Kauimpana kuolemasta, Elina Hirvonen

Jälleen yksi surullinen äänikirja lisää. Great.

Finlandia-ehdokkaanakin kunnostautunut Elina Hirvonen on minulle uusi tuttavuus. Jätän siis väliin monissa muissa kirjablogeissa tämän Kauimpana kuolemasta -kirjan (2010) kohdalla tapahtuneen "Että hän muistaisi saman" -aiheisen hehkutuksen.

En ihmettele lainkaan, että Hirvonen on ollut Finlandia-ehdokkaana. Sen verran taitavasti hän kirjoittaa. Välillä, kun kohtaukset muuttuivat inhottavaakin inhottavammiksi, voisi sanoa, että tämä taito teki kuuntelusta myös tuskallista. Miksi, voi miksi niin moni suomalainen kirjailija käyttää lahjojaan näin synkkien ja surullisten tarinoiden kertomiseen? Siis sen lisäksi, että synkillä tarinoilla voittaa palkintoja.. Vain vakava on vakavasti otettavaa? Niinkö?

Afrikassa on paljon ongelmia. Tiedossa on. Luen tästä aiheesta kuitenkin mieluiten faktapohjaisia ja ratkaisukeskeisiä kirjoja. Erinomainen esimerkki tällaisesta kirjallisuudesta on Nicholas D. Kristofin ja Sheryl Wudunnin Puolikas taivasta. Siinä ei vain kauhistella, ja piehtaroida fiktiivisessä ahdistuksessa, vaan oikeasti kerrotaan, mitä kaikkea hyvää tosielämässä on saatu aikaan, ja mitä aiotaan tehdä seuraavaksi. Mitä astetta kevyempään kirjallisuuteen tulee, minulle toimivat parhaiten vieraista kulttuureista sisäpuolelta kirjoitetut tarinat, kuten Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani (Beloved, 1987) ja Corinne Hofmannin Valkoinen masai (The White Masai, 1998).

Liikaa jazz-soundia minun makuuni

Toinen ongelma Hirvosen Kauimpana kuolemasta -kirjassa oli ympäriinsä poukkoileva, monihaarainen juoni, ja liian monipäinen henkilögalleria. Varsinkin huonosta nimimuistista kärsivä äänikirjan kuuntelija tunsin välillä putoavansa kärryiltä. Turhauttavaa. Tätä samaa asiaa ovat kritisoineet myös Katja ja Villasukka kirjahyllyssä -blogin kirjoittaja, joka totesi osuvasti:

Useiden henkilöiden ja heidän tarinoidensa esittely kuitenkin tuntui kaikessa runsaudessaan ja mielenkiintoisuudessaan kääntyvän itseään vastaan. Juuri kun kerrotusta henkilöstä ehti kiinnostua, hyppäsi tarina jo muualle. 

- Niinpä. Itsekin nautin eniten sellaisista kirjoista, joissa on luotu yksi tai kaksi hyvin kiehtovaa persoonaa, joiden sielun syövereihin saan lukijana uppoutua toden teolla. Silloin tulee tunne, että kirjailija keskittyy laatuun, ei määrään. Liian monen hahmon mukanakuljettaminen taas lähinnä ärsyttää. Varsinkin, jos juoni on niin pirstaleinen, että lukukokemus muistuttaa hetkittäin palikkatestiä.

Kirjailija voi stimuloida lukijansa hippokampusta monilla tavoilla; Juonesta voidaan tehdä hyppivä ja sekava, kuten Hirvonen tässä teki, tai sitten tarinassa voi olla vaikkapa arvoitus, joka saa miettimään mahdollisia ratkaisuja. Itse pidän huomattavasti enemmän jälkimmäisestä vaihtoehdosta, koska se ei ärsytä, vaan herättää uteliaisuuteni.

Hyvääkin sanottavaa toki on

Kahdesta asiasta haluan Hirvosta (taidokkaan kielenkäytön ohella) kiittää: Ensinnäkin hän kritisoi kehitysyhteistyötä osuvasti. Toiseksi lopussa ollut krokotiilitarina oli hieno pieni kertomus. Kiitos näistä.

Moni on tästä kirjasta pitänyt. Minun kirjani Kauimpana kuolemasta ei kuitenkaan ollut.