Aja aurasi vainajain luitten yli, Olga Tokarczuk

Päähenkilö, joka ei unohtunut

Luin Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli (julk. suomeksi 2020) jo jokin aika sitten, mutta en ole ehtinyt bloggaamaan siitä. Pitkään ajattelin, että en yksinkertaisesti vain bloggaa tästä kirjasta, kuten silloin tällöin muutenkin on tapahtunut, milloin ajanpuutteen takia, milloin tietoisesti. Mutta. Eksentrisen rouva Duszejkon tarina ei yksinkertaisesti suostunut unohtumaan kuukausienkaan päästä, ja niinpä, tässä sitä ollaan. Tämä kirja ansaitsee oman bloggauksensa. 

Tämä pieneen puolalaiseen kaupunkiin sijoittuva murhamysteeri onnistui kaappaamaan huomioni jo ensimmäisestä, taiten rakennetusta luvusta alkaen. Varsinkin nyt loppuratkaisun tietäen ei voi kuin todeta, että kirjailija todella onnistui manipuloimaan minua lukijana heti alusta alkaen, ja johdattelemaan taitavasti harhapoluille. Piru asuu yksityiskohdissa, kuten on tapana sanoa.

Parhaiten tästä teoksesta jäi kuitenkin mieleen joku aivan muu, kuin murhat. Minun silmissäni Aja aurasi vainajain luitten yli nojasi ennen kaikkea päähenkilönsä, rouva Duszejkon, eli Janinan, luonnekuvaukseen ja edesottamuksiin. Tähtikarttoja suurella mielenkiinnolla tulkitseva, osa-aikaisena opettajana toimiva ja eläinten oikeuksia puolustava Janina on yksi mieleenpainuvimmista fiktiivisistä henkilöistä, joihin minulla on koskaan ollut ilo tutustua. 

Näin Janinassa vanhan viisaan naisen arkkityypin ilmentymän: yksin keskellä luontoa elävä, sitkeä ja viisas noita. Meillä suomalaisilla on Louhemme, irlantilaisilla Badbhinsa, ja nyt, kiitos Tokarczukin, puolalaisilla on rouva Duszejkonsa. Kaikki kolme ovat viisaita, vahvoja ja vaarallisia.

Henriikka Rönkkösen sinkkutrilogia: Mielikuvituspoikaystävä, Bikinirajatapaus & Määmatka

Naurun elinkaari

Viimevuosien aikana olen kahlannut läpi koko Henriikka Rönkkösen sinkkutrilogian. En kuitenkaan ole saanut aikaiseksi blogata aikaisemmin, koska ajankäytölliset haasteet. Kuuntelin Mielikuvituspoikaystävän (2016) ja Bikinirajatapauksen (2018) aikoinaan läpi äänikirjoina, aivan kuten viimeisenä ilmestyneen Määmatkankin (2020). Jos nämä kolme osaa pitäisi rankata arvojärjestykseen, kuuluisi lista näin: 1. Mielikuvituspoikaystävä, 2. Määmatka ja 3. Bikinirajatapaus. 

Mielikuvituspoikaystävän kohdalla kaikki oli freesiä. Henriikka profiloitui hauskaksi ja ennen kaikkea poikkeuksellisen rohkeaksi kirjailijaksi, joka nousi yleisön tietoisuuteen alun perin niin ikään hyvin uskaliaalla Sinkkublogillaan. Monet varmasti muistavat esimerkiksi Rönkkösen vanhan klassikkopostauksen "Seksi on kyllä niin kivaa", joka käsitteli.. Noh, käykääpä lukemassa. 

Muistan nauraneeni ääneen Mielikuvituspoikaystävää kuunnellessani. Henriikka oli löytänyt oman juttunsa ja lukeva yleisö oli löytänyt hänet. Rönkkösen teokset olivat (ja ovat) vähän kuin Seiska: monet lukevat, mutta kaikki eivät tunnusta. Sittemmin Rönkkösen kehtauskirjallisuus on saanut seuraajia myös esimerkiksi Kaverin puolesta kyselen -teoksen (ja podcastin), sekä Milla Paloniemen 112 osumaa -kirjan muodossa. Kehtaaminen on nyt in, ehdottomasti. Tämän trendin suomalaisessa chick-litissä aloittaneen Rönkkösen kirjojen lukeminen muistuttaa kehollisten tabujen bingon pelaamista: kuukautiset, ihokarvat, seksi, vessahuumori.. Vaakarivi pamahtaa täyteen todennäköisesti jo prologia silmäillessä. 

Mielikuvituspoikaystävän jälkeen seurasi suurella mielenkiinnolla odotettu kakkoskirja, Bikinirajatapaus, jonka kohdalla odotushorisontti oli jo varsin selkeä. Lukija tiesi, mitä tuleman pitää. Tämä ei valitettavasti ollut pelkästään positiivinen asia, sillä osaan lukijoista iski kakkoskirjan kohdalla jo pieni väsymys, kun sama kaava toistui jälleen. Mukana oli tosin myös syvällisempääkin pohdiskelua, sillä osa kirjasta oli melkoista parisuhdetempoilua. Itselleni suurimmaksi ongelmaksi muodostuivat lopulta juurikin nämä teoksen vakavammat jaksot, jotka tuntuivat turhan raskassoutuisilta ja junnaavilta. Olin tullut viihtymään, en synkistelemään.

Ja lopulta pääsemme sille kuuluisalle Määmatkalle. Määmatka (kirjan nimi viittaa sinkun itsenäiseen ei-häämatkaan) oli jälleen taattua Rönkköstä. Valitettavasti vain tässä vaiheessa uutuudenviehätys oli jo minunkin silmissäni haihtunut melko vahvasti, ja enää en jaksanut nauraa, kuten trilogian ensimmäisen osan aikana. Tabut oli rikottu jo moneen kertaan, ja toisteisuus alkoi vaivaamaan. 

Lisäksi oli tavattoman masentavaa lukea luku "Olen ammattilainen ja voin vilkaista", jossa rempseälle, jo reippaasti yli kolmikymppiselle ikisinkullemme ilmoitetaan lääkärissä, että hänen kohdussaan on myooma, ja: "Jos haluat lapsia, niin vuoden sisään pitäisi tehdä". Viimeistään tässä kohtaa nauru tyrehtyi.

Joskus se eritehuumori ja superavoimet seksikuvaukset yhdistettynä hektiseen ikisinkun suhde-elämään vaan tulee käsiteltyä loppuun, ainakin yhden kirjailijan käytettävissä olevilla resursseilla. Rönkkönen kirjoittaa sinkkuelämästä osuvasti, mutta ehkä olisi jo aika siirtyä eteenpäin.

Rönkkösen inhorealistinen ja ronski, mutta sympaattinen ilmaisutyyli voisi kuitenkin sopia moneen muuhunkin naisen elämänvaiheeseen, kuin vain siihen sinkkuuteen. Ja ei, en tällä kommentilla väitä, että sinkkuuden tarvitsisi olla "vain välivaihe", jokaisen ihmisen polku on yksilöllinen ja yhtä arvokas, viettipä sitten aikansa pääosin varattuna tai sinkkuna (Rönkkönen itse on kuulemma nykyisin parisuhteessa). 

Mutta eli miten olisi seuraavaksi vaikkapa raskaus, synnytys ja pikkulapsiarki rönkkösläisittäin? Se voisi toimia erinomaisesti, varsinkin kun ottaa huomioon Rönkkösen karnevalistisen suhtautumisen eritteisiin ja kaaokseen. Samoin naisen vaihdevuodet ja vanhuus monine kremppoineen ja uudenlaisine haasteineen olisivat varmasti mitä hedelmällisintä maaperää Rönkköselle. 

- Bring it on!

Kakkonen on kolmonen.

Kellopeli eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin, Philip Pullman

 

Pullmanin goottilainen taidonnäyte

Kaikki alkoi eräänä talvi-iltana, kun kaupunkilaiset kerääntyivät Valkoisen hevosen majataloon. Tuuli lennätti lunta alas vuorilta ja sai kirkonkellot liikahtelemaan rauhattomasti tornissa..

Philip Pullman on kirjailija, joka on aiemmin ollut minulle tuttu pääasiassa Universumien tomu -kirjasarjasta. Nyt, monen sattuman kautta, pääsin kuitenkin tarttumaan hieman vähemmän ajallisia resursseja vaativaan Pullman-tarinaan, jossa on kuitenkin sama viehätys, kuin Pullmanin pidemmissäkin teoksissa. Itselleni Kellopeli, eli kuinka kaikki vedettiin käyntiin (Clockwork or all wound up, 1996) toi mieleen ennen kaikkea Pinokkion, ja Tim Burtonin elokuvatuotannon. Siinä on jotain kiehtovalla tavalla vinksahtanutta ja tummaa. 

Tämä kauhuvetoinen nuortenkirja imaisi minut mukaansa kertaistumalta, sen verran hyvin se oli kerrottu, tai pitäisikö sanoa koottu. Sillä toden totta: tässä tarinassa kaikki on paikallaan, ja toimii hyvin yhteen, aivan kuten sveitsiläisissä kelloissakin. 

Oasis: Supersonic, Simon Halfon

 

Work hard, play hard

Joka tapauksessa sillä kertaa ilmoitin työkkärissä: 

"Kuule, minulla on uusi duuni, joten lopetan työnhaun.."

"Mikä työ sinulla on?"

Vastasin: "Laulan rokkibändissä." Virkailija alkoi nauraa. "Avaa radio torstaina, saatanan mulkero. Oasis. Sijalla 31."

Oasis on ainoa lempiyhtyeeni, jota en ole koskaan nähnyt livenä. Olen nähnyt Depeche Moden, olen nähnyt Kentin, olen nähnyt Sueden, olen nähnyt The Crashin, olen nähnyt Blurin*.. mutta Oasis. Kyllähän se katkeroittaa. Tämän Simon Halfonin kirjoittaman Oasis: Supersonic -kirjan (2021) myötä tämä kaipuu heräsi uudelleen eloon, ja vahvistui entisestään. Koska bändi on hajonnut ajat sitten, tässä ei kai auta kuin etsiä käsiinsä tämän kirjan taustalta löytyvä, samaa nimeä kantava dokumentti vuodelta 2016, ja ennen kaikkea tänä vuonna julkaistu Knebworth-konserttitaltiointi vuodelta 1996, jolloin Oasis eli kultakauttaan. Itse olin tuolloin vasta 11-vuotias.

Supersonic oli jouhevasti etenevä, ja koukuttava lukuelämys, joka tuli ahmittua nopeasti, kaikkien muiden kesken olevien kirjojen jäädessä syrjään. Oasis voi siis dominoida listojen ja stadionien ohella myös kirjahyllyjä. Pidin tavasta, jolla kirja oli tehty. Luvut olivat lyhyitä, ja koostuivat haastattelupätkistä, joissa ääneen pääsivät paitsi Gallagherin veljekset itse, myös heidän bändikaverinsa, veljensä, äitinsä, ja monet muut. Ajoittain kirjoittaja haki selvästi kontrastia, sijoittaen peräkkäin Liamin ja Noelin vastakkaiset näkemykset tapahtumista.

Mutta lukipa kenen tahansa haastattelupätkiä, yksi asia tuli selväksi: Oasis oli paitsi supermenestyvä, myös äärimmäisen räjähdysherkkä kokoonpano, jossa kynttilää poltettiin molemmista päistä. Tämä repivä elämäntapa johti muun muassa basistin hermoromahdukseen, rumpalin häipymiseen, ja Liamin lauluäänen vaurioitumiseen (sekä tietenkin lopulta bändin hajoamiseen). Olen jo aiemmin kuullut kommenteista, joiden mukaan oltiin sitä mieltä, että tapa, jolla Liam laulaa, tulee tuhoamaan hänen äänensä. Tämän kirjan lukemisen myötä selväksi kävi myös se, että Liamin rankat juhlimistottumukset ja elämäntavat eivät myöskään auttaneet asiaa. Ei ihme, että Oasiksen keulakuvalla oli toisinaan tapana kävellä pois lavalta kesken keikan, koska ääni petti.

Supersonic oli ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Ainoa mikä jäi vaivaamaan minua lukijana, oli tarinan loppuminen kesken. Supersonic pysähtyi vuoteen 1996, vaikka Oasiksen tarina jatkui vielä vuoteen 2009. Toki kirjan päättyminen juuri Oasiksen uran huippuhetkeen, jolloin 2,6 miljoonaa ihmistä yritti saada liput heidän Knebworthin keikalleen, oli omalla tavallaan varsin hieno ja kaunis ratkaisu sekin. Kirjan lopussa oli aistittavissa myös surua ja katumusta, kuten tämä Noelin haikea avautuminen osoittaa:

Kunpa olisin ollut silloin niin cool, että olisin astunut askeleen taaksepäin ja päättänyt: "Tehdään vähän aikaa omia juttujamme." Millaista olisi ollut heittää jättikeikat ja lopettaa siihen? Olisimme kadonneet savuna ilmaan. Se olisi ollut uskomatonta. Jos saisin elää kaiken uudestaan ja tietäisin, mitä minun olisi pitänyt tietää silloin, olisimme sanoneet jotain arvoituksellista, poistuneet lavalta ja kadonneet viideksi vuodeksi. Sitten olisimme tehneet rauhassa mahtavan albumin ja upeita lauluja sen sijaan että olisimme vain jatkaneet samaan malliin. Mutta oli minun ideani jatkaa, halusin jatkaa, koska olin koukussa. Olin koukussa keikkailuun. Niin koheltajat toimivat, jatkavat samaa rataa, kunnes pyörät irtoavat.

Tämä Noelin tekemä analyysi Oasiksen huippuvuodesta 1996 sai vereni hyytymään. Alamäki oli alkamassa. Toivottavasti pääsen vielä lukemaan jostain muusta lähteestä tarinan loppuosan. Vaikka se ei ehkä olekaan pelkästään mukavaa luettavaa.

                                                    ___________________

*Kyllä, voin pitää sekä Oasiksesta, että Blurista. Se ei ole rikos. Varsinkaan, kun Noel on nykyisin Damon Albarnin ystävä.

Dekkaripäivän satoa: Linda Rantanen & Marikki Piirtola

Kirjailija, toimittaja Linda Rantanen ja hänen vuonna 2021 ilmestyneet teoksensa
Musta raivo & Rikosten Rauma.

Syitä, seuraamuksia ja katharsista

Kuten blogini pitkäaikaiset lukijat ehkä tietävätkin, työskentelen kirjastossa. Tähän liittyen haluan jakaa kotitoimipisteeni, Noormarkun kirjaston, viimeisimmän tapahtuman annin tänne blogini puolelle. Marraskuun loppupuolella järjestimme nimittäin ensimmäisen Dekkaripäivämme, ja kirjailijavieraiksi paikalle saapui kaksi rikoskirjailijatarta. Minulla oli ilo ja kunnia haastatella heitä molempia, ja valmistautumiseeni kuului myös heidän vuonna 2021 ilmestyneisiin uutuusteoksiinsa tutustuminen.

Linda Rantanen: Rikosten Rauma & Musta raivo

Toimittajana ja kirjailijana työskentelevä Linda Rantanen on julkaissut vuonna 2021 peräti kaksi true crime -teosta: Rikosten Rauma, ja Musta raivo. Näistä ensin mainittu, Rikosten Rauma, kertoo nimensä mukaisesti raumalaisista rikoksista. Aikajänne ulottuu 60-luvulta aina 2000-luvulle asti. Linda kertoi haastattelun yhteydessä, että Rauma on hänen kotikaupunkinsa, ja siksi moniosaiseksi suunniteltu Rikoksia kaupungeittain -kirjasarja lähtee liikkeelle juurikin tuosta satakuntalaisesta satamakaupungista. Seuraavaksi on vuorossa Turku. Rikosten Raumaan mahtui mukaan monenlaisia anekdootteja vuosien varrelta, muun muassa kertomuksia valtakunnallisissa medioissakin näkyneistä rikollisista. 

Itse kuuntelin Rikosten Rauman äänikirjana. Teos oli sujuvasti kirjoitettu, ja ajoittain varsin koukuttavakin. Siihen mahtui monia eri sävyjä koomisesta (ikkunoista kesken oikeudenkäynnin livistävät rikolliset) aina traagiseen (lapsensurma) asti. Suosittelen Rikosten Raumaa paitsi natiiveille, myös muille true crimen ystäville.

Rantasen toinen teos, Musta raivo, oli näistä kahdesta kirjasta minun silmissäni se kiinnostavin. Siinä Rantanen kertoo neljästä alaikäisen tekemästä henkirikoksesta. Mukana ovat muun muassa Muhoksen perhekodin surma vuodelta 2015, sekä Porissa vuonna 2018 tapahtunut liikuntarajoitteisen naisen surma. Rikoksista kirjoitetaan hyvällä maulla, turhaa mässäilyä välttäen, mutta kuitenkin lukijaa puhuttelevasti. Parasta Mustassa raivossa oli minusta rikosten taustojen ja syiden analysointi, jota varten Rantanen oli haastatellut muun muassa kriminologi Sari Somppia. 

Alibissakin työskennelleen Rantasen mukaan alaikäisten henkirikollisten elämäntarinoista löytyy usein lastensuojelutaustaa ja päihdeongelmia. Samaan aikaan turvallisista aikuisista on pulaa. Yhtenä merkittävänä ongelmana Rantanen pitää myös sitä, että nuoret rikoksentekijät suljetaan samoihin vankiloihin aikuisten rikollisten kanssa, koska kustannussyiden takia alaikäisille ei ole tarjolla omia vankiloita meillä Suomessa. Tämä johtaa siihen, että aikuiset, paatuneemmat rikolliset, "opettavat nuorempiaan", ja näin tuhoisa kierre on valmis.

Musta raivo on synkkä, mutta tärkeä kirja. Kun syyt nuorten tekemien henkirikosten taustalla ymmärretään, saadaan myös työkaluja niiden ennaltaehkäisyyn tulevaisuudessa.

Marikki Piirtolan Sylva Harmaja -sarjan avausosa.
Kansi on Piirtolan itse maalaama.

Marikki Piirtola: Kuusi elefanttia

Toinen Dekkaripäivämme vierailija oli paikallinen dekkarikirjailija, Marikki Piirtola. Hänen seitsemänosaisen dekkarisarjansa avausosa, Kuusi elefanttia, julkaistiin viime kesänä. Kirjan tarina on hautunut Piirtolan mielessä jo parikymmentä vuotta, ja nyt, elämänkokemuksen kartuttua, oli oikea aika saattaa rakas projekti painokoneisiin asti. 

Piirtola kertoi imevänsä inspiraatiota ja vaikutteita kirjoihinsa elävästä elämästä säälimättömästi. Myös Dekkaripäivästä hän sai omien sanojensa mukaan uusia palasia seuraaviin kirjoihinsa, muun muassa huomiota herättävät kynnet, ja erään nimen. Piirtola kuvasi kirjoitusprosessiaan eräänlaiseksi kannibalismiksi, jossa hän ahmii kaiken ympärillään, ja suodattaa sen edelleen osaksi kirjojaan. Kuten vanha sanonta kuuluu, kirjallisuus ei koskaan synny tyhjiössä.

Itselleni Kuusi elefanttia oli raju, ajoittain jopa kuvottava, mutta kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen lukukokemus. Tarina löi armotta vasten kasvoja jo väkivaltaisessa prologissa, joka antoi syyn ja motiivin tarinan myöhemmälle kululle. Tyylillisesti tällainen vahva avaus on ilman muuta hyvä valinta. Kuudessa elefantissa käsiteltiin myös lukuisia ajankohtaisia teemoja, kuten feminismiä, ulkonäköpaineita, seksuaalisuutta, mielenterveyttä ja ihmisten ylilääkitsemistä. Suosittelen tätä Piirtolan uutuusdekkaria kaikille, joita pitävät rosoisista kostojännäreistä.

"Kirjoittaminen on yksinäisyyden sietämistä"

Dekkaripäivämme lopuksi Piirtola ja Rantanen osallistuivat vielä keskustelupaneeliin. Tämän aikana nämä rikoksia varsin erilaisista näkökulmista lähestyvät naiset löysivät paljon yhteistä kosketuspintaa. 

Kumpikin muun muassa totesi, että kirjailijuus on ennen kaikkea kutsumusammatti. Rahalliset voitot ovat pieniä, mutta palo kirjoittaa vetää silti puoleensa vastustamattomasti. Piirtola ja Rantanen olivat myös yhtä mieltä siitä, että kirjoittaminen on ennen kaikkea yksinäisyyden sietämistä. Jos haluaa olla kirjailija, pitää viihtyä hyvin omassa seurassaan. Vain niin kirjoja voi syntyä.

Pohjolan jumalattaret, Karolina Kouvola & Apila Pepita

 

Pieni, mutta tärkeä kirja

Tartuin tähän kirjaan mielenkiinnolla, sillä myytit ja tarut ovat aina olleet sydäntäni lähellä, ja sivuan niitä myös väitöskirjatutkimuksessani. Ensivaikutelma Helsingin yliopiston tohtoriopiskelija Karolina Kouvolan Pohjolan jumalattaret -teoksesta (julk. 2021) oli kevyt ja raikas: sarjakuvamainen kuvitus, ja lyhyitä, helposti pureskeltavia kuvauksia kolmestakymmenestä itämerensuomalaisesta jumalattaresta, haltiasta ja metsänneidosta. 

Tämä kirja on myös ehdottoman tärkeä, sillä kuten Kouvola itsekin esipuheessaan toteaa, ovat miespuoliset jumalat, kuten Väinämöinen ja Ilmarinen, usein varastaneet valokeilan naisilta. Näenkin tämän teoksen ennen kaikkea kulttuuritekona. Itselleni tämä kirja ainakin esitteli monia uusia taruolentoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan, kuten vaikkapa Bytisbåne, Nokeainen, Rauni ja Holonka. Erittäin kiinnostavaa!

Kouvolan jumalatar-kirjan suurin haaste on toisaalta sen pintaraapaisumaisuus. Minun oli ajoittain vaikea innostua kulloisestakin taruolennosta, koska niitä esiteltiin niin kovalla ristitulella, ja varsin lyhyesti. Ja mitä sarjakuvamaiseen, hyvinkin moderniin kuvitukseen tulee, se teki hahmoihin uppoutumisen jostain syystä entistä vaikeammaksi. Ajoittain mieleeni hiipi epäilys, että kuulunko sittenkään teoksen kohderyhmään, vai luenko tässä nyt lapsille ja nuorille suunnattua tietokirjaa, jota on yksinkertaistettu lukijoiden iän takia? Kirjastoalan ammattilaisena todella käänsinkin kirjan takakannen esiin kesken lukemisen, ja tarkistin luokituksen kirjaston tarrasta. Ja kyllä: tämä on aikuisille suunnattu. Vaikka eipä sillä, luen toki mielelläni myös nuorempien kohderyhmien kirjoja. 

Lyhyesti: olisin halunnut mennä syvemmälle aiheeseen. Toki ymmärrän, että olisi melkoinen ponnistus alkaa kirjoittamaan vaikkapa uutta Kalevalaa naistaruolentojen näkökulmasta käsin. 

Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan & Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

 

Kaksi tuoretta näkökulmaa Lontoon kauhujen syksyyn 1888

Tänään, 30.9.2021, tulee kuluneeksi 133 vuotta siitä, kun 44-vuotias Elizabeth Stride ja 46-vuotias Catherine "Kate" Eddowes kuolivat väkivaltaisesti Lontoon Whitechapelissa. He olivat Viiltäjä-Jackina tunnetun sarjamurhaajan kolmas ja neljäs uhri (ainakin, jos vain viisi kanonista uhria lasketaan). Heidän surmiaan kutsutaan niin sanotuksi kaksoistapaukseksi, sillä molemmat naiset murhattiin tunnin sisällä, ja kuitenkin eri paikoissa. Neljäntenä surmatun Catherine Eddowesin tapaus on myös se, jonka kautta koko mysteeri on mahdollisesti ratkaistu, mikäli toista tässä bloggauksessa käsiteltyä kirjaa on uskominen (Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan).

Jokin aika sitten törmäsin YouTubessa erinomaiseen Jack The Ripper Tour, A Virtual London Walk -nimiseen videoon, joka tempaisi minut mukaansa totaalisesti. Olen aina ollut kiinnostunut kaikesta britteihin liittyvästä, ja koska tällä hetkellä ei voi matkustaa, oli virtuaalinen kiertokävely Lontoossa enemmän kuin houkutteleva vaihtoehto. Videolla vieläpä esiintyy erittäin kokenut ja karismaattinen turistiopas, joka hypnotisoi katsojansa kertaheitolla. Lontoon pimeät, autiot kadut, tämä taitava opas ja maailmankuulu mysteeri: mitä muuta ihminen muka sateisena syysiltana tarvitsee? 

Kiitos tämän virtuaalisen kiertokävelyn huomasin pian tulleeni imaistuksi Viiltäjä Jack -kaninkoloon, joka laajeni nopeasti myös (ääni)kirjoiksi. Ja tässä sitä ollaan. Luin lopulta kaksi mielenkiintoista ja tuoretta kirjaa tästä viktoriaanisen Lontoon maailmankuulusta murhamysteeristä. 

Teosten fokukset ovat erilaiset, mutta kumpaakin yhdistää kysymys siitä, keitä murhien keskiössä olleet ihmiset todella olivat. Historioitsija Hallie Rubenholdin kirja Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit (The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper, 2019) nostaa esiin murhaajan uhrien elämäntarinat, kun taas ripperologi Russell Edwardsin ja DNA-tutkija Jari Louhelaisen teos Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan (Naming Jack the Ripper, 2014) pyrkii antamaan vastauksen varsin klassiseen kysymykseen: kuka oli Viiltäjä-Jack? Kumpikin kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen, ja tuo monilta osin puhkikaluttuun aiheeseen jotain uutta ja mielenkiintoista. Onneksi nämä kirjat on kirjoitettu.

Kirja #1: Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan

Edwardsin ja Louhelaisen teos Viiltäjä-Jack: Kuinka paljastimme murhaajan oli varsin poikkeuksellinen yhdistelmä viktoriaanisen Lontoon kauhuja ja uusinta DNA-tutkimusta. Huomasin eläytyväni DNA-tutkimuksen tekoon kuin ykkösluokan jännitysnäytelmään. Ja jännitystä todella toki olikin tarjolla, koska mukaan mahtui muun muassa Edwardsin ja Louhelaisen puhelimien salakuuntelua ja tietokoneiden hakkerointia. Eniten minua silti kiehtoivat Louhelaisen tutkimuksen mielenkiintoiset detaljit, ja Edwarsin ajoittain epätoivoiset yritykset saada murhaajan ja uhrin sukulaisilta tarvittavat luvat ja näytteet. Lupien hankkiminen ja muut eettiset kiemurat näyttävät olevan tutkijalle aina yhtä raastavia koettelemuksia.

Suomalaisena mieltäni lämmitti erityisesti Helsingin yliopistosta maailmalle ponnistaneen Jari Louhelaisen keskeinen mukanaolo. Haluaisinkin huomauttaa, että mikäli Jaria ei vielä ole tunnustettu yhdeksi maamme merkittävimmistä tiedemiehistä, saattaisi jo pikkuhiljaa olla aika. Varsinkin, kun hän tuo tälläkin hetkellä omalle tutkimusalalleen lisää näkyvyyttä ratkomalla Bodom-järven murhamysteeriä. Enpä tiedä, minusta on saattanut sukeutua jonkinasteinen Louhelaisen fangirl tämän kirjan lukemisen myötä.

Tarinallisesti oli myös kiehtovaa seurata, miten Jarin "neutraali ja rauhallinen tiedemiehen olemus" pelasi yhteen astetta rauhattomamman Russelin kanssa, joka saattoi löytyä vaikkapa kirkosta rukoilemasta sillä välin, kun Jari teki analyysejään. Kerrassaan mainio parivaljakko! Tämä kirja lämmitti tutkijansydäntäni, vaikka itse olenkin humanisti, en luonnontieteilijä. 

Kuten tämän bloggauksen alussa mainitsin, oli erityisesti Catherine Eddowesin tapaus keskeinen Russelin ja Jarin tutkimuksen kannalta. Russelilla on nimittäin hallussaan verinen saali, jonka hän ja Jari onnistuivat yhdistämään DNA-kokeiden avulla sekä Catherineen, että oletettuun murhaajaan, Aaron Kosminskiin, jota myös Scotland Yard pitää syyllisenä. Tämä paljon kohua herättänyt tutkimus on saanut osakseen myös kritiikkiä, mutta Jari käsittelee nämä soraäänet omassa epilogissaan kattavasti. Sittemmin Jari on julkaissut tutkimuksestaan myös vertaisarvioidun artikkelin nimeltä "Forensic Investigation of a Shawl Linked to the 'Jack The Ripper' Murders". 

Mitä tutkimuksen saamaan kritiikkiin tulee, on minusta tärkeä muistaa, että ihmisillä on tarve vastustaa kaikkia mahdollisia ratkaisuyrityksiä ihan jo pelkästään siksi, että epävarmuus murhaajan henkilöllisyydestä on tärkeä osa Viiltäjä-Jackin kiehtovuutta. Lisäksi tämä murhamysteeri, ja nimenomaan ratkaisemattomana sellaisena, tuo monille leivän pöytään. 

Kirja #2: Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Tässä kirjassa tarkoituksenani ei ole jahdata tappajaa ja selvittää, kuka hän oli. Sen sijaan toivon voivani kulkea viiden naisen jälkiä, tarkastella heidän kokemaansa heidän oman aikakautensa kontekstissa ja seurata heidän polkuaan niin synkkinä kuin valoisina aikoina.

Viiltäjä-Jackin tapaus pyörii monesti enemmän ja vähemmän tiiviisti itse mystisen murhaajan ympärillä, joka "pystyi" tappamaan ja silpomaan uhrinsa uskomattoman pienessä ajassa keskellä tiiviissä poliisin tarkkailussa olevia Lontoon katuja, ja katoamaan kuin tuhka tuuleen jäämättä koskaan kiinni. Tähän henkirikoksien ketjuun liitetään myös muun muassa brittien ensimmäiset murhapaikkakuvat ja ensimmäinen rikollisen luonnekuvaus, joka on koskaan tehty. Lisäksi se maailmanlaajuinen lehdistöspektaakkeli, joka tämän murhasarjan uutisointiin liittyi, oli omana aikanaan ennenkuulumaton. 

Rubenhold on pyrkinyt omassa teoksessaan "Viisi: Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit" tuomaan tasapainoa tilanteeseen, ja kääntämään huomion murhaajan sijaan uhreihin. Toki sinällään jo tapahtuma-ajankohtana naisten kohtalot saivat aikaan monia positiivisia sosiaalihuollon uudistuksia Lontoon huono-osaisten parissa, ja osa uhreista sai myös varsin näyttävät hautajaiset, joihin osallistui tuhansia ihmisiä.

Rubenholdin kirja oli hyvin mielenkiintoista luettavaa, ja ahmin sen hetkessä, samaan aikaan paradoksaalisesti surren, että mitä joutuisammin sivut rullaavat eteenpäin, sitä nopeammin tarinat myös ovat ohitse. Rubenhold todella osasi herättää Pollyn, Annien, Elizabethin, Catherinen ja Mary Janen tarinat henkiin, ja saada lukijan eläytymään heidän kohtaloihinsa mitä syvimmin. Samalla teos myös tarjosi kiehtovia ja kantaaottavia ajankuvia 1800-luvun viktoriaanisesta yhteiskunnasta. 

Naisten kuolemia ei käsitelty, vaan elämäntarinat katkesivat hienotunteisesti kuolinyöhin, tunteihin ennen murhia. Tämä oli kirjan fokuksen ja naisten elämäntarinoiden etualalle nostamisen kannalta oikea ratkaisu. Murhien karmivat yksityiskohdat on kuvailtu muutenkin jo ihan riittävän monessa paikassa. Näkökulmanvaihdos oli paikallaan. 

Se, mikä kuitenkin on itseni lisäksi vaivannut myös joitakin lukijoita Goodreadsissa, oli ajoittain jopa pakonomainen tapa, jolla Rubenhold pyrki todistelemaan, että uhrit eivät olleet, yhtä tai kahta poikkeusta lukuun ottamatta, prostituoituja. Erityisesti Pollyn kohdalla nämä todistelut tuntuivat jokseenkin hatarilta ja epätoivoisilta. 

Ymmärrän, että 1800-luvun viktoriaanisessa Lontoossa asenteet seksityötä kohtaan olivat negatiivisia, ja naisten karmeat kohtalot saatettiin ehkä yrittää osittain jopa oikeuttaa toteamalla ykskantaan heidän olleen prostituoituja. Mutta miksi tällainen asia pitäisi nykyaikana nostaa keskiöön? Minulle ei ainakaan ole mitään väliä sillä, elättivätkö Viiltäjän uhrit itsensä prostituutiolla vai eivät. Huomasin ärtyväni, koska minulle tuli kuva, että kirjoittajalla oli henkilökohtaisella tasolla jotenkin hyvin jännitteinen ja negatiivinen asenne seksityötä kohtaan. Vaikutti siltä, että hän arvottaa ihmisiä sen perusteella, ovatko he seksityöläisiä vai eivät. En tiedä, onko kirjoittaja itse edes tajunnut, miltä hänen pakonomainen tarpeensa "valkopestä" uhrien elämää mahdollisimman "siveelliseksi" saattaa näyttää, mutta minulle, ja joillekin muille tämän kirjan lukijoille tämä jätti oudon sivumaun. 

Joitakin lukijoita on tämän teoksen kohdalla häirinnyt myös monet muut melko pitkälle viedyt, varsin vapaat oletukset ja päätelmät, joita kirjailija on tehnyt. Heräsi kysymys, voidaanko näin monien olettamusten päälle rakennettua kirjaa edes pitää tietokirjana, vai pitäisikö sen sijoittua ennemmin kaunokirjallisuuden puolelle. Tiedostan nämä huolet, mutta yleisesti ottaen en kuitenkaan häiriintynyt niistä olettamuksista ja päätelmistä, joilla kirjailija täytti tarinoidensa aukkoja. Ottaen huomioon, mitä historiallisilla lähteillä oli tarjota, oli tämä mielestäni varsin onnistunut ja mielenkiintoinen kokonaisuus.

Lopuksi

Rubenhold valitti Viisi-kirjassaan, että uhrit eivät ole saaneet tarpeeksi huomiota murhaajaansa verrattuna, ja että uhreja pidettiin "vain prostituoituina". Haluaisin kuitenkin huomauttaa, että esimerkiksi Louhelaisen ja Edwardsin Viiltäjä-Jack -kirja osoitti tämän väitteen omalta osaltaan vääräksi. On nimittäin niin, että yksi motiivi sille, miksi Edwards halusi selvittää Viiltäjän henkilöllisyyden, oli se tosiasia, että hänen toinen isoäitinsä oli prostituioitu. Edwards kirjoittaa: "Saatuani tämän henkilökohtaisen tiedon olen huomannut välittäväni aiempaakin enemmän huono-onnisista, naisista joiden surkea elämä teki heistä Viiltäjä-Jackiksi kutsumamme miehen uhreja". 

Lisäksi Edwards kertoo olleensa ennen miljoonaomaisuuden kartuttamista itsekin jonkin aikaa koditon, aivan kuten Viiltäjä-Jackin uhritkin. Tähän liittyen tulee myös ilmi, että Edwards tekee viikoittain vapaaehtoistyötä kodittomien parissa (tämän jälkimmäisen seikan mainitsee Louhelainen).

Kaiken kaikkiaan vaikuttaisikin siltä, että Viiltäjä-Jackin tapaus liikuttaa ihmisiä paitsi itse murhaajaan liittyvien omituisuuksien ja arvoitusten takia, myös koska uhrit (oletetusti) kuuluivat hyvin arvolatautuneeseen ja paljon tunteita herättäneeseen ihmisryhmään. Veikkaan, että myöskään kumpaakaan näistä kahdesta kirjasta ei oltaisi edes kirjoitettu ilman jutun prostituutiokytköksiä, sillä kuten yllä tuli ilmi, toinen kirjoittaja halusi todistaa, että uhrit eivät olleet prostituoituja, kun taas toinen tunsi syvää sympatiaa "huono-onnisia" kohtaan. 

Suosittelen lämpimästi sekä Viiden, että Viiltäjä-Jackin lukemista. Kumpikin teos lähestyy yhtä maailman kuuluisimmista rikostapauksista omasta, perustellusta ja mielenkiintoisesta näkökulmastaan käsin, olivatpa kirjoittajien henkilökohtaiset tunnelataukset ja asenteet millaisia hyvänsä. Jos minulta kysytään, ovat nämä kirjat paikkansa lunastaneet.

P.S.

Myös Sanni Purhonen on kirjoittanut tupla-arvion näistä kahdesta kirjasta.