Tyhjyyspäiväkirja, Emi Yagi

 

Patologisen valehtelijan matkassa

Luin hiljattain Annie Ernauxin 1960-luvulle sijoittuvan, omaelämänkerrallisen Tapaus-romaanin, jossa nainen salaa raskautensa ja tekee abortin, ettei hänen uransa olisi ohi. Japanilaisen Emi Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa (Boshi Techo, 2022) asetelma taas on juuri päinvastainen. Siinä 34-vuotias Shibata valehtelee olevansa raskaana, jotta häntä kohdeltaisiin töissä paremmin. 

Tämä "surrealistinen raskauspäiväkirja" on saanut maailmalla paljon suitsutusta. Itse en lämmennyt tälle reaalifantasialle, vaikka arvostankin Yagin halua kommentoida naisen yhteiskunnallista asemaa, ja äitiyden haasteita. Toinen vastaava japanilainen kirja on Sayaka Muratan Lähikaupan nainen (2020), jossa päähenkilö valehtelee, että hänellä on mies. Tuo kirja on kuitenkin muistini mukaan parempi, kuin Tyhjyyspäiväkirja. 

Kuuntelin Tyhjyyspäiväkirjan englanninkielisenä äänikirjana, ja loppua kohti ärsyynnyin yhä enemmän. En pitänyt tavasta, jolla kirjailija meni mukaan päähahmon harhoihin. Lopullisesti hermoni menivät, kun päähenkilö meni lääkäriin. Siinä kohtaa menetin luottamukseni kirjailijaan, ja lopun käänteet vain vahvistivat epäluottamustani ja pettymystäni. Kirjan loppu oli paitsi hämmentävä ja epätyydyttävä, myös suorastaan turhauttava. Katarsista on tämän tarinan parissa turha odottaa.

Myös fantasiassa, mukaan lukien maagisen realismin ja reaalifantasian kaltaiset alalajit joihin Tyhjyyspäiväkirja minusta kuuluu, kertomuksen sisäisen logiikan pitää toimia, ja tarinan täytyy olla johdonmukainen. Yagi rikkoi tätä sääntöä toistuvasti. Vähän sama, kuin jos noitien ja velhojen olemassaololle perustuneen J. K. Rowlingin  Harry Potter -kirjasarjan lopussa ilmoitettaisiin äkisti, vailla yhtään mitään selityksiä, että noitia ja velhoja ei olekaan olemassa Potter-universumissa. Asiaa ei siis selitettäisi esimerkiksi Harryn koomaunena, tai muuna vastaavana. Harryn näkökulmasta asiat siis menisivät näin: 1. Harry on tavallinen poika normaalissa reaalimaailmassa; 2. Harry tajuaa olevansa velho ja löytää salatun taikamaailman; 3. Boom! Harry on taas tavallinen poika reaalimaailmassa. Ei selityksiä. Jos Rowling toimisi näin, hän rikkoisi lukijan luottamuksen ja luomansa maailman loogisuuden. 

Maagisessa realismissa ja reaalifantasiassa lukija siis toki muuttaa käsitystään todellisuudesta, ja mukautuu kirjailijan luomaan (fantasia)maailmaan. Ei ole kuitenkaan tyypillistä, että tämä kuviteltu, uusi todellisuus sotii itseään vastaan kerta toisensa jälkeen. Muuttaa sisäistä logiikkaansa koko ajan vailla selityksiä. Minä kutsuisin tällaista kerrontatyyliä huonoksi fantasiaksi.

On toki myös mahdollista, että tietyt tapahtumat Tyhjyyspäiväkirjassa olivat todella jonkinlaista houretta, mikä olisi ainoa keino pelastaa kirjan sisäinen logiikka. Mikään ei kuitenkaan viittaa tällaiseen. Ei ole uneen vaipumisia, ei mielisairauksia, ei päihteitä, ei mitään. Vain tylsää toimistoarkea ja paperinohuita, latteita henkilöhahmoja.

Toki, jos Tyhjyyspäiväkirjaa lähestyy fantasiantutkimuksen vähemmän suositun ja laajasti kritisoidun romaanisen koulukunnan fantasiaparadigman kautta, nojaten Tzvetan Todorovin oppeihin, voi Yagille antaa synninpäästön. Todorovilaisessa "fantastiquessa" eli puhtaassa fantasiassa (myös: "fantastic") fantasia nimittäin syntyy ja on olemassa nimenomaan tilanteessa, jossa asiat ovat epäselviä, ja lukija epäröi miettien, mikä on totta ja mikä ei. Fantasiaelementit eivät siis asetu loogisiksi osiksi kirjaan rakennettua kuvitteellista maailmaa. Siteeraan väitöskirjaani:

Todoroville (2004) termi fantastic tarkoittaa teoksia, joissa lukija ja kirjan hahmo kokevat ihmetyksen hetken, joka johtuu yliluonnollisesta tapahtumasta. Kirjallisuudentutkija Klaus Brax (2017, s. 56) on suomentanut tämän termin muotoon puhdas fantasia. Tuo yliluonnollinen tapahtuma asettaa kirjan hahmon valintatilanteeseen, jossa on kaksi vaihtoehtoa: 1. omat aistit kyseenalaistetaan, ja näin maailma itsessään voi säilyä ennallaan. tai 2. tapahtuma katsotaan todeksi, ja tämän seurauksena maailman olemuksesta tulee vieras. Fantastic katoaa, kun hahmo on valinnut toisen näistä vaihtoehdoista. Näin ollen fantastic kestää ajan, jonka epävarmuus oudon tapahtuman luonteesta vallitsee, eikä olla varmoja siitä, mistä todella oli kyse. (Todorov, 2004.)

 

Todorov kuvailee: ”The fantastic is that hesitation experienced by a person who knows only the laws of nature, confronting an apparently supernatural event.” (Todorov, 2004.) 

 

Yagin Tyhjyyspäiväkirjassa "fantastic" ei lopu lainkaan, jos otetaan lukuun lukijoiden reaktiot, omani mukaan lukien. Hämmennys vain lisääntyy loppua kohden.

Itse kuitenkin edustan fantasiatutkimuksen anglosaksista koulukuntaa. Todorovilainen puhtaan fantasian määritelmä kun rajaa jopa J. R. R. Tolkienin puhtaan fantasian ulkopuolelle, mikä ei nyt vaan vetele. Lisäksi minulle on fantasian lukijana tärkeää, että fantasiaelementit asettuvat paljastumisensa jälkeen johdonmukaisiksi osiksi kuvitteellista maailmaa. Haluan lukea fantasiaa, jolla on oma sisäinen koherenssinsa.

Fantastique!

Lähteet:

Brax, K. (2017). Unhoon jääneiden huuto. Helsinki: BTJ Finland Oyj.

Malherbe, J.-Y. (2004). Ranskankielinen fantasiakirjallisuus. Teoksessa K. Blomberg, I. Hirsjärvi & U. Kovala (toim.), Fantasian monet maailmat (s. 231–248). Helsinki: BJT-Kirjastopalvelut.

Siikilä-Laitila, M. (2022). "There is not a single original thought in Eragon": tekijyys, intertekstuaalisuus ja fandom internetin fantasiakirjakeskusteluissa (väitöskirja, Jyväskylän yliopisto). https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/84069

Sisättö, V. (2003). Johdanto. ”Mitä fantasiakirjallisuus on?” Teoksessa V. Sisättö (toim.), Ulkomaisia fantasiakirjailijoita (s. 5–14). Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu.

Todorov, T. (2004). The Fantastic: A Structural Approach to a Literary Genre. Teoksessa D. Sadner (toim.), Fantastic Literature. A Critical Reader (s. 135–143) (käänt. R. Howard). Westport, ym.: Praeger Publishers.

Ratkaisuja läskeille, Raisa Omaheimo

 

Sisäistetyn läskifobian ytimessä

Luin Raisa Omaheimon Ratkaisuja läskeille (2022) jo jokin aika sitten, en vain ole saanut aikaiseksi bloggata siitä. Kirjan mitäänsanomattomuudesta tämä ei kerro. Kun aikoinaan sain äänikirjan kuunneltua, olin juuri menossa syömään tuttuni kanssa. Kirja valui mukaan pöytäkeskusteluihimme kuin huomaamatta. Hehkutin Omaheimoa ruokaseuralleni, ja pohdiskelin ääneen, mahdanko itsekin kärsiä sisäistetystä läskifobiasta.  Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen olen myös palannut kirjan pariin uudelleen, kun kaipaan kunnon suunpieksäntää.

Ratkaisuja läskeille ei raflaavasta nimestään huolimatta ole suunnattu vain "läskeille" (Omaheimon suosima termi), vaan ihan kaikille. Omaheimo kirjoittaa osuvasti, hauskasti ja kiinnostavasti elämästä isokehoisena länsimaisessa yhteiskunnassa. Nykykulttuurin tutkimuksesta väitelleenä kiinnostuin erityisesti Omaheimon huomioista liittyen siihen, miten läskit esitetään mediassa. Esimerkiksi elokuvissa läskit kuvataan usein negatiivisessa valossa, joko hassuina ja säälittävinä hedonisteina (Rough Night, 2017) tai vaarallisina (Piina, 1990). Lihava keho voi tuottaa myös suurta häpeää (Gilpert Grape, 1993).

Aivan oma ilmiönsä ovat lisäksi mediassa käytetyt päättömät läskit, eli kuvapankkikuvat anonyymeistä läskeistä, joiden päät on rajattu ulos kuvasta (Headless Fatties). Omaheimo kuvaa ilmiötä näin:

Se kertoo, että lihavuus on niin kamala tila, lihava keho niin kiusallinen asia, ettei kenenkään tarvitse uhrata kasvojaan siitä kertomiseen. Kamalinta on, että nämä päättömät läskit ovat vaatteistaan ulospullistuvia torsoja ilman kasvoja, ilman ääntä, ilman omaa tarinaa. He ovat lihakasoja joita voi ällistellä ja paheksua ja miettiä että en minä kyllä ainakaan.

Ihan kaikkea en Omaheimon teoksesta toki allekirjoita. Esimerkiksi kehopositiivisuuden määritelmä, jonka Omaheimo kirjassaan esittää, on tavallaan ok, mutta vieroksun sen tiukkaa rajaamista vain vähemmistökehoisille kuuluvaksi. Ja kuka saa määrittää, mikä lopulta on vähemmistökeho ja mikä ei? Kuinka läski pitää esimerkiksi olla, että pääsee pujahtamaan kehopositiivisuuden viitan alle? Tätä pohdintaa tehdessäni aioin hetken aikaa käyttää termiä "painoindeksi", mutta olen samaa mieltä Omaheimon kanssa siitä, että painoindeksien käyttö olisi hyvä lopettaa. Kuten Omaheimo toteaa: "BMI on saatanasta".

Kaiken kaikkiaan tämä oli yksi mukaansatempaavimmista tietokirjoista pitkään aikaan. Lukekaa, lukekaa, lukekaa!

Toimitila, Satu Mattila-Laine

 

Toimihenkilön salainen luonto

Tämän Toimitila-runoteoksen (2023) on kirjoittanut kollegani Satu Mattila-Laine Porin kirjastolta. En tiennyt, että hän työstää runokirjaa, joten tämä teos oli iloinen yllätys. Aiemmin Mattila-Laineelta on ilmestynyt kaksi nuortenkirjaa: Parantola (2015) ja Myyty tyttö (2019).

Tunnistin runoista tutun (kaakeli)rakennuksen, ja pöydän, jonka ääressä siivoojat aina istuvat. Tunnistin työhuoneen. Tunnistin sisäänleimaamisen klo. 8.05 (työaika alkaa klo. 8.00) ja ennen kaikkea viittaukset sisäilmaongelmiin: 

työnnän pääni

hengitän 

ulos

kävelen läpi laattaseinän

en jätä ketään taakse,

vaan työnnän kaiken edelläni,

Laiskamato venyy vieressä

tikapuuhermostonsa varassa,

laasti rapisee 1. kerroksessa,

asiakaskontaktit häiriintyvät,

rouva pyyhkii hämmentyneenä krokolaukustaan

valkoista seinätomua,

viemäri paukahtelee, hapan neste korisee,

haju peittää automaattiovet.

Liian paljon tomua ja tuhkaa,

työmyyrät vaarassa tukehtua verkostoissa

säntäillessään.

Kuuletko: Konttorirotat ja myyrät yskivät.

Pidin erityisesti runoteoksen loppupäästä, jossa päähenkilö muuttuu hitaasti sudeksi, aivan kuten Aalo Sudenmorsiamessa. Tämä susi ei kuitenkaan juokse metsissä muiden susien kanssa, vaan rapistelee pitkine kynsineen työpaikan käytävillä, ja matkustaa työpäivän päätteeksi bussilla kotiin. Miten herkullinen, samaan aikaan ankean arkinen ja toisaalta leikkisästi fantasian puolelle kurotteleva tarina työpäivästä kirjastossa! 

Tapaus, Annie Ernaux

 

Pieni, mutta rankka kirja

Ranskalainen Annie Ernaux (s. 1940) voitti viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Tapaus (L'evénement, 2000).  Kirjassa omaelämänkerrallisesti käsitelty laiton abortti on jälleen ajankohtainen, kuten Yhdysvaltojen viimeaikaiset kehityskulut osoittavat. Eutanasian ohella abortti on yksi vaikeimmista lääketieteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä, ja omiaan luomaan voimakasta polarisaatiota.

Tapauksen kohdalla räjähdysherkkää aihetta onneksi tasapainottaa Ernauxin eleetön ja taitava kerrontatyyli. Alle 90-sivuisen kirja(sen) luki parissa tunnissa. Ja minä olen vieläpä melko hidas lukija. Piti aluksi katsahtaa vain hiukan alkua, mutta äkkiä huomasinkin, että olin jo viimeisillä sivuilla. Kirjan kesken jättäminen ei ollut vaihtoehto. En erityisemmin pitänyt 23-vuotiaasta päähenkilöstä (eli Ernauxista), sillä tämän käytös oli ajoittain varsin holtitonta ja manipuloivaa. Toisaalta Ernaux ei ainakaan yrittänyt silotella tai kaunistella tarinaansa.

Tällaisesta kirjasta bloggaaminen on vaikeaa. Ainakin jos ei halua alkaa ottamaan kantaa julkisesti. Kommentoinkin nyt vain sen verran, että olipa abortti kielletty tai ei, siihen linkittyy aina paljon hankalia kysymyksiä ja ilmiöitä. Laittomuus johtaa esimerkiksi Ernauxin kaltaisiin, monesti vaarallisiin tilanteisiin, joissa abortti haetaan muualta kuin lääkäriltä. Lisäksi Yhdysvalloissa esiintyy nykyisin tapauksia, joissa keskenmenon kärsineet naiset eivät saa asianmukaista hoitoa, koska heitä ja heidän lääkäreitään voitaisiin epäillä aborteista. Toisaalta taas herää kysymys, kuinka pitkälle kehittyneitä raskauksia on eettistä enää keskeyttää? Kuka osaa vetää rajan oikein tässä asiassa?

Ernauxin tapauksessa raskaus ehti pitkälle ennen aborttia, mikä teki kirjan lukemisesta astetta karmivampaa. Toki ironisesti syy abortin viivästymiseen oli Ernauxin kohdalla juurikin abortin kieltävässä lainsäädännössä. Sittemmin Ernaux on saanut kaksi poikaa. Kirjan lopussa hän toteaa:

Nyt tiedän, että minun oli käytävä läpi tuo koettelemus ja uhraus osatakseni haluta lapsia, voidakseni hyväksyä väkivallan, jota suvunjatkaminen keholleni tarkoittaa, ja ryhtyäkseni vuorostani sukupolvien läpikulkupaikaksi.

Windsorien vaietut totuudet, Tina Brown

 

Perhe, josta voisi kirjoittaa useammankin tiiliskiven

Kun kuvasin tätä kirjaa blogiani varten, älypuhelimeni luonnehti valokuvan sisältöä ryhmäkuvaksi, fokusoiden vahvasti Camillan, Elizabethin, Katen ja Meghanin kasvoihin. Niin sanottu tekoäly ei olisi voinut olla enempää oikeassa. Tämä toimittajanakin tunnetun kirjailija Tina Brownin tiiliskivi, Windsorien vaietut totuudet (The Palace Papers, 2022), on nimittäin todellinen brittikuninkaallisten ryhmäpotretti. Valokeilaan astuu vuorollaan pitkälti jokainen Windsorin kuninkaallisen perheen keskeinen jäsen, joitakin prinssi Edwardin kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lopputulos on koukuttavaa ja monin tavoin ajankohtaista luettavaa. Tai no, itse kuuntelin tämän teoksen pääosin alkuperäiskielisenä äänikirjana kirjailijan itsensä lukemana. Erinomainen lukija, tämä Brown! 

Erityisesti minua, kuten varmasti monia muitakin, kiinnosti tietenkin Charlesin, Dianan ja Camillan kolmiodraama, sekä tuon sotkun vaikutus muihin hovin jäseniin, kuten Williamiin ja Harryyn. Toisin kuin monet muut, Brown ei varsinaisesti ole team-Diana -kerholainen. Hän olikin muun muassa sitä mieltä, että oli virhe valita Spencerin "vaikealuonteisen" suvun edustaja tulevaksi kuningattareksi. Sen sijaan Camillan vahvahermoisuus ja hyvät sosiaaliset taidot tekevät hänestä Brownin silmissä mainion kuningatarehdokkaan. Tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen Camillasta onkin toden totta tullut Yhdistyneen kuningaskunnan kuningatar. Katselin itsekin kruunajaisia, ja tilaisuuden juhlavuus nosti kyyneleet silmiini. Kuninkaallisissa on aivan omanlaistaan mystiikkaa, kuten kirjailija Alexander von Schönburgkin on todennut.

Harry ja William puolisoineen eivät aiemmin ole minua liiemmälti kiinnostaneet. En ole edes vaivautunut katsomaan Harryn ja Meghanin surullisenkuuluisaa Oprah-haastattelua, joka tapahtui juuri parahiksi ennen prinssi Philipin kuolemaa, ja takasi näin Harrylle erittäin kiusallisen hautajaisvierailun vanhaan kotimaahansa. Tämä Brownin teos kuitenkin sai jopa minut höristämään korviani, ja keskittämään ajatukseni Windsorin nuorempaan polveen. Tämän lukukokemuksen myötä ymmärränkin entistä paremmin, mistä esimerkiksi Harryn pohjaton viha mediaa kohtaan juontaa juurensa. Kyse ei ole "vain" hänen äitinsä kuolemaan liittyvistä seikoista. 

Omat lukunsa ansaitsi myös nykyisin arvonimensä menettänyt Andrew. Tosin sanottakoon, että minusta Brown olisi voinut paneutua tähän perheen mustaan lampaaseen hieman enemmänkin. Esimerkiksi Andrewin hirvittävää "en pystynyt hikoilemaan" -haastattelua olisi voinut käsitellä laajemminkin. Onneksi suosikki-YouTube -sisällöntuottajani Scott Sharp on tehnyt aiheesta mitä mainioimman kommentaarivideon. 

Yllä mainitsemistani, subjektiivisista pikku puutteista huolimatta Windsorien vaietut totuudet on mielestäni varsin onnistunut läpileikkaus brittikuninkaallisista. Tämä kannattaa lukea, vaikka aihe olisi tuttu entuudestaan (kukapa nyt tätä kuningasperhettä ei tuntisi). Itse olen kahlannut läpi monia muitakin samaa aihepiiriä sivuavia kirjoja, mutta silti koin saavani Brownin kirjasta myös uutta, relevanttia tietoa. Ja mikä tärkeintä: Brown on myös mitä taitavin kirjoittaja ja hänen analyysinsä on paikoittain suorastaan veitsenterävää. Niinpä päätänkin tämän tekstin yhteen lempikohdistani:

Meghanin lumonnut kuninkaallisten loisto on optinen harha. Hänen oli vaikea käsittää sitä, että hänen Windsorin linnan satuhäissään tarjoiltu orgaaninen sitruuna-seljankukkajälkiruoka oli Ihmemaan Liisan "Syö minut" -kakku. 

-Kuka vielä väittää, että tietokirja ei voisi olla runollinen?

Ystävällisyys, John Ajvide Lindqvist

 

Inhottava kirja, joka oli pakko lukea

Luen nykyään vain harvoin yhtä kirjaa kerrallaan. John Ajvide Lindqvistin Ystävällisyys (Vänligheten, 2021) pakotti minut kuitenkin keskittymään itseensä sataprosenttisesti. Tämä yli 700-sivuinen järkäle ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin takakansi oli suljettu. Erityisesti kirjan alkupää suorastaan piinasi minua. Yksi yö tuli jopa nukuttua valot päällä, kun Norrtäljen pikkukaupungin (ja erään kontin) tapahtumat tulivat uniini asti. Maija totesi omassa kirja-arviossaan, että Ystävällisyys ei ollut erityisen pelottava, mutta itse olen toista mieltä. Tosin "pelottava" ei ehkä olekaan oikea sana kuvaamaan tätä tarinaa, ennemminkin Ystävällisyys on raskas, painostava ja piinaava, ajoittain jopa kuvottava kertomus synkistä tapahtumista ja huonoista energioista. 

En ole aiemmin lukenut Lindqvistiltä yhtään kirjaa. Upea Ystävät hämärän jälkeen -elokuva (2008) on toki elokuvana tuttu, ja se onkin tullut katsottua useaan otteeseen. Kertojanäänen tunnistaa samaksi kuin tässäkin, ilman muuta. 

Ystävällisyys -kirjan lähtökohtana ollut idea kaupunkiin saapuvasta salaperäisestä kuljetuksesta, joka sitten alkaa terrorisoida yhteisöä, toi mieleeni Guillermo Del Toron ja Chuck Hoganin Vitsaus-trilogian. Toki Lindqvistin tarina on huomattavasti hitaammin etenevä, pirstaleisempi ja hienovireisempi, kuin Del Toron ja Hoganin verenmakuinen kauhuspektaakkeli. Toisaalta sen minkä Lindqvist häviää vauhdissa ja näyttävyydessä, hän voittaa ajankohtaisuudessa ja painostavan tunnelman luomisessa. Puhuttiinpa sitten maahanmuutosta, naisten kehonkuvasta tai videopeleistä, Lindqvist on tiiviisti ajan hermolla, ja provosoi lukijaansa takuuvarmasti.

The House With Chicken Legs, Sophie Anderson

 

Baba Jagan jalanjäljillä

No book is really worth reading at the age of ten which is not equally (and often far more) worth reading at the age of fifty ... The only imaginative works we ought to grow out are those which it would have been better not to have read at all. 

(C.S. Lewis, 1966, s. 15.)

Olen viime aikoina tuntenut voimakasta vetoa satuja kohtaan. Tämä selittynee muun muassa sillä, että työskentelen tällä hetkellä lasten- ja nuortenkirjojen parissa. Sitä paitsi hyvät tarinat kuuluvat kaiken ikäisille, ja jos esimerkiksi satu on hyvin kerrottu, se puhuttelee myös aikuisia lukijoita ja kuulijoita. Niinpä tämä Sophie Anderssonin The House With Chicken Legs (2018) oli minulle varsin luonteva valinta, vaikka se onkin suunnattu ensisijaisesti varhaisnuorille.

Eniten minua Chicken Legs -kirjassa kiinnosti slaavilaisista mytologioista tutun Baba Jagan uudelleentulkinta, vaikka toki esimerkiksi erilaisuuden, yksinäisyyden ja kuoleman teemat olivatkin sinällään hyviä tarinaelementtejä. Kuten arvata saattaa, ei tämän tarinan Baba ollut pelottava, ja valitettavasti kukaan ei myöskään lentänyt huhmarella (tästä iso miinus). Andersonin tarinassa Baba oli redusoitu leppoisaksi vanhaksi mummoksi, joka musisoinnin ja slaavilaisten herkkujen kokkaamisen ohella toimi kuoleman lautturina.

Tarinan päähenkilö, (tietenkin orpo) Marinka, oli ajoittain melko ärsyttävä. Hän vatvoi samoja ongelmia loputtomiin, ja kohteli paitsi Babaa, myös taloa (jolla on kanankoivet) suorastaan toksisesti, kuten nyt muodikas ilmaisu kuuluu. Tästä päästäänkin minun mielestäni Chicken Legs -kirjan kiehtovimpaan puoleen. 

Elävä, ajatteleva ja tunteva talo, joka voi myös liikkua, tuo kiinnostavalla tavalla mieleen toisen, huomattavasti yleisemmän fantasiatroopin: lohikäärmeen. Tarkemmin sanottuna lohikäärmeen, jolla sankari ratsastaa. Siinä missä vaikkapa Eragonin seuralainen on Saphira-lohikäärme, on Marinkalla hänen kävelevä talonsa. Ja aivan kuten lemmikkilohikäärme (tai muu ratsu), myös talo on herkkätunteinen mutta uskollinen ja se kantaa omistajansa moniin seikkailuihin ja myös pelastaa hädän tullen. Tämä hurmasi minut, ja sai aidosti kiinnostumaan kävelevän talon olemuksesta ja ominaisuuksista. Kerrassaan mainiota!

LÄHDE:

Lewis, C.S. (1966). On stories. Teoksessa: Of other worlds. New York: Harcourt, Brace & World.