaan kysyä, onko adaptaation kirjoittajalla oikeutta mennä näin pitkälle? Itse pidän paljon enemmän esimerkiksi Cosgrove Hallin stop motion -animaatioiden lähestymistavasta, jossa tuttua tarinamaailmaa kunnioitetaan ja suojellaan. Myös siinä kyllä flirttaillaan ajatuksella, että Joenmutka tuhoutuisi junaradan rakentamisen takia. Jännitystä ja uhkaa lietsotaan usean jakson ajan. Tilanne kuitenkin ratkeaa parhain päin, kun rautatieyhtiö toteaa, että maapohja on liian epävakaa rautatielle useiden mäyränkolojen takia.

Horwood tarttuu tähän samaan ympäristötuhon teemaan, mutta toisin kuin Cosgrove Hall, hän todella tuhoaa kaiken. Eläimet kyllä löytävät uuden kodin, mutta se tuntuu ainakin minusta melko laihalta lohdulta. En tiedä, onko rakastetun lastenkirjan adaptaatio oikea paikka ottaa kantaa ympäristöpoliittisesti. Varsinkaan, kun ne tahot, jotka mahdollisista avohakkuista päättävät, tuskin lukevat tätä kirjaa. Ainoa asia, mitä tällainen juonenkäänne saa aikaan, on uskollisten fanien mielenrauhan järkkyminen.

Minusta tuntuu väärältä, että joku muu kuin alkuperäinen kirjailija saa tuhota luodun maailman ja sen hahmot. Aivan kuten kirjalle yhden tähden Goodreadsissa antanut Melanie puuskahti: "How dare he presume to kill off the Riverbankers!"

Katkeroituneen hevosnaisen muistelmat, Meiju Paunu

 

Tarina Elämän Hevosesta ja sen menettämisestä

"Vieläkö sinulla on hevosia?" tämä ihminen kysyi. Vastattuani myöntävästi ja kertoessani niiden lukumäärän vain lisääntyneen hän totesi sillä kaikella yli 80 vuoden elämänkokemuksellaan, että "No, pitäähän sitä elämässä jotain harmin aiheita olla."

Varasin Meiju Paunun kirjan Katkeroituneen hevosnaisen muistelmat -elämänmakuinen matka pienen merenneidon kanssa ja vähän ajasta sen jälkeenkin (julk. 2024) itselleni hetken mielijohteesta. Työkaverini aikoi lukea kyseisen muistelmateoksen, ja niinpä minäkin kiinnostuin. Ja koska olen ollut hevosen(/ponin)omistaja 31 vuoden ajan, voitti kirjan kansi minut välittömästi puolelleen. Kaiken kukkuraksi Meiju Paunu on satakuntalainen, aivan kuin minäkin. Meillä on varmasti yhteisiä tuttavia, vaikka emme toisiamme tunnekaan.

Hevosnaisen muistelmat alkaa hieman oudosti. Alkusanoissa Paunu kertoo vihaavansa ihmisiä. Sama aihe välähtelee kirjan sivuilla myös myöhemmin, mutta sitä ei missään vaiheessa avata kunnolla. Ilmeisesti Paunua on herjattu Hevostalli.netin pahamaineisella sennupalstalla (vertaa Vauva av), mutta tämäkin mainitaan vain nopeasti. 

On aivan totta, että verkon anonyymit keskustelupalstat ovat omiaan lietsomaan epäasiallisia kommentteja. Jos tarvitsee sen sijaan esiintyä omalla nimellä ja naamalla, se suitsii käytöstä välittömästi. Tämä on fakta, jonka verkkokeskusteluista väitelleenä allekirjoitan. Se tuli esiin myös oman väitöskirjani tutkimusaineistoissa. Mutta: miksi liittää tällainen sivupolku osaksi hevosaiheista kirjaa? Onko tämä oikea kanava? Paunulle itselleen tämä lienee tärkeä asia, mutta ulkopuolisen silmiin ihmisvihateema tuntuu hassulta lisältä tässä yhteydessä, kun tarkoitus on kertoa itselle rakkaasta hevosesta, jonka menetti liian pian. 

Jos minä olisin kirjoittanut tämän kirjan, olisin alkusanoissa ehkäpä avannut länsimaisen nykyihmisen ja (kesy)hevosen suhdetta yleisellä tasolla. Tosin se olisi ehkä ollut liian kuiva aloitus tälle nimenomaiselle teokselle. Toimivampi vaihtoehto olisi ehkä ollut vauhdikas, suoraan tapahtumien ytimeen iskevä prologi.

Lukukokemuksena Hevosnaisen muistelmat oli vangitseva, hauska ja kuten kirjan nimikin kertoo: elämänmakuinen. Paunu ei turhia kainostele: kirosanat sinkoilevat ja läski tummuu. Tämän teoksen sivuilta jokainen suomalainen hevosenomistaja (ja harrastaja) löytää takuuvarmasti itsensä. Itselleni Hevosnaisen muistelmat toi mieleen erityisesti Poni-Haan perustaja Chrisse Fagerströmin kirjat, joissa kerrotaan Fagerströmin vauhdikkaasta arjesta muun muassa ratsastuskoulun pitäjänä. Kuten Paunu, myös Fagerström on suomenhevosihminen. Itselleni suomenhevoset ovat tuntuneet aina sympaattisilta, mutta raskailta ratsastaa. Niinpä oma valintani onkin ollut astetta ketterämpi islanninhevonen.

Erityismaininnan Paunu ansaitsee herkullisesta kielikuvien käytöstään. Se toi mieleeni Suomen ykköstubettaja Juufinin, joka niin ikään käyttää milloin mitäkin roskaviihdettä kommentoivissa videoissaan ylitsepursuavan värikästä kuvakieltä. Sekä Juufinilla että Paunulla näyttää myös olevan erityinen suhde Sami Kuroseen ja Temppareihin.

Tilannekomiikka on Paunulla niin ikään erinomaisesti hallussa. Esimerkiksi seuraavassa sitaatissa kuvaillaan Ariel-tamman ja Pomppis-varsan "herkkää" suhdetta:

Joka tapauksessa Ariel vaikutti olevan onnensa kukkuloilla, kun se pääsi hetkeksi lapsestaan oikein näköyhteyden ulkopuolelle. Kun saavuimme takaisin talliin, Pomppis riemastui "Äiti äiti äiti sä tulit takas äiti äiti äitiiiii!", mutta Äitee vastasi kylmän viileästi sille vain, että "No vittu terve, oot sittenkin vielä täällä."

Hevosnaisen muistelmissa on läsnä vahvasti myös suru. Paunu menetti elämänsä hevosen, Arielin, vain yhdeksänvuotiaana. Tästä seurasi jonkinlainen traumaperäinen stressihäiriö, ja hetkellinen kiinnostuksen menettäminen hevosharrastukseen. Sittemmin Paunu on onneksi pystynyt jatkamaan eteenpäin, eikä vähiten Arielin varsan ansiosta. Itseäni mietityttää, miten minulle mahtaa käydä, kun minulla 31 vuotta ollut new forestin poni kuolee. Ehkä pitäisi yrittää teettää mittatilausvarsa ponin tammavarsalla, jonka myin aikoinaan.. Kyseinen tamma on itse asiassa parhaillaan tiineenä, mutta varsa on jo varattu muualle. -Pahus.

Suosittelen Paunun kirjaa kaikille (kirosanoja pelkäämättömille) hevosihmisille, jotka pitävät vauhdikkaista käänteistä, tilannekomiikasta ja sisukkaista protagonisteista, olivatpa nämä sitten ihmisiä tai hevosia.

Aivan kuten Paunu, myös allekirjoittanut on kasvattanut
elämänsä aikana yhden varsan. Kuvassa Minpeve (Tilli) ja 
Princess of Rock (Roci) vuonna 2006.

Tie nimeltä Yin, Jouni Hallikainen

 

Pieni, elegantti kirja yinjoogasta

Olen harrastanut joogaa noin 20 vuotta. Silti opin edelleen jatkuvasti uutta, eikä vähiten joogan useiden eri suuntausten ansiosta. 

Yinjooga on yksi viimeaikaisista kiinnostuksen kohteistani. Joogaopettaja Jouni Hallikaisen pieni ja kompakti teos Tie nimeltä yin (2022) toimii mainiona johdatuksena tähän joogamuodoista lempeimpään, jossa kirjaa lainatakseni "yhdistyvät kiinalainen taolaisuus ja intialainen joogaperinne". Tämän teoksen luettuani olen sittemmin tehnyt myös Hallikaisen ohjaamia online-tunteja ja pitänyt niistä melko lailla. Lisäksi pöydänkulmallani lukemista odottavat myös kaksi muuta Hallikaisen kirjoittamaa, huomattavasti kookkaampaa ja seikkaperäisempää yin-kirjaa (Yinjooga - Olemisen taito & Total Yin - Terveyttä, tyyneyttä ja tyytyväisyyttä yinjoogalla).

Tie nimeltä yin sisältää sekä filosofista, monin paikoin jopa runollista pohdintaa yinin olemuksesta, kuin myös vaihe vaiheelta etenevän joogaharjoituksen. Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että jooga vaatii ohjausta, jotta asanat voi toteuttaa turvallisesti ja juuri itselle parhaalla mahdollisella tavalla. Erityisesti joogapolun alussa osaavan opettajan henkilökohtainen opastus avustuksineen on paikallaan. Tämän kirjan sisältämä helppo ja rauhallinen harjoitus on kuitenkin sellainen, että se onnistuu mainiosti myös kirjan välityksellä. Tässä kun ei nyt varsinaisesti mitään päälläseisontoja tai rajuja taaksetaivutuksia tai kiertoja tehdä. Enemmänkin käännytään sisäänpäin, ollaan ja hengitetään. Ja juuri tätä moni ihminen todella tarvitsee.

Kirjan kauniit kuvat ovat Iida 
Ojanperän käsialaa.

Tatko, Nina Gimishanova

 

Kirja nöyrtymisestä ja elämänmittaisesta muutoksesta

Nina Gimishanovan suomalaisen ja bulgarialaisen kulttuurin yhteentörmäystä käsittelevä esikoisteos Tatko (2021) oli juuri luettavana vetämässäni lukupiirissä. Kirja jakoi mielipiteitä lukijoiden keskuudessa. Paikalla ollut bulgarialainen natiivi kiitteli erityisesti pieniä, osuvia yksityiskohtia, jotka muistuttivat häntä hänen kulttuuristaan. Samoin kirjassa mukana olleet bulgarialaiset myytit ihastuttivat. 

Suomalainen lukupiiriläinen taas moitti tapaa, jolla kirjailija kuvasi tarinan päähenkilön suomalaista äitiä. Hänestä äidin hahmo oli turhan yksiulotteinen, ja lisäksi pahasti nyrkin ja hellan välissä. 

Molemmat näkökulmat ovat valideja. Tämä teos on raju ja provosoiva, mutta myös kiehtova ja monisyinen. Kontrastit ovat voimakkaita: bulgarialainen räiskyvyys kohtaa suomalaisen hiljaisuuden, pelko myötätunnon ja väkivalta buddhalaisuuden. Buddhalaisuuden mukaantulo tarinan loppupuolella lämmitti joogin sydäntäni aivan erityisesti. Se tasapainotti kirjaa täydellisesti ja itse asiassa kaipasin sen kaltaista elementtiä osaksi päähenkilön tarinaa jo ensisivuilta asti. Niinpä kun Elena sitten todella menikin buddhalaiseen luostariin, tuli minulle tunne, että kirjailija oli lukenut ajatukseni.

Itse pidin Tatkosta kovasti, sillä se muistutti minua siitä, että maailma ei ole mustavalkoinen ja ihmisetkin voivat muuttua ja kehittyä. Tämä oli minulle yksi parhaista lukupiirikirjoistamme pitkään aikaan. Se piti otteessaan koko ajan ja erityisesti loppu oli kauniin katharttinen. Tulin jopa todenneeksi lukupiirin aikana, että minusta Tatko olisi ansainnut Finlandia-ehdokkuuden.

Time Shelter, Georgi Gospodinov

 

Oliko ennen kaikki paremmin?

 

Somewhere in the Andes, they believe to this very day that the future is behind you. It comes up from behind your back, surprising and unforeseeable, while the past is always before your eyes, that which has already happened.. We walk forward and enter the endless Elysian fields. I walk forward and become past.

Bulgarialaisen Georgi Gospodinovin populismia ja nationalismia satiirin varjolla kritisoiva Time Shelter voitti viime vuonna Booker-palkinnon. Teos on ensimmäinen alun perin bulgariaksi kirjoitettu Booker-voittaja. Kirjan lukeneena en ihmettele voittoa tippaakaan. Tämä on huikea teos, jonka lukemista suosittelen kaikille huumorin, poliittisen satiirin ja historian ystäville. 

Tarina lähtee liikkeelle Alzheimer-potilaiden vallankumouksellisesta hoitomuodosta, jossa nämä saavat viettää aikaa heidän nuoruudestaan muistuttavissa tiloissa. Aloitus on vahva ja puhutteleva. Nostalgia myy, onhan se ollut viime vuosina myös vahva megatrendi. Kun ei ole tulevaisuutta, menneisyys tuntuu turvalliselta ratkaisulta. Niinpä pian klinikoille alkaa saapua myös terveitä ihmisiä, jotka haluavat asua menneisyydessä.

Välikohtauksilta ei tietenkään vältytä. Yksi potilas esimerkiksi epäilee, että John Lennon aiotaan murhata, ja karkaa klinikalta varoittamaan poliisia. Toinen potilas taas regressoituu takaisin keskitysleirille, ja hoito on keskeytettävä.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta alkua, mitä Time Shelteriin tulee. Pian nostalginen liikehdintä nimittäin valtaa kokonaisia maita. Tarina eskaloituukin lopulta kirjaimellisesti radikaaleihin mittasuhteisiin. 

Itselleni parasta antia kirjassa olivat sen alku ja loppu, kaikkine aikaa, muistia ja kuolemaa käsittelevine pohdintoineen. Keskivaihe jäi hieman etäiseksi. Sanoisinkin, että jos kirja alkaa alun jälkeen tökkiä, jatka sinnikkäästi, sillä parempaa on tulossa. 

Time Shelter on niitä teoksia, jotka kannattaa lukea pienissä erissä. Itse kahlasin tämän läpi vuorokaudessa, mikä oli sisällön painokkuuden ja monikerroksisuuden huomioon ottaen liian nopea tahti. Tarina nimittäin kuhisee mielenkiintoisia anekdootteja, historiallisia viittauksia ja potentiaalisia sitaatteja. Aionkin mitä suurimmalla todennäköisyydellä palata tähän vielä uudelleen, ajan kanssa. 

Ei saa elvyttää, Heidi Mäkinen

 

Kun elämänilo loppuu, jää jäljelle hirtehishuumori

Eläköitynyt lääkäri, lääketieteen tohtori ja kirjailija Heidi Mäkinen oli minulle uusi tuttavuus, kun tartuin hänen Ei saa elvyttää -teokseensa (2020). Tarina kuolemasta haaveilevasta hammaslääketieteen professori emerita Auri Aarrosta voitti minut kuitenkin välittömästi puolelleen. Itse samaistuin varsinkin Aurin Tekla-tyttäreen, joka oman raskaan arkensa keskellä yrittää huolehtia vanhenevasta, kärttyisestä äidistään parhaiden taitojensa mukaan. Olen itsekin omaishoitaja ja tunnistin itseni lääkedosetteja täyttelevästä ja hoidettavan omaisen lääkärikäynneillä liikaa äänessä olevasta Teklasta. 

Uskon, että Ei saa elvyttää kuvaa vanhuutta osuvasti. Itse ainakin aloin ymmärtämään paremmin sitä, miksi omaishoidettavani on vanhoilla päivillään alkanut kiroilemaan, aivan kuten Aurikin. Kyllähän se nyt ottaisi päähän ketä tahansa, jos kroppa prakaisi ja ei pystyisi enää suoriutumaan arkisista toimista kuten ennen.

Yksi kirjan keskeinen teema on myös nähdyksi tulemisen ja inhimillisen yhteyden tarve, olipa kyseessä sitten pieni lapsi, parikymppinen nainen, tai vanha rouva. Tarinassa tytär Tekla muistelee lapsuuttaan, jolloin tämän kiireinen uraäiti Auri ei antanut hänelle lainkaan huomiota. Nuori Natalia taas saa lähinnä vääränlaista tai vähintäänkin yksipuolista huomiota miesystävältään (suorastaan puuduttavaksi kliseeksi asti). Päähenkilö, Auri, on puolestaan muuttunut rakkaassa työyhteisössään pelkäksi taakaksi ja joutunut luopumaan työhuoneestaan. Hän tuntee itsensä näkymättömäksi. On ironista, että kun Tekla oli pieni, hän ei saanut koskaan hellyyttä äidiltään, ja kun Auri sitten vanhenee, osat kääntyvät toisin päin. Auri kaipaa kosketusta, mutta Tekla vain säikähtää, jos hän yrittää halata. 

Lukukokemuksena Ei saa elvyttää on raskaistakin teemoistaan huolimatta kevyen soljuva ja sujuva. Mukana oli myös paljon tilannekomiikkaa. Tähän tarinaan jää koukkuun.

Lopuksi haluan antaa erityismaininnan tavalle, jolla Mäkinen kirjoittaa akateemisesta maailmasta. Itse vasta väitelleenä tohtorina luin suurella mielenkiinnolla kuvauksia Aurin urasta tutkijana ja professorina. Intohimo ja rakkaus jota Auri tunsi uraansa kohtaan resonoi vahvasti. Erityisesti pidin kohdasta, jossa Auri kuvaili akateemisia esiintymisiä euforisiksi kokemuksiksi, joita voi verrata lähinnä rakastumiseen tai tonnin lottovoittoon. Näinhän se on. Ainakaan humanistipiireissä kyse ei ole rahasta, kuten moni tuntemani akateeminen pätkätyöläinen voi todistaa. Tosin ehkä kovempien tieteiden puolella rahahanat ovat paremmin auki, ainakin tämä romaani selvästi vihjailee siihen suuntaan.

Tuplapostaus: Erään kissan tutkimuksia, Katja Kettu & Välikausia, Hanna Velling

Sylvia-kissa ja Taivaiden Tutkimustoimiston
Etsivä.

Kissatarinat vertailussa

"Time spent with cats is never wasted." 

                                        -Sigmund Freud 

Kissat ovat kiehtoneet ihmisiä muinaisen Egyptin ajoista asti. Vaikka nykyään emme enää palvo kissoja jumalina kuten egyptiläiset aikoinaan, ovat kissat silti säilyttäneet mystisen vetovoimansa ja niiden sanotaankin liikuskelevan samanaikaisesti reaalimaailmassa ja henkimaailmassa. Kirjallisuudessa lempikattini on jo vuosia ollut Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon (1966-1967) Begemot-kissa. Minun silmissäni sitä ei ylitä mikään. Joskin Katja Ketun Taivaiden Tutkimustoimiston Etsivä pääsi jo ehkä jokseenkin lähelle. 

Päätin tehdä yhteispostauksen kahdesta uudehkosta kotimaisesta romaanista, eli Hanna Vellingin Välikausista (2022) ja Katja Ketun Erään kissan tutkimuksista (2023), sillä molemmissa välittäjänä ja tarkkailijana toimii kissa. Tai no, Ketun Kissa ei ole varsinaisesti kissa, vaan kissan muodon ottanut Henkiopas. Tästä johtuen Ketun kirja lukeutuukin maagisen realismin piiriin. Maagista realismia tarinassa edusti Kissan ohella muun muassa myös vaikuttava, mutta pienempään rooliin jäänyt hornan hevonen.

Kissan ottaminen välittäjäksi oli loistava valinta. Eläimellisen näkökulman käyttö nimittäin freesasi ja kevensi kirjojen yleistunnelmaa melko lailla. Lisäksi Sylvia ja Henkiopas olivat tärkeä osa juonia, tietynlaisia katalyyttejä molemmat. Suosittelenkin näitä teoksia kaikille kissojen ystäville.

Kirjoina Välikausia ja Erään kissan tutkimuksia olivat varsin erilaisia, joskin (kissojen ohella) perhe-elämän kiemuraisuudet, juonien monikerroksisuus ja huumori yhdistivät niitä. 

Vellingin teos oli episodimainen välipalakirja, jonka parissa viihtyi, mutta josta ei välttämättä jäänyt hirveästi muistikuvia. Hahmoja ja tarinoita oli mukana paljon, ja osa niistä jäi hieman etäisiksi. Eniten pidin ensimmäisestä tarinasta (uusioperhe) ja neljännestä tarinasta (Ranskassa kissansa kanssa asuva miespari). Sen sijaan esimerkiksi kolmas tarina (ex-malli) ei jaksanut kiinnostaa minua. Eniten nautin Vellingin humoristisesta otteesta ja kyvystä kuljettaa kertomuksia eteenpäin.

Erään kissan tutkimuksia nousi yhdeksi parhaista kotimaisista romaaneista, joita olen hetkeen lukenut. Kuten pitkälti kaikki muutkin Ketun uutuusteoksen lukeneet ovat todenneet, on Kettu (edelleen) kielellisesti aivan omaa luokkaansa. Ainoa kirjailija, joka on noussut omissa lukukokemuksissani samalle tasolle viime aikoina on Raimo O. Kojo, jolta luin juuri teoksen nimeltä Heittiö vaellus (1979). Tuota kirjaa lukiessa mietin välillä, onko Kettu kenties Kojon reinkarnaatio, niin lähellä kerrontatyyli ja hersyvä kieli olivat toisiaan. Suosittelenkin Heittiön vaellusta kaikille Ketun faneille. Lukekaa ja yllättykää! 

Erään kissan tutkimuksissa kunniamaininnan ansaitsee tapa, jolla Kettu kuvasi Kirjailijan pyrkimyksiä tulla äidiksi. Kissan näkökulma pehmensi sinällään hyvin rankat tapahtumat ja toi niihin mukaan ripauksen taikaa, sekä antoi kaikelle laajemman, universaalin näkökulman. Ajoittain kerronta oli jopa sadunomaista. Tämä teos on jälleen uusi osoitus siitä, miten fantasia auttaa käsittelemään raskaitakin tosielämän ilmiöitä. Lähes kaikissa muissa arvosteluissa Ketun omaelämänkerrallinen lapsisuru on sivuutettu ja keskitytty enemmänkin välirikkoon kustantamon kanssa, mitä kertomuksen nykyajan aikatasoon tulee. Minusta tämä on sääli.

Pitkälti kaikki muut näyttävät myös nostaneen Erään kissan tutkimuksien parhaaksi aikatasoksi vuodet 1910-1940, jotka kertovat Kirjailijan isoisoäidin elämästä. Minulle varhaisempi aikataso ei kuitenkaan ollut ykkönen, koska en jaksa innostua sotakuvauksista, ja historiallisten tarinoidenkin kanssa on vähän niin ja näin. Toki Ketun tasoisen kertojan kirjoittamana luen niitäkin.

Lopuksi todettakoon, että soisin kissoja käytettävän romaaneissa enemmänkin. Kuten vanha eläinlääkärien sanonta kuuluu: "Jos kissan laittaa samaan huoneeseen murtuneiden luiden kanssa, luut parantuvat". Vastaavasti, kun kissan laittaa romaaniin, tarinasta tulee parempi. Fiktiiviset kissat sitovat ihmiset ja tapahtumat yhteen ja tekevät rankoistakin käänteistä vähemmän painostavia.

Eija Ahvo oli täydellinen lukija
tälle äänikirjalle.

Verityn varjo, Colleen Hoover

 

Sopivan kylmäävää viihdettä

Colleen Hoover on yksi tämän hetken kuumimmista kirjailijoista maailmalla, erityisesti BookTokin puolella. Itselleni hän on kuitenkin ollut vielä toistaiseksi vieras suuruus. Nyt päätin kuitenkin korjata tämänkin aukon sivistyksessäni, ja tutustua tähän kirjamaailman Taylor Swiftiin.

Kuvailisin Verityn varjoa (Verity, 2018) ennen kaikkea eroottiseksi trilleriksi, jossa on mukana myös hieman kauhuelementtejä. Minkäänlaiseksi uudeksi suosikkikirjaksi tämä ei minun kohdallani noussut, mutta kun tarinalle antoi hieman aikaa, alkoi se viedä mukanaan. Tunnustan myös järkyttyneeni kirjan nimikkohahmon mielenliikkeistä ja toiminnasta niin pahoin, että teos meinasi jäädä kesken. Onneksi en kuitenkaan luovuttanut, sillä loppu selitti paljon (joskin jätti muuten hieman toivomisen varaa).

Parasta Hooverin kirjassa olivat jouheva kirjoitustyyli ja sopivan vinksahtaneet hahmot. Kukaan heistä ei ollut yksiulotteinen pyhimys, tai myöskään läpeensä paha. Itse kuuntelin Verityn varjon Anniina Piiparisen lukemana äänikirjana, ja sellaisena se toimikin erinomaisesti. Liian vakavasti ei Verityn varjoa kannata ottaa, mutta koukuttavana välipalakirjana se puolustaa paikkaansa.

Ennen kuin olimme sinun, Lisa Wingate

 

"Modernin adoption äidin" uhrit

It's hard to understand, without being 

immersed

in the poisonous air of then.

-Doris Lessing, Under My Skin, Vol. 1

Lisa Wingaten Ennen kuin olimme sinun (Before We Were Yours, 2017) on esimerkki historiallisesta kaunokirjallisuudesta parhaimmillaan. Itse olen jokseenkin laiska historiallisen fiktion lukija, mutta kun vastaan tulee tällaisia helmiä, jopa minä terästäydyn. 

Parhaimmillaan historiallinen fiktio sekä liikuttaa ja tempaa mukaansa, että myös opettaa jotain uutta ja mielenkiintoista. Ennen kuin olimme sinun onnistui erinomaisesti molemmissa tehtävissä. Tätä kirjaa kuunnellessa liikutuin, turhauduin, mutisin ääneen omia kommenttejani, sain kylmiä väreitä ja pidättelin kyyneleitä. Ja kun kirja oli tullut päätökseensä, siirryin aiheeseen liittyvien tositarinoiden pariin. 

Ennen kuin olimme sinun kertoo liian vähän huomiota saaneesta skandaalista, joka sijoittuu Yhdysvaltojen Tenneseen osavaltioon. Hyvästä perheestä tulleen Georgia Tannin arvioidaan kaapanneen ja myyneen eteenpäin yli 5000 lasta. Rikokset alkoivat 1920-luvulla, ja stoppi niille saatiin vasta 1950-luvulla, kun osavaltion kuvernööri vaihtui, ja uusi tulokas haistoi palaneen käryn. Toiminta oli erittäin räikeää, sillä lapsia saatettiin kirjaimellisesti kaapata keskellä kirkasta päivää ja myydä eteenpäin kylmän rauhallisesti.

Mukana tässä ihmiskaupassa oli monia poliitikkoja ja viranomaisia, ja hyväveli-järjestelmän ansiosta ketään ei tuomittu sen jälkeenkään, kun kaikki selvisi vuonna 1950. Tann kuoli kohtusyöpään vain muutama päivä kiinnijäämisensä jälkeen. (Kanssarikollisten suojelemiseksi..?) Tannin arkistot avattiin uhreille vasta vuonna 1995, mitä pidän täysin kohtuuttomana. Mutta minkäs teet, kun myös silmäätekevät poliitikot ja viranomaiset itse olivat ostaneet lapsia Tannilta..

Wingaten tarina on kuvitteellinen, mutta se myötäilee tiiviisti historiallisia faktoja. Kidnapattu sisarussarja ja heidän tarinansa edustaa Tannin tyypillisiä uhreja: köyhän nuoren perheen kultakutrinen sisarussarja, jonka äiti on sairaalassa synnyttämässä. Sairaalassa tuleekin sitten hädän hetkellä laitettua nimi johonkin mystiseen paperiin, jonka sisällöstä vanhemmille valehdellaan, ja kotiin palatessa lapset on viety. Ja koska viranomaiset ovat mukana rikollisessa toiminnassa, ja bisnes on miljoonaluokkaa jopa sen ajan rahassa mitattuna, on lapsia pitkälti mahdotonta saada takaisin.

Tannin asiakkaina oli myös Hollywood-julkkiksia, kuten näyttelijä Joan Crawford, joka adoptoi Tannin avulla kaksoset. Samoin Eleanor Roosevelt ihaili Tannia, ja kyseli tältä lastenhoitoneuvoja.

Nykyaikana lapsivarkaudet ja adoptiolasten mustan pörssin kauppa on siirtynyt kehittyviin maihin, kuten Intiaan, Indonesiaan, Samoalle ja Kambodzaan. Takavuosina nousi kohu Angelina Jolien Maddox-pojan adoptiosta, joka tapahtui juurikin Kambodzassa. Väitettiin, että Maddox olisi mustan pörssin lapsi, ja adoption hoitanut taho joutuikin tuomiolle muun muassa rahanpesusta ja viisumipetoksesta. Käytetyt keinot olivat väitetysti hyvin samanlaisia, kuin Georgia Tannilla kymmeniä vuosia aiemmin: valehtelua vanhemmille, paperien väärentämistä.. Mitä Joan Crawford edellä, sitä Angelina Jolie (ja Madonna) perässä. Vaikka varmoja ei toki voida olla, mitä juuri tiettyjen adoptoitujen lasten kohdalla on tapahtunut. 

Mutta takaisin käsillä olevaan kirjaan. Kuten Wingaten romaaneille (ja historiallisille romaaneille ylipäätään) on tyypillistä, liikutaan teoksessa kahdella eri aikatasolla, 1930-luvulla ja nykyhetkessä. Näistä nykyhetki kertoo paitsi kaapattujen lasten, myös heidän jälkeläistensä tarinaa, onneksi astetta leppoisammissa merkeissä 1930-lukuun verrattuna. Tässä aikatasossa pidin erityisesti vanhojen, jo hoitokodeissa asuvien Mayn ja Judyn osuuksista, ne oli kirjoitettu kauniisti ja koskettavasti. Lapsenlapsi Averyn rakkauskuviot taas olivat turhan ennalta-arvattavia, mutta eivät kuitenkaan pilanneet muuten toimivaa kokonaisuutta. Huomionarvoista on, että kumpikin aikataso toimi yhtä hyvin, eikä tullut tunnetta, että vain toinen taso kiinnostaa. Näinkin on joskus historiallisten romaanien kanssa käynyt.

Olen tähän mennessä lukenut kaksi Wingaten kirjaa, ja vaikka Kadonneiden rakkaiden kirjakin oli kerrassaan erinomainen, vie Ennen kuin olimme sinun silti ykkössijan minun silmissäni. - Lämmin suositus!

P.S.

Olisi mielenkiintoista lukea myös tähän tapaukseen liittyviä tietokirjoja, mutta niitä näyttää olevan huonosti saatavilla meillä Suomessa ainakaan kirjastojen kautta. Toki Google Books, Amazon ja muut vastaavat tahot palvelevat laajalla kattauksella. Myös Lisa Wingate on kirjoittanut tästä adoptioskandaalista tietokirjan yhdessä Judy Christien kanssa. Fiktiivisen romaanin jälkeen julkaistu tietokirja kantaa nimeä Before and After: The Incredible Real-Life Stories of Orphans who survived the Tennessee Children's Home Society (2019).

Elolliset, Iida Turpeinen

 

Surumielinen ekoromaani

Nainen jatkaa matkaansa. Askelten ääni kaikuu huoneissa, sekoittuu toisesta salista kantautuvaan valaan lauluun, ja äkkiä kaikki seisahtuu. Sade taukoaa, Stellerin kynä jäykistyy muistikirjan ylle, Constance laskee säämiskää pitelevän kätensä, Grönvallin sivellin pysähtyy paperilla ja museon seinissä piileskelevät myrkkyhämähäkit jähmettyvät aloilleen, pieni katkos hengitykseen, ja sitten lause jatkuu, mutta hetken se käy tässä, kaiken nielevä, kevyt suru, kun katsomme tätä eläintä, jotain suurta ja lempeää, niin lopullisesti poissa.

Iida Turpeisen esikoisteos Elolliset (2023) nimettiin hetki sitten Finlandia-ehdokkaaksi, eikä syyttä. Kirja oli mukaansatempaavaa, koskettavaa ja ajoittain myös järkyttävää luettavaa. Tässä on teos, jossa on kohdillaan sekä juoni että kieli, eettisestä ja filosofisesta sanomasta puhumattakaan. Monissa muissakin arvioissa esiin nostettu kiitos-osio, jossa luetellaan kirjan kirjoittamisen aikana sukupuuttoon kuolleita lajeja on ilman muuta pysäyttävä. Tämä on dystopia, joka on jo tapahtunut.

Tarinan keskiössä on 1700-luvulla sukupuuttoon kuollut stellerinmerilehmä, milloin elollisena, milloin elottomana. Varsinkin kirjan ensimmäinen osa on vavahduttavaa luettavaa. Siinä arviolta 4000 kiloa painava ja seitsemän metriä pitkä, lempeä ja kesy sireenieläin kohtaa ihmisen, kuolettavin seurauksin. Aluksi metsästys tapahtuu tieteen varjolla, mutta pian huomataan, miten käyttökelpoisia eläimen liha ja rasva ovatkaan. En muista koskaan lukeneeni yhtä sydäntä särkeviä kuvauksia eläimen metsästyksestä. Jouduin pitämään taukoa äänikirjan kuuntelussa, koska en pystynyt ottamaan enempää kärsimystä vastaan. Tähän liittyen minua järkytti merilehmien tappamisen ohella erityisesti villikettujen tarpeettoman julma kohtelu. 

Tätä nykyä esimerkiksi meillä Suomessa metsästys on tarkoin säädeltyä, ja siinä noudatetaan muun muassa luonnonsuojelulakia ja metsästyksen eettisiä ohjeistuksia. Elollisista löytyy syy sille, miksi metsästystä säädellään nykyisin tarkasti. 

Toisin kuin stellerinmerilehmän kohtalonhetkinä 1700-luvulla, nykyisin ihmisen aiheuttaman sukupuuton käsite tunnetaan ja sitä pyritään estämään. Toki vaihtelevalla menestyksellä. Joitakin jo sukupuuttoon kuolleita lajeja yritetään myös herättää uudelleen henkiin geeniteknologian avulla, joskaan Elollisissa näille yrityksille ei hurrata. 

Iida Turpeinen ja stellerinmerilehmän luuranko.
Kuva: Susanna Kekkonen.