Natural Supernaturalism, Tradition and Revolution in Romantic Literature, M.H. Abrams

"Life, love, liberty, hope & joy"

The Romantic era was one of technical, political, and social revolutions and counter-revolutions - of industrialization, urbanization, and increasingly massive industrial slums: of the first total war and postwar economic collapse; of progressive specialization in work, alternations in economic and political power, and consequent dislocations of the class structure; of competing ideologies and ever-imminent social chaos. 

Tänä vuonna korkeassa, 102 vuoden iässä poismenneen M.H. Abramsin klassikkoteos, Natural Supernaturalism (julk. 1973), ei päätynyt lukulistalleni viihdemielessä, kuten lähes kaikki tässä blogissa esittelemäni kirjat. Sen sijaan kyseessä on yksi työn alla olevan väitöskirjani lähdeteoksista, ja luin sen ohjaajani kehotuksesta. Kirjan aiheena on romantiikan aikakausi (engl. Romanticism).

Taustana kerrottakoon, että romantiikka on mielikuvitusta ja tunteellisuutta korostava kirjallisuuden suuntaus, joka vallitsi Euroopan kirjallisuudessa 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun. Sille oli tyypillistä nerokulttien muodostus, auktoriteettien kyseenalaistaminen, spontaanisuus, mystiikka ja individualismi. Innoittajina toimivat muun muassa Ranskan vallankumous, luonto, Raamattu ja teollinen vallankumous.

Päätin esitellä tämän Natural Supernaturalism -kirjan myös täällä blogini puolella paitsi vaihtelun vuoksi, myös palkitakseni itseni. On nimittäin myönnettävä, että tämä yli 500-sivuinen teos ei todellakaan ollut kevyttä luettavaa ja niinpä sen kanssa tuli painittua melko kauan. Natural Supernaturalismia lehteillessäni sainkin hyvän muistutuksen siitä, että minulla on vielä paljon opittavaa kirjallisuudesta, sen verran monta kertaa hämmennyin Abramsin vauhdikkaasta name droppingista (Wordsworh, Milton, Hegel, Shelley, Blake, Coleridge, Carlyle, Lawrence..) ja lennokkaasta kirjoitustyylistä. Kompasteluani pahensi se, että Abrams oli onnistunut jättämään pois ne romantiikan ajan kirjailijat, jotka olisin tuntenut paremmin. Esimerkiksi Brontën sisarukset ja Jane Austen loistivat poissaolollaan.

Kun tämä vahvasti William Wordsworthin tuotantoon nojaava kirja julkaistiin vuonna 1973, se ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, kuin Abramsin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin samasta aiheesta kirjoittama The Mirror and the Lamp (1953). Kriitikkojen mukaan Natural Supernaturalism oli ajastaan jäljessä. Tästä huolimatta Abrams itse piti Natural Supernaturalismia pääteoksenaan, ja se lasketaan yleisesti yhdeksi Abramsin tärkeimmistä julkaisuista.

Itse sain juuri myös The Mirror and the Lampin luettua, ja minun on myönnettävä, että pidin siitä enemmän. Tuo Abramsin väitöskirjasta alkunsa saanut aiempi julkaisu kun oli selkeämpää luettavaa, ja siinä romantiikan estetiikasta nostettiin esille kiinnostavampia puolia. Mukana oli vähemmän puhetta Raamatusta ja elämän syklisyydestä, ja romantiikkaa tarkasteltiin enemmänkin ihmismielen luomisvoiman ja tunteiden spontaanin ilmaisun näkökulmasta. Sinällään Natural Supernaturalism ja The Mirror and the Lamp kyllä täydensivät toisiaan hyvin.

Alivaltiosihteeri - Joukossa virallisuus tiivistyy - Virallinen kuin saapas 2010-2011, Simo Frangén, Pasi Heikura & Jyrki Liikka

En kuuntele radiota, mutta jos kuuntelisin, kuuntelisin Alivaltiosihteeriä

Olen kuunnellut menneinä vuosina useaan otteeseen Alivaltiosihteeri-äänikirjoja, ja nauranut joka kerta makeasti. Nälkä kasvaa syödessä, ja niinpä tartuinkin nyt ensimmäistä kertaa myös painettuun versioon Frangénin, Heikuran ja Liikan hengentuotoksista. Sisältö oli ennestään tuttua: hauskaan ja totutusta poikkeavaan vinkkeliin keikautettuja pakinoita ajankohtaisista aiheista palindromeilla höystettyinä. Lisäksi tässä vuonna 2011 julkaistussa Joukossa virallisuus tiivistyy -teoksessa oli mukana myös lyhyitä sanaleikkejä, kuten: "Lady Gaga lihoi, Lady Giga tarjoaa yhä enemmän nähtävää!".

Kuten Juha Haataja omassa bloggauksessaan totesi, ovat Alivaltiosihteeri-kirjat helposti verrattavissa Mitä-missä-milloin -teoksiin, koska molemmista on helposti nähtävissä, mitkä aiheet ovat minäkin vuonna olleet ajankohtaisia ja tärkeitä. Niinpä Joukossa virallisuus tiivistyy oli näin vuonna 2015 luettuna paitsi viihdyttävä, myös omalla tavallaan jo hieman nostalginenkin, käsiteltiinhän siinä muun muassa Eyjafjallajökullin tulivuorenpurkausta ja Wikileaksia.

Sen huomasin, että Alivaltiosihteeri on kuin onkin parhaimmillaan kuunneltuna, ei luettuna. Minulle kun suuri osa Alivaltiosihteerin viehätystä perustuu uutislukijamaisen viralliseen puhetapaan, joka painetusta formaatista jää luonnollisesti uupumaan. Tästä huolimatta tulen varmasti lukemaan Alivaltiosihteeri-kirjoja jatkossakin, sen verran hyväntuulinen ja viihdyttävä tämä teos oli.

Suosikkini tästä kirjasta: Homejuuston kuntotarkastus

- No niin. Te, kantaja klemmarimuotoilija Koskenlaskija väitätte, että vastaaja tapetööri Luostari on tahallisesti harhauttanut teitä, kantaja klemmarinmuotoilija Koskenlaskijaa myydessään teille vuonna 2008 Liinaharjankatu 10:ssä sijainneen 25 neliömetrin homejuuston kertomatta, että siinä on hometta.

- Kyllä! Ja vaadin tältä valhesäkiltä homejuuston arvoa vastaavaa viiden euron kolmenkymmenen sentin korvausta!

- Vastustan! Mistä minä olisin voinut tietää, onko homejuustossa hometta vai ei!? Ja sitä paitsi vaadittu korvaussumma on täysin kohtuuton! Mistä tavallinen tapetööri tuollaisia summia saisi?!

- Hiljaisuus saliin! Kutsutaan kuultavaksi kantajan todistaja, homejuustojen kuntotarkastaja diplomi-insinööri Aura.

- Suoritin elokuussa 2008 Liinaharjankatu 10:ssä sijainneen vuonna 2006 valmistuneen 25 neliömetrin homejuuston kuntotarkastuksen kosteusmittauksineen homekoirani Violan läsnä ollessa. Ensivaikutelmani tutkittavasta kohteesta oli se, että pyörryin. Seuraavaksi kiinnitin huomiotani jatkuvaan aivasteluun, joka tarkemmassa katsannossa paljastui seinänraossa asuvien hiirien aiheuttamaksi. Hiiret olivat sairastuneet astmaan vuosien homealtistumisen seurauksena. Homejuuston kosteusarvot olivat selvästi kohonneet juuston pahvisen pakkauksen puutteellisen tuuletuksen takia.

- Minä alan pikkuhiljaa kyllästyä tähän oikeusjuttuun. Minä tuomitsen teidät kaikki Turunmaan linnan vankityrmään homehtumaan lopuksi ikäänne! Jos tuomio ei tyydytä, valittakaa Hovijuusto-oikeuteen.

Smile at Fear - Awakening the True Heart of Bravery, Chögyam Trungpa, toim. Carolyn Rosie Gimian

"We must decide to look at ourselves and experience ourselves honestly"

We always try to do something with ourselves, rather than simply be with ourselves. If you cannot be with yourself, you cannot find out who you are or where you are. In that case, the essence of what you are is impossible to find.

Tiibetissä syntynyt, ja vuonna 1959 kiinalaisia kommunisteja Intiaan paennut meditaatio-opettaja Chögyam Trungpan (1940-1987) postuumisti julkaistu Smile at Fear -teos (2010) päätyi lukulistalleni Pema Chödrönin ansiosta. Tiibetinbuddhalaista filosofiaa maanläheisesti opettava Chödrön oli nimittäin Trungpan oppilas, ja Chödrön siteeraa Trungpaa toistuvasti omissa kirjoissaan ja puheissaan, joista olen saanut runsaasti inspiraatiota viimeisten kahden vuoden aikana. Niinpä oli pitkälti selvää, että jossain vaiheessa tutustun myös Chödrönin esikuvan tuotantoon. 

Buddhalaisuuden opettajana Chögyam Trungpa on yksi 1900-luvun merkittävimmistä, ja hänet tunnetaan erityisesti rohkeasta ja vauhdikkaasta elämäntyylistään, sekä suuresta kiinnostuksestaan länsimaiseen kulttuuriin. Hän kuului viimeiseen sukupolveen, joka sai koko koulutuksensa Tiibetissä, ja ensimmäisiin, jotka opettivat englanniksi. On todettu, että Trungpa vaikutti huomattavasti siihen, että buddhalaisuus rantautui myös länsimaihin. Melko lyhyeksi jääneen elämänsä aikana Trungpa ehti muun muassa opiskella Oxfordin yliopistossa, opettaa tuhansia oppilaita henkilökohtaisesti, perustaa satoja meditaatiokeskuksia ja yhden buddhalais-henkisen yliopiston (Naropa University) Pohjois-Amerikkaan, sekä kirjoittaa lukemattomia teoksia buddhalaisuudesta ja meditaatiosta.

Smile at Fear -kirjassa keskitytään erityisesti meditaatioon ja siitä kumpuavaan, avoimeen ja tyyneen tapaan kohdata omat tunteet ja ympäröivä maailma. Ennen kaikkea lempeys, kiitollisuus, huumorintaju ja avoimuus ovat keskeisiä arvoja. Näistä rakentuu myös rohkeus, johon kirjan nimessä viitataan:

Unconditional fearlessness is cheerful and very light. There is no need for any kind of cowardice or fear, or any moments of doubt. It might actually be better to speak of being doubtless rather than fearless.. Because the world is complete, as it is, there is no room for doubt.

Lukukokemuksena Smile at Fear oli mielenkiintoinen, mutta se ei kuitenkaan yltänyt Pema Chödrönin tuotannon tasolle, koska siinä käytetty kieli oli ajoittain turhan abstraktia ja vertauskuvallista, ja mukana oli myös liiaksi toisteisuutta. Pidän enemmän Chödrönin tavasta kirjoittaa, koska hän jättää kaiken länsimaiselle lukijalle vieraan ja ydinviestin välittymisen kannalta turhan jargonin pois, ja sitoo opetuksensa sen sijaan lukijalle tuttuihin konteksteihin, kuten perhe-elämään, populaarikulttuuriin ja työhön.

Revontultentie, Jari Tervo

Tervon toinen semi-autobiografia ei sytyttänyt

Tapahtui eilen metsässä: tuulihousuihin ja huomioliiviin pukeutunut lenkkeilijä käveli rivakoin askelin satakuntalaista metsätietä pitkin ja sadatteli: "Lopu jo! Mikset sä voi jo loppua..?". Syynä sadatteluun oli vyötäröllä keinahteleva Gollan laukku, jonka sisällä parhaat päivänsä nähnyt kannettava cd-soitin pyöritti Jari Tervon Revontultentie-äänikirjan (julk. 2014) viimeistä levyä. Matka teoksen kanssa oli ollut pitkä ja kivikkoinen. 

Aloitin tämän Esikoinen-romaanin (julk. 2013) jatko-osan kuuntelemisen moneen kertaan, mutta se tuntui niin laimealta, että vasta kolmannella tai neljännellä yrityksellä sain tarinasta otteen, enkä jättänyt sitä kesken ennen ensimmäisen cd:n puoliväliä. 

Syy nihkeyteeni on se, että vaikka Tervo taitava ja sanavalmis kirjailija onkin, eivät tämän nimenomaisen teoksen teemat vain yksinkertaisesti puhutelleet. Teinipojan seksuaalinen herääminen ja 1970-luvun politiikka kun eivät juurikaan kiinnosta minua. Lisäksi Revontultentiestä puuttui minulle paremmin uponneen Esikoisen maaginen magaberismi, josta nautin suuresti.

Lähinnä tarinan keskivaiheilla jaksoin kiinnostua Revontultentiestä, kun Jarin perhe teki varsin tapahtumarikkaan ja elämänmakuisen matkan Moskovaan Suomi-Neuvostoliitto -Seuran mukana. Siinä Tervo onnistui kuvaamaan neuvostoliittolaista atmosfääriä sangen mehukkaasti. Loppua kohti Revontultentie muuttui kuitenkin jälleen liian arkiseksi, enkä pettymyksekseni enää pystynyt tempautumaan mukaan tarinaan. Harmillista, koska yleensä olen pitänyt kaikesta, mitä Tervolta luen. 

Jääräpää, Mikko-Pekka Heikkinen

Ihastuttavan moniulotteinen lapinkomedia

Paljon kirjoja lukevana minua vaivaa usein tarinoiden ennalta-arvattavuus ja kaavamaisuus. Jo ensimmäisen luvun jälkeen tietää, miten kaikki tulee vielä päättymään, ja millainen kukin tarinan hahmo pohjimmiltaan on. Kaikeksi onneksi Mikko-Pekka Heikkisen kolmas teos, Jääräpää (julk. 2014), oli jotain aivan muuta. 

Tämä kaamosajan Muonioon sijoittuva komedia kun onnistui yllättämään minut iloisesti kerta toisensa jälkeen. Tästä piristävästä poikkeuksesta voidaan kiittää mukavan koukeroista juonta, sekä henkilöhahmojen oletetusta poikkeavia urapolkuja ja harrastuksia. Erityisesti pidin siitä, miten erilaiset populaarikulttuurin tuotteet sidottiin osaksi tarinakudosta. Mikäs sen mehevämpää, kuin Black Sabbathia moottorikelkkansa kaiuttimista hirveällä raivolla luukuttava poroukko, tai Notting Hillin pauloihin joutunut, piiloherkkä lappalaismies?

Näiden persoonallisten yksityiskohtien ohella Heikkinen onnistui keittämään läpi Suomen ajankohtaisesta kuntaliitoskysymyksestä mitä herkullisimman sopan, jonka ansiosta eri hahmojen välille kehittyi mielenkiintoisia jännitteitä. Ja kuten kunnon satiirissa kuuluukin, tapahtumat vedettiin iloisesti överiksi. Niin, ja ei tietenkään saa unohtaa myöskään perheväkivallasta kärsivien naisten jokseenkin rajuja ja omintakeisia kostokeinoja. "Where it hurts the most.."

Nautin tämän äänikirjan kuuntelusta mitä suurimmassa määrin. Kerronta oli elävää ja jouhevaa, tarina tempaisi mukaansa, ja henkilöhahmot menivät suoraan ihon alle.

- Tällaista lisää, kiitos!

Kevyt liha, Riikka Ala-Harja (Spoilerivaroitus)

"Mä kuvittelin että se olisi ollut semmoinen kevyt ja mutkaton juttu, mutta ei se sitten ihan ollut"

Jo vuonna 2013 tulin luvanneeksi tässä blogissa, että aion vielä lukea Riikka Ala-Harjalta täyspitkän kirjan. Tuolloin käsissäni kului Reikä-niminen novellikokoelma, josta jäi hieman epätasainen vaikutelma. Nyt tuo romaanilupaus on vihdoin lunastettu, luin nimittäin juuri yhdeltä istumalta läpi Ala-Harjan uusimman kirjan, Kevyen lihan (julk. 2015). 

Syy nopeaan lukusuoritukseeni on kaksijakoinen: ensinnäkin tähän uutuusteokseen oli tullut varaus, ja siksi minun pitää palauttaa se kirjastoon viimeistään huomenna, ja toiseksi Kevyt liha oli hyvin vetävää luettavaa. Kansi oli tyylikäs, taitto ilmavan miellyttävä, ja tarina osuva ja mielenkiintoinen, joskin melko surullinen ja kyynisyyttä ruokkiva.

Kevyessä lihassa Saara, tuo oman elämänsä Jutta Gustafsberg, ajautuu tuhoontuomittuun (seksi)suhteeseen:

Kyllä, minä tiedän, ettei ole vain omien halujen tyydyttämistä. Ihmisen pitää ajatella kaikkia osapuolia ja koko rakkautta, kuunnella toista ja välittää, luottaa, pälä pälä, eikä vain toteuttaa omia tarpeitaan. Ei se ole pelkästään toisesta viehättymistä. Mutta ei minusta nyt ole noin hienoon ja kunnialliseen ajatteluun. Onko minusta siihen ollenkaan?

Kuten arvata voi, tämä juttu ei kestä. Pian elämäänsä alun perin vain seksiä kaivannut päähenkilö huomaakin kerran niin ihastuneelta vaikuttaneen miehen etääntyvän itsestään, ja samaan aikaan naisen omat oksitosiininhuuruiset aivot tekevät hänen elämästään helvettiä:

Me olemme rakastelleet, me puemme, kumpikaan ei sano mitään. Onko tunnelma Jarnonkin mielestä laimea vai kuvittelenko minä?..Miksi haluan esittää välinpitämätöntä, miksi haluan olla viileä ja rento?

Voi. Voi voi voi. Mikä siinä on, että useimmissa suomalaisissa romaaneissa kaikki menee aina päin helvettiä hyvinkin ennustettavalla tavalla? Sitä lukijana vaan seuraa tapahtumia sivusta päätään pudistellen ja huutaa päänsä sisällä päähenkilölle: "Ei! Senkin idiootti! Älä tee noin! Tuo tulee päättymään todella huonosti! Lopeta!" 

Se on sanottava, että vaikka tämä tarina tekikin minut ärtyneeksi, on Ala-Harjalle ehdottomasti annettava pisteet ajatuksia herättävästä ja teemoiltaan ajankohtaisesta romaanista, jonka ahmaisi helposti yhdeltä istumalta. 

Takana puhumisen taito, Anna-Leena Härkönen

"Siteeraan vielä lopuksi Aila Meriluotoa: 'Miehet. Mitä paskasakkia. Entä naiset sitten? Voi jumalauta'."

On olemassa kirjailijoita, joiden tekstit ovat niin hyviä, että niitä lukiessa vaipuu transsiin, jota ei pysty häiritsemään juuri mikään. Ei televisio, ei puhelin, ei edes some. Sitä vain lukee, lukee ja lukee, koska nyt vaikka joku Facebook tuntuu äkkiä kovin lattealta ja tylsältä vaihtoehdolta kädessä olevaan, säkenöivän hauskaan ja osuvasti kirjoitettuun teokseen verrattuna. Anna-Leena Härkösen Takana puhumisen taito (julk. 2014) kuuluu juuri tähän viihdekirjallisuuden eliittiryhmään. 

Olen lukenut useita Härkösen kolumnikokoelmia, ja tämä on niistä tähän mennessä paras. En tiedä, onko Härkönen alkanut kirjoittamaan paremmin, vai olinko nyt vain juuri oikeassa mielentilassa. Oli miten oli, tämä Kirjan ja ruusun päivä -erikoisteos oli mielestäni todellinen täysosuma. 

Pidän Härkösen kirjoista, koska hän osaa tarttua ihmiselämän pieniin outouksiin osuvan viihdyttävästi ja itsensä peliin laittaen, olipa kyse sitten kauneushoitoaddiktiosta, lääkkeistä, hotellin aurinkotuolin varaamisesta tai baarin valomerkistä. Enemmän kuin kerran Härkönen myöntää, että hän ei ole täydellinen, ja saa näin lukijankin rentoutumaan:

Onko tyhmä, jos ei tiedä tarpeeksi asioita? Selitä revontulien pointti! En osaa! Selitä globalisaatio! En pysty! Selitä vallan kolmijako! Unohtui jo! Miksi simpukat ja muut nilviöt kiinnittyvät koralliriuttaan? Koska niitä huvittaa!

On myös ehdottomasti mainittava, että eräs oleellinen osa Härkösen viehättävyyttä on hänen kykynsä käsitellä ihmiselämään luonnollisena osana kuuluvia negatiivisia tunteita vapauttavasti ja hauskasti. Omalla tavallaan hän onkin suomalainen vastine Grumpy Catille.