The Little White Horse, Elizabeth Goudge

"Awarded the Library Association Carnegia Medal for being
'an outsatnding children's book on 1946, The Little White
Horse is now recognized as a classic of children's literature."

Harry Potter -kirjojen innoittaja

Rakastan vanhojen kirjojen tuoksua. Niinpä tämä vuoden 1978 painos Jennifer Goudgen kirjasta The Little White Horse (julk. alunperin vuonna 1946) hiveli aistejani tavallista enemmän. Tuon tuostakin huomasin lukiessa nuuhkivani kirjan sivuja tyytyväisenä. Vanhan paperin tuoksu toi välittömästi mieleen aikani kirjastotyöntekijänä, ja erityisesti aarrekammiota muistuttavat takahuoneen varastohyllyt, joita siirreltiin vivusta veivaamalla.

Digitaalisissa kirjoissa on puolensa, mutta moni pieni mutta hieno asia, kuten juuri tämä paperin tuoksu jää puuttumaan. Lisäksi tutkimuksissa on todettu, että painetun kirjan lukeminen on nopeampaa, kuin tekstin lukeminen tietokoneen näytöltä. Henkilökohtaisesti en uskokaan, että sähköiset kirjat syrjäyttäväisivät perinteisiä kirjoja aivan heti. Molemmille on toki paikkansa. Esimerkiksi korkeakoulukirjastot hankkivat koko ajan enemmän ja enemmän sähköisiä materiaaleja opiskelijoilleen ja hyvä niin. Romaanini haluan kuitenkin lukea jatkossakin paperiversioina.
-Mutta nyt itse kirjaan!

"The old folks in the village vow and declare that one day there will come a Moon Princess who will have the courage to deliver the valley from the wickedness of the Black Men"

The Little White Horse on ollut lukulistallani jo pari vuotta. Syynä tähän on kirjan yhteys J.K. Rowlingin Harry Potter -kirjoihin, joita tutkin gradussani. J.K. Rowling kun on useissa haastatteluissa todennut, että tämä Elizabeth Goudgen kirjoittama lastenkirja on vaikuttanut Harry Potter -kirjoihin enemmän, kuin mikään muu teos. Muiksi innoituksen lähteikseen hän on maininnut Austenin, Nabokovin ja Colleten. Mutta The Little White Horse on kuulemma tärkein. Sinällään kirjailijoiden omiin lausuntoihin lähteistään nyt kannattaa aina suhtautua hieman varauksella. He eivät välttämättä kerro totuutta.

Tapahtumapaikka.

Luin tämän kirjan kuitenkin pitkälti Harry Potteriin vertaillen. Kieltämättä jotain samaa löytyikin, mutta vähemmän, kuin odotin. Tästä kun puuttuivat esimerkiksi sisäoppilaitoskirjallisuuden ja taikuuden elementit, jotka ovat Pottereissa suuressa osassa. Niinpä esimerkiksi Ursula Le Guinin Earthsea -sarja, Monica Furlongin Wice Child -sarja & Jill Murphyn Worst Witch -kirjat ovatkin todennäköisempiä esikuvia Rowlingin teoksille.

The Little White Horse on tarina 13-vuotiaasta, hennosta orpotytöstä nimeltä Maria Merryweather, joka muuttaa yhdessä huoltajansa neiti Heliotropen kanssa Moonacren linnaan. Kartanon omistaa hänen sukulaisensa Benjamin Merryweather. 

Marialla on monia eläinystäviä: leijona, kissa, koira, jänis ja yksisarvinen. Hän tutustuu myös tulevaan aviomieheensä, Robiniin. Yhdessä Robinin ja eläinystäviensä kanssa Maria setvii sukulaistensa vanhoja kiistoja ja rakkaushuolia.

Kirjassa on joitakin samoja elementtejä, kuin Harry Potterissa: päähenkilönä on hento orpo, "valittu lapsi", hän joka yksin voi pelastaa kaiken. Lisäksi lapsella on ystävinään eläimiä, jotka auttavat. Asuinpaikkana toimii molemmissa tarinoissa linna, jonka kaikki taloustyöt hoidetaan salamyhkäisesti: herkullinen ruoka vain ilmestyy pöytään ja kaikki on siistiä kuin itsestään. Lähistöllä on tietenkin metsä johon ei saa mennä. Niin Harry Potterissa kuin The Little White Horsessakin on myös puu, jonka alta löytyy salainen käytävä. Näiden teosten intertekstuaalisista yhteyksistä voi halutessaan lukea enemmän vaikkapa John Grangerin kirjasta Harry Potter's Bookshelf: The great books behind the Hogwarts Adventures.

Itse en kuitenkaan olisi osannut yhdistää tätä kirjaa Potteriin, jos en olisi tiennyt Rowlingin kommenteista. Yhtäläisyydet kun olivat kuitenkin niin geneerisiä. Esimerkiksi fyysisesti heikon orvon sijoittaminen tarinan päähenkilöksi kun on hyvin yleistä. Samoin "kielletty metsä" ja eläinapulaiset.

Lisäksi, kuten jo edelläkin mainitsin, puuttui Harry Potterin ydinelementti,  taikuus, Goudgen tarinasta pitkälti kokonaan, ja kristinusko oli sen sijaan suuressa osassa. Maria muun muassa käy kirkossa, ja uroteotkin liitetään Jumalan palvelemiseen. Ei pidä myöskään unohtaa, että tarinassa esiintyvät yksisarvinen ja leijona voivat molemmat symboloida Jeesusta. Tähän liittyen on kuvaavaa, että kirjan lopussa Maria näkee haikeita unia, joissa hän toivoo, että yksisarvinen tulisi hakemaan hänet "hyvään paikkaan". Uskonnollisuus on tässä teoksessa siis vielä paljon suorempaa, kuin vaikkapa C.S. Lewisin teoksissa. 

Huomasin, että tästä kirjasta ollaan tehty myös elokuva nimeltä The Secret of Moonacre vuonna 2008. Alla olevan trailerin perusteella arvioisin, että tarinan fantasian ja taikuuden määrää ollaan selvästi lisätty elokuvaa varten, ja hengelliset elementit tipautettu pois. Elokuvan pääosassa nähdään myös Kultainen Kompassi -filmatisoinnissa näytellyt Dakota Blue Richards.

Niin kovin perinteistä

The Little White Horse oli tarinana varsin luettava, ja loppua kohti juoni tiivistyi hyvin. Kerronta oli ajoittain myös niin runollista, että sitä voi halutessaan pitää jo disneymäisenä:

The two looked very beautiful coming trough the rose-garden hand in hand in their flowered dresses, with the sunshine lighting their fair hair to silvery gold, and a cloud of little birds accompanying them with their bright wings fluttering and their cascading song like showers of light in the blue air.

Tarinan vanhahtava patriarkaalisuus oli se varjopuoli, johon huomasin takertuvani ajoittain lukiessani kirjaa. Juoni oli niin kovin perinteinen: prinsessa löytää prinssin ja menee naimisiin. Tässä tapauksessa vieläpä vain 13-vuotiaana.. Lisäksi kirjan alkupuolella oli havaittavissa naisvihaa. Yksi kirjan pariskunnista esimerkiksi erosi, koska nainen koristeli linnan liian naisellisesti, ja "tämän jälkeen ei yksikään nainen ole astunut Moonacre-linnan katon alle kahteenkymmeneen vuoteen".

Minun lienee pakko katsoa tuo kirjasta tehty elokuva, koska haluan tietää, miten monet nykyajan henkeen huonosti sopivat elementit ollaan suodatettu elokuvaa varten. Tässä alla vielä Jenna Marblesin video "What Disney Movies Taught Me", koska tämä video tuli minulle hakematta mieleen lukiessani The Little White Horsea:

Leposija Kilimakitossa, Esa Salminen

"Leposija Kilimakitossa on avartava ja viisas kirja, joka kuvaa
nykypäivän Mosambikia ja vanhojen ystävysten ajautumista
erilleen. Samalla se kertoo ainutkertaisesti siitä, miten maagisen
uskon ja rationaalisen ajattelun on kyettävä rinnakkaiseloon, jotta
asiat tulisivat valmiiksi. Kirja tempaa lukijansa myös matkalle
menneisyyteen, siirtomaa-aikaan sisalviljelmineen ja vapaus-
taistelun melskeisiin."

Afrikka, tuo maa alla julman auringon

Lainasin Esa Salmisen Leposija Kilimakitossa -äänikirjan (julk. 2010) ensisijaisesti siksi, että takakansitekstissä esiintyi sanoja kuten "maaginen" ja "taikausko". Fantasian, satujen ja myyttien ystävänä nimittäin tunsin, miten aivojeni palkitsemiskeskus heräsi välittömästi, kun nämä sanat osuivat näkökenttääni.

En joutunut pettymään: kirjassa valaistiin kiehtovasti sitä, miten vahvasti taikausko on kuulunut afrikkalaisten jokapäiväiseen elämään. Kun joku esimerkiksi kuolee, pitää hänet haudata juuri oikealla tavalla ja oikein rituaalein, jotta henki saa levon, eikä jäisi kummittelemaan. Mikäli kummitus kuitenkin tulee vastaan, pitää juosta pakoon, eikä taakseen saa katsoa. Myös hylätyt talot voidaan suojata taikojen avulla: Kun talo on suojeltu näin, ei kukaan uskalla mennä lähellekään sitä, koska kirouksia pelätään tosissaan. On aina mielenkiintoista, kun saa tutustua tällaiseen omasta maailmankatsomuksesta jyrkästi poikkeavaan tapaan nähdä ja kokea ympäröivä todellisuus.

Haittapuoliakin taikauskolla on: kun vauva sairastuu, yritetään sitä ensin parantaa taioin ja rituaalein, ja vasta kun lapsi on jo kuoleman kielissä, lähdetään lääkäriin. Sitten voikin olla jo liian myöhäistä. 

Toinen asia josta kirjassa pidin, oli Salmisen sujuva ja elävä kieli, joka kietoi vahvasti mukaan tarinaan. Esimerkiksi vesipullossa ollut vesi jota juotiin oli "muovinmakuista ja lämmintä", ja kun Salminen kuvaili hermostuneen elefanttiäidin kehonkieltä, saattoi norsun nähdä mielessään aivan selvästi. Näyt, maut ja tuntemukset välittyivät hyvin kirkkaasti.

Salminen on tehnyt kehitysyhteistyötä Mosambikissa, jonne kirjan tapahtumat perustuvat. Sen huomasi asiantuntemuksesta, jolla Salminen käsitteli valtion nykytilaa ja historiaa, kritiikkiä säästämättä. Tämä oli siis paitsi elämyksellinen myös sivistävä kirja.

Ne huonot puolet

Kuuntelin tämä kirjan äänikirjana erimittaisissa pätkissä. Tämän takia tarinan useat eri kertojat ja useat eri aikakaudet jäivät ajoittain hämärän peittoon. Äänikirjaa kuunnellessa kun kokonaisuuden hahmottaminen on aina haasteellisempaa, kuin painettua kirjaa lukiessa, jolloin on mahdollisuus esimerkiksi selata sivuja tarvittaessa takaisinpäin, ja tarkistaa asioita. Suomalaiseen nimimuistiin huonosti istuvat nimet, kuten Ze Marques ja Capinde eivät myöskään auttaneet asiaa, kun loikittiin ihmisestä ja tilanteesta toiseen. 

Toinen ongelma oli lukijana toiminut Erja Manto, jonka hämillinen mumina nosti ajoittain pulssini ärsyyntymislukemiin. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta. Manto ei vaan minun mielestäni sovi vakavien tarinoiden kertojaääneksi, koska silloin hänen ulosantinsa tuntuu jotenkin liioitellun ryppyotsaiselta, päivittelevältä ja oudolla tavalla häiritsevältä. Myös hänen ääntämisensä huonot puolet korostuvat vakavissa tarinoissa kuin taikaiskusta:

R- ja S -kirjaimien ylikorostettu lausuminen oli ajoittain lähes sietämätöntä. Tässä yksi erityisen puistattava lause tarinan loppupäästä:

"Kun hän palaSi veSilaSin kanSSa puhelimen väRinähälytys Rämähteli olohuoneen pöydän laSia vaSten"   -Eih..

-Näistä auditiivisista sudenkuopista huolimatta pidin tästä kirjasta. Tarina oli elämänmakuinen, avartava ja monitasoinen. -Suosittelen!

All About Us - My Story, Peter Andre

Siteeraan kirjavalokuvieni kuvateksteissä yleensä takakannen
esittelytekstiä. Nyt se oli sattuneesta syystä mahdotonta.

"To me it was so cheesy. And cheesy was to haunt me for years"

Niinpä niin. Pakkohan minun oli lukea tämä Peter Andren avoimempikin biografia. Minulla on nyt selvästi  jonkinlainen elämänkertaputki päällä. Siinä ei sinällään ole mitään uutta, olenhan aina rakastanut tapahtumarikkaiden elämänkertakirjojen lukemista.

Vuonna 2010 julkaistu, Peter Andren uudempi elämänkerta tuntui lähinnä photoshopatulta hurskastelulta. Tämä  All About Us -My Story (julk. 2006) on sen sijaan se "pahamaineisempi" kirja, jota Peterin ex-vaimo, Katie Price, on kommentoinut ja välillä kritisoinutkin omissa elämänkerroissaan, ja jota osa sen lukeneista piti liiankin avoimena. Omasta mielestäni tässä avauduttiin juuri sopivissa määrin, jotta tarina pysyi kyllin kiinnostavana lukijan kannalta. 

Peter kertoo tässä niteessä muun muassa nousujohteisesta urastaan, räjähdysalttiista suhteestaan Spice Girlsien Mel B:hen, hermoromahduksestaan ja avioliitostaan Katien kanssa. Kirjan ytimessä on Peterin henkinen kasvu. Mustissa satiinilakanoissa lukuisien eri naisten kanssa piehtaroineesta itserakkaasta poptähdestä tuli "breakdownin", tai kuten hän itse asian ilmaisee "breaktroughin" myötä viisaampi, kypsempi ja vastuullisempi ihminen. Sellainen, joka voi perustaa perheen ja asettua aloilleen. Vaikka en ole Peter Andre -fani, täytyy minun todeta, että arvostan Peterin tervettä itsekritiikkiä ja halua olla hyvä ihminen.

Laulava abdominaali

Peter Andre muistetaan ennen kaikkea vartalostaan. Tätä aihetta hän käsitteli melko itseironisestikin:

The real trouble in those days was that everyone knew I had a great body, but no one knew I had a personality. No one took me seriously. They called me the "singing abdominal", which I admit was quite funny. Then the Peter Andre Action Doll came out and what a little credibility I had was shot to pieces. It didn't help that on the back of the box it said: "No suitable for small children under 36 months due to small parts."

Myös Kate saa oman osansa:

She had beautiful thick lips and green eyes. The only thing that got in the way was... well, how to put it... silicone.

Huumorin ohella mukana on paljon pohdintaa liittyen siihen, millainen pakkomielle oma keho on Peterille vuosien saatossa ollut. Miten hän teki vatsalihasliikkeitä jopa lennoilla sillä välin, kun muut nukkuivat, eikä suostunut yöpymään hotelleissa, joiden kuntosalit eivät täyttäneet hänen tiukkoja vaatimuksiaan.

"To me, getting married and having kids is the ultimate achievement"

Kirjasta kävi hyvin selkeästi ilmi, miten paljon Katie merkitsi Peterille. Parannuksen tehnyt, entinen "sleazebag" oli mennyttä tavattuaan Katen. Kirjassa hehkutetaan muun muassa perheen merkitystä ja isyyttä lähes yli äyräiden. 

Koska pari erosi kolme vuotta tämän kirjan ilmestymisen jälkeen, kiinnitin lukijana huomiota kohtiin, joissa edessä oleva välirikko antoi jo vihjeitä itsestään. Peter kirjoitti tähän kirjaan esimerkiksi hyvin negatiivissävyisen luvun Katen käytöksestä humalassa. Lisäksi hän toteaa, että Kate on kuin hän itse ennen hermoromahdusta: itsekeskeinen ihminen, jolla menee liian lujaa:

I first confronted her about it a year ago. I felt that I'd gone all day and all I'd heard Kate talk about was herself. We went to Tesco and she got angry about the woman who might approach her. I'd had enough. I said to her, "Kate, there's more to life than just you."

 Then I remembered that my manager had said exactly the same thing to me five years previously.

Kate tietenkin kommentoi Peterin syytöksiä myöhemmin julkaistuissa omissa elämänkerroissaan. Hän muun muassa muistuttaa, että käyttää alkoholia vain muutaman kerran vuodessa. Yksi syy siihen, miksi luin tämän kirjan on juuri se että Kate on viitannut tähän kirjaan toistuvasti omissa elämänkerroissaan. Se herätti mielenkiintoni.

Peterin ja Katen elämänkerroista syntyy melkoinen dialogi: kumpikin osapuoli pyrkii vuoronperään tuomaan esille oman versionsa tapahtumista. Alunperin kyse oli lehdistön esittämien perättömien väitteiden oikaisusta "omin sanoin", mutta sitten mukaan tuli myös puolisojen välinen, kirjojen välityksellä käytävä vuoropuhelu.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Miksi julkkikset kiinnostavat?

Julkkisten seuraamista pidetään usein pinnallisena, turhanaikaisena ja valitettavanakin populaarikulttuurin ilmiönä. Usein tämä asenne linkittyy elitistiseen korkeakulttuuri-matalakulttuuri -kädenvääntöön. Toisinaan taas pyritään todella perustelemaan, miksi julkkisten seuraaminen on pahaksi ihmisille. On esimerkiksi puhuttu halventavaan sävyyn läheisyyden illuusiosta, joka harhauttaa suuret massat luulemaan, että he "tuntevat" seuraamansa julkkikset hyvin. (Turner 2004: 24.)

Kun esimerkiksi prinsessa Diana kuoli, ihmiset surivat aidosti, vaikka eivät tunteneetkaan Dianaa henkilökohtaisesti, vaan pelkästään median antaman kuvan kautta. Tätä parasosiaalista käyttäytymistä on alettu tutkimaan enemmän vasta aivan viimeaikoina, eikä siitä tiedetä vielä paljoa. (Emt. 24-25.)

Julkkisten seuraamisen pitkä historia osoittaa kiistatta, että tällaiselle toiminnalle on sosiaalista tilausta. Teorioita siitä, mistä tarkemmin ottaen on kyse, on monia. Kysymys voi olla muun muassa siitä, että julkkikset auttavat ihmisiä muodostamaan kulttuuri-identiteettejään. Esimerkiksi julkkiksista puhuminen ja "juoruileminen" on osa ihmisten jokapäiväistä sosiaalista kanssakäymistä. Heistä puhutaan siinä kuin tavallista kanssaihmisistäkin, jotka tunnetaan henkilökohtaisesti, eikä siinä ole lähtökohtaisesti mitään pahaa. (Emt. 23-24.)

On myös esitetty, että julkkikset ovat oleellinen osa länsimaista demokratiaa, joka pohjautuu individualistiselle maailmankatsomukselle (emt. 24).

Mutta, palatakseni jo aiemmin mainitsemaani:  Julkkikset mitä ilmeisimmin auttavat ihmisiä määrittämään omia identiteettejään ja löytämään minäkuvansa. David C. Chaney on todennut kirjassaan Fictions of the Collective Life seuraavaa:

The types of messages that the celebrity provides for the audience are modalised around forms of individual identification, social difference and distinction, and the universality of personality types. Celebrities represent subject positions that audiences can adopt or adapt in their formation of social identities. 

Each celebrity represents a complex form of audience-subjectivity that, when placed within a system of celebrities , provides the ground in which distinctions, differences, and oppositions are played out. The celebrity, then, is an embodiment of a discursive battleground on the norms of individuality and personality within a culture. (Chaney 1993: 65.)  

Lyhyesti voisi siis todeta, että julkkisten seuraaminen on sosiaalista toimintaa, joka auttaa meitä hahmottamaan ympäröivää maailmaa ja omaa minuuttamme. 

Lähteet: 

Graeme Turner: Understanding Celebrity (2004).

David C. Chaney: Fictions of the Collective Life: Public Drama in Late Modern Culture (1993).

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa, Renate Dorrestein

"Heleen on äiti, yrittäjä ja nainen kuumilla aalloilla. Kaiken lisäksi
hänen oma äitinsä sairastuu. Äänikirja vie kuuntelijan suoraan kes-
kelle perhe-elämän ympäri kääntyvien roolien tragikomediaa, jota
Dorrestein kuvaa suorasukaisella hilpeydellä.. Romaani on kuin
hyvä vitsi: niin tosi, että se vetää vakavaksi."

Alankomaiden Anna-Leena Härkönen

Renate Dorrestein (synt. 1954 Alankomaissa) oli minulle uusi tuttavuus. Tämä äänikirja tarttuikin mukaan puhtaasti takakansitekstissä lupaillun huumorin, ja boksin hienojen kansien takia. Myös kirjailijan mustavalkoisessa valokuvassa oli jotain ajatonta ja eleganttia:

Tarina kertoo keski-ikäisestä Heleenistä, jonka lapset aikuistuvat ja kehittyvät samaan aikaan, kun hänen äitinsä taantuu aivoinfarktin ja sitä seuranneen vaskulaarisen dementian takia syyntakeettomaksi. Äkkiä äiti ei enää olekaan oma itsevarma itsensä, vaan tekee aivan mitä sattuu ja hädin tuskin pärjää edes laitoksessa. Äidin ja tyttären roolit kääntyvät ylösalaisin.

Aluksi kirja ei vakuuttanut minua. Luvattua huumoria oli liian vähän, ja loputon vanhan äidin ongelmissa piehtarointi tuntui kurjalta. Varsinkin aivoinfarktipotilaan kovaan ääneen luetut ja sekavat repliikit riepoivat korviani. Harkitsin jo äänikirjan kuuntelun lopettamista kesken. Se myös kävi melko ilmeiseksi, että kirjan nimen alkuosa oli annettu lähinnä huomionhakumielessä ("Pojallani on seksielämä.."). Poika nimittäin asui ulkomailla, ja hänestä kerrottiin hyvin vähän. Enemmänkin kerrottiin teini-ikäisestä tyttärestä, joka käyttää kaiken vapaa-aikansa hylättyjen eläinten hoitamiseen. Tietysti voi olla, että kirjan nimi oli enemmänkin symbolinen ja se pyrki kuvaamaan elämän kiertokulkua, ihmisen elinkaarta kaikkine vaiheineen Heleenin seisoessa kaiken keskiössä havainnoimassa. Ehkä niin.

Onneksi kuitenkin jatkoin tarinan kuuntelua kaikesta huolimatta: Kirjan edetessä mukaan tuli nimittäin juonta elävöittäviä takaumia, ja huomiota annettiin myös nuoremmille sukupolville. Lisäksi koomisia elementtejä alkoi löytyä. Mikä parasta, huomasin samaistuvani sympaattiseen päähenkilöön, mikä on aina plussaa kirjaa lukiessa. Se että samaistuin, kertoi minusta Dorresteinin kyvykkyydestä kertojana, olenhan Heleeniä selkeästi nuorempi, ja elämäni on aivan eri vaiheessa. Ei ihme, että Dorrestein on saanut tunnustusta kirjailijantyöstään.

Mikään maailmoja järisyttävä teos tämä ei ole, mutta kyllä tämän mielellään kuunteli. Varsinkin, kun tämänhetkinen lempilukijani, Sinikka Sokka oli äänessä. Voin suositella tätä kirjaa kaikille, jotka pitävät Katja Kallion ja Anna-Leena Härkösen kaltaisista kirjailijoista. Kerronnan suorasukaisuus toi mieleen Härkösen mentaliteetin, lämminhenkisyys taas Kallion teokset. Miinusta on tosin annettava hieman laimeasta ja huterasta lopusta, joka ei lunastanut odotuksiani. 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

P.S.

Pakko vielä sanoa tämä: 17 vuotta akvaariokaloja harrastaneena en arvostanut kultakalamaljojen tuomista osaksi tarinaa. Heleen nimittäin suunnittelee hankkivansa äidilleen kultakalamaljan, ja muutenkin tämä ei-kalaystävällinen kippo vilahtelee siellä sun täällä tarinan edetessä. Se on iso EI. 

Jostain syystä kultakalamaljat ovat säännöllisin väliajoin esillä eri medioissa "hurmaavina sisustusratkaisuina", vaikka todellisuudessa kultakalat tarvitsevat viihtyäkseen noin 300-litraisen altaan ja kasvavat 30-senttisiksi. Lisäksi esimerkiksi Suomen eläinsuojelulainsäädäntö määrittelee kala-altaan vähimmäiskooksi 40 litraa, joka on selkeästi enemmän, kuin minkään maljan vetoisuus.

Inferno, Dan Brown

"Symbologian professori Robert Langdon herää keskellä yötä
firenzeläisessä sairaalassa haava päässään. Hän ei muista mitään
parista edellisestä vuorokaudesta - ei myöskään merkillisestä
esineestä, joka on piilotettu hänen takkinsa vuoriin. Pian Langdon
saa havaita, että hänen perässään on joukko aseistautuneita
takaa-ajajia. Hän pakenee kuumeisesti seuranaan harvinaisen
kylmäpäinen nuori nainen, jonka nokkeluuden ansiosta
hän on ylipäätään hengissä."

Uusi kirja, tuttu kaava

En juurikaan harrasta trillereitä. Dan Brown on kuitenkin poikkeus, ja olenkin lukenut kaikki hänen trillereiksi luokiteltavat kirjansa. Tai no, kuunnellut äänikirjoina aina yhtä vakuuttavan Lars Svedbergin lukemana, mutta kuitenkin. Niinpä kun näin kirjaston uutuustelineessä vuonna 2013 julkaistun Inferno-boksin, lainasin sen välittömästi, ja kiittelin kirjastonhoitajaani onnistuneesta aineistohankinnasta. En ollut edes tiennyt, että Dan Brown oli kirjoittanut uuden kirjan! Luulin, että tämä lähde oli juotu lopullisesti kuiviin jo vuonna 2010.

Dan Brownilla on tapana yhdistää tarinoihinsa merkittävät määrät taidehistoriaa ja kirjallisuutta. Juuri tästä syystä johtuen pidänkin hänen trillereistään, vaikka muuten en tätä tyylilajia juuri suosikaan.

Infernon kohdalla loputtomat taidehistorian luennot alkoivat kuitenkin tuntua jo puuduttavilta. Jossain 11:ta ja 12:ta levyn välillä huokailin syvään ja mietin, että kertomus tuntui lähinnä samalta, kuin pitkäveteinen turistikierros Venetsian nähtävyyksien parissa. Päähenkilö Robert Langdonilla kun on tapana vähän väliä "vaipua ajatuksiinsa" ja kerrata mielessään milloin minkäkin patsaan tai rakennuksen historiaa ja merkityksiä.

Samaan aikaan itse juoni tuntui liian ennalta-arvattavalta ja laahaavalta. Myös tarinan peruselementit olivat minulle aiemmista kirjoista kovin tuttuja. Pitkälti saman asetelman varassa ovat toimineet myös Da Vinci -koodi, Enkelit & Demonit, sekä Kadonnut symboli.

Luojan kiitos juuri kun olin pitkästymässä kuoliaaksi tarinassa tapahtui yllättävä käänne, ja Dan Brown onnistui vetämään maton jalkojeni alta.

-Kiitokset siitä Dan, näin sen kuuluu trillerin kanssa ollakin! 

Cd:n 12 loppupää olikin sitten jo niin kiinnostava, että yritin väkisin keksiä itselleni jotain sellaista tekemistä, joka mahdollistaisi äänikirjan kuuntelun jatkamisen "vielä vähän aikaa", ja sama obsessio jatkui tarinan loppuun saakka. Oli vain pakko saada tietää, miten kaikki päättyy.

Dan Brown on alkanut jossain määrin toistamaan itseään, mutta hän osaa edelleen viihdyttää. Jos ei ole lukenut yhtään Dan Brownin teosta, mutta haluaisi tutustua kirjailijaan, kannatta lukea ensisijaisesti nämä: Meteoriitti, Da Vinci -koodi, sekä Enkelit & Demonit. Ne ovat olleet ainakin omat suosikkini.

Aiemmat Dan Brown -kirjat

Päätin kaivaa esiin vanhat, käsinkirjoitetut lukupäiväkirjani ja etsiä niistä mielipiteeni myös aiempiin Dan Brown -kirjoihin. Vuosikalenterien tyhjille sivuille kirjoitetut muistiinpanot ovat vuosilta 2009-2010. Kuten tästä huomaa, en käynyt Brownin teoksia läpi ilmestymisjärjestyksessä. Aloitin kuuluisimmasta teoksesta, ja jatkoin siitä sen mukaan, mitä milloinkin oli kirjastossa saatavilla.

Kuuntelin Dan Brownin tuotannon pitkälti kesätyöpaikallani, pohjanmaalaisella luomumaitotilalla töiden lomassa. Loputon musiikin kuuntelu kun käy pitemmän päälle tylsäksi, kun tekee pitkää päivää. Olin viritellyt kannettavan cd-soittimen kantolaukun työhaalareideni vyötärölle, ja peitin korvanapit Peltorin kuulosuojaimilla. Minulla on edelleen hyvin eläviä muistikuvia siitä, miten lypsin lehmiä Meteoriittia kuunnellen, tarkkailin lietepumpun toimintaa Salaisen symbolin viihdyttäessä minua, ja hankosin rehua Enkelien ja Demonien seurassa. Nämä teokset saivat välillä melko raskaatkin työpäivät tuntumaan kevyemmiltä ja sujuvammilta.

Da Vinci -koodi

Jännittävää kuunneltavaa, vaikka olinkin jo nähnyt elokuvan. Ei ihme, että herätti kohua kirkon piirissä. Jatko-osa kiinnostaa myös. Se häiritsi, että välillä lukijan ässät sihisivät liikaa.

Kadonnut symboli

Ei yhtä hyvä, kuin Da Vinci -koodi. Loppu ei miellyttänyt. Sinällään noetiikka on kyllä kiinnostava tieteenala. Ei sillä.

Kirja noudatteli pitkälti samaa kaavaa, kuin Da Vinci -koodi. Esim. pahis on aina joku askeettinen & selibaatissa elävä, seonnut masokisti, jolla on poikkeava ulkonäkö. Lisäksi Langdonin kanssa asioita ratkoo aina joku nainen. Ja rikospaikka kirjan alussa on täynnä symboliikkaa.

Enkelit ja demonit

Loppu oli yllättävä. Jälleen Brownille tunnusomaisia elementtejä havaittavissa. Mielenkiinto lisääntyi tarinan edetessä.

Meteoriitti

Oli ehkäpä paras Brownin kirja. Intensiivinen, monitasoinen ja silti selkeä. Ei Robert Langdonia tällä kertaa. Erilainen.

Murtumaton linnake

Brownin eka kirja, ja myös tylsin ja huonoin. Lukijan maneeri korostaa "..mutta nyt.." -kohtia ärsytti. Ihan ok, mutta selkeästi huonompi kuin Meteoriitti.

Peter Andre - My World in Pictures and Words, Peter Andre & Michael Joseph

Tämä kirja julkaistiin vuonna 2010, vuosi
Katien ja Peterin eron jälkeen.

Äärimmäisen hillitty elämänkerta

Kuten aiemmasta blogitekstistäni käy ilmi, olen lukenut kaikki Peter Andren ex-vaimon, Katie "Jordan" Pricen omasta elämästään kirjoittamat kirjat. Odotellessani Katien uusinta elämänkertaa tilasin itselleni Amazonesta vaihteeksi Peterin kirjoittaman kirjan.

Näin saisin lukea myös toisen osapuolen version erittäin julkisesta ja katkerasta erosta, josta puhutaan Englannissa edelleen, neljä vuotta eron jälkeen. Päätin siis tehdä hieman vertailevaa kirjallisuudentutkimusta. Tulokset jäivät kuitenkin valitettavan laihoiksi, koska tämä kirja oli hyvin siloiteltu, eikä Peter suostu kertomaan erostaan juuri muuta, kuin että se oli rankka.

Katie ja Peter osasivat herättää huomiota. Kuvissa Katie
odottaa parin ensimmäistä lasta, Junior-poikaa.

Yltiöpäinen pikaromanssi

Katie ja Peter olivat kotimaassaan Beckhameihin verrattava julkkispariskunta, joka eli pitkälti koko elämänsä televisiokameroiden edessä. Itsekin törmäsin heihin alunperin Katie & Peter: The Next Chapter -sarjan kautta.

Katie ja Peter tekivät paljon sellaista, mistä varoitellaan: erittäin nopeasti edennyt romanssi johti ensimmäisen lapsen syntymään ja prinsessahäihin vuodessa. Lisäksi pariskunta tunnettiin näistä: kumppanin nimen tatuoiminen ihoon puolin ja toisin, sekä loputon liuta yhteisiä reality-sarjoja, jollaisten tekeminen on tunnetusti rikkonut monen julkkispariskunnan suhteen. Ero tuli 4,5 vuotta myöhemmin, kun Peter jätti Katien.

Katien mukaan hänen hääpukunsa hinnalla olisi voinut ostaa talon.

Ylitsevuotavaa tahdikkuutta

Peter otti eron erittäin raskaasti, ja tässä kirjassa hän toistelee sitä, miten on nyt rakentanut ympärilleen muurin. Julkisuudessa Peter oli eron jälkeen se osapuoli, joka näytti surevan enemmän. Hän muun muassa itki julkisesti monta kertaa.

Aiemmassa elämänkerrassaan, jota en ole lukenut, Peter oli tietojeni mukaan hyvin avoin. Tässä neljä vuotta uudemmassa kirjassaan hän sen sijaan jättää kertomatta paljon, ja toteaa, että tietyt asiat on parempi pitää yksityisenä.

Tämä on tietenkin tervettä. Varsinkin, kun parilla on lapsia. Oli kuitenkin melkoista lukijan härnäämistä heitellä toistuvasti kommentteja, kuten "toivon, etten koskaan joudu kertomaan lapsillemme, miksi jätin Katien", eikä vähiltäkään paljastaa eron syytä. Jotain hyvin surullista siis tapahtui, mutta kukaan ei kerro mitä!

Kryptinen lukukokemus

Ainoa vinkki, jonka Peter eron syystä lukijalle antoi, oli epäsuora: kirjan sivuille oli painettu pätkiä hänen ennen eroa kirjoittamiensa laulujen lyriikoista, ja niistä Peter kehotti lukijaa vetämään omat johtopäätöksensä. Näiden sanoitusten ja Katien elämänkertojen perusteella kyse oli ilmeisesti siitä, että Katie oli uskoton. Katie itse tosin kielsi kaiken omassa elämänkerrassaan, ja syytti Peteriä sairaanloisen mustasukkaiseksi.

When she said she was out with her friends

I saw her talking and holding his hand

I guess it's like a kick in the face

What did I ever do for you to tread me this way?

(Peter Andre/Call the Doctor)

Has a wife two kids and a three story home

Got all these things yet he's still alone

(Peter Andre/Behind Closed Doors)

Tämä kirja jätti mieleeni päällimmäiseksi kysymyksen siitä, että jos ei halua kertoa juuri mitään, miksi kirjoittaa kirja? Kaiken tämän salailun ja ylenpalttisuuksiin menneen diplomatian ("en sano yhtään pahaa sanaa lasteni äidistä") takia tämä elämänkerta oli ajoittain melko pitkäveteinen. Suurimmat paljastukset olivat tasoa "olen käyttänyt botoxia ja käynyt nenäleikkauksessa".

En kuulunut kirjan kohderyhmään

Ilmeisesti minun pitäisi olla Peter Andre -fani, jotta saisin tästä jotain irti, Amazonen kirja-arvosteluista nimittäin selvisi, että Peterin fanit rakastavat tätä kirjaa. Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin paljon enemmän Katien elämänkerroista, koska niissä ollaan paljon avoimempia, ja siksi teksti on kiinnostavampaa.
-En malta odottaa Katien viidettä kirjaa, jota hän kirjoittaa parhaillaan!

Sinällään Peter antoi tässä kirjassa itsestään hyvän kuvan. Niin sisäisesti, kuin ulkoisestikin:

Nämä vatsalihakset myivät Wembleyn areenan täyteen.

Mielensäpahoittaja, Tuomas Kyrö

"Mielensäpahoittaja on 80-vuotias oikeamielinen
suomalaismies, joka ehdottaa ystävänpäivän tilalle
Pitäydytään omissa asioissa -päivää ja vastustaa
moottoriteitä, koska 'routavaurio on luontainen
nopeusrajoitus'."

Järjen ja jäärän ääni

Olen kuunnellut nämä Mielensäpahoittaja-äänikirjat väärässä järjestyksessä. Ensin kuuntelin uudemman kirjan, eli Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, sitten vasta tämän ensimmäisen kirjan. Mutta eihän tuo mitään haitannut. Se kertoo jotain, että kävin lainaamassa tämän toisenkin kirjan heti, kun ensimmäinen oli kuunneltu. Olin ihan että "Aargh, ei auta! Pakko saada heti se toinenkin!". 

Pettyä ei tarvinnut tälläkään kertaa, vaikka toki jollain tapaa ruuanlaiton ympärillä pyörinyt Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike olikin ehkä vielä parempi. Tässä oli minun mielestäni enemmän vakavia teemoja, ja aidomman tuntuista närkästystä. Mielensäpahoittaja muun muassa ruoti sitä, miten emäntä on laitoksessa, ja pojan kanssa ei ole parhaat mahdolliset välit. Lääkärikin vieläpä vie ajokortin ja samalla vapauden huonontuneen näön vuoksi. 

Amerikkalainen Mielensäpahoittaja

Minulle tuli tästä mieleen vuonna vuonna 2002 tehty amerikkalainen elokuva nimeltä About Schmidt. Se käsittelee Mielensäpahoittajasta tuttuja vanhentumiseen ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäämiseen liittyviä teemoja niin ikään humoristisesti ja kouriintuntuvasti. 

About Schmidt -elokuvassa vakuutusyhtiössä elämäntyönsä tehnyt Warren Schmidt (Jack Nicholson) jää vastentahtoisesti eläkkeelle, eikä hän voi sietää nuorta ja yli-innokasta seuraajaansa, joka "ei tiedä mitään mistään". Aivan kuten Mielensäpahoittaja, myös Warren menettää vaimonsa, ja välit lapseen eivät ole ongelmattomat. Niin ja tietysti lapsen puoliso on liian tuttavallinen ja halailee liikaa. 

Onneksi molemmat ukot ovat ymmärtäneet, että puhuminen auttaa. Mielensäpahoittajalla oli tapana avautua vaimolleen (nykyisin hän avautuu meille kuulijoille), Warren taas kirjoittaa kirjeitä afrikkalaiselle Plan-kummilapselleen Ndugulle.

Jos pidit Mielensäpahoittajasta, tämä elokuva kannattaa katsoa.

Tohtori Faustus, Thomas Mann

Alunperin vuonna 1947 ilmestyneen Tohtori Faustuksen
suomenkielinen painos vuodelta 2007 on upea. Näin
hienoa kirjaa pitää mielellään esillä. Lukeminen oli
kuitenkin työlästä pienen fontin ja raskaiden kappale-
jakojen takia. Myös marginaalit olivat kovin kapeat.

Poikkeuksellisen raskaslukuinen tragedia

Lainasin Tohtori Faustuksen kirjastosta jo viime vuonna. Lukeminen on edennyt hitaasti, pätkissä. Kiinnostuin tästä kirjasta alunperin Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa -novellin ansiosta. Pidin Mannin unenomaisesta ja empaattisesta kerrontatavasta, ja halusin lisää. Toinen lukuvalintaan vaikuttanut seikka oli Tohtori Faustuksen klassikkoasema.

Teos kertoo säveltäjä Adrian Leverkuhnista, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa. Sopimus lupaa Adrianille menestystä taiteilijana, mutta kieltää häneltä rakkauden. Tarina päättyy traagisesti.

"On tullut aika, jolloin ei hurskaalla ja vilpittömällä mielellä, oikeilla keinoilla enää työ luonnistu eikä taidetta synny ilman Perkeleen apua ja helvetin tulta kattilan alla.."

Metatekstien loputon suo

Tämä 525-sivuinen tiiliskivi ei ollut sujuva ja helppo lukukokemus, kuten Kuolema Venetsiassa. Syynä tähän oli ensinnäkin tarinan kertojan loputtomat pohjustukset. Muistaakseni ensimmäiset kaksisataa sivua teoksesta oli vasta alkutilanteen kuvailua, varsinaisen tarinan petaamista. Lisäksi kertoja puhutteli lukijaansa vähän väliä suoraan, ja otti jopa kantaa noihin loputtomiin selontekoihinsa:

Käsitän kyllä, ettei minun olisi ensinkään pitänyt ottaa mukaan tällaisia mitättömyyksiä ja havaintojen murusia. Ei niistä ole kirjaan pantavaksi, naurettavia ne ehkä ovat lukijan silmissä, joka kenties harmittelee, että mokomalla hänen päätään vaivataan. 

Tällainen metatekstivyöry teki lukukokemuksesta raskaan, ja sai minut hyppimään tekstissä; Jättämään joitakin kohtia lukematta. Tämä on minulle lukijana erittäin harvinaista. Olen tainnut harrastaa tällaista viimeksi yläasteaikoina, kun yritin lukea Tuntematonta sotilasta yhdessä yössä äidinkielen tehtävää varten.

Haluan kuunnella musiikkia, en lukea siitä tekstejä

Toinen osa-alue, joka ei puhutellut minua, oli jatkuva klassisesta musiikista kirjoittaminen. Monesti juuri tällaiset kohdat saivat minut jättämään osan tekstistä väliin. En yllättynyt lainkaan kun sain tietää, että Mann opiskeli Tohtori Faustusta varten musiikkitiedettä ja musiikin teoriaa. Sen kyllä huomasi.

Kuuntelen klassista musiikkia jonkin verran. Minua ei kuitenkaan kiinnosta lukea siitä tehtyjä kaunokirjallisia tekstejä. Siinä menee raja.

Liian polveilevaa

Odotin Tohtori Faustukselta tiukkaa psykologista juonta, johon sekoittuisi yliluonnollisia elementtejä. Ehkäpä jotain samanlaista, kuin erinomaisen viihdyttävässä Mihail Bulgakovin teoksessa Saatana saapuu Moskovaan. Myös Keanu Reevesin tähdittämä elokuva Paholaisen asianajaja tuli mieleen.

Valitettavasti tämä Mannin faustilainen kauppa oli minun makuuni liian polveileva. Psykologiset elementit, joissa Mann on mestari, olivat liian pienessä osassa, samoin yliluonnolliset ainekset. Ne jäivät klassisen musiikin, saksan kansan vaiheiden kuvailun ja kertojan kommenttien jalkoihin.

Tarinassa olleet deskriptiot saksalaisen sivilisaation tuhosta ja niiden montaasimainen linkittäminen päähenkilön romahtamiseen toivat kirjalle toki lisää tasoja. Tällä kertaa kokonaisen kulttuurin kuvaus yhden ihmisen elämäntarinan kautta ei kuitenkaan puhutellut minua lukijana. Sen sijaan Nikolai Gogol onnistui siinä melko hyvin kirjassaan Kuolleet sielut.

Suosittelen tätä kirjaa kuitenkin paitsi kaikille musiikkialan ammattilaisille, myös saksalaisesta kulttuurista kiinnostuneille.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, Tuomas Kyrö

"Mies osaa rakentaa taloja, mutta ei tehdä ruokaa.
Ja kun emäntä on vuodeosastolla, on isäntä nälässä.
On tartuttava kauhaan, kattilaan ja karjalanpaistiin."

Kumpa Suomessa olisi enemmän Tuomas Kyrön kaltaisia kirjailijoita!

Mistä tietää, että äänikirja on hyvä? Esimerkiksi siitä, että ärsyyntyy, kun huomaa ystävän soittaneen kesken äänikirjan kuuntelun. Ensireaktio ei ole: "Nyt cd pois päältä ja soittamaan takaisin", vaan "Pahus.. Noh, soitan takaisin myöhemmin". 

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on juuri tällainen äänikirja. Kun viimeinen levy kolmesta oli menossa, olin suorastaan surullinen, koska Antti Litja oli mitä piristävintä matkaseuraa. Kaikeksi onneksi Mielensäpahoittajaa on saatavilla lisääkin. 

Kirjan päähenkilö on 80-vuotias suomalaismies, ja lukijana toimivan Antti Litjan tulkinta on erittäin autenttinen. Jokainen korahdus ja ärähdys osuu naulan kantaan. Voisi kuvitella, että alle 30-vuotiaana naisena en kuuluisi kohderyhmään, ja Mielensäpahoittajan sielunmaisema jäisi vieraaksi. Toisin kuitenkin kävi: vanhan, jalat maassa elävän ukon yhteiskuntakriittisyys ja "ennen kaikki oli paremmin" -asenne riemastutti minua suuresti. Sain katsoa maailmaa erilaisesta, mutta uskottavasta ja loogisesta näkökulmasta.

Tunnen joitakin tosielämän mielensäpahoittajia, ja ajoittain kuuntelun aikana kummastelin, miten kolmikymppinen Tuomas Kyrö onkaan päässyt noin syvälle itseään huomattavasti vanhemman miehen pään sisälle. Samaa on pohtinut myös seitsemänkymppinen lukija, Antti Litja:

-Sitä ainoastaan ihmettelen, kuinka Tuomas Kyrö pystyi saamaan tuollaisen vanhan ukon aivoituksia paperille (yle.fi.).

Tyyliltään ja tunnelmaltaan Kyrön tekstit tuovat minulle mieleen Sinikka Nopolan ja Veikko Huovisen, nuo suomalaisen kirjamaailman valopilkut, joiden hehkuttamiseen en tule väsymään koskaan. Mielensäpahoittajan sielunmaisema oli silkkaa Huovista, ulosanti ja asenne taas Nopolan Eilaa ja Rampea.

 Henkilökohtaisella tasolla Mielensäpahoittaja toi
 mieleeni jokakesäiset heinäpeltotyöt: Olen nimittäin jo pitkään
 ollut porukkamme ainoa alle 50-vuotias. Noin 47 %
dynaamisen huipputiimin ajasta menee hangon varteen
nojailuun ja menneiden aikojen muisteluun.